Part 8

Muistan miten minä tulin hänen luokseen, asetuin polvilleni ja vaikenin. Hän oli myös vaiti ja kaikki meidän ympärillämme oli täynnä kuollutta hiljaisuutta. Minä en nähnyt muuta hänen kasvoistansa, kuin terävän nenänsä tumman huipun.

Hän kuiskasi tuskin kuuluvasti:

-- Noh...

Vaan minä en voinut puhua, minua säälitti niin äärettömästi hän, joka oli elävänä pantu hautaan.

Jonkun ajan päästä hän kysyi taas:

-- Mitäs tahdot?... puhu...

Hän käänsi kasvonsa minuun päin, ne olivat tummat, eikä niissä näkynyt silmiä, vaan ainoastaan valkoset silmäkulmat, parta ja viikset. Kuulen äänensä kuiskaavan:

-- Sinä itse riitelet... Miksi riidellä... Jumalaa täytyy palvella nöyränä. Mitäs Hänen, Jumalan kanssa riidellä: Jumalaa täytyy vaan yksinkertaisesti rakastaa.

-- Minä, näetkös, rakastan Häntä.

-- No niin. Hän rankaisee, mutta älä sinä ole huomaavinasikaan sitä vaan sano -- kiitän sinua Jumala, kiitän sinua! Ja aina sano niin. Ei mitään sen enempää.

Nähtävästi hänen oli vaikeata joko heikkouden takia, tahi oli hän unohtanut puhumisen, -- hänen sanansa tuskin elivät ja hänen äänensä kuului kuolevan linnun siipien kohinalta.

Minä en voinut mitään kysyä vanhukselta, minun tuli sääli häntä ja pelkäsin häiritseväni hänen kuolemaa kaipaavaa hiljaisuuttaan... Seisoin liikkumatta. Ylhäällä kuului kirkon kellon ääni, se liikutti hiuksia pääni päällä ja minä tahdoin niin sanomattomasti nostaa päätäni ja katsella taivaaseen, vaan pimeys painoi raskaana niskaani ja minä en liikkunut.

-- Rukoile sinä, -- sanoi hän minulle. -- Ja minä rukoilen sinun edestäsi.

Hän jähmettyi. Kaikki oli hiljaista, kummallinen pelko tunkeutui ruumiiseeni vuodattaen rintaani jäistä kylmää.

Jonkun ajan kuluttua hän kuiskasi:

-- Oletko sinä vielä täällä?

-- Olen.

-- Minä en näe. Noh, mene Jumalan nimessä! vaan älä riitele.

Minä poistun hiljaa. Kun nousin ylös ja hengitin puhdasta ilmaa, tulin vallan juovuksiin ilosta, pääni pyörtyi. Olin ihan märkä, ikäänkuin olisin ollut kellarissa. Vaan hän, Mardarius istuu siellä jo neljättä vuotta!

Minun oli määrä viisi kertaa jutella hänen kanssaan, vaan minä olin aina vaan vaiti. En voinut. Laskeusin hänen luokseen, hän kuunteli ja kysyi äänellä, joka ei ollut maan päältä kotoisin.

-- Joku on tullut. Onko se eilinen?

-- On, se olen minä.

Silloin hän alkaa kuiskata keskeytyen silloin tällöin:

-- Älä sinä loukkaa Jumalaa... Mitä sinä tarvitset... Kenties palasen leipää. Vaan on synti loukata Jumalaa. Se on jo perkeleestä. Perkele asettaa kaikin tavoin jalkansa ihmisten eteen. Kyllä minä tunnen sen. Hän on kiukkuinen. On suutuksissaan. Hän on loukkaantunut, sen takia se on vihainen. Älä sinä loukkaannu, muuten tulet pirun kaltaiseksi. Sinua loukataan, vaan sano sinä heille: pelastakoon teidät Kristus! Ja lähde pois. Mitäs niistä! Mätää ne ovat kaikki. Pääasia on se sinun omasi. Etteivät vaan sielua pois ottaisi. Peitä se, silloin he eivät ota sitä pois.

Hän kylvää hiljaa sanojaan ja ne putoavat päälleni ikäänkuin kaukaisen tulipalon tuhka, enkä minä tarvitse niitä, eivätkä ne liikuta sieluani. Tuntuu kuin näkisin mustaa unta, jotain käsittämätöntä ja raskasta ja ikävää.

-- Sinä olet vaiti, -- sanoo hän miettiväisesti, -- se on hyvä. Olkoot muut miten vaan tahtovat, vaan ole sinä vastedeskin vaiti. Toiset, jotka käyvät luonani, puhuvat. Puhuvat paljon. Enkä voi käsittää mistä. Jonkinlaisista naisista. Vaan mitä se minuun koskee? Kaikesta he puhuvat, vaan mitä se on se kaikesta? Käsittämätöntä. Sinä, tiedätkö, ole vaiti. En minäkään puhuisi, vaan tässä apotti vaan käskee, -- lohduta, ja täytyy lohduttaa! No, hyvä. Vaan minä itse olisin hyvin mielelläni vaiti. No, menkäät kaikki Jumalan luo! Minulta on kaikki otettu pois. Ainoastaan rukous on jäänyt. Älä ole huomaavinasi että sinua vaivataan. Pirut vaivaavat. Vaivasivat minuakin. Oma veljeni. Löi minua. Ja sitten vaimoni. Tahtoi myrkyttää minut arsenikilla. Olin hänen mielestänsä nähtävästi hiiri. Varastivat minulta kaiken. Sanoivat että minä muka olin sytyttänyt kylän palamaan. Tahdottiin heittää minut tuleen. Jopa istuin vankilassakin. Kaikkea, kaikkea oli. Sitten tuomittiin. Istuin vieläkin vankilassa. Jumala armahtakoon niitä! Minä olen kaikki antanut anteeksi. En ollut syypää ja kumminkin annoin anteeksi. Se on itseni takia. Minun päälläni lepäsi kokonainen vuori loukkauksia ja kärsimyksiä. En voinut hengittää. Vaan kun annoin anteeksi ei ollut enää mitään! Ei ollut enää sitä vuorta. Pirut suuttuivat ja poistuivat. Kas niin tee sinäkin -- anna kaikille anteeksi... Minä en tarvitse mitään. Ja sinun kanssasi tulee olemaan juuri samaten. Neljäntenä päivänä hän pyysi minua: Tuoppas minulle hiukan leivänkuorta. Imeskelisin hiukan sitä. Olen niin heikko -- anna minulle anteeksi Kristuksen nimessä!

Minun oli niin sääli häntä, että sydäntäni särki. Kuuntelin hänen hourailuaan ja ajattelin:

-- Mitä varten sellaista, voi Jumalani, mitä varten? Vaan hän suhistaa kuivettuneella kielellään:

-- Luitani särkee. Särkee yötä ja päivää. Kun imen pikkusen leivänkuorta, niin kenties tulee helpommaksi. Vaan niin luut nyyhkyttävät, häiritsevät. Häiritseväthän rukoustani. Kaikkien täytyy rukoilla joka hetki. Ja unessakin täytyy. Muuten paikalla muistuttaa piru olemassaoloansa. Muistuttaa mieleesi nimesi, ja missä elit ja kaiken. Hän istuu, kas, täällä uunilla. Hän ei välitä siitä että se joskus on kuuma, tulipunanen. Hän on tottunut siihen. Sitten se harmaa istuu minun vastapäätäni. Minä teen ristimerkin, enkä enää katso häneen! Hän kyllästyttää jo minua. Olkoon vaan. Ja joskus hän ryömii seinällä ikäänkuin hämähäkki. Tahi keikkuu ilmassa harmaan räsyn muodossa. Se minun piruni on niin monena... Sillä on niin ikävätä vanhuksen kanssa. Vaan hän on kerran asetettu tänne ja hänen täytyy vartioida. Eikä hänenkään ole suinkaan hauskaa vanhuksen kanssa. Enkä minä enää ole yhtään äkäinen hänelle. Ei pirukaan ole vapaa. Minä olen tottunut häneen. Noh sinua, sanon, sinä ikävystytät minua! Enkä katsele sinuun päin. Vaan hän on niin vaan, hän ei ole vallaton. Ainoastaan muistuttaa minua, mikä minun nimeni oli.

Ja vanhus nosti päänsä ja sanoi aika äänekkäästi:

-- Nimeni oli Mihail Petrovitsh Wjahirev!

Ja taas istuutui hän kokonaan ruumisarkkuunsa ja kuiskasi:

-- Kuitenkin piru työnsi... Voi sinä, piru! Oletko sinä täällä vielä veli? Mene Jumalan nimeen!

Sinä päivänä olisin minä itkenyt vihasta... Mitä varten se vanhus on niin? Mitä kauneutta on hänen sankarityössään? En ymmärrä kerrassaan mitään! Koko päivän ja vielä kauvan yölläkin minä muistin häntä -- ikäänkuin minuakin ärsyttäisi joku piru, laittaen kaikenlaisia irvisteleviä naamoja.

Kun minä viimeisen kerran läksin hänen luokseen, niin minä panin taskuni täyteen lämmintä, pehmeätä leipää -- vihaten ja halveksien ihmisiä vein hänelle tuota leipää. Ja kun annoin sen hänelle niin hän kuiskasi:

-- Ohohoho! Lämpönen! Oho-ho-ho! Hän liikkui arkussaan, lastut narisivat hänen allaan, hän peitti leivän ja yhä vaan kuiskutteli:

-- Ohoho...

Ja pimeys ja home seinillä kaikki liikkuu ja toistaa hiljaisella huokauksella pyhän munkin kuiskausta:

-- O-o-o.

Hän otti vaan neljä kertaa viikossa ruokaa, tietysti oli hänen nälkä.

Sinä viimeisenä kertana hän ei puhunut enään mitään minun kanssani, maiskutteli vaan suutaan, imien leipää, nähtävästi ei hänellä ollut enää ollenkaan hampaita.

Minä seisoin jonkun aikaa ja sanoin sitte:

-- No, anna minulle anteeksi, Kristuksen nimessä, isä Mardarius, minä menen nyt enkä tule enää! Ota vastaan kiitokseni!

-- Niin, kyllä, -- vastasi hän kiireesti, -- kiitoksia sinulle, kiitoksia! Älä sano munkeille. Näes, siitä leivästä. Kenties ottavat vielä sen pois. Ne ovat niin kateellisia ne munkit. Heitähän pirut kanssa kiusaavat. Pirut tuntevat kaikki. Mutta ole sinä vaan vaiti!

Pian sen jälkeen hän sairastui ja kuoli. Hänet haudattiin hyvin juhlallisesti -- piispa ja papit tulivat kaupungista ja piispa piti kirkossa sielujumalanpalveluksen. Sitten minä kuulin, että vanhuksen haudalle öisin itsestään syttyy sininen tuli.

Miten surkeata se kaikki on ja miten häpeällistä ihmisille.

Pian sen jälkeen kääntyi elämäni yhtäkkiä hyvin jyrkästi.

Vielä Grishan aikana tapahtui minulle inhottava asia: tulin kerran kellariin, vaan siellä makaa Mihail jauhosäkeillä ja tekee onanismin syntiä. Minua se iletti sanomattomasti, muistin minkälaisia raakuuksia hän minulle oli kertonut naisista, muistin hänen vihansa niitä vastaan, syljin, juoksin leipomoon, ihan vapisin vihasta, minua hävetti ja oli niin surullista. Hän tuli minun perässäni... Lankesi polvilleen ja rukoili minua, jotta minä vaikenisin, karjui:

-- Kiusaahan se sinuakin öisin, minä tiedän. Pirun valta on suuri...

-- Valehtelet, -- sanoin minä, -- ja mene helvettiin, mätäne! sinähän paistat leipiä, koira!

Haukuin häntä, en voinut pidättyä.

Vaan hän yhä ryömii vaan ja rukoilee että minä vaikenisin.

-- Ja voiko sitä nyt kertoa ihmisille? -- sanoin minä. -- Hävettäähän. Vaan työtä en enää tahdo tehdä kanssasi! Ja sinä mene ja sano, että minulle annettaisi jotain toista työtä.

Ja pysyin sanassani.

Sinä aikana minä en vielä osannut nähdä ihmisiä, eivätkä ne minusta vielä olleet eläviä, minä koetin ainoastaan pysyä syrjässä kaikista.

Mihail sairastui ja lähti sairashuoneeseen, minä tulin nyt päällysmieheksi ja sain kaksi apulaista; meni kolme viikkoa, vaan yhtäkkiä muonavarain hankkija kutsui minut luokseen ja ilmotti minulle, että Mihail on tullut terveeksi, vaan ettei hän enää tahdo työskennellä yhdessä minun kanssani minun vastahakoisen luonteeni takia ja että minut väliaikaisesti määrätään metsään kantoja nostamaan. Tätä pidettiin siellä rangaistuksena.

-- Minkä takia? -- kysyin minä.

Yhtäkkiä tuli konttoriin sisään tuo kaunis munkki isä Antonius, ja asettui vaatimattomasti sivulle ja kuunteli. Muonavarain hoitaja selitti minulle:

-- Juuri sinun luonteesi vastahakoisuuden takia ja niitten julkeitten arvostelujen takia, joita sinä olet lausunut veljistä. Se on sinun iässäsi ja sinun asemassasi hyvin tyhmää ja tietämätöntä ja sinua täytyy rangaista sen takia. Juuri isä apotti oli hyväntahtoisesti puhunut, että sinut pitäisi siirtää konttoriin hiukan helpompaan palvelukseen, vaan kas mikä nyt tuli, niin se on...

Hän puhui kauvan, halveksivasti ja tunnottomasti; huomasin, ettei tuo ihminen sovita sanojaan omantuntonsa, vaan virkansa mukaan. Vaan isä Antonius katsoo minuun, nojaten sänkyyn ja hymyilee kauneilla silmillänsä, silittäen partaansa, ikäänkuin ärsyttäen minua. Minun teki mieleni näyttää hänelle luonnettani ja minä sanoin taloudenhoitajalle:

-- Minä en hae ylennystä enkä myöskään halua ottaa vastaan alennusta, koska en ole ansainnut sitä, kuten itsekin tiedätte. Minä tahdon oikeutta ja kohtuutta!

Taloudenhoitaja punastui ja iski keppiä maahan.

-- Hiljaa, hävytön!

Isä Antonius kumartui hänen korvansa luo ja sanoi hänelle jotain.

-- Se on mahdotonta, -- sanoi taloudenhoitaja. -- Hänen täytyy ottaa rangaistus vastaan nurisematta.

Antonius kohotti olkapäitään ja kääntyi minuun päin, -- hänen äänensä oli syvä ja lämmin:

-- Alistu, Matvei!

Hän voitti minut niillä kahdella sanalla ja ystävällisellä silmäyksellään. Kumartuen maahan saakka taloudenhoitajan eteen minä kumarsin hänellekin ja sitten kysyin taloudenhoitajalta, koska minun pitäisi lähteä metsään.

-- Kolmen päivän päästä, -- sanoi hän, -- vaan nämä kolme päivää sinä istut vankilassa! Niin, niin!

Jos siellä ei olisi ollut isä Antoniusta, niin minä olisin luultavasti musertanut taloudenhoitajan luut. Vaan minä käsitin hänen sanansa jonkinlaiseksi viittaukseksi siihen, että se antaisi minulle mahdollisuuden lähestyä häntä, ja sen vuoksi minä olisin ollut valmis hakkaamaan pois käteni ja sanalla sanoen valmis kaikkeen.

Minut vietiin vankilahuoneeseen, se oli kuoppa konttorin alla, siellä ei voinut seisoa eikä maata, vaan ainoastaan istua. Lattialla oli olkia, jotka olivat märkiä. Oli hiljaista, ikäänkuin haudassa, hiiriäkään ei ollut ja niin pimeätä oli, että kädet siinä upposivat: ojennat käden kasvojen eteen, eikä sitä enää ole olemassa.

Istun ja olen vaiti. Kaikki minussa vaikenee ikäänkuin tinaa olisi valettu päälleni, olen raskas kuin kivi, kylmä kuin jää. Kiristin hampaitani yhteen ikäänkuin olisin sillä tahtonut pidättää ajatuksiani, vaan ne syttyivät sysinä, polttivat minua. Olisin ollut valmis puremaan, vaan ei olut ketään jota olisin purrut. Tartuin käsilläni hiuksiini, keikutin itseäni ikään kuin kellon kieltä, huusin, kiljuin, hulluttelin.

-- Missä on totuutesi, Jumalani? Eivätkös häpäisijäsi leiki sen kanssa, eivätkö vallassaolijat tallaa sitä kurjasti juopuneina vallastaan? Kuka olen minä sinun edessäsi? Olenko minä synnin uhri tahi sinun totuutesi ja kauneutesi valvoja?

Muistuu nyt mieleeni luostarin elämän laatu. Kamalalta ja rumalta se näyttää. Miksi munkit ovat Herran palvelijoita? Millä he ovat pyhempiä kuin maailman lapset? Minä tunnen raskasta talonpoikaiselämää maalla. Kylmä ja ankara on talonpojan elämä! He ovat kaukana Jumalasta: he juopottelevat, varastavat ja tekevät kaikenlaista syntiä, vaan he eivät tunne Hänen teitään eikä heillä ole voimia eikä aikaa kulkea totuuden tietä, -- jokainen on kiinni maassaan ja on sidottu taloonsa nälän voimakkailla kahleilla; mitä niiltä vaatisikaan? Vaan täällä elävät ihmiset vapaasti ja ylellisesti; täällä ovat viisaat kirjat auki heidän edessänsä, -- vaan kuka heistä palvelee Jumalaa? Ainoastaan heikot ja verettömät, Grishan tapaiset, vaan muille on Jumala ainoastaan verho, jonka takana tekevät syntiä, ja valheen lähde.

Muistuu mieleeni munkkien kamala naisiin menevyys ja kaikki heidän lihanhimonsa, joka ei halveksi eläintäkään; heidän laiskuutensa ja ylensyömisensä ja heidän riitansa kolehtia jakaessaan. Grisha oli kertonut minulle, miten paljon talonpojat tekevät työtä luostaria varten ja miten heidän velkansa yhä vaan kasvaa.

Ajattelin itseänikin: Kas, tässä minä vaikeroin jo kauvan vaan mitä olen saavuttanut sielulleni? Ainoastaan haavoja ja mustelmia. Millä minä olen rikastuttanut järkeäni? Ainoastaan sillä että olen oppinut tuntemaan kaikenlaisia ruokottomuuksia ja vihaan ihmisiä.

Ja ympärilläni on hiljaista. Ei kellon äänikään saavuta minua, ei ole mitään millä mittaisin aikaa, ei minulla ole yötä eikä päivää -- kuka uskaltaa riistää valon ihmiseltä!

Mätänevä pimeys painaa minua, sieluni palaa siellä, valaisematta tietäni ja samalla sulaa ja hajoaa sydämelle niin kallis usko oikeuteen ja kohtuuteen, usko Jumalan kaikkitietäväisyyteen. Vaan heleänä tähtenä loistavat edessäni isä Antoniuksen kasvot, ja kaikki ajatukseni ovat hänen ympärillään, ikäänkuin yöperhoset tulen ympärillä. Hänen kanssaan minä juttelen, hänelle valitan, häntä kyselen ja näen pimeydessä hänen kaksi ystävällistä silmäänsä. Kalliiksipa tulivat minulle nämä kolme päivää; kun tulin ulos vankeudesta, olivat silmäni puoleksi sokeat, pääni oli kuin vieras, jalkani vapisivat. Vaan veljet nauroivat?

-- Mitä, saitko kunnian nauttia henkistä saunaa? Illalla kutsui apotti minut luokseen, käski minua lankeamaan polvilleni ja piti pitkän puheen.

-- On sanottu: muserran syntisen hampaat ja taivutan hänen niskansa maahan...

Minä olin vaiti, pidin sydäntäni kourassani. Rauhoittava isä Antonius seisoi edessäni ja sulki vihaisen suuni hellällä silmäyksellään.

Vaan yhtäkkiä tuli apotti ystävälliseksi.

-- Sinua, narria, pidetään arvossa; -- sanoi hän, -- sinun työintosi on huomattu, sinun järjellesi haetaan sopivaa työtä. Ja kas nyt minä ehdotan sinun valittavaksesi kaksi tointa: tahdotko istua konttorissa tahi lähteä isä Antoniuksen kammiopalvelijaksi?

Minusta tuntui kuin hän olisi kaatanut lämmintä vettä päälleni, minä olin tukehtumaisillani ja tuskin osasin lausua:

-- Siunatkaa minua, kammiopalvelijaksi...

Hän rypisti kasvonsa, mietti hiukan ja katsoi minua tutkivasti.

-- Jos sinä menet konttoriin, niin sinun ei tarvitsisi lähteä kantoja nostamaan, vaan jos aijot kammiopalvelijaksi, niin minä lisään metsätyötä.

-- Siunatkaa minua, tahdon kammiopalvelijaksi. Hän kysyi ankarana:

-- Miksi? sinä tyhmyri! Konttorissahan on helpompaa ja kunniakkaampaa!

Minä pysyin sanassani. Hän kallisti päätänsä ja mietti.

-- No, minä suostun ja siunaan, -- sanoi hän. -- Oletpas kummallinen nuori mies, kuitenkin, sinua täytyy pitää silmällä... Kuka tietää, mikä tuli sinussa palaa? Mene rauhassa?

Minä lähdin metsään. Silloin oli kevät, kylmä huhtikuu.

Työ oli raskasta, metsä oli vanhaa, juuret olivat syvässä ja leveällä, -- kaivat -- kaivat, hakkaat ja hakkaat ja alat hevosella vetää ulos kantoa. Hevonen koettaa kaikin voimin, vaan se repii ainoastaan valjaita. Jo puolenpäivän aikaan luut narisevat, hevosenikin vapisee ja on ihan vaahdossa, katselee minua pyöreillä silmillään, ikäänkuin tahtoisi sanoa:

-- En voi, veli, se on liian raskasta! Silitän sitä, taputtelen sen kaulaa.

-- Näetkös, kyllä huomaan. Ja taas alan kaivaa ja hakata, vaan hevonen katselee ravistaen nahkaansa ja nyökäyttäen päätään. Hevoset ovat viisaita; minä luulen, että he huomaavat ihmisten tekojen järjettömyyden.

Silloin minä kerran tapasin Mihailin; ja tämä tapaaminen oli vähällä loppua hyvin huonosti. Lähdin kerran päivällisen jälkeen työhön, olin jo melkein sisällä metsässä, kun yhtäkkiä huomasin hänen juoksevan perässäni keppi kädessä, kasvot eläimellistyneinä. Hampaat irvissä inisee hän ikäänkuin karhu... Mitä se merkitsee?

Minä pysähdyin, odotin häntä. Vaan hän puhumatta sanaakaan nosti keppinsä iskeäkseen minua. Minä kumarruin kumminkin aikanaan alas ja töyttäsin häntä päälläni vatsaan; kaasin hänet, istuin rintansa päälle, revin kepin hänen kädestänsä ja kysyin:

-- Mitä sinä nyt aiot? Mitä varten? Hän väänteleikse allani, kähisee:

-- Mene pois luostarista...

-- Mitä varten?

-- Minä en voi nähdä sinua, minä tapan sinut... Lähde pois!

Hänen silmänsä ovat punaset ja niistä juoksee kyyneliä, jotka näyttävät punasilta; huulillaan kiehuu vaahto. Hän repii vaatteitani, nipistää ihoani, raapii, yhä pyrkii vaan minun kasvojeni kimppuun. Minä likistin häntä hiukan, nousin pois hänen rinnaltaan ja sanoin:

-- Sinä olet munkki säädyltäsi ja kuitenkin kannat sellaista vihaa itsessäsi! Ja minkä tähden?

Hän istui liassa ja vaati yhtä itsepäisesti:

-- Lähde pois! Älä saata hukkaan sieluani... Minä en ymmärtänyt mitään! Sitten aavistin ja kysyin häneltä hiljaa:

-- Kenties, sinä Miha, luulet, että minä olen jollekin kertonut sinun salaisesta paheestasi? Se on turhaa, minä en ole kenellekään kertonut, Herran nimessä!

Hän nousi, horjui puun luokse, ympäröi sen käsillään ja katsoi sitte minuun puunrungon takaa villeillä silmillään ja kiljui:

-- Olisitpas sanonut koko maailmalle, se olisi helpompaa! Ihmisten edessä minä kadun, ja he antavat anteeksi, vaan sinä, roisto, halveksit kaikkia, -- minä en tahdo olla kiitollisuuden velassa, sinä ylvästelyä, kerettiläinen! Mätäne, äläkä johdata minua verisyntiin!

-- No, sehän on nyt kerrassaan hullua, mene itse pois, jos sinun täytyy, minä en mene, tiedä nyt.

Vaan nyt heittäytyi hän taas päälleni, me kaaduimme molemmat saastaan, likaannuimme kuin sammakot, minä olin paljon voimakkaampi häntä, nousin, vaan hän, onneton, makaa ja itkee.

-- Kuule, Mihail, -- sanoin minä. -- Minä menen pois jonkun ajan päästä, vaan nyt en voi! Se ei ole itsepäisyyttä, vaan minun täytyy tehdä niin, minun täytyy olla täällä!

-- Mene helvettiin isäsi luo, huokaa hän ja kiristää hampaitaan.

Minä lähdin pois hänen luotaan, vaan jonkun päivän päästä sai hän käskyn matkustaa luostarin maatilalle, enkä minä enää nähnyt häntä.

Minä päätin palvelukseni ja kas -- seisoin siis kerran Antoniuksen luona, ihan uusi puku päällä. Tätä uutta elämänjaksoa sen ensimäisestä päivästä viimeiseen saakka muistan minä, ikäänkuin se olisi polttamalla poltettu minun sisääni ja leikattu ihooni.

Hän kuljetti minua kanssansa kammiosta toiseen ja opetti rauhallisesti, yksityiskohtaisesti, miten, koska ja millä minun täytyisi palvella häntä. Yksi huone oli vallan täynnä kaappeja ja nämä olivat täynnä sekä maallisia että hengellisiä kirjoja.

-- Tämä, -- sanoi hän, -- on rukoushuoneeni!

Keskellä huonetta oli iso pöytä, ikkunan vieressä pehmeä tuoli, yhdellä puolella pöytää oli sohva, joka oli peitetty kalliilla matolla ja pöydän edessä oli tuoli, jossa oli korkea selkänoja ja joka oli hienolla nahalla vuorattu. Toinen huone oli hänen makuuhuoneensa: siinä oli leveä sänky, kaappi pukuja ja liinavaatteita varten, pesukaappi, jossa oli iso peili, siinä oli vielä paljon harjoja, kampoja, eri värisiä pulloja; vaan kolmannen huoneen seinissä, joka huone muuten oli kolkko ja tyhjä, oli kaksi salakaappia: yhdessä niistä oli viiniä ja ruokia, toisessa teekapineet, leivoksia, sylttiä ja kaikenlaisia makeisia.

Kun me lopetimme tämän tarