Chapter 3

Virren loputtua juoksin taas penkille isää odottamaan. Avaisin nyyttini aikani kuluksi ja katselin tavaroitani. Avasin riepukäärön. Toinen sokeripala oli toista suurempi. Haukkasin vähän suuremmasta ja solmitsin taas palaset rievun kulmaan. Sitte kätkin ne taskuuni. -- Ennätin jo päätellä, että isä oli minut kokonaan jättänyt ja karannut luotani, kun isä tuli pitäjän tuvalta päin hyvin puetun miehen kanssa. He tulivat suoraa päätä luokseni ja isä sanoi:

»Tämmöinenhän tämä on Tellu. Kah, tokko älyät kätellä! Kas, mitä se tollottaa. Tämähän se on, Tellu. Kurissa se on pidettävä. »Ruokaa ja ruoskaa» sanoi herra hevosestaan. Ja sen sanon minäkin. »Vatsa täyteen, että napa kiiltää, työtä eteen, että mieltä viiltää!» Ei tarvitse säästää, sen luvan annan isän kädestä!» puheli isä Mähöselle.

»No ei pidä rynnäten rukiin leikkuuseen mennä, kauniisti on kasvu kaadettava», sanoi Mähönen naurahtaen.

»Ota ja pidä omanas; lykkyä tykö!» sanoi isä Mähöselle.

Sitte kääntyi hän minuun, ojensi kätensä ja sanoi hyvästit. Näin hänen katoavan kirkon ovesta.

Silloin näin isäni viimeisen kerran. Seuraavana kevännä hän tulvavesien aikana hukkui Uhattoman koskeen, kun oli sieltä vanhoja jättötukkeja toisen miehen kanssa nostamassa.

* * * * *

Mähönen vei minut mukanaan kirkkoon. Kun kuulutukset oli luettu ja Mähönen parin isännän kanssa puhunut jauhojen hinnasta, mentiin nopeasti pitäjän tuvan pihaan. Siellä seisoi harmaat korikärryt ja musta hevonen. Mähönen istui laudalle kärryjen keskellä ja käski minun istua taakse korin pohjalle. Ja niin lähdettiin kovaa vauhtia ajamaan, että puut ohimennessä molemmilla puolin vilahtelivat. Aina kun joku ajaja ilmestyi eteen, löi Mähönen hevostaan ja niin lennettiin kaikkien ajajien ohitse, jotka tiellä eteen sattuivat.

Mähösen mökki oli maantien vieressä rantaan kallistuvalla rinteellä. Pirtin päässä kasvoi iso koivu ja pihalla kaivon vieressä vanha pihlaja. Maantien puolella oli kaksi aittaa ja pihamaan kahden puolen pirttirakennus ja navettaa ja tallirakennus. Rannan puolella oli iso liiteri, jonka ovet olivat selällään.

Tämän kaiken ennätin nähdä jo kärrissä istuessani, sillä Mähönen tapasi juuri pihaan ajaessa erään miehen, jota hän puhutteli hevostaan pidättäen.

Kuului oven avaaminen ja lapsen itku. Pirtin portaille ilmestyi pitkä, laiha nainen avojaloin.

»Anna tulla tytön pois kärrystä. Mitä sitä siinä istutat!» hän huusi.

»Ka, saapikai se. Enhän minä ole sitä muistanutkaan», sanoi Mähönen ja jatkoi puhettaan miehen kanssa, joka nyt seisoi käsivarsin kärryyn nojautuneena.

»Ja riisu hevonen syömään. Kyllä sitten ennättää latikkata laskea!» sanoi hän kiukkuisesti.

»No, saattaapa tämän riisuakkin», sanoi Mähönen. »Tule Miettinen pihaan, niin päätetään täällä», ja hän ajoi liiterin eteen.

Vaimo katosi pirttiin.

»Mene huoneeseen!» sanoi Mähönen minulle.

Pirtti oli iso ja valoisa, seinillä riippui vaatteita ja työkaluja; peräseinällä käydä kalkutteli iso kello, jonka tauluun oli maalattu kauniita punasia kukkia.

Tein hyvänillan ja istuin nyytteineni ovensuupenkille.

»Tule peremmäs ja jätä vierastelu. Täällähän se sinun työsi on», sanoi hän jalallaan kätkyttä heilutellen.

Menin kätkyen luo. Siinä makasi kaksi lasta; toinen isompi, toinen aivan pieni.

»Heikki on toisella vuodella ja Manta on kahden kuukauden», sanoi vaimo.

»Vai niin.»

»Sairastaneet ovat jo neljättä viikkoa kumpanenkin. Tohtorissakin jo käytin ja toista putelia jo rohtoja juovat, mutta eipä näy tahtovan parata», puheli vaimo.

»Vai niin.»

»Pane nyyttisi tuonne hyllylle ja tule souvattamaan, että tästä asioilleni pääsen», sanoi hän. »Mikä sinun nimesi on?» kysyi hän sitte.

»Telluksihan ne kotona pienenä sanoivat, mutta Leenahan minä oikeastaan olen.»

»No, Leena meillä olla saat. Tellu on täällä päin maailmata koiran nimi», sanoi hän ja meni tuvasta.

Heilutin kätkyttä. Manta valvoi, mutta Heikki nukkui. Peitto oli punakukkaista karttuunia, kätkyt oli punaseksi maalattu. Pirtin pöytä ja penkit olivat myöskin punaset. Puhelua kuului pihalta ja hevonen hirnui. Teki mieleni menemään lasista katsomaan. Kaikki oli niin uutta. Joku ovi viskattiin kiinni, niin että koko pirtti tärisi.

Heikki alkoi itkeä ja kun hän minun näki, alkoi hän huutaa kohtikurkkua. Koetin heiluttaa kätkyttä kovemmin, mutta hän huusi niin, että tuli aivan mustaksi. Silloin nostin hänet syliini ja aloin huiskutella ja kävellä lattialla. Hän alkoi asettua, mutta silloin rupesi Manta huutamaan. Juoksin kätkyttä heiluttamaan; panin Heikin kätkyeen ja peittelin.

En voinut mitään; lapset itkivät molemmat. Olin onneton. Kun emäntä tulisi...

Hän tulikin, toi minulle voileivän ja käski syömään; heilautti kätkyttä jalallaan ja lapset asettuivat heti.

Kova koti-ikävä vaivasi minua ensimäisinä päivinä. Joskus olin senvuoksi päiväkauden syömätöinnä. Ajattelin jo karatakkin, mutta sitte aikomukseni aina jäi.

Kaikista ikävintä oli, kun en pirtistä minnekään päässyt, en edes saunaa lämmittämään. Kadehtien katselin tuvan ikkunasta tyttöjä ja poikia, jotka kulkivat ohitse maantietä pitkin. Noin olisin minäkin tahtonut kulkea. Ennen olisin kerjännytkin, kuin hoitanut kahta sairasta lasta.

Kun lapset alkoivat minuun tottua, jätti emäntä minut yhä enempi niiden kanssa. Hän meni asijoille naapuriin ja myöhemmin kirkkoonkin.

»Muista, että et heitä lapsia yksin», hän varoitti.

Joskus minua nukutti, niin että olin pyörtyä. Heittäysin silloin pirtin lattialle ja nukuin heti. Mutta hetken perästä heräsin lasten parkumiseen. Nostin Mantan syliini ja keinutin Heikkiä, panin Mantan kätkyeen ja nostin Heikin syliini. Jolleivät siten asettuneet, panin lusikalla maitoa vuoroon molempien suuhun. Kun toiselle muutin kuivia riepuja, oli toinen jo märkä, kun toisen oksennusta korjasin, alkoi toinen oksentaa.

Monta kertaa olin kuin pyörryksissä. Ajattelin menisinkö järveen tahi hirttäisinkö itseni liiterissä.

Mutta kun emäntä taas tuli ja auttoi, sain jälleen rohkeutta koettaa uudelleen.

* * * * *

Onnettomuudeksi huonontui lasten tila yhä. Nyt eivät ne edes yölläkään nukkuneet. Alituisesti ne itkivät ja vääntelivät pieniä ruumiitaan.

»Minä en jaksa enää», sanoin eräänä iltana emännälle. »Emäntä on hyvä ja hankkii toisen lapsenlikan.»

»Sinäkö et jaksa? Jopa tässä jotakin kuulla pitää! Mikä tässä on hätänä sinulla. On leipää ja lämmintä -- ja talvi on tulossa», hän sanoi.

»Minua niin pyörryttää. Pudotan ehkä lapset».

»Mitä vielä. Pidä vaan lujasti kiinni. -- Isäsikin oli varoittanut, ettei saa sinua päästää, vaikka pyrkisit.»

»Vai oli isä varoittanut», ajattelin, mutta en sanonut mitään.

* * * * *

Eräänä aamuna kun emäntä oli mennyt kylään voita myymään, laskeutui tieltä tupaan eräs mies. Hänellä oli musta nahkalaukku, jonka hän laski ovensuupenkille. Hyvänpäivän tehtyään kysyi hän:

»Missä on talon väki?»

»Isäntä on metsässä työssä ja emäntä läksi kylään.»

»Sepä vahinko», sanoi hän. »Olisi minulla ollut niin tarpeellista tavarata: russakan myrkkyä, lutikan myrkkyä, kärpäspaperia, ihorasvaa, vinnivoidetta, haavapalsamia, vetolaastaria ja kaikkea talossa tarpeellista.»

»Kun eivät ole kotona», sanoin.

»Eikö pikku neiti voisi jotain ostaa?» hän kysyi.

»Mitä kärpäspaperi maksaa?»

»Kymmenenpenniä levy.»

»Saisinko minä yhden levyn», sanoin ja kaivoin esiin ainoan rahani.

Kun punanen paperi oli kädessäni, kysyin: »Mitenkä tällä kärpäset kuolevat?»

»Paperi liotetaan veteen ja pannaan sokerin murusia päälle; se maistuu silloin hyvältä ja kuolema tulee kauniissa muodossa», sanoi mies laukkuaan kiinni sitoen. Kiitellen ja hyvästellen lähti hän sitte tuvasta.

Minä katselin paperia, jossa oli keskellä kärpäsen kuva; luin sanat: »Kärpäspaperia», käänsin paperin kauniisti laskoksille ja kätkin sen rievun sisään lakkariini.

Sitte aloin hoidella lapsia, jotka hiljaa kätkyessä kitisivät. Laihtuneet he olivat molemmat. Heikki oli kalpea kuin kuolema ja Mantan kasvot olivat ryyhelmässä. Pirtti oli lämmin ja minua alkoi kovin raukasta. Panin penkille pitkäkseni ja heiluttelin kätkyttä. Ja siihen nukuin, nukuin niin raskaasti, että en herännytkään lasten itkuun, enkä edes emännän kotia tuloon. En herännyt ennenkuin emäntä minua kylkeen tuuppasi ja huusi:

»Tokko heräät, senkin lunttu! Sairaita lapsia hoitamaan sinut heitetään, ja äläpäs tätä! Maata panee röökinä ja vetelee kuorsausvirsiä niinkuin pitkiä seinähirsiä. Lapset henkihieverissä huutavat. Aivan oli sydämeni pelosta haleta, kun mäkeä alas laskeuduin. Kuului huuto aivan kuin sikaa olisi tapettu», ärjyi emäntä ja hoiteli lapsia.

Minä olin ääneti. Minkäs minä sille voin, kun niin raukasi.

Seuraavana yönä hoiti emäntä itse lapsia ja vasta aamusilla lypsämään lähtiessä hän minut herätti. Niin hyvin en ollut vielä yhtenäkään yönä saanut nukkua.

Koettelin taskuani. Kärpäsen myrkky oli tallella. Muutamia päiviä aijoin vielä elää, mutta sitte...

Syysmarkkinain aika oli tullut. Jo kauan edeltäpäin oli emäntä sanonut silloin menevänsä markkinoille ja olevansa koko päivän poissa. Samalla retkellä lupasi hän myöskin poiketa lääkärissä puhumassa sairaista lapsistaan.

Heikki olikin nyt jonkun verran parempi. Hänet oli nostettu kätkyestä pirtin ovensuussa olevaan sänkyyn, jossa emäntä joskus yöllä makasi. Isäntä oli iloinen Heikin paranemisesta ja sanoi ottavansa hänet kevätmarkkinoille mukaan ja ostavansa siellä Heikin kaulaan rinkelinauhan. Silloin näin Heikin ensi kerran hymyilevän.

Paljosta valvomisesta olin minä taaskin tullut aivan kuin höperöksi. En tahtonut muistaa mitään ja pelästyin pienimmästäkin kovasta sanasta. Käsivarteni ja hartiani olivat kauhean kipeät alituisesta sairasten lasten kantelemisesta ja nostelemisesta. Olisin mielelläni siitä emännälle sanonut, mutta hän ei sietänyt valittamista, päinvastoin hän usein puhui siitä, että minulla oli liian helppo ja hyvä olla. Jos olisi edes sisar Miina ollut, jonka kanssa olisi saanut puhua jonkun sanan, olisi elämä tuntunut huokeammalta.

Usein ajattelin Miinaa ja Kaisua, missä ne nyt mahtoivat olla. Ja minnekähän joutui Mirri, kun kaikki läksivät talosta. Kuinka hauskaa elämä kodissa oli sentään ollut! Siellä oli hauska ajatuksin vaeltaa.

Pääni oli hirveän kipeä markkinapäivän aamuna. Kun emäntä sanoi: »Muista katsoa lapsia! Et saa mennä pirtistä ulos. Tulta et saa sytyttää; siinä on liedellä hiiliä, niin paljo kuin maidon ja veden lämmittämiseen tarvitset. Tuossa on sokerijauhoja, tuossa lääkepullo, tuossa puhtaita riepuja, tuossa kiulu likasille vaatteille», kuulin sen kuin puolihorroksissa.

Emäntä meni pihalle, mutta tuli takaisin pirttiin ja sanoi: »Heikkiä ei saa panna Mantan viereen. Muista hoitaa molempia. Ei saa antaa lasten itkeä, että menehtyvät!»

»Jos minä vaan jaksaisin», uskalsin sanoa.

»Kas tätä nyt! Joko taas laiskuus tapasi. Tämän kaikki kerron isällesi markkinoilla. Niin totisesti kerronkin», ja hän paiskasi oven kiinni.

Kun hevonen oli pihasta lähtenyt ja kärrien kolina ei enää tieltä kuulunut, menin koettelemaan tuvan ovea, sillä pelkäsin emännän panneen sen salpaan. Mutta onneksi se oli auki.

Mitä oli tehtävä? Elämä näytti mustaa mustemmalta. Mitä oli tehtävä?

Molemmat lapset nukkuivat vielä. Oli siis sopiva aika ajatella...

Kaivoin taskustani esille kärpäsen myrkyn, otin hyllyltä kahvikupin, kaappasin siihen padasta lämmintä vettä ja sipultelin paperin pieninä palasina kuppiin. Tikulla sekoittelin hiljaa paperimöyhyä ja panin lusikalla sokerijauhoja sekaan.

»Muuta neuvoa ei ole; minä en jaksa enää elää», puhelin itsekseni. »Ei kukaan välitä minusta vaikka kuolenkin; siis kuolen mielelläni. Kun en voi kellekään iloksi olla, on parasta kuolla», sanelin ääneen myrkkyä sekoitellen.

Heikki alkoi itkeä. Pistin kupin hyllylle ja juoksin häntä auttamaan. Samassa parkasi Manta huutamaan kauheimman tuskan huudon. Hyppäsin hänen luokseen, avasin kapalot ja aikomukseni oli muuttaa puhtaita riepuja. Mutta voi kuinka hänen ruumiinsa oli punanen! Ja mitkä tuskanhuudot pääsivätkään hänen pienestä kurkustaan.

