Chapter 2

Mutta kun kummi oli ollut muutamia päiviä meillä, rupesi hän näyttämään hyvin surulliselta. Ja kerrankin minä näin hänen porstuvan penkillä istuvan ja itkevän.

Kun isä muutamana iltana tuli selvänä kotiin, kutsui kummi hänet porstuvaan. Ei voinut kuulla, mitä he puhelivat, mutta tupaan tullessaan oli isä hyvin vakavan näköinen. Hän meni äidin sängyn luo, nosti peittoa ylemmä ja istui sängyn reunalle.

»Jos tuota niinkuin haettaisiin hieroja ja kuppari», sanoi hän.

»Saisihan tuota koettaa», sanoi äiti heikolla äänellä.

»Se taitaisi parasta olla», sanoi isä.

»Eihän tuo pahenna, jos ei parannakaan», myönteli äiti.

»Niinpä minä käynkin huomenna Mataran mummon tänne hakemassa. Hänessähän sitä on vielä vanhaa loihtijankin vikaa. Kyllä hän veren vihat eroon saa, se mummo», sanoi isä rohkaistuna.

»Taitaapa saada», myönteli äiti ja huokasi.

Ensimäisen kerran näin isän kumartuvan Kaisun kätkyen yli ja katsovan lasta.

»Kas, silläpä musta tukka on. Mikähän maankulkija hänestäkin kasvanee», sanoi hän; »tahi pahantekijä...»

»Älä tuommoisia pienen lapsen kätkyen luona laskettele. Voi kirot lapseen laskeutua», sanoi äiti tuskaisesti.

»Mitä siinä joutavia hupatat! Ilman aikojaanhan minä...»

* * * * *

Seuraavana aamuna varhain meni isä Mataran mummoa hakemaan; iltapäivällä mummo jo tuli. Tultuaan pani hän nyyttinsä ovensuupenkille ja meni itse äitiä kattelemaan. Miina juoksi nyytin luo ja alkoi sitä kopeloida; minullakin olisi ollut halu nähdä nyytin sisältöä, varsinkin kun sieltä alkoi kuulua omituista kalinata. Juoksin yli pirtin lattian nähdäkseni. Mutta samassa mummo huusi:

»Hätis! lapset sarvien kimpusta. Mitäs teillä on siellä tekemistä? Hätis! Pellolle lapset!»

Miina piipersi pikaisesti ovesta ulos, mutta minä jäin tupaan.

»Minnekäs se Pietinen jäi, kun ei sitä kotiin kuulu?» sanoi äiti väsyneesti.

»Kylään poikkesi. Tärkeitä asioita kuului olevan», sanoi mummo.

»Vai kylään»... huokasi äiti.

Kummi tuli nyt kodasta kantaen mustaa kahvipannua, josta tuliaiskahvit juotiin. Mataran mummo ei monta sanaa puhunut, mutta kun kahvit oli juotu, meni hän nyytilleen, otti sieltä suuren joukon sarvia, joiden päät olivat rakkonahalla suljetut, pani ne kiuluun ja käski kummin viedä ne saunaan likoamaan.

En tiennyt seuraisinko kummia saunaan vai jäisinkö pirttiin. Mataran mummo kiinnitti kuitenkin mieltäni niin, etten pirttiä voinut jättää. Rupesin siis pankolla kahvikuppia pesemään ja sain nähdä kaikki mitä pirtissä tapahtui.

Mummo nosti rikkosopelle rahin, otti kivikupin, pani siihen vettä, kaatoi pienestä pussista punamultaa, toisesta ruutia, toi tervapytystä nahturilla tervaa, pani lampaan talia, haki pihalta alakiveltä vedessä virunutta muraa, taittoi malin lehtiä, haki männyn kerkän, kaatoi tipan kahvia ja kaasi pikkusesta pullosta viinaa. Sitte otti hän nyytistään pyöreän puun liijan ja alkoi sillä pehmitellä omituista sekoitusta. Tätä työtä tehdessään puheli hän hiljaa koko ajan.

Kauan kesti tämä työ, mutta kauan viipyi kummikin saunassa. Juoksin siis sinne häntä katsomaan. Mutta tuskin ehdin saunan ovelle kun näin Mataran mummon kivikuppi kädessä tulevan jälestäni.

Mataran mummo meni saunaan, pani kivikupin lauteille savun keskelle ja työnsi lisää puita kiukaaseen. Sitte meni hän vieressä olevaan vesakkoon, taitteli lepänoksia ja riipi katajoita, toi ne helmassaan saunaan ja työnsi siellä tuleen. Sauna täyttyi sakealla savulla, joka haisi lepälle ja katajalle.

Samassa tuli kummi metsästä uudet kylpyvastat kainalossa ja Miina juoksi hänen jälessään uusi kaunis tuohinen kädessä.

»Minulla on siellä lauteilla vähän tavallista parempata. Ei pidä paikalta siirtää. Se suuttuu»... sanoi Mataran mummo.

»Eipä ei», sanoi kummi ja meni savuiseen saunaan.

Illalla pääsimme me lapset kummin kanssa kylpemään. Kummi vei sitte Kaisun ja Miinan pirttiin, mutta minä sain jäädä saunaan äitiä ja Mataran mummoa auttamaan. Löin löylyä ja kannoin vesiä ylös lauteille. Siellä Mataran mummo hieroi äitiä. Saunaan levisi voiteen haju ja mummo höpisi hiljaa: »Kun on kipu niin kivistäköön, kun on paha niin pakottakoon! Rupi alle, rahka päälle, kannu märkää väliin!»

Äiti voihki ja valitti ääneen.

Sitten laskeutuivat he lauteilta ja äiti pani saunan penkille pitkälleen. Nyt imi Mataran mummo sarvensa äidin sääriin, sitte irroitti hän yhden kerrallaan, iski pienellä puukolla haavoja punaseen ihoon ja imi taas sarven paikoilleen. Kun kaikkien sarvien alle haavat oli lyöty, alkoi hän irroitella sarvia. Useimmat olivat mustaa verta täynnä. Pitelin vesikiulua, että Mataran mummo sai aina välillä käsiänsä huuhtoa. Saunan lattia tuli aivan veriseksi...

»Lopettakaa jo! En jaksa enää», sanoi äiti hiljaa.

»Vielä on vähän kesken. Taudin juuret ovat irroittumassa», sanoi mummo ja antoi kiposta kylmää vettä äidin suuhun.

Vielä kerran tyhjensi hän sarvet ja imi ne paikoilleen. Kiukaan kupeesta otti hän vastan, pisti sen kylmässä vedessä ja pani äidin pään alle.

Kun äiti tuotiin saunasta, piti kummin tulla auttamaan, sillä äiti ei yksin pysynyt jaloillaan.

Pirtissä olivat jo kaikki asettuneet paikoilleen ja päre sammutettu, kun äiti taas kysyi isää. Mutta häntä ei kuulunut.

* * * * *

Seuraavana aamuna oli kummi juuri lähtenyt Muurikkia ulkoaituukseen viemään, kun isä tuli juovuksissa kotiin. Hän tahtoi heti kahvia ja sanoi tulevansa tulipalosta.

»Missä nyt on tulipalo ollut?» kysyi äiti.

»Mattilan puotirakennus paloi yöllä», sanoi isä.

»Paloiko tuolla ihmisiä?» kysyi äiti.

»En kuullut, liekkö palanut...»

Mutta Mataran muori kaatoi kahvia kuppiin ja varoitti sormella, että isä vaikenisi. Kun isä oli kaksi kuppia juonut, sanoi muori:

»Sauna on lämmin. Mene pois saunaan maata!»

Mutta kun isä läksi pirtistä, kutsui hän sormellaan Mataraa porstuvaan. Mummo meni jälestä. Olisin mennyt mielelläni porstuvaan, mutta en uskaltanut; pelkäsin isää.

Kun mummo vähän ajan perästä palasi tupaan, hyräili hän itsekseen, meni ja pani nyyttiinsä jotakin ja kätki paperikäärön sukkansa varteen. Sitte meni hän äidin päänalustyynyjä kohentelemaan ja sanoi:

»Kyllä on sinulla hyvä mies.»

Mutta äiti vastasi hiljaa: »Mikähän lie milloinkin!»

Isä makasi koko päivän saunassa. Illalla vei Mataran muori sinne ruokaa, mutta isä tulikin itse pirttiin. Hän tupakoi piipullisen perälasin alla, pyysi sinukkata, joi koko tuopillisen ja meni sitte latoon maata.

Äiti oli ollut koko päivän niin väsynyt, ettei ollut jaksanut silmiään avata. Mutta kun isä tuli tupaan, nosti hän päätänsä, ja katseli tarkoin isää. Isä ei sitä huomannut.

* * * * *

Muutamien päivien perästä rupesi äiti virkistymään ja sanoi Mataran muorille: »Kyllä minä tästä nyt paranen; enpä tässä enää apua tarvitsekaan.»

Mutta muori vastasi: »Mihinkäpä tästä on kiire. Katsastetaanhan tässä nyt vähäsen...»

Ja isä sanoi pöydänpäästä: »Katsastetaanhan vähäsen.»

* * * * *

Miina ja minä olimme lehdon laidassa kerppuja tekemässä, kun pihaan näkyi menevän kaksi miestä. Me läksimme molemmat niiden perästä ja jouduimme jo ennen niitä pirttiin.

»Isä, isä! Vieraita tulee!» huusin minä isälle, joka makasi peräpenkillä pöydän takana.

Isä hyppäsi pystyyn ja ryntäsi lattialle, mutta samassa miehet astuivat sisään.

»Päivää taloon!» sanoi pitempi mies.

»Jumal' antakoon!» vastasi äiti sängystä.

Mataran muori liikutti kiivaasti kätkyttä ja kummi askaroi liedellä.

»Painakaa puuta!» sanoi Matara.

»Emme tiedä lienemmekö tervetulleita vieraita», sanoi pitkä mies ja astui isän luo. »Minä lain nimessä vangitsen sinut Aatu Pietinen epäiltynä varkaudesta ja murhapoltosta!»

»Perkele!» kirosi isä.

»Syyttömän vangitsitte!» huusi Mataran muori. »Minä olen todistaja, että syyttömän vangitsitte! Tuolla saunassa makasi mies koko yön silloin kun Mattilan puotirakennus paloi. Katsokaa sen nuttua. Vielä on verinen. Oman akan veressä on. Minä akkaa illalla kuppasin -- katsokaa tuossa vielä henki horeissa makaa -- minä akkaa illalla kuppasin, pahaa verta saunan lattialle laskin; ukko heti kuppauksen perästä saunaan maata meni. Katsokaa nuttua! Totisesti! Eikö ole veressä? Ettekö näe? Syyttömän viette, viattoman otatte. Voi maailman pahuutta! Vihamiehet ovat väärin kannelleet, vainomiehet väärin todistaneet.»

»Syyttömiä me olemme. Lainpalvelioita olemme. Käskyä täytämme», selitti pitkä mies ja pani käsiraudat isän käsiin.

»Väärin teette!» huusi Mataran muori ja heristi nyrkkiään. »Katua saatte, katkerasti katua!»

»Jos on syytön, niin puhdistaa itsensä oikeuden edessä, jos syyllinen, niin tuomitaan. Ei esivalta miekkaa turhaan kanna», sanoi pitkä mies.

»Toisin tekisin, jos olisin teidän housuissanne. Toisin tekisin ja paremman palkan saisin!» huusi muori.

»Lähdetään!» sanoi mies ja näytti ovea.

Äänettömänä läksi isä miesten edellä. Mutta Mataran muori kiroili miehiä heidän ovesta mennessään.

* * * * *

Kummi oli seisonut koko ajan äänetönnä pankon nurkalla. Kun ovi oli suljettu, pyörähti hän kiivaasti äidin sängyn luo.

»Herra Jumala! Loviisa kuolee! Joutukaa apuun! Silmät on jo nurin päässä!»

Kaisu alkoi kätkyessä kimakasti huutaa; Miina rupesi itkemään.

Mataran muori otti nyytistään pienen pullon ja piti sitä äidin nenän alla.

»Älä huuda tyhjiä. Kyllä se siitä virkistyy», sanoi hän ja painoi äidin silmäluomia kiinni.

Hetken perästä alkoi hän kopeloida äidin jalkoja, pani sitte peitettä enemmän päälle ja kohensi pään alusta.

»Jumalan tähden! Se kuolee, uskokaa minua!» hätäili kummi.

»Taidat olla oikeassa. Suonet eivät enää lyö. Jo nyt tuli kumma, kun aivan käsiin kuolee.»

Äiti ei enää koskaan silmiään avannut.

Äidin kuoleman jälkeen muutti Mataran mummo meille. Kummi läksi pois heti kun oli saanut meille lapsille sen verran vaatetta laitetuksi, että toimeen tulimme.

Nyt alkoi kotona ikävä ja pitkä aika. Äitiä oli ikävä ja työtä oli paljo. Aamusta iltaan sai olla liikkeessä. Mataran mummo ei antanut joutilaana olla. Vaikka olin vasta 10 vuotias, sain jo tehdä aikuisten töitä. Hoidin lehmän ja lypsin sen, siivosin ja lämmitin saunan, lakasin ja pesin lattiat, tein törkyä minkä ennätin ja väliajoilla hoidin Kaisua.

Alituisena huolenani oli myöskin isän kohtalo.

Eräänä aamuna kun juuri istuimme aamiaista syömässä, kävi lautamies manaamassa Mataran mummon todistajaksi Mattilan riitajutussa.

Seuraavat viikot oli mummo hyvin äänetön. Kun käräjäpäivä lähestyi, tuli kummi meille kotimieheksi. Mutta määrättynä päivänä puki mummo parhaat vaatteet päällensä ja läksi käräjäpaikkaan.

»Älkää vaan väärää valaa tehkö!» sanoi kummi hänelle lähtiessä.

»Olen jo monta tuulta elämässäni soutanut», sanoi mummo. »Ehkäpä tuota osaan onnella luovia tämänkin myrskyn läpi!»

»Uusi myrsky tuo aina uuden vaaran», sanoi kummi miettiväisenä. »Paraskin pursi joskus pettää.»

»Koetella täytyy. Parhaintansa kukin tuskan hetkessä esiin työntää!»

Rapun edessä pyyhki mummo jalkansa oikein puhtaaksi havuihin, koetti kädellään nurmea, viittasi sormellaan tuvan ikkunaan, kokosi hameen helmansa ylös kouraansa ja läksi hyvää kyytiä kylätielle päin.

Mirri juoksi mummon jälestä veräjälle asti, kääntyi siitä ympäri ja laukkasi häntä ojona takaisin pirtin porstuvaan.

Aurinko paistoi täydeltä terältä. Marjat metsässä olivat kypsiä, puolukat olivat parhaallaan. Kummi otti Kaisun kätkyestä syliinsä ja sanoi meille tytöille, että nyt lähdemme kaikki marjaan.

Mikä ilo! Sellaista emme olleet tunteneet koko kesänä. Kevyesti hypähdellen juoksimme niemellä olevalle aholle. Se oli punanaan puolukoita. Niitä oli niin paljo, ettei tahtonut malttaa mistään poimia, hyvästä paikasta muutti aina parempaan ja paremmasta yhä parempaan.

Päivä kului niin nopeasti, ettemme huomanneetkaan ennenkuin ilta oli käsissä. Lehmä oli lypsetty, askareet oli tehty ja nyt istuimme kaikki tuvassa ja odotimme Mataran mummon tuloa. Kummi kertoi meille pojasta, joka oli repinyt siivet kärpäsiltä pienenä ollessaan ja suureksi tultuaan oli saanut sellaisen rangaistuksen Jumalalta, että hänen omalla pikku tytöllään ei ollut käsiä.

»Jumala rankaisee», sanoi Miina.

»Niin, Jumala rankaisee, jos kiduttaa ja kiusaa viattomia olentoja», sanoi kummi.

»Ketkä ovat viattomia?» kysyin.

»Sellaiset, jotka eivät tee meille pahaa eivätkä meitä vahingoita», selitti kummi.

Mutta ilta pimeni pimenemistään. Mataran mummoa ei näkynyt.

Vihdoin me panimme nukkumaan.

* * * * *

Seuraavana iltana olimme lämmittäneet saunan ja hakeneet hyvät vastat metsästä, sillä nyt täytyi mummon tulla.

Iltahämärässä hän tulikin ja hänen mukanaan tuli isä. Mataran mummo astui tupaan, teki hyvän illan ja alkoi riisuutua. Isä meni suoraan saunaan.

»Kauanpa siellä viivyttiin?» sanoi kummi kätkyen luota.

»Kauanpa kauan!» vastasi Mataran mummo.

»Oliko tuolla väkeä?»

»Olihan tuolla joutilasta kuin helluntain epistolassa», vastasi Matara.

»No, Pietinen taisi vapaaksi päästä?» kysyi kummi.

»Vapaaksi pääsi, vapaaksi pääsi!» vastasi Matara.

»Syyttömäksi julistettiin?»

»Syyttömäksi, syyttömäksi!» sanoi mummo.

»Eivätkö panneet toiset vastaan?»

»Ei ollut vastaanpanijoita.»

»Eikö ollut ketään?»

»Olihan muuan puolihassu poika, joka sanoi nähneensä yöllä Pietisen tulevan puodin ikkunasta. Mutta kukas hassua uskoo», puheli Matara ja käänsi pyhähuiviansa laskoksille.

»Hyvähän tuo oli, että lapset saivat isän, joka heistä huolta pitää», sanoi kummi.

»Hyvä oli, hyvä oli!» sanoi mummo.

»Pitäisiköhän sitä kahvia turauttaa?» kysyi kummi.

»Ka, hyvähän se on. Turauta vaan. Mieleenhän se on», sanoi mummo aukoen hameitaan.

Vähän ajan perästä tuli isä alusvaatteissaan pirttiin; äänetöinnä meni hän pöydän päähän istumaan. Pirtissä tuntui hieno viinan löyhkä. -- Ennen kahvin valmistumista oli isä jo nukkunut peräpenkille.

Mataran mummo ja kummi joivat kahvit hiljaa keskenään puhellen. Lautaselle pantiin meille kahvia; kummi pani siihen sokeria ja kermaa ja me joimme sen Miinan kanssa tasan.

* * * * *

Senjälkeen kun rakas kummi kevättalvella läksi Amerikkaan ja kävi meille lapsille viimeiset hyvästit sanomassa, oli onnellinen lapsuudenaika ohitse. Kaikki me itkimme katkerasti. Minun mielestäni oli koko elämä nyt lopussa. Kaikki näytti pimeää pimeämmälle. -- Vielä kesällä valvoin vuoteellani monet illat itkien ja kaivaten.

Elämä kodissa oli paljo muuttunut. Isä oli koko kevään kulkenut tukkitöissä ja kun hän joskus tuli kotona käymään, oli hän aina humalassa. Meille lapsille ei hän koskaan mitään puhunut, mutta joskus kuulimme, kun hän Mataran mummon kanssa puheli meistä.

Tavallisesti meni hän illalla yöksi saunaan maata. Kun Mataran mummo oli meidät maata asettanut ja jonkun aikaa itsekin köllötellyt äidin sängyssä, nousi hän aina hiljaa ja hiipi ulos tuvasta. Kerran nousin ikkunaan ja katsoin. Hän meni nopein askelin saunaan.

Odotin kauan, hyvin kauan ikkunassa; menin vuoteelleni lattialle ja odotin; nousin ikkunaan ja odotin; menin taas vuoteelleni ja siihen vihdoin nukuin. Heräsin aamulla lintujen lauluun ja katsoin äidin sänkyyn. Sänky oli tyhjä...

* * * * *

Eräänä aamuna varhain heräsin siitä, että Muurikki ammui ikkunan alla. Hyppäsin ikkunaan. Näin miten Mataran mummo silitteli Muurikin selkää ja puheli sille. Samassa tuli isä ladosta paksu nuora kädessään. Hän sitoi nuoran Muurikin sarviin ja vähän aikaa hiljaa puheltuaan mummon kanssa läksi hän taluttamaan Muurikkia kylätielle päin.

Minä juoksin paitasillani pihalle. »Isä, isä», huusin minä, »minne te viette Muurikkia?»

Muurikki ynähti ja katsoi taakseen, mutta isä ei kääntänyt päätänsäkään.

»Tokkos pääset pirttiin! Kun tuolla lailla paitasillaan pihalle töytää! Iso tyttö! Häpeäisit vähän!» huusi kiivaasti Mataran mummo.

»Mutta minnekä isä Muurikkia vie?» sanoin itkukurkussa.

»Näethän sen itse. Kylään vie. Siellä on karjamarkkinat», sanoi mummo mennen vihasen näköisenä pirttiin ja paiskasi oven kiinni.

»Karjamarkkinat!»

Vaivuin tuvankynnykselle ja puhkesin hillittömään itkuun.

»Karjamarkkinat!»

Elämä kodissa kävi yhä surullisemmaksi. Myöhään syksyllä, kun ilma jo oli viiltävän kylmä, lähetti Mataran muori Miinan ja minun kerjuumatkalle kylään. Kolmen päivän perästä palasimme kotiin pikku vasu täynnä leivänpalasia. Nyytissä meillä oli yksi kokonainen ruisleipä ja yksi rieskan puolikas. Ne oli Niemelän emäntä antanut, hän, jonka luona äiti oli nuorena ollut palveluksessa.

Niemelässä olimme myöskin olleet kaksi yötä ja kokonaisen päivän. Sillä emäntä käski.

Kun olimme kotiin tultuamme vähän aikaa pirtissä lämmitelleet, sanoi Mataran muori:

»Miltäs tuntui vieraan ovelle kolkuttaminen? Oliko lystiä?»

Miina ja minä olimme vaiti. Emme ymmärtäneet vastata.

»No, jokos Miinalta kieli kuivui! Ei siltä muutoin vastausta puutu», sanoi hän.

»Minua nukuttaa», sanoi Miina.

»Onhan tuossa siltapalkit», sanoi Matara ja polkasi lattiaan.

Miina meni uunin kupeelle lattialle, otti huivin päästänsä, kääräsi sen kokoon päänaluseksi ja pani maata. Vähän ajan perästä nukkui hän raskaasti.

* * * * *

Isä ei ollut moneen viikkoon kotona käynyt. Mutta eräänä kylmänä iltana hän tuli illan hämyssä hieman liikutettuna ja hattu takaraivolla.

»Nyt on pahus merrassa», hän sanoi pirttiin astuttuaan; »tästä pitää lähteä muualta kattoa pään päälle hakemaan. Tähän tulee uudet asukkaat.»

»Vai uudet tähän tulee», toisti Matara.

»Uudet, uudet. Ei auta mikään. Ensi viikolla pitää pöksien olla tyhjänä», hän sanoi.

»Vai ensi viikolla», sanoi Matara ja nosti Kaisun lattialta syliinsä.

»Miinan panen »huudolle» ja Tellu saa mennä lapsenpiiaksi Ounaskylän Mähöselle. Tapasin Mähösen viime pyhänä kirkolla. Hänen lapsensa kuuluvat sairastavan, niin tarvitsevat »lapsen likan» hän sanoi. Näistä isoista tytöistä ei siis hätää. Ne kyllä jo itsensä elättää. Mutta Kaisu täytyy pitää vielä »völjyssä», kuten tukkipatruuna sanoo,» ja isä tuuppasi lakkiaan kauemmas niskaan.

»Keittäsin kahvia, mutta pavut ovat loppuneet», sanoi Matara hiusmartoaan raapustellen.

Isä kaivoi nahkalaukustaan esiin kahvipussin ja sokeria.

»Onhan niitä tässä», hän sanoi.

Kun Mataran mummo tulta liedelle sytytteli, sanoi isä vielä:

»Niin tuota, sinä Matara saat sitte lähteä Kaisun kanssa minun mukaani sinne joelle päin.»

»Ka, sama minulle on. Mutta minä ajattelin, että sinä Kaisun sinne völjyyn veisit. Luulin ettei minua enää tarvita», ja hän hymyili tyytyväisenä.

»Saapi Tellu pestä silmänsä ja kätensä huomenna, pääsee minun kanssani kirkolle; Mähönen lupasi tulla kirkolle vastaan», ja hän ruiskautti pitkän syljen pirtin lattialle.

»Vaan mitenkäs Miinan?» uskalsin arasti kysyä.

»Miinasta kyllä huoli pidetään, kunhan sinusta ensin päästään», sanoi isä kylmästi.

»Kylläkai minusta pääsee! Voin vaikka tappaa itseni, niin pääsevät!» kuohahti sisässäni, mutta ääneen en sanonut mitään.

Musta murhe täytti mieleni. Nyt tiesin, ettei minulla maailmassa ollut yhtään ihmistä, joka minusta välittäisi. Olin yksin koko maailmassa ja maailma oli täynnä vihollisia. Olisin tahtonut lähteä kerjuulle ja mennä kertomaan Niemelän emännälle kaikki. Yöllä valvoin kauan ja mietin, jos karkaisin pimeään yöhön. Mutta en uskaltanut. Pelkäsin jos Matara ja isä minut saunasta näkevät, ja isä kuoliaaksi lyö.

Kummi olisi minulla ollut, mutta hän oli Amerikassa. Ja sinne oli liian pitkä matka; en edes tiennyt, missä talossa hän siellä asui.

Nukuin vihdoin sydän täynnä katkeruutta. Yöllä näin pahoja unia; kun sudet minua metsässä ahdistivat, koetin huutaa ja juosta pakoon. Kukaan ei huutoani kuullut, eikä auttamaan tullut. Vihdoin näin äidin, joka hameen helmat käsiin koottuna, juoksi metsästä apuun. Silloin heräsin tuskan hiestä märkänä paljaalla lattialla. Yö oli vielä pimeä. Hiivin vuoteelleni vavisten. Painuin rieputäkin alle umpipeittoon ja siihen nukuin. Oli valoisa aamu kun heräsin.

»Alappas joutua jalkeillesi», sanoi Matara, joka keitti kahvia liedellä. -- Hyppäsin pystyyn, kokosin ryysyni lattialta, juoksutin ne porstuvan nurkkaan ja livistin aika vauhtia rantaan silmiäni pesemään. Aamu oli kaunis, järvi tyyni. Rauhallisena uiskenteli ruohokossa yksinäinen sorsa.

Elämä ei ehkä ollutkaan niin ikävätä kuin miltä se eilen illalla tuntui...

Pirttiin tultuani panin kummilta saadun paidan ja hameen päälleni. Toinenkin ehyt paita minulla oli. Se oli äidin ompelema. Sen käänsin kauniisti laskoksille ja panin nyyttiin. Ja sen päälle asetin sitte aapisen, katkismuksen ja äidin virsikirjan.

Matara tuli katsomaan, mitä minulla oli nyytissä.

»No», sanoi hän, »Loviisa-vainaan virsikirjan olet ottanut. Saathan tuon pitää. Ei sitä kukaan kaipaa.» Sitte veti hän taskustaan puhtaan riepumytyn esiin, antoi sen minulle ja sanoi:

»Tuossa on sinulle, mutta älä näytä isällesi! Pane lakkariisi!»

Kiitin ja katsoin: kaksi kulmaa oli solmussa. Avasin. Toisesta kulmasta löysin kaksi sokeripalaa, toisesta kymmenpennisen. Kätkin mytyn nyyttiini.

Ilo valtasi mieleni. Minulla oli rahaa. Nyt en lähtenytkään tyhjin käsin maailmaan.

Annoin kaikki Mataralle anteeksi.

Kaikissa taloissa, joiden ohi kuljettiin, nukkuivat vielä ihmiset. Joskus haukahti pihan vartija ohikulkijoita, mutta ei näyttänyt maksavan vaivaa lähteä niitä seuraamaan. Muutamissa tarhoissa tienvarrella heräsivät lehmät, nousivat toinen toisensa jälkeen raukeina ja kömpelöinä vuoteeltaan, oikasivat häntäänsä ja lähtivät hiljoilleen liikkeelle. Vesakossa tienvarrella kalkatti hevosen kello ja muutamalla varjoisalla mäen rinteellä keskellä yleistä maantietä, makasi suuri lammaslauma. Kun kulkijat lähestyivät, pakeni lauma määkyen metsään. Suuri varisparvi lensi vaakkuen rannalla olevilta niityiltä ylempänä oleville pelloille päin aivan maantien poikki.

»Katsos hylkiöitä», sanoi isä. »Ne ovat ryökäleet pahan onnen lintuja», ja hän sylkäsi heidän peräänsä.

Olimme jo kulkeneet pitkältä ja jalkani alkoivat väsyä. Minulla oli myöskin kova jano.

Metsänrinteessä kaukana näkyi pikkunen mökki. Ajattelin juosta sinne juomaan, kun ohi mennään. Mutta tie ei mennytkään sen ohitse. Se painui synkkään korpeen. Jano tuli viimein yhä kovemmaksi. Uskalsin sanoa isälle:

»Isä, minulla on kova jano.»

»Täällä on salon takana lähde tien vieressä. Siinä saat levätä. Minä pistäyn vähän asialla Pisaran mökissä siinä vieressä», sanoi isä ystävällisesti. Niin ystävällisesti ei hän ollut koskaan minulle puhunut.

Pisaran mökki oli vähän matkan päässä lähteeltä. Minä jäin lähteelle istumaan ja aluksi siinä olikin hyvin lysti tuuheiden lehtipuiden varjossa. Mutta kun isä alkoi viipyä, tulin yhä levottomammaksi, sillä pelkäsin ettemme joutuisi ajoissa kirkolle. Ja kuta kauemmin odotin, sitä pitemmältä tuntui aika. Viimeinkin isä tuli, mutta hän ei ollut yksin. Hänen mukanaan oli nuori, pitkä nainen, joka puhui kovalla äänellä ja nauroi koko ajan.

»Holoi Tellu! Tule Marille kättä antamaan. -- No, mitä siinä ujostelet -- »viska pokka aartika» -- sanoi tukkiherra», ja isä nauroi kovalla äänellä.

»Ja nyt töppösen merkkiä maantiehen pistelemään, sanoi Muttilainen muorilleen», jatkoi isä samalla äänellä ja alkoi kulkea hoiputellen tietä pitkin. Mari kulki aika-ajoin hänen rinnallaan, aika-ajoin jäi jälemmäs.

Kirkonmäkeä ylösnoustessa alkoivat kirkonkellot soida. Ihmisiä käveli hautuumaalla ristien ja taulujen välissä. Täällä lepäsi minunkin äitini, mutta en tiennyt missä. Mahtoiko isä tietää. Olisin mielelläni kysynyt, mutta en uskaltanut. -- Kun oli vähän aikaa kirkonmäellä kävelty, vei isä minut istumaan penkille kiviaidan viereen, käski siinä odottaa ja sanoi menevänsä etsimään Mähöstä.

Kirkosta alkoi kuulua virren veisuu. Samaa virttä oli äiti usein illalla askareita tehdessään veisannut. Menin kirkon rappusille paremmin kuullakseni. Mutta siinä istui pieniä poikia juttelemassa. En voinut siinä mitään kuulla, senvuoksi menin kirkkoon.