Part 9

-- Se ei ole totta että hän on sisareni. Minä makaan hänen kanssaan.

Minä kysyin häneltä:

-- Mitä varten te kerrotte kaikkea sitä minulle?

-- Sitä varten, että sinä heti paikalla kummastuisit ja ainaiseksi lakkaisit ihmettelemästä! Pidätkö sinä maallisista kirjoista?

-- Minä en ole lukenut niitä.

Hän otti kaapistaan pienen punakantisen kirjan, antoi sen minulle ja komensi:

-- Mene, pane samovari kiehumaan ja lue tuota! Minä aukaisin kirjan, jo ensimäisellä sivulla oli kuva, jossa seisoi nainen, jalat polviin saakka paljaina ja sen edessä mies, joka myöskin riisuutui.

-- Minä en tule lukemaan sitä, -- sanoin minä. Silloin hän lähestyi minua ja sanoi ankarana:

-- Vaan jos sinun rippi-isäsi käskee sinua? Tiedätkös sinä mitä varten se on välttämätöntä?... Mene!

Sivurakennuksessa, jossa oli minun paikkani, istuin minä sängylleni ja jähmetyin pelosta ja ikävästä. Tunsin itseni vallan myrkytetyksi, olin heikko ja vapisin! En tiedä mitä ajattelisinkaan; en voi käsittää mistä minulle ilmestyi ajatus, että hän olisi minun isäni; tämä ajatus oli minulle vieras, tarpeeton. Muistelen hänen sanojansa sielusta -- sielu syntyy verestä; sitten hänen sanaansa ihmisestä, että ihminen on sattuma maan päällä. Tämä kaikkihan oli selvää kerettiläisyyttä! Muistan miten hänen kasvonsa muuttuivat minun kysymykseni johdosta. Minä aukaisin kirjan, siinä kerrottiin jostain ranskalaisesta kavaljeerista ja hienoista naisista... Mitä se minuun kuului?

Hän soitti, kutsui. Minä menin, hän otti minut ystävällisesti vastaan.

-- Missä samovari on?

-- Miksi te annoitte minulle tuon kirjan?

-- Jotta sinä tietäisit minkälainen on synti!

Minä tulin iloiseksi; minusta näytti, että minä nyt ymmärsin hänen aikomuksensa koetella minua. Syvästi kumarrettuani lähdin ulos, panin nopeasti samovarin kiehumaan, vein sen huoneeseen jossa Antonius jo itse oli kaikki valmistanut teetä varten; kun minä tahdoin poistua, sanoi hän:

-- Jää tänne, juo teetä minun kanssani.

Minä olin hänelle, kiitollinen, koska minun niin äärettömästi teki mieleni käsittää jotain.

-- Kerro minulle, -- sanoi hän, -- miten sinä olet elänyt ja miksi sinä olet tullut tänne?

Ja minä aloin kertoa itsestäni, peittämättä ainoatakaan salaista aikomusta, ainoatakaan ajatusta, jonka muistin; vaan hän, silmät puoleksi kiinni, kuunteli minua niin tarkkaan, ettei hän juonut teetäkään. Hänen takanansa katselee ilta sisään ikkunasta, punasella taivaalla piirtävät puitten mustat oksat kertomuksiaan, vaan minä kerron omaa kertomustani ja katselen Antoniuksen kätten valkosia sormia: hänen kätensä ovat ristissä hänen rinnallansa. Kun minä lopetin, kaasi hän minulle lasin tummaa ja makeata viiniä.

-- Juo! Minä huomasin sinut jo silloin kun sinä kirkossa rukoilit ääneen, -- sanoi hän. -- Eikö luostari auta?

-- Ei. Katsokaa, teidän suhteenne minulla on vahva toivo, auttakaa te minua! Te olette oppinut ihminen, teillä täytyy kaikki olla selvillä.

Sitte hän lausui hiljaa, katsomatta minuun:

-- Minä tiedän yhden asian: jos nouset vuorelle, niin mene huipulle saakka; jos kaadut, niin kaadu kuilun pohjaan saakka. Vaan itse minä en seuraa tätä lakia, koska minä olen laiska. Matvei, ihminen on mitätön ja on käsittämätöntä, miksi hän on mitätön. Koska elämä on kaunista ja maailma on viettelevä! Miten paljon on annettu huvia sille, vaan ihminen on mitätön! Miksi? Tätä arvoitusta en ole ratkaissut... Enkä tahdo ajatellakkaan sitä...

Soitettiin iltajumalanpalvelukseen, hän vavahti ja sanoi minulle:

-- Mene Herran rauhassa! Olen väsynyt ja täytyy lähteä kirkkoonkin.

Jos minä olisin ollut viisaampi, niin minun olisi jo samana päivänä täytynyt lähteä pois hänen luotansa: hän olisi silloin säilynyt minulle hyvässä muistissa. Vaan minä en käsittänyt hänen sanojensa merkitystä.

Minä tulin huoneeseeni ja panin maata, ja kylkeni alta löysin tuon kirjan. Sytytin tulen ja aloin lukea kiitollisuudesta opettajaani kohtaan. Luen, että joku kavaljeeri yhä pettää aviomiehiä, kiipeää öisin ikkunain kautta heidän vaimojensa luo; aviomiehet pyydystelevät häntä, tahtovat häntä lävistää miekoillaan ja hän välttää ne. Ja kaikki tämä oli hyvin ikävätä ja minulle käsittämätöntä. Se tahtoo sanoa, minä tietysti ymmärrän että nuori mies elämöi, laskee leikkiä, vaan minä en käsitä, miksi se kaikki on kirjotettu ja painettu, enkä ymmärrä miksi minun pitäisi sellaista tyhjää sanahelinää lukea?

Ja taas minä mietin: miksi minä yhtäkkiä rupesin epäilemään häntä isäkseni? Tämä ajatus syö sieluani ikäänkuin ruoste rautaa. Sitten minä nukuin. Unessa tunsin että minua ravistettiin; hypähdin ylös ja hän seisoi minun edessäni.

-- Minä soitin ja soitin! -- sanoi hän.

-- Näettekös, antakaa anteeksi, Herran nimessä, minä olen tehnyt hyvin raskasta työtä!

-- Tiedän.

Eikä sanonutkaan "Jumala anteeksi antaa", kuten on tapa.

-- Minä lähden isä apotin luokse, -- sanoi hän, -- valmista kaikki kuten sinulle osotin. Jahah! Oletkos sinä lukenut sitä kirjaa? Se on vahinko, että sinä olet alkanut; se ei ole sinua varten, sinä olet oikeassa! Sinä tarvitset toista.

Minä laitoin vuodetta: lakanat olivat hienot, peite oli pehmeä, kaikki oli rikasta, sellaista, jota koskaan ennen en ollut nähnyt ja kaikessa oli tuo voimakas, äitelä haju.

Aloin minä elää siinä juopuneessa sumussa, ikäänkuin unessa, paitsi Antoniusta en nähnyt mitään, vaan hän itse oli minulle kokonaan varjossa ja jakaantui ikäänkuin kahtia. Hän puhui hellästi, vaan silmät irvistelivät. Jumalan nimeä hän lausui harvoin, -- "Jumalan" sijasta hän lausui "henki", pirun sijaan "luonto", vaan minun mielestäni eivät sanat muuttaneet käsitteitä. Hän teki myös kevyttä pilaa munkeista ja kirkonmenoista.

Hän joi paljon viinaa, vaan ei hän horjunut, -- ainoastaan hänen otsansa tuli kalpeansinertäväksi ja hänen silmänsä läpinäkyväisten poskiensa yläpuolella syttyivät tummaan tuleen, punaset huulensa mustenivat ja kuivuivat. Usein tapahtui, että hän tuli apotin luota kotia vasta puoliyön aikana, tahi vielä myöhemmin, herätti minut ja käski antamaan hänelle viinaa. Sitten hän istui, joi ja puhui syvällä äänellänsä lakkaamatta ja kauan, -- joskus melkein aamujumalanpalvelukseen saakka.

Vaikeata minun oli käsittää hänen puheitansa ja paljon minä olen unohtanut niistä, vaan muistan, miten ne alussa pelottivat minua, ikäänkuin ne aukaisisivat jonkinlaisen kuilun ja työntäisivät siihen sisään kaikki mitä maailmassa oli olemassa.

Joskus, sellaisten hänen puheittensa jälkeen tuntui minusta kaikki niin pelottavalta ja tyhjältä ja minä olin valmis kysymään häneltä: -- Ettekö te ole piru?

Hän oli tumma, puhui valtiaana, ja kun hän joi, niin hänen silmänsä jakaantuivat yhä enemmän kahtia, pudoten syvälle otsan alle. Hänen kalpeat kasvonsa hieman vääntyivät hymyilyssä; sormensa, ohuet ja pitkät, koko ajan nipistelivät hänen sinimustaa partaansa, ne vuoroin käyristyivät vuoroin suoristuivat ja koko hänen olemuksestaan tuuli kylmää.

Vaan, kuten jo aikaisemmin sanoin, minä en uskonut piruun ja tiesin myöskin raamatusta, että pirun voima on hänen ylpeydessään, hän taistelee aina, hänellä on intohimoa ja hän osaa vietellä ihmisiä, vaan isä Antonius ei viettele minua millään. Hän puki elämän harmaaksi, osotti minulle sen järjettömyyden, ihmiset olivat hänen mielestänsä mielipuoli sikalauma, jossa siat eri nopeudella juoksivat kuiluun.

-- Tehän sanoitte, että elämä on kaunista!

-- Niin, jos se tunnustaa minut, niin se on kaunis, -- vastasi hän ja naurahti.

Ja ainoastaan tämä hymyily on minulle jäänyt kaikista hänen puheistansa. Tuntui siltä, että hän aina kaikkea katseli nurkan takaa, ihan kuin joku olisi hänet kaikkialta karkottanut, eikä hän ollut kovasti loukkaantunutkaan siitä, että oli karkotettu. Hänen ajatuksensa oli terävä ja kekseliäs, se oli notkea kuin käärme, vaan se ei jaksanut voittaa minua, -- minä, näettekös, en uskonut sitä, vaikka joskus ihailinkin sen sukkeluutta, ihmisjärjen korkeita hyppäyksiä. Muuten joskus, -- vaikkei usein, -- suuttuikin hän.

-- Minä olen aatelismies, -- huusi hän, -- kuuluisan suvun jälkeläinen, minun isoisäni ja isoisieni isät ovat rakentaneet Venäjää, ovat historiallisia henkilöitä, vaan sinä kurja, keskeytät sanojani, sinä loiseläin, tomu, jahaha?!... Kaikki kaunis häviää, jää jälelle ainoastaan matoja ja niiden keskellä yksi ihminen kuuluisasta suvusta!

Nämä hänen puheensa eivät huvittaneet minua, minä olen itse, kenties, kuuluisasta suvusta, mutta eihän mikään riipu esi-isästä, vaan totuudesta eikä eilinen enää tule takaisin, silloin kuin huomen varmaan tulee olemaan!

Tahi joskus istui hän nojatuolissaan, kasvot verettöminä ja kertoi:

-- Taas, Matvei, pelasivat nämä munkit minut putipuhtaaksi. Mikä on munkki? Ihminen, joka tahtoo peittää muilta ihmisiltä ruokottomuutensa, peljäten sen voimaa. Tahi ihminen, jota heikkoutensa vaivaa ja joka pelossaan karkaa maailmasta, jottei maailma söisi sitä. Ne ovat parhaita munkkeja, kaikkein huvittavimpia, vaan muut ovat yksinkertaisesti suojattomia, kodittomia ihmisiä, maan tomua, sen kuolleina syntyneitä lapsia.

-- Vaan te, -- sanoin minä, -- kuka olette te niiden joukossa?

Kenties minä kysyin sitä häneltä noin kymmenen kertaa, tahi vielä enemmän, ihan hellittämättä, vaan hän vastasi minulle aina jotain sen laatuista:

-- Sinä olet satunnainen ihminen, niin täällä kuin kaikkialla ja aina!

Ja hänen Jumalansa oli vallan salaisuus minulle. Minä koetin kysellä häneltä jotain Jumalasta, kun hän oli selvällä päällä, mutta hän vastasi minulle naurahtaen jonkinlaisilla tutuilla raamatunlauseilla, -- vaan minun Jumalani oli yläpuolella raamattua. Silloin minä aloin kysyä häneltä juopuneena, miten hän katselee Jumalaa.

Vaan Antonius oli juopuneenakin vahva.

-- Oletpas sinä viekas, Matvei! -- sanoi hän. -- Sinä olet viekas ja itsepäinen! Minun on sääli sinua!

Ja minä myös aloin sääliä häntä, koska minä huomasin miten yksinäinen hän oli, minä kunnioitin ajatuksien runsautta hänessä ja säälin, että ne turhaan hukkuivat kammiossa.

Vaan vaikka minä säälinkin häntä, niin kuitenkin minä kiusasin häntä yhä itsepäisemmin ja kerran hän sanoi vastoin omaa tahtoansa:

-- Minä en katsele Jumalaa samoilla silmillä kuin sinä Matvei!

-- Vaan minä, näettekös, vaikken näe, niin kuitenkin tunnen hänet, enkä minä kysele hänen olemassaoloansa, vaan ainoastaan sitä, miten pitäisi käsittää niitä lakeja, joiden mukaan hän rakentaa elämää?

-- Katsele sinä lakeja Nomokanonista! -- sanoi hän! -- Vaan jos sinä tunnet Jumalan, niin minä onnittelen sinua!

Hän kaasi minulle lasin viiniä, kilisti lasiaan minun kanssani ja joi; minä huomasin, että vaikka hänen kasvonsa olivatkin totiset, ikäänkuin kuolleella, niin kuitenkin silmät tekivät pilaa minusta.

Se, että hän oli herrasmies, alkoi jo vähitellen hävittää minun kiintymystäni häneen, koska hän oli jo useamman kerran sillä tavalla esiintuonut herrasmiehuutensa, että se minua oli vereen saakka loukannut.

Juopuneena puhui hän mielellään naisista.

-- Katsos, luonto pitää meitä kamalassa ja raskaassa vankeudessa naisen, tuon makeimman syöttinsä kautta, ja jos ei olisi lihanhimoa, joka nielee ihmishengen parhaat voimat, niin kenties ihminen saavuttaisikin kuolemattomuuden!

Vaan kun veli Miha oli vielä paksummin puhunut siitä asiasta, niin minä jo tunsin tavatonta vastenmielisyyttä näitä ajatuksia vastaan; sitäpaitsi Mihail puhui naisista vihalla, haukkuen niitä vallan villinä, vaan isä Antonius jutteli tunnottomasti ja ikävästi.

-- Muistatkos, -- sanoi hän, -- minä annoin sinulle erään kirjan? Sinun täytyi huomata siitä kirjasta, miten viekas, valheellinen ja irstas nainen on koko olemuksessaan.

Omituisen inhottavaa oli kuunnella miten ihminen, jonka nainen oli synnyttänyt ja imettänyt, likasi, soimasi äitiään, kieltäen siltä kaikki ominaisuudet, paitsi lihanhimon, miten hän alensi äitiraukkansa järjettömäksi eläimeksi.

Kerran minä sanoin hänelle jotain sen suuntaista, tietysti en niin suoraan, vaan sileämmin. Hän raivostui ja kiljui:

-- Idiootti, puhunkos minä äidistäni!

-- Vaan, näettekös, joka nainen on äiti.

-- Usea on, -- huusi hän, -- mutta muut eivät ole muuta kuin irstailijoita koko elinikänsä.

-- Muutamilla ihmisillä on kyttyräselkä, vaan eihän sentään kyttyrä ole määrätty kaikille ihmisille.

-- Ulos, narri!

Upseeriakin vielä eli hänessä.

Usean kerran meillä oli yhteentörmäyksiä, kun oli kysymys Jumalasta; minua suututtivat hänen viekkaat verukkeensa ja kerran yöllä minä iskin häneen koko voimallani.

Minun luonteeni oli silloin tullut hyvin huonoksi; kärsin hirveitä tuskia ja kuljin Antoniuksen vieressä ikäänkuin nälkänen suljetun leipäkaapin ympärillä, -- oven takana haisee leivältä, -- ja siitä minäkin raivostuin ja sinä yönä hän ärsytti minua äärettömästi puoleksi lausutuilla sanoillansa.

Minä otin veitsen pöydältä ja sanoin:

-- Kertokaa minulle kaikki, miten ajattelette, muuten minä leikkaan itseltäni kaulan poikki, laitan teille skandaalin!

Hän hermostui, iski minua käteen, tempasi pois veitsen ja puuhasi niin etten minä enää tahtonut tuntea häntä.

-- Sinua täytyisi rangaista siitä, vaan mitä rangaistus hullua auttaa! -- sanoi hän!

Ja sitten hän puhui ja minusta tuntui, ikäänkuin hän iskisi nauloja päähäni:

-- Katsos, mitä minä nyt sanon sinulle: olemassa on ainoastaan ihminen; kaikki muu on ainoastaan sen mielipidettä. Sinun Jumalasi on sinun sielusi unelma. Sinä voit ainoastaan itsesi tuntea, etkä sitäkään varmaan.

Hänen sanansa saivat minut horjumaan ikäänkuin tuulessa ja musersivat minut. Hän puhui kauvan ja selvästi ja minä tunsin, ettei siinä ihmisessä ollut surua eikä iloa, ei pelkoa, ei loukkausta eikä ylpeyttä. Ikäänkuin vanha hautausmaanpappi olisi pitänyt sielumessua haudalla: hän tuntee hyvin kaikki sanansa, vaan ne eivät liikuta hänen sieluansa. Alussa näytti hänen puheensa kamalalta, vaan sitten minä hoksasin, että hänen epäilyksensä ovat liikkumattomia, koska ne ovat kuolleita...

Oli toukokuu, ikkuna oli auki... yö hengitti lempeästi kukkaintuoksua... puutarhassa omenapuut näyttivät tytöiltä, jotka menevät ripille, ne olivat vaaleansinisiä kuutamon hopeassa. Yövartia lyö tunteja ja vaski, jota iskut vaivaavat, huutaa, vaan ihminen istuu edessäni kasvot jäässä ja jatkaa rauhallisena veretöntä puhettansa; tuhanharmaat sanansa kaikuvat kolkosti, minä olen loukkaantunut ja surullinen -- huomasin kullan olevan metallikuonaa.

-- Mene pois! -- sanoi minulle Antonius.

Minä lähdin puutarhaan ja samalla soitettiinkin jo aamujumalanpalvelukseen; lähdin kirkkoon, valitsin pimeän nurkan, seisoin ja mietin:

-- Ja miksi täällä rukoilisikin puolikuollutta jumalaa?

Veljeskunta kokoontuu, -- tuntui ikäänkuin kuutamo olisi särkenyt yön pimeyden palasiksi, ja ne hiljaa hiipivät kirkkoon ja peittävät itsensä siellä.

Siitä ajasta alkaen tuli minulle kaikki sekaseksi.

Antonius puhui kanssani kuivasti, herrasmaisesti, oli suutuksissaan eikä kutsunut minua enää luokseen. Hän otti pois kirjatkin, jotka oli antanut minulle luettaviksi. Yksi niistä kirjoista oli Venäjän historia -- se kertoi minulle hyvin kummastuttavia asioita, vaan minä en ennättänyt lukea sitä loppuun saakka. Ajattelin, millä minä olin voinut suututtaa häntä, enkä huomannut sitä.

Vaan hänen puheensa alku on jäänyt muistiini, ja elää siellä nytkin vielä kaiken yläpuolella, häiritsemättä minua.

-- Jumala on sielusi unelma, -- toistan minä itsekseni, -- vaan en tunne juuri tarvetta riidellä sitä ajatusta vastaan, se näytti niin köykäseltä.

Pian ilmestyi sinne hänen neitinsäkin: se oli myöhään yöllä. Kuulin, Antonius soittaa ja huutaa:

-- Nopeasti samovari!

Ja kun minä vein samovarin sisään, niin istui sohvalla nainen leveässä, vaaleanpunasessa puvussa, vaalea tukka hajalla olkapäillä; hän oli pieni, ikäänkuin nukke, kasvot olivat vaaleanpunaset, silmät siniset; hän näytti minusta vaatimattomalta ja surulliselta.

Asetin astioita pöydälle ja Antonius yhä vaan kiiruhti:

-- Nopeammin, laitas nyt pikemmin!

-- Katsos, -- ajattelin minä, -- miten hän on tulessa!

Hänen rakkausasiansa miellytti minua; koska oli hauskaa nähdä Antoniuksen johonkin kykenevän, vaikkakin vaan rakkauteen, joka ei tosin olekaan mikään vaikea asia. Itse minä olin sinä aikana hyvin kylmä siinä suhteessa ja munkkien irstaisuuskin minua iletti, vaan eihän isä Antonius ollut mikään munkki?... Hänen naisensa oli omituisen kaunis, sellainen tuo reenlainen, ikäänkuin joku uusi leikkikalu.

Aamulla minä menin siivoamaan huoneita, häntä ei ollut siellä, oli lähtenyt apotin luo, vaan nainen istui sohvalla kirja kädessä, jalat ristissä; hän oli ainoastaan puolittain puettu, eikä vielä kammattukaan. Hän kysyi, mikä minun nimeni on, -- minä sanoin; sitten miten kauvan minä olen ollut luostarissa, -- minä vastasin.

-- Eikö täällä ole ikävätä?

-- Ei.

-- Kummallista, jos se on totta!

-- Miks'ei se olisi totta? kysyin minä.

-- Sinä olet niin nuori, kaunis.

-- Onko luostari sitten hirviöitä varten!

Hän nauroi ja laski paljaan jalkansa alas sohvalta. Katseli minua ja alkoi jonkunverran huonosti käyttäytyä: paljasti käsiään olkapäihin saakka, aukaisi pukunsa rinnalta.

-- Sitä sinä teet turhaan, ajattelin minä: -- alastomuuttasi täytyy sinun säilyttää rakastettuasi varten!

Vaan hän, pikku narri, kysyi:

-- Eivätkös sinua naiset saa levottomaksi?

-- Näetkös minä en näe niitä, ja millä ne voisivat häiritä sielunrauhaani?

-- Miten niin -- millä? -- ja hän nauraa hohotti. -- Miten niin -- millä?

Vaan ovella seisoi Antonius ja kysyi suuttuneena:

-- Mitä se merkitse, Sonja? Mitä?

-- Voi, -- huusi hän, -- hän on niin hauska tämä tässä!

Ja nyt hän alkoi visertää visertämistään, kertoi miten lystikäs minä olen. Vaan Antonius ei kuunnellut häntä yhtään, komensi minua vaan ankarana:

-- Mene, järjestä siinä ne pussit ja laatikot, sitte täytyy osa viedä apotille!

Jopa päivällisen aikana sinä päivänä olivat he aika lailla juoneet, vaan illalla teen jälkeen oli se nainen jo vallan juovuksissa ja Antoniuskin oli nähtävästi enemmän päissään kuin tavallisesti. Ajoi minua nurkasta nurkkaan -- tarjoo tuota, tuo sitä, lämmitä viiniä ja jäähdytä sitä. Minä juoksentelen, ikäänkuin lakeija kapakassa, ja he häpeävät minua yhä vähemmän, neidillä on kuuma ja hän yhä vaan riisuutuu vähitellen, vaan yhtäkkiä kysyi herra minulta:

-- Matvei, onko hän kaunis?

-- Menee mukiin.

-- Ei, katseleppas oikein.

Vaan nainen nauraa hohottaa juopuneena.

Minä tahdoin poistua, vaan Antonius huusi raivossaan:

-- Mihin nyt? Seis! Sonjka, näytä itseäsi hänelle alastomana...

Minä ajattelin, että kuulin väärin, vaan nyt nainen repii jonkun paitasen päältään pois ja nousee horjuen jaloillensa. Minä katson Antoniukseen ja hän minuun... Minun sydämeni ei juuri tyki hyvin, vaan kuitenkin on minun jonkun verran sääli tuota herrasmiestä: sikamaisuus ei juuri sopinut hänelle ja naisen takiakin häpesin.

Ja katsos hän huutaa:

-- Ulos, sinä tolvana!

Minä huusin hänelle:

-- Sitä olet sinä itse.

Hän hypähti ylös, pullot kaatuivat pöydältä, astiat vavahtivat ja jotain virtasi nopeana surullisena ojana permannolle. Minä lähdin puutarhaan, panin siellä maata. Sydämeni nyyhkytti, siihen koski. Kaikki oli hiljaista ja minä kuulin Antoniuksen huutavan:

-- Ulos!

Vaan nainen vastasi vaikeroiden:

-- Uskaltaapas, narri!

Sitten valjastettiin pihalla hevosia, ja nämä iskivät jalkojaan kuivaan maahan tyytymättöminä hirnuen. Ovet paukkuivat, vaunun rattaat narisivat ja aidan portti ritisi. Antonius käyskeli puutarhassa ja kutsui minua hiljaa:

-- Matvei! Missä sinä olet?

Kas, siinä hänen pitkä musta vartalonsa liikkuu omenapuitten välissä, hän tarttuu käsillään oksiin, ravistaa maahan tuoksuvaa kukkaislunta ja mutisee:

-- Narri... hoi!

Hän vetelehtii ohitse ja maata myöten vetäytyy hänen perässänsä hänen tumma, raskas varjonsa.

Minä makasin puutarhassa aamuun saakka, ja aamulla lähdin isä Isidorin luokse.

-- Antakaa minulle passini, minä lähden pois! Hän kummastui, jopa hypähti ylöskin paikaltaan.

-- Minkätähden? Mihin?

-- Maailmaan, vaan en tiedä mihin, -- sanoin minä.

Hän alkoi kysellä.

-- Minä en selitä mitään.

Sitte tulin ulos hänen kammiostansa ja istuuduin sen vieressä olevalle penkille, vanhan männyn alle, -- nimenomaan istuin tähän, koska tällä penkillä aina istuivat ne, jotka lähtivät pois, tahi jotka ajettiin pois luostarista. Veljet kävivät ohitse, katsoivat kierosti minuun, jopa muutamat sylkivätkin; minä unohdin sanoa että oli liikkeelle pantu sellainen huhu, että Antonius on ottanut minut rakastajakseen; luostariveljet olivat kateellisia minulle ja munkit minun herralleni, -- niin sitten haukkuivat kumpaakin.

Ja veljet kulkivat ja juttelivat:

-- Jaha, on tämäkin pois ajettu, Herralle kiitos!

Isä Assatius, viekas ja ilkeä vanhus, apotin salaurkkija, joka näytteli luostarissa jumalisen kerjääjähupsun osaa, alkoi minua haukkua, jopa niin inhottavilla sanoilla, että minä sanoin hänelle:

-- Mene pois, vanhus, muuten minä otan sinua korvista kiinni ja laahaan itse sinut pois!

Vaikka hän olikin olevinaan hupsu, käsitti hän kuitenkin sanani.

Sitten vaati luostarin johtaja minut luokseen ja sanoi ystävällisesti:

Minä mainitsin sinulle, Matvei poikani, että olisi ollut parempi, jos sinä olisit lähtenyt konttoriin, siinä minä olin oikeassa! Ja niin ovat aina vanhemmat oikeassa! Voitko sinä, niin vastahakoinen kun olet, kestää kammiopalvelusta? Katsos, nyt oletkin niin pahasti soimannut kunniallista isä Antoniusta...

-- Onko hän sen teille sanonut?

-- Kuka sitten? Sinä et ole vielä kertonut.

-- Vaan sanoiko hän myöskin miten hän minulle näytti alastonta naista?

Isä apotti teki ristinmerkin, oli vallan vanhurskaan pelon vallassa ja sanoi iskien kämmeniään yhteen:

-- Mitäs sinä, mitäs sinä nyt, Herran nimessä! Mikä nainen? Se ei ole muuta kuin sinun unennäkösi, jota lihasi pirun kiusaamana on luonut! Voi--voi--voi! Ajattelehan toki, mistäs miesten luostariin olisi päässyt nainen!

Minun teki mieleni rauhoittaa häntä:

-- Vaan kuka se oli, -- sanoin minä, -- joka teille eilen toi portviiniä, juustoa ja kaviaaria?

Hän ihmetteli vielä enemmän:

-- Mikä sinun on, pelastakoon sinua Herra Jumala! Mitenkäs sinä sellaista olet osannut keksiä?

Minua iletti. Tästä olisi voinut tulla hulluksi.

Puolenpäivän aikana minä soudin järven toiselle puolelle, istuuduin rannalle ja katselin luostaria, jossa yli kaksi vuotta olin tehnyt raskasta työtä.

Metsä oli paiskannut auki siipensä ja näytti luostaria rinnallansa. Rehevässä vihreässä näkyivät selvästi valkoset, lovilliset seinät, vanhan kirkon siniset kupoolit, uuden kirkon kultanen kupooli, punaset katot; ristit säteilevät, loistavat kutsuvasti ja niiden yllä soi sininen taivaan kupooli iloista kevätmelua ja aurinko juhlii voittojaan.

Tässä kauneudessa, joka täyttää sielun voimakkaalla ihastuksella, ovat piilossa mustat ihmiset pitkissä puvuissa ja mätänevät siellä, eläen tyhjiä päiviä, ilman rakkautta, ilman iloa, järjettömässä työssä ja liassa.

Minun tuli sääli kaikkia ja itseänikin, melkeinpä olisin itkenyt. Sitten nousin ja lähdin.

Maa ja kaikki mikä siinä on elävää, hengittää tuoksua ja laulaa; aurinko kasvattaa kukkia kentillä, ne nousevat taivaaseen päin, kumartavat auringolle; puitten nuoret, vihreät lehdet kuiskuttelevat ja liikkuvat; linnut visertävät, kaikkialla palaa rakkaus, -- multa on mustaa ja juopunut voimastaan!

Kun tapaan talonpojan ja tervehdin, niin hän tuskin nyökäyttää päätään minulle; jos tulee nainen vastaan, niin hän väistyy syrjään tieltäni. Ja minun teki niin mieleni jutella ihmisten kanssa ja olisin heille puhunut hyvin ystävällisesti.

Ensimäisenä vapauteni yönä minä olin metsässä yötä; makasin kauvan, katselin taivaaseen, lauloin hiljakseen ja nukuin. Aamulla minä heräsin aikaseen, koska minun oli kylmä ja taas astuskelin eteenpäin kohden uutta elämää, ikäänkuin minulla olisi siivet. Jokainen askel vetää yhä vaan etemmäs ja olen valmis juoksemalla juoksemaan kauvas, kauvas!