Chapter 1

Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders.

TUNNUSTUS

TOSIKUVAUS ELÄMÄSTÄ

Kirjoitti

Alli Nissinen

Ensimmäisen kerran julkaissut Kustannusosakeyhtiö Otava 1911

TUNNUSTUS.

Hän kirjoitti:

On mahdotonta enää vaijeta. Minun täytyy tehdä tämä tunnustus. Minun täytyy avata polttava sydämeni, vapauttaa kiusattu omatuntoni.

Olen koettanut tukahduttaa omantuntoni ääntä; olen tehnyt työtä, olen saanut yhä uusia velvollisuuksia, yhä uusia harrastuksia. Mutta kuta enemmän olen kohonnut ihmisten silmissä, kuta tärkeämpään asemaan olen päässyt yhteiskunnassa, sitä voimakkaammaksi on käynyt omantuntoni ääni.

Olen tullut jo elämässäni niin pitkälle, ettei omantunnon ääni enää vaikene. Sisäinen olentoni, henkeni, sieluni on jo niin kehittynyt, ettei se enää huomaa yksinomaa tapauksia ulkopuolella minua, ei se vaan niihin kiinny ja niitä harrasta. Se kääntyy sisälle päin; se tutkii oman olennon syvyyksiä, se tarkastaa niitä salaisuuksia, jotka siinä piilevät.

Vuosikausia on se niitä tarkastanut.

Monta kovaa taistelua olen käynyt itseni kanssa. Olen ollut tilillä, olen ollut tuomiolla; olen rukoillut, olen katunut. Olen saanut armoa ja lohdutusta, olen tuntenut virkistystä ja voimaa. Aika ajoin olen tuntenut onnea ja saanut tyydytystä elämältä. Mutta jälleen on tuskan laine syöksynyt päälleni hirmumyrskynä. Omatuntoni on minua varoittanut ja uhannut.

Yöllä olen unestani herännyt. Olen kuullut äänen: »sinä et saa vaijeta!»

* * * * *

Tähän aikaan kaikki puhuvat. Jokaisella näyttää olevan jotain merkillistä sanottavaa. Ihmiskunta on kiusaantunut liian paljoista itsetunnustuksista. Miksi siis ihmiskunnan tuskaa lisätä? Miksi taas paljastaa uusi tuskan elämä?

Sitä olen ajatellut, ja olen vaijennut. Mutta omatuntoni ei suo minulle rauhaa. Se vaatii minulta uhria. Se vaatii minulta syyn sovitusta.

Enkö voi sovittaa rikostani elämäni työllä? Enkö voi tyynnyttää omaatuntoani tekemällä hyvää, täyttämällä velvollisuuteni? Enkö voi silloin vaijeta, kun elämäni toiminta puolestani puhuu?

Mutta omatuntoni ei vaikene. Se kolkuttaa yhä kovemmin. Se vaatii minua uhraamaan, uhraamaan oman itseni.

Ja sen vaatimuksesta olen nyt päättänyt kertoa elämäni ihmiskunnalle, olen päättänyt paljastaa kaiken, mikä on piilossa ollut.

Tunnustukseni on samalla rukous, rukous kaikkien onnetonten ja kärsivien puolesta.

Armahtakaa heitä!

Ensimäinen muisto varhaisimmasta lapsuudestani on seuraava: Makasin kätkyessä tuvan perällä lähellä karsinaikkunata. Katselin mustia orsia ja niiden päällä riippuvia tuoreita heiniä ja kuuntelin kärpästen surinata. Silloin avattiin tuvan ovi ja sisään astui vieras vaimoihminen. En ollut häntä koskaan ennen nähnyt. Hän jätti nyyttinsä penkille ja tuli kätkyeni luo. Sanomaton pelko valtasi minut. Kuoleman pelko. Parkasin itkemään.

Hän kumartui ylitseni, veti piikkopaitani suoraksi, kohotti minua ylemmäs tyynylle, peitti rievuilla jalkani ja sanoi: »No, no! Kun ovat heittäneet kummin piian kärpästen syötäväksi!»

Rupesin häntä katselemaan ja pidin jalkani ja käteni aivan hiljaa. Hän ei ollut äidin näköinen; hänellä oli musta tukka, melkein yhtä musta kuin pirtin orsi. Jalallaan liikutti hän kätkyttäni hiljoilleen.

Vähän ajan perästä hän nousi, meni katsomaan pihalasista ja istui sinne pöydän päähän. Minulle tuli äitiä syvä ikävä. Aloin hiljaa itkeä; potkin rievut jaloiltani; kun eivät ne tahtoneet poistua, parkasin kovaan itkuun.

Vieras tuli luokseni ja alkoi kädellään kiivaasti heiluttaa kätkyttä. »Tuu, tuu, tuu, tuu! Ole hiljaa! Äiti tulee kohta!»

Mutta minä huusin yhä kovemmin. Pelkäsin, ettei äiti enää tulekaan. Pelkäsin, että tuo vieras jää äidin sijaan. Ja kuta enemmän vieras koetti minua tyynnyttää, sitä katkerammin tunsin äidinkaipuun.

Jo kuulin äidin askeleita porstuassa. Pirtin ovi lensi auki ja äiti sanoi: »Herra Jumala! Mikä sille lapselle tuli. Ei se ole koskaan tuolla tavalla huutanut!»

Herkesin heti itkemästä, kun äiti nosti minut syliinsä ja painoi rintaansa vastaan. Siinä oli niin hyvä olla; ei tarvinnut mitään pelätä; eikä ollut puutetta mistään.

* * * * *

Eräänä päivänä kääri äiti minut ison piikkolakanan sisään ja kantoi sylissään tuvasta ulos ja alas mäkeä rantaan päin. En voinut nähdä mitään lakanan sisästä. Koetin ponnistella nähdäkseni, mutta äiti puristi minua lujemmin rintaansa vasten. Minun teki mieli itkeä, kun en nähnyt. Ensi kerran teki äiti minulle pahaa. Olin juuri itkuani alottamassa, kun tulimme perille -- saunaan. Äiti avasi lakanakäärön ja pani minut lämpimän saunan penkille. Kitku pisti silmiini, enkä aluksi mitään nähnyt. Mutta hetken perästä näin äidin hääräilevän saunassa ja veljeni juoksevan ylös lauteille. Pian riisui äiti minutkin ja vei sylissään yhä kuumempaan ylös. Pimeä siellä oli, aivan pimeä. Minua peloitti; luulin joka hetki putoavani. Olisin ruvennut itkemään, jollen olisi ollut äidin sylissä. Mutta lujasti nojasin koko ruumiini painolla äidin viileään ruumiiseen. Kauheata oli, kun äiti rupesi siellä minua pesemään; päätä hän pesi, ja silmiä ja korvia. Saippua ja vesi meni silmiin ja korviin; luulin tukehtuvani. Mutta pian oli kaikki ohitse. Aloin nähdä jo paremmin siellä ylhäällä. Näin veljeni, joka istui toisella penkillä ja heitteli vettä äidin ja minun päälle.

Veljeni meni nyt alas ja ylhäällä alkoi tulla hirvittävä kuumuus. Äiti löi minua kuumalla vastalla. Se teki kipeää, mutta ei kestänyt kauan. Pian tuli veljeni ylös ja otti minut äidin sylistä. Parahdin itkemään, sillä pelkäsin putoavani. Mutta kauniisti vei hän minut piikkolakanan päälle penkille.

Pihaan mennessä sain katsella ympärilleni ja minun oli hyvä olla. Äiti nauroi ja pani minut olkapäätään vasten, että voin nähdä hänen olkansa yli. Pientarella oli keltakukkia; veljeni otti niistä yhden käteensä. Olisin sen tahtonut, mutta veljeni ei antanut.

Tupaan tultua pani äiti minun päälleni kauniin, valkoisen paidan. Minulla ei ollut koskaan ennen ollut niin kaunista paitaa. Äiti sanoi: »Pannaan lapselle kummin antama paita päälle!» -- Kummi oli minusta siitä päivästä aikain jotain ihmeellistä; se oli jonkinlainen onnen ja ilontuoja.

Makasin kätkyessä ja katselin hämärtyvää pirttiä; ylhäällä oli paksu orsi, jonka päällä oli lautoja ja hirsiä; muutamia heinänkorsia riippui lautojen välistä. Olisin tahtonut nyhtää ne alas, mutta ne olivat niin korkealla; en ylettynyt.

Äidin askeleet kuuluivat porstuvasta ja isän ääni pihasta. Minun oli niin hyvä olla.

Olin jo oppinut kävelemään; kuljin ympäri tuvassa ja varsinkin rikkosopella oli hauska leikkiä. Siellä oli lastuja, kaarnanpalasia ja tuohensirpaleita. Kukin niistä oli erinäköinen ja erilainen; muutamat olivat kovia, muutamat pehmeitä, toiset pitkiä, toiset lyhyviä.

Kun veljeni vuoleskeli, istuin lattialla ja kokosin lastuja sylini täyteen. Ne olivat niin kauniita ja puhtaita. Mutta kun veljeni herkesi vuolemasta, sieppasi hän lastut minun sylistäni, heitti ne hiilillään olevaan uuniin, otti sitten minua käsistä ja tanssitti lattialla. Se ei ollut minusta hauskaa. Rupesin itkemään ja löin häntä. Hän nauroi, tukisti minua ja tuuppasi minut kumoon.

Äiti tuli samassa sisään, sivalsi veljeäni käsivarresta, löi häntä takapuoleen ja työnsi ovesta pihalle. Sitten nosti äiti minut lattialta, puisteli mekkoni, silitteli pääni ja otti minut syliinsä.

»Äidin tytöllekö ne tekevät pahaa? So, so, älä itke, älä itke!»

Äiti oli minusta parhain maailmassa. Koko elämä oli niin rauhallista ja onnellista hänen turvissaan.

* * * * *

Ennenkuin vielä opin kunnollisesti puhumaan, olin kerran sairaana. Makasin vuoroon kätkyessä ja vuoroon äidin sängyssä, johon äiti minut joskus nosti. Olin niin sairas, että en voinut päätäni sängystä kohottaa, en voinut syödä mitään, enkä juoda, muuta kuin vettä. Makasin usein pitkät ajat horroksissa, mutta aina kun heräsin, kysyin äitiä.

Äiti istui minun vuoteeni luona minkä voi. Mutta usein hänen täytyi kulkea askareillansa navetassa tahi kodassa. Äidin poissa ollessa oli veljeni aina luonani. Huomasin, että tämä toimi oli vastenmielistä hänelle. -- Kerran oli minulla kova jano ja pyysin häneltä vettä. Hän toi sitä kauhalla porstuassa olevasta saavista. Kun hän juotti minua, tuuppasi hän kauhaa huuliani vasten, niin että alahuulesta rupesi vuotamaan verta. Olisin tahtonut lyödä häntä, mutta en jaksanut. En myöskään uskaltanut äidille kertoa tätä tapausta, sillä pelkäsin veljeni kostavan minulle.

Tautini kesti kauan ja monta kertaa luultiin minun jo kuolevan. Äitini hoiti minua hellästi ja rakkaasti, mutta veljeni minua puoleksi vihasi. Kerran kun itkin tuskiani, enkä lakannut hänen kiellostaan, otti hän vasemman käteni, tarttui pikkusormeeni ja väänsi sitä sivullepäin, niin että kynsi repesi paikoiltaan ja veri purskahti esiin.

Minä kauhistuin ja hyppäsin pelosta pystyyn, vaikka olinkin kuoleman sairas. Senjälkeen rukoilin hartaasti Jumalata, että Hän minut parantaisi. Ja Jumala kuulikin rukoukseni. Kaikkien ihmeeksi aloin vähitellen parantua. Ja ennen kuin uusi kesä joutui ja puihin lehti puhkesi, olin minä jo iloinen ja terve.

* * * * *

Kesällä minulla oli hauskaa. Aamusta iltaan olin ulkona pihamaalla. Joskus juoksin saunalle, meninpä vielä rantaankin asti. Mutta äiti oli varoittanut minua, että en menisi yksin rantaan. Sentähden pysyin mieluummin pihasalla. Pihamaa oli nurminen; ainoastaan pari polkua juoksi sen yli. Toinen polku vei navettaan, toinen saunaan; saunaan vievästä polusta erosi sitte ison kiven luona tie lähteelle.

Lystikseni juoksentelin polkuja pitkin. Ne olivat sileät ja sievät, avojaloin oli niitä hauska viilettää. Juoksin pirtin portaan edestä navetan kynnykselle ja taas takasin; juoksin pirtin portaan edestä saunan kynnykselle ja taas takasin. Sitte juoksin taas isolle kivelle, kiipesin sen päälle, lepäsin siinä, juoksin sitte lähteelle ja istuin usein kauan pienellä rahilla, joka oli lähteen vieressä. Lähteen ympärillä kasvoi paljo kukkia ja siellä päivänpaisteessa hyrräsi mehiläisiä. Leikin sellaista, että tämä oli minun lähteeni, kukat olivat minun kukkiani ja mehiläiset minun mehiläisiäni.

Jos kuulin veljeni juoksevan pihasta lähteelle minua etsimään, aloin aika vauhtia juosta kepsutella pihaan päin. Veljeni tahtoi minua kiinni tavoittaa, mutta pakenin syrjään tieltä, sillä tiesin hänen minua nipistävän. »Kunhan suureksi tulen, niin kostan hänelle», ajattelin.

* * * * *

Eräänä päivänä oli äiti käynyt talossa. Odotin häntä jännityksellä, sillä tiesin hänen tullessaan tuovan minulle jotain hyvää. Aika tuntui hyvin pitkältä, mutta vihdoin kuuli tarkka korvani äidin askeleet nummella. Juoksin häntä vastaan minkä jalkani kantoivat.

Äiti nauroi minulle jo etäältä. Minä näin, että hänellä oli helmassa jotain. Minut valtasi ilo ja pelko.

Kun pääsin äidin hameeseen kiinni, kumartui hän alas ja laski helmastaan maahan pienen, harmaan kissanpoikasen, oi, niin sievän ja soman!

»Tämän emäntä lähetti sinulle tuomisiksi!»

Voi, kuinka äiti oli hyvä ja emäntä ja kaikki ihmiset! Minä kosketin kädelläni pientä elukkaa. Kuinka se oli pehmoinen ja sileä, ja kuinka somat, pienet käpälät sillä oli. Juuri kun olin ottamaisillani sen syliini, hyppäsi se ilmaan, putosi kanervikkoon ja tepasteli ja kimmahteli sinne ja tänne tien viertä kulkien. Minua nauratti niin sydämellisesti; oli niin hauskaa, että täytyi itsenikin hypähdellä.

Nyt kului koko kesä niin hauskasti, ettei sitä köyhillä sanoilla kuvata voi. Aamusta iltaan olin mirrin kanssa pihalla. Meidän yhteisestä elämästämme tulisi kokonainen kirja. Niin rikasta ja vaihtelevaa se oli.

Mutta sitte tuli syksy -- ja syksyllä syntyi minulle pieni sisar, jolle annettiin nimeksi Miina.

* * * * *

Siihen asti kuin sisar minulle syntyi oli äiti minun omani. Mutta siitä päivästä aikain tuli muutos. Ensin en sitä ollenkaan huomannut, sillä minusta oli niin kummallista kaikki mitä ympärilläni tapahtui.

Koko kesän olin juossut ulkona, mutta nyt olisin tahtonut olla pirtissä ja leikkiä siellä. Mutta minut käskettiin aina pihalle leikkimään. Siellä oli kylmä, jalkojani paleli ja käteni menivät konttaan. Hiivin siis uudelleen tupaan. Silloin otti isä minut käsipuolesta ja paiskasi ovesta ulos huutaen: »Tokkos pysyt pellolla!»

Menin saunan kynnykselle ja itkin siellä itsekseni. Minulla ei ollut enää ketään ystävää maailmassa. Äitikin oli minut jättänyt.

Siinä ajan itkettyäni menin kylmään saunaan ja istuin vanhojen kylpyvastojen päälle. Ne tuntuivat lämpimiltä. Laitoin niistä vuoteen ja panin pitkälleni. Vähän ajan perästä hiipi Mirri oven raosta sisälle. Se tuli luokseni, nuuski minua, puski kylkeeni, nuoli kasvojani karkealla kielellään ja paneusi kainalooni maata.

Puristin Mirriä rintaani. Minulla oli vielä yksi ystävä. Mutta äitiä minun oli niin kova ikävä. Kyyneleeni alkoivat vuotaa. Siihen sitte nukuin.

* * * * *

En ollut koskaan ennen nähnyt äidin makaavan päivällä, mutta sen jälkeen kun pikku sisko syntyi, makasi äiti usein. Kuulin hänen joskus itsekseen ääneen valittavan.

Minut valtasi suru ja pelko. Mitä jos äiti kuolisi? Kuka silloin minua enää turvaisi ja suojaisi? Kaikki hyvä, mikä minulla oli, oli äidiltä.

Hiivin äidin luo, kun hän sängyssä makasi, ja painoin pääni hänen kupeeseensa. Hän silitti päätäni ja oikoi mekkoani suoraksi.

Rupesin itkemään. Äiti ei tiennyt mikä minua vaivasi, vaan sanoi: »Älähän itke. Isä tuopi sinulle tänään talosta uudet saappaat!» -- Mutta minua itketti vielä enemmän. Vihdoin kysyi äiti: »Mikä sinun on? Oletko kipeä?»

Nyyhkytin silloin: »Ei, kun äiti on aina niin hyvä!»

»Lapseni!» sanoi äiti ja silitti minun päätäni.

Samassa alkoi pikku Miina kätkyessä itkeä, ja äiti nousi sitä hellästi auttamaan. Mutta minä menin ovensuupenkille Mirrin luo.

* * * * *

Samana iltana työstä tullessaan toi isä minulle sievät, uudet, ruskeat saappaat. Niitä koetettiin heti jalkaan ja ne sopivat kuin valetut. Näin sieviä saappaita en ollut elämässäni nähnyt; ja nämä olivat minun ensimäiseni.

Edellisenä talvena olin joskus käynyt ulkona veljeni vanhoilla saappailla. Mutta ne olivat suuret ja rumat, vieläpä päälle päätteeksi rikkinäiset.

Oli vahinko, että oli jo pimeä ilta, kun uudet saappaat sain. Muuten olisin niillä heti juossut navettaan, saunalle ja lähteelle. Nyt en saanut mennä pitemmälle kuin porstuaan, sillä äiti oli sanonut, että pimeässä voivat sudet nurkan takaa kimppuun hyökätä.

Katselin saappaitani joka puolelta, koettelin joka saumaa ja käännettä, pyörästelin niillä lattialla ja nousin penkille. Penkiltä hyppäsin lattialle ja juoksin pikku Miinan kätkyen ympäri. En tahtonut malttaa maata ruveta.

Mutta kun isä, äiti ja veljeni paneutuivat yöteloilleen, vedin minäkin saappaat jalastani, panin ne viereeni vuoteelleni ja paneusin maata. Tunsin kuinka Mirri hiljaa hiipien saapui luokseni, haki sopivata paikkaa ja paneusi selkäni taakse.

Yhä pimeämmäksi kävi yö. Pian ei voinut pirtissä muuta eroittaa kuin ikkunat, joiden kautta sisään pilkisti syysyön niukka valo.

* * * * *

Pitkinä talvi-iltoina sain melkein aina istua kätkyen luona sitä liikuttamassa. Äiti kehräsi tahi kutoi, paikkasi tahi parsi. Pikku Miina oli kärtyisä lapsi; sitä piti melkein aina liikuttaa. Veljeni ei minua koskaan auttanut; hän kutoi verkkoa, kiskoi päreitä tahi teki kelkkoja. Hänellä oli aina hauskaa työtä. Mielelläni olisin istunut hänen viereensä ja opetellut hänen ammattiaan, mutta en uskaltanut, sillä isäkin oli tavallisesti talvi-iltoina tuvassa. Ja hän oli ankara, varsinkin minulle. Usein sai äiti minua puolustaa.

Kerran kun isä hakkasi tupakkia oven suussa olevassa hakkurissa, pani hän minut pitämään tulta. Palava päre kädessä seisoin siinä ja odotin aina, milloin päre oli palanut loppuun ja uuden sai alkaa. Yht'äkkiä alkoi tuntua palaneen hajua.

»Tyttö, katso vaatteitasi! Mikä palaa?» huusi isä.

Heitin palavan päreen kädestäni lattialle ja katselin älytöinnä ympärilleni.

Äitini ryntäsi luokseni, tarttui hameisiini: »Herra Jumala! Onko lapsi tulessa!»

»Kun ei ymmärrä varoa itseään», sanoi isä tyynesti.

Mutta savu nousi jalkaini alta. Sillan alus oli syttynyt pudonneista hiilensiruista palamaan. Tupa alkoi tulla savua täyteen.

Äiti veti minut pirtin perälle, juoksi porstuaan, sieppasi vesikorvon syliinsä ja kantoi sen pirtin lattialle.

»Minkätähden sinä yksin?» sanoi isä.

»Kun ei ole miehessä miestä», sanoi äiti ja kaatoi korvon lattialle. Näin että hänen silmänsä välähtivät kummallisesti. Sellaista väläystä en ollut ennen nähnyt.

Tuli sammui heti ja isä rupesi pimeässä jatkaa maan tupakin-hakkaamista. Mutta äiti pyyhki lattian, pani pirtin uuniin hipleitä puita palamaan ja alkoi tehdä iltatöitään.

* * * * *

Maata mentyä, valvoin minä kauan, sillä pelkäsin pirtin syttyvän tuleen. Pimeässä koetin nähdä, kohosiko lattian alta vielä savua. Joskus näytti sitä tulevan, tuntuipa joskus savun käryäkin. Mutta kun nousin istualleni, hälveni savu heti.

Olin juuri nukkumaisillani, kun kuulin hiljaista itkua. Heristin korviani. Itkikö joku unissaan. Kuka itki? -- --

Yhä kuului nyyhkytys. Äiti siellä itki, rakas äiti. Olisin tahtonut mielelläni mennä lattian yli äidin sänkyyn, mutta pelkäsin isää.

Valvoin hiljaa vuoteessani; kuulin kuinka äidin nyyhkytys muuttui hiljaiseksi valitukseksi. Tuska täytti sydämeni. Aloin itkeä. Äiti hyppäsi ylös, teki päreeseen tulen, tuli luokseni ja kysyi: »Oletko sinä kipeä?»

»Ei», vastasin minä. »Näin pahaa unta. Kuulin itkua.»

Hän peitteli minut huolellisesti ja sanoi: »Siunaa itsesi kauniisti ja nuku Jumalan nimeen!»

Puristin äitiä kädestä. Hänen silmänsä olivat punaset ja ajettuneet. Näin että hän oli itkenyt.

Koetin vielä kuunnella, kuulisinko pirtissä äidin huokausta. Mutta äiti painautui hiljaa vuoteellensa ja yön rauha levisi koko nukkuvan perheemme yli.

Minäkin uuvuin uneen.

Erään kerran kevättalvella läksi isä markkinoille. Olin sanomattoman iloinen tästä matkasta, sillä kummi oli luvannut isän mukana lähettää minulle uuden mekon. Pitkät ajat olin odottanut tätä lähtöpäivää ja nyt odotin taas hartaasti, että markkinat olisivat ohitse ja isä tulisi kotiin.

Ilta oli jo myöhäinen, me olimme jo paneutuneet maata, kun isä tuli.

Ulkoa alkoi kuulua kovaäänistä puhetta. Kuuntelin. Isän ääni se oli -- ja sitte jonkun toisen, jota en tuntenut. Porstuan palkit tömisivät, ovi paiskattiin auki.

»Hoi akka! Joutuun jaloillesi, kun isäntä itse pirttiin astuu! Penskat pois jaloista!» se oli isä, joka päänalustani potkaisten meni ohitseni.

Miina rupesi itkemään, minä hyppäsin ylös ja juoksin äidin luo. Äiti tyynnytti lasta, eikä sanonut mitään. Vieras mies astui hoippuen sisään auki jääneestä ovesta.

»Pannu tulelle! Tuossa on papuja!» huusi isä heittäen kahvipussin penkille, johon se hajosi ja pavut vierivät pitkin penkkiä ja tippuivat lattialle.

Veljeni meni papuja poimimaan ja katsoi ihmetellen isään. Äiti peitteli Miinan, pani mekon minun päälleni ja läksi sitte kahvia keittämään.

Minä olisin mielelläni kysynyt kummin lahjaa, mutta en uskaltanut. Pelkäsin isää enemmän kuin ennen. Isä istui pöydänpäässä ja hänen edessään pöydällä oli kaunis, kirkas leili, josta isä ja vieras vuoroon joivat. Kerran kutsui isä äitiäkin juomaan, mutta äiti ei mennyt, sanoi vaan:

»En huoli sinun myrkkyäsi!»

Silloinkos isä alkoi pitkää puhetta pitää ja kertoi kuinka eräs vaimo oli myrkyttänyt miehensä panemalla myrkkyä kahvikuppiin; ja mies oli kuollut ja kuopattu; vaimo oli mennyt uusiin naimisiin ja taas koettanut myrkyttää miestään kärpäsen myrkyllä. Mutta mies ei kuollutkaan, tuli vaan sairaaksi. Mutta lääkäri tutki ulostukset ja siellä oli myrkkypaperia; niin -- vaimo pantiin linnaan, sillä entiset ja nykyiset synnit tulivat ilmi.

»Sellaista on akkaväki!» sanoi isä lopuksi.

Mutta äidillä oli samassa kahvi valmiina; hän kaatoi sitä kuppiin ja vei pöytään.

»Vai kärpäsen myrkyllä», sanoi äiti.

»Niinpä niin», toisti isä.

»Että niinkuin, mitä se kärpäsen myrkky on?»

»No, se on sellaista ohutta liuskaretta, niinkuin vasikan nahkan niljettä, punasta väriltään ja helppoa ostaa»... selitti isä.

»Vai sellaisella se»...

»Sellaisellahan se...» isä härppäsi kahvia lautaselta, »jo se paholainen teettää jotakin.»

»Jotakinhan se teettää.»

»Vai linnaan panivat», jatkoi äiti.

»Linnaanpa linnaan. Elinkautiseen», sanoi isä.

»Vai elinkautiseen; onpa siinä istumista.»

»Onpa on», toisti isä ja laski kahvikuppinsa pois.

Minä olin kuunnellut niin tarkasti, että olin aivan unohtanut liikuttaa kätkyttä. Äkkiä säpsähdin ja näin että Miina valvoi silmät selällään. Se katsoi kuin nuhdellen minuun. Miksi se niin katsoi? Siksikö että en kätkyttä liikuttanut?

Isän kovaäänisyys oli hiljennyt; surullinen kertomus oli tehnyt kaikki mielet alakuloisiksi. Vieras näytti heikolta ja kykenemättömältä; äänetöinnä ja riisumatta heittäysi hän penkille maata.

Kovalla töminällä veti isä saappaat jalastaan ja heitti ne pirtin lattian yli rikkosopelle. Syylinkänsä hän paiskasi keskelle lattiata. Ja hiukan horjuen, mutta varpaisilla meni hän vuoteelleen.

Olisin mielelläni kysynyt kolttuani, joka minun piti kummilta saada. Mutta en uskaltanut. Ehkä se on isältä pudonnut, tahi ehkä ei kummilla ollutkaan rahaa sen ostoon.

Pirtissä tuntui kylmältä. Vetäysin umpikuuruun peiton alle. Isä ei sitte tuonutkaan minulle mitään. Ei mitään. Eikä kummikaan lähettänyt kolttua. Niin -- jos sillä ei ollut rahaa. Tuntui niin tyhjältä ja ikävältä.

Koko talven pitkään ei äiti ollut oikein terve. Sen näin joka päivä. Ja seuraava kesäkin meni niin, ettei äiti entiselleen tullut. Hän oli aina niin surumielinen ja alakuloinen, harvoin puhui hän enää meidän lastenkin kanssa. Isä tuli usein illalla juovuksissa kotiin; silloin kuulin aina äidin yöllä hiljaa itkevän.

Pikku Miina osasi jo kävellä ja puhua. Hän oli vallaton ja tottelematon tyttö, repi rikki kaikki mitä käsiinsä sai ja heitteli astiat palasiksi. Äiti piiskasi häntä monta kertaa, mutta siitä hän vaan sydämistyi. Joskus oli hän minulle hyvä, mutta joskus oli hän niin ilkeä, teki harmia ja kiusaa, että kerrankin olin niin suuttunut hänelle, että olisin voinut hänet vaikka tappaa. Vihapäissäni potkasin häntä leukaan, niin että nenästä rupesi verta vuotamaan.

Silloin tuli hän hyväksi ja oli monta päivää siivo.

Kevättalvella pääsi veljeni hevospojaksi taloon. Hän oli niin onnellinen ja niin miehiksi kun hän lähti, ettei hän ollenkaan sanonut kellenkään hyvästiä. Ei äidillenkään. Äiti kuitenkin meni ladon perään katsomaan hänen jälkeensä, kun hän painui metsätietä salolle päin. Mutta veljeni ei katsonut taaksensa. Mitä hän olisi tehnyt, jos olisi nähnyt äidin?

Kun äiti tuli tupaan, näin minä, että hänen silmässään oli kyynel -- ja yksi karpalo oli herahtanut nutullekin. Menin äidin luo ja nojasin hänen polveensa. Hän silitti päätäni ja sanoi:

»Niin, niin, lapseni. Sellaista on elämä. Ville on nyt korjuussa, kun pääsi isoon taloon. Ei siellä puutu leipä eikä särvinkään!»

»Onko Ville nyt niiden oma?» kysyin.

»Omako? Niin, Ville on Jumalan oma», sanoi äiti.

»Mutta minä tahdon olla aina äidin oma», sanoin.

»Mutta jos äiti kuolee?»

»Äiti ei saa kuolla! Äiti ei saa kuolla milloinkaan!» ja minä purskahdin hillittömään itkuun.

Seuraavana kevännä syntyi äidille taas pikkunen tyttö. Se sai nimen Kaisu, kun se oli niin suuri ja roteva kuin ison talon emäntäpiika Kaisu. Ja hyvä juoninen se myöskin oli; ei itkenyt päiväkausiin, eikä juuri äännellytkään kunhan ruokaa sai.

Äiti oli hyvin huonona sen syntymisen jälkeen. »Pesumummo» oli meillä kolme viikkoa lasta hoitamassa; mutta kun hänen täytyi lähteä toiseen taloon »varpaisia» valmistamaan, tuli kummi meille pariksi viikoksi äitiä auttamaan. Se oli lysti aika. Kummi toi Miinalle ja minulle tuomisia ja äidille rohtoja ja pilleriä. Ilosta me vaan Miinan kanssa päiväkaudet hyppelimme ja laulelimme pihalla. Päivät menivät nopeasti, meillä oli niin hauskaa.