Nostin hänet ylös syliini, koetin panna maitoa lusikalla suuhun, tarjosin sokerivettä, tyrkytin lääkettä -- kaikki tuli heti ulos. Huiskutin häntä käsivarsillani, kävelin edes ja takaisin -- ei mikään auttanut. Panin hänet uudelleen kätkyeen, käärin puhtaat rievut hänen ympärilleen ja aloin keinuttaa. Hetkeksi hän vaikeni, hengittäen lyhyeen ja kuumeisesti.

Menin Heikkiä hoitelemaan, puhelin hänelle, panin puhdasta päälle, kouhottelin ja kääntelin vuoteen ja nostin hänet siihen. Hän joi vähän maitoa, mutta ei huolinut voileivästä. Annoin lääkettä, jonka hän mielellään otti. Hän katsoi minuun pitkään, silmäsi ovelle päin ja sanoi:

»Äiti!»

»Äiti ja isä menivät markkinoille ja tuovat sieltä Heikille tuomisia.»

Silloin hymyili hän, pani kätensä ristiin ja silmänsä kiinni.

Manta valitti hiljaa kätkyessä ja väänteli pientä ruumistaan. En ymmärtänyt, miten lapsen tuskia lieventäisin. Yhä nostin sitä syliini ja yhä kätkyeen laskin. Hädässä ja tuskassa kului minulta koko päivä. Oma leipäpalani ei ollenkaan kulunut.

Mutta tuskani muuttui hirvittäväksi iltapuoleen. Ei ole kielessä sanoja hädälleni. Molemmat lapset tulivat tuskaisiksi, molemmat valittivat ja itkivät. Mantan ruumis oli sinipunanen ja luulin hänen jo moneen kertaan menehtyvän. Hädissäni painoin häntä kerran suullekin, että lakkaisi huutamasta. Mutta hätähuutona kuului valitus sen jälkeen.

Nyt tapan itseni, ajattelin. Nyt en enää jaksa, ajatukseni menivät sekasin. Juoksin tuvan toiselle puolelle ja otin kahvikupin, jossa minulla oli myrkky. Mantan huuto kuului korviini ja samassa palasin lusikka kädessä. Kumarruin kätkyen yli ja aloin lusikalla antaa kupissa olevaa myrkkyä lapselle.

Koko päivänä ei hän ollut mitään syönyt, ei mitään suuhunsa ottanut. Tätä söi hän mielellään. Kun lusikallinen oli suuhun kadonnut, panin sinne yhä lisää.

»Anna, anna, anna!» itki Heikki sängyssään. Hänkin tahtoi kupista. Menin ja annoin hänellekin. Mutta hän otti vaan pari lusikallista. Kupin pohjalle jäi vielä vähäsen. Sen söin itse.

* * * * *

Myöhään illalla tuli isäntä ja emäntä kotiin. Heikki odotti tuomisia ja valitti hiljaa sängyssään. Isäntä pani sänkyyn markkinarinkilän.

Emäntä riisui vaatteensa ja meni kätkyen luo, jossa Manta äänetöinnä makasi.

»Herra tule ja siunaa!» sanoi hän ja nosti lapsen ylös. »Tämä lapsihan on ihan kylmä. Joko tälle nyt tulee lähtö.»

Hän irroitti rievut lapsen ympäriltä ja katseli sitä joka puolelta. »Vielä tämä on hengissä, mutta ei taida tästä enää ihmistä tulla.»

Mähönen meni katsomaan. »Annapas rintaa!» sanoi hän.

»Ei ota, ei ota!» sanoi äiti itku kurkussa. »Kyllä tämä nyt kuolee! Kyllä tämä nyt kuolee!»

Vähän ajan perästä erosi pikku Mantan henki ruumiista. Puhdas lakana pantiin kätkyeen ja lapsi ummistettiin yöksi siihen.

Isäntä, emäntä ja Heikki menivät kamariin maata. Manta ja minä jäimme pirttiin. Kun olin astiat pessyt ja kaikki likavedet tunkiolle vienyt, heittäysin ovensuusänkyyn ja nukuin siihen heti. Nukuin niin uuvuttavan raskaaseen uneen, ettei mikään olisi minua siitä voinut herättää.

Kun seuraavana aamuna heräsin ja raotin silmiäni, näin emännän seisovan keskellä pirtin lattiata ja kuulin seuraavan keskustelun:

»Niin pahan näköistä se ylenantoi, että minua ihan puistatti. Ja kakoi niin pahasti, että luulin kaikkien sisälmysten tulevan ulos. Kyllä siinä tuli jos jotakin, mutta maksaa siinä ihan varmaan tuli; sen oli näköistä. Mutta nyt se raukka nukkuu», sanoi emäntä.

»Eiköpä se tauti sillä lailla lähtene ihmisruumiista. Kyllähän se kovaa oli, mutta ehkäpä siitä nyt parempi puoli päälle pyörähtää», sanoi isäntä.

»Jos tänäpäivänä huononee, pitää viedä lääkäriin.»

»No, lääkäriinpä, lääkäriin...»

Emäntä meni liedelle askaroimaan ja sanoi vähän ajan perästä:

»Saisi tuo Leenakin jo nousta kuolinriepuja pesemään.»

»Antaa tuon raukan nyt nukkua. Kovahan tuolla on lapsella ollut työpäivä», sanoi isäntä.

Kyyneleet pulpahtivat silmiini ja valuivat pitkin kuumia poskiani, mutta koetin maata hiljaa.

»Ei meidän passaa sitä talven yli tässä pitää. Hakekoon paikan muualta itselleen. Kyllä niitä aina sitte kesäksi tuommoisia saa», sanoi emäntä.

»Saapihan tuo nyt muutaman päivän olla», sanoi isäntä.

»Olkoon hautajaisten yli. Mutta sitte saa mennä. Menköön kirkonkylälle. Siellä aina tuommoiset tytöt työtä saavat.»

»No, eipä tuolle muuta taida osata», sanoi isäntä ja läksi pirtistä.

Vähän ajan perästä nousin ylös, laitoin sängyn kuntoon, kokosin likaset rievut kiuluun, ja menin katsomaan kätkyeen. Kätkyt oli tyhjä.

»Manta vietiin aittaan ja pantiin laudalle. Saat mennä katsomaan jos tahdot. Se on niin kaunis», sanoi emäntä.

Otin lakanan kätkyestä kainalooni, kokosin kaikki Mantan pikku vaatteet penkeiltä ja läksin rantaan. Kun siellä vaatteita likoon asettelin, rupesi sydänalani alla vääntämään pahasti.

Heittäysin rannalle pitkälleni ja purskahdin katkeraan itkuun.

Talveksi sain paikan kirkonkylän postineidin luona. Suurempaa onnea minulle ei olisi voinut tapahtua. Enkä ymmärrä, kuinka saatoinkaan niin onnelliseksi tulla. Joka ilta maata mennessäni ajattelin, ettei tämä onni mitenkään voinut pysyväistä olla, mutta seuraava päivä meni taas samoin kuin edellinen.

Postineidillä, jota johtajattareksi sanottiin, oli vanha palvelija, jonka jalat olivat leinin turmelemat. Hänen avukseen oli minut taloon otettu. Tämä vanha Loviisa oli maailman paras ihminen, hän oli minulle kuin äiti. En koskaan kuullut hänen suustaan kovaa sanaa, en kärsimätöntä puhetta. Ystävällisesti hän neuvoi, hellästi opasti. Hän oli itse johtajattarenkin sylissään pienenä kantanut, maailmaan hoitanut ja kasvattanut.

Eräänä aamuna askareiden päätyttyä, kun kaikki huoneetkin jo oli lämmitetty ja pellit sulettu, pesi Loviisa sanomattoman huolellisesti kätensä, silitti tukkansa ja astui hiljaa ruokasaliin, jossa johtajatar istui. Ovi jäi auki hänen jälkeensä ja helposti voin kuulla joka sanan, jonka hän sisällä puhui.

»Kuulkaapas, eiköhän meidän pitäisi panna tuo Leena kansakouluun. Hyvin se askareilta joutuisi; tekisi aamulla ennen menoaan ja sitte tultua», hän sanoi.

Johtajatar suostui heti, jos vaan työt siten saataisiin sopimaan, eikä Loviisa rasittuisi.

Vähän ajan perästä tuli Loviisa kyökkiin ja istuutui tuolille hellan viereen. Ennenkuin hän ehti mitään sanoa, lankesin polvilleni hänen eteensä, painoin pääni hänen syliinsä ja purskahdin itkuun.

»Lapsi raukka, lapsi raukka», hän sanoi ja silitti päätäni.

Olisin tahtonut sanoa hänelle, millainen olin ja mitä olin tehnyt, mutta en saanut sitä suustani. Sydämeni oli pakahtua, päätäni pyörrytti.

»Huomenna jo pääset kansakouluun; parin minutin matka sinne vaan on; huomenna jo, huomenna jo. Älä itke, lapsi rukka, älä itke! Jumala kuulee orpojen huokaukset!»

Olisin tahtonut sanoa, että en sitä itke; olisin tahtonut tunnustaa, minkä rikoksen olen tehnyt, mutta kurkkuni kuristui kiinni, en saanut sanaa suustani.

»Nouse nyt ylös, pyyhi kyyneleesi, pese silmäsi ja kiitä Jumalaa, joka sinustakin murheen pitää!» ja hän auttoi minut ylös.

Mutta enemmän kuin ennen, vaivasi rikokseni minua tästä päivästä lähtien.

* * * * *

Eräänä päivänä ennen pääsiäistä selitti opettaja meille viidettä käskyä. Minä olin kuin kuumeessa, vereni kiehuivat niin että helposti sen omilla korvillani kuulin.

»Jumala on antanut meille jokaiselle hengen, osan omasta hengestään. Henki on ylevätä, jumalallista ja pyhää. Ja kauhein rikos, jonka ihminen voi tehdä, on hengen riistäminen Jumalan luomalta ihmiseltä», puheli opettaja.

»Mitä olet tehnyt, mitä olet tehnyt, mitä olet tehnyt!» löivät suoneni.

»Kiusaukset astuvat elämässä meitä vastaan; joskus tulee niinkin kova kiusaus, että tahtoisi murhata. Mutta rukouksen avulla on kiusaus voitettava», puheli opettaja.

»Mitä olet tehnyt, mitä olet tehnyt, mitä olet tehnyt», löivät suonet korvani juuressa.

»Te nuoret tytöt, pankaa mieleenne opettajanne neuvo. Sillä minä rakastan teitä kaikkia ja toivon teidän onneanne. Pankaa mieleenne opettajanne neuvo: älkää jääkö kiusauksen uhriksi. Kuulkaa: eilisiltana vangittiin meidän omassa kylässämme, aivan koulutalon läheisyydessä seitsemäntoista vuotias tyttö, joka oli oman lapsensa surmannut; surmannut pienen, avuttoman ihmiselämän, jonka Jumala oli luonut maailmaan»...

»Opettaja», huusi vierustoverini, »Leena voi pahoin, Leena pyörtyy...»

Maailma musteni silmissäni, maa vajosi allani...

* * * * *

Tytöt olivat kantaneet minut pirtinpuolelle, sillä siellä oli joutilas leveä sänky, jota sai tällaisissa tapauksissa käyttää. Siivooja asetteli juuri kylmää käärettä otsalleni, kun heräsin.

»Taisi siellä olla vähän häkää», hän sanoi.

»Lienee ollut», vastasin ja pyysin vettä.

»Se ovensuunpuoleinen uuni tahtoo aina häkää työntää, vaikka sen antaisi kuinka kauan riittyä», hän puheli vettä tuodessaan. »Olen siitä monta kertaa muurarille sanonut, mutta hän ei usko.»

»Vai ei usko», vastasin, mutta ajatukseni askaroivat aivan toisaalla.

-- Mitähän tytöt ajattelivat? Mahtoivatko tytöt arvata? Kuulivatko ne kuinka vereni löivät? Ja mitä ajatteli opettaja? Hän varmaankin arvasi. Hän näki katseeni, huomasi hätäni.

»Muutanko minä vielä tähän käärettä?» kysyi siivooja. »Mitä? Miltä tuntuu? Tuntuuko paremmalta?»

»Tuntuuhan tuo», vastasin.

»Ehkä panen vielä», hän sanoi.

»Pankaa», vastasin.

-- Mutta mitähän ne puhuivat, kun olin pyörtynyt? Mitähän sanoi opettaja? Kysyyköhän se, mitä olen tehnyt? Kyllä se varmaan kuuli, kuinka vereni löivät.

Ja minulle tuli polttava hätä päästä Loviisan luo. Heitin kääreen otsaltani ja horjuvin askelin saavuin kotiin.

»Olen sairas», sanoin sisään astuttuani.

»Johan sen näen sanomattakin. Avaa vaatteesi, heitä pois kenkäsi», sanoi hän ja veti päällyspeiton pois sängyltäni. »Mikä sinulle nyt tuli? Tervehän sinä aamulla olit.»

»Häkää oli», sanoin riisuen kenkiäni.

»Vai häkää. Ja sellaisessa lapsia pidetään, joilla on kallis, Jumalan antama henki», hän sanoi.

»Niin, niin ... ja minulla on sitte Loviisalle puhuttavaa...»

»No, kyllähän meillä on aikaa aina puhella. Panehan nyt pitkällesi, panehan nyt pitkällesi», ja hän peitteli minut huolellisesti molemmilta kupeilta.

* * * * *

»Jos ihminen on tehnyt jotain pahaa ja omatunto siitä häntä muistuttaa, silloin on ihmisen aina kuultava omantunnon ääntä ja koetettava parantaa mikä parannettavissa on», selitti opettaja.

»Ja jos ihminen on tehnyt jonkun rikoksen, tulee hänen tunnustaa ja koettaa sovittaa», jatkoi hän. »Sillä Jumalan kaikki viisas laki on, että pahanteosta aina tulee palkka...»

Tunsin koko ajan, että opettajan katse lepäsi kaikkea tätä sanoessa tyynenä minun kasvoillani. Laskin silmäni alas, mutta kuitenkin tunki se sydämeeni.

* * * * *

Koko talven oli omatuntoni puhunut minulle. Varsinkin yöt olivat kauheat. Näin Mantan pienen suun avautuvan ja lusikalla pistin minä sinne myrkkyä...

Eräänä yönä kevättalvella herätin minä Loviisan.

»Mitä sinä tahdot? Mikä sinulla on?» hän sanoi.

»En voi nukkua. Omatunto soimaa minua», puhkesin.

»Olen sen nähnyt sinusta jo kauan», sanoi Loviisa ja nousi ylös vuoteessaan.

Istuin hänen viereensä sängyn reunalle. Kalpea kuu loi valonsa poikki lattian, pitkien mattojen valkoisille raidoille.

»En saa rauhaa enää, omatunto minua nuhtelee...»

»Lapseni, mikä vaivaa omaatuntoasi? Kerro minulle, vanhalle ystävällesi, niin tulee helpompi ollaksesi»; Loviisa nousi sängystä ja sitasi alushameen vyötäisilleen.

Istuimme molemmat sängyn reunalla kuun kalpeassa valossa. Ikkunan edessä olevan koivun oksat huojuivat hiljaisessa tuulessa.

Oli vaikea alkaa; en saanut sanaa suustani; purskahdin itkuun ja heittäysin Loviisan syliin.

»Lapsiparka, lapsiparka», Loviisa silitti päätäni. Valuin polvilleni lattialle hänen eteensä ja kerroin hänelle kaikki, kerroin koko rikokseni peittelemättä mitään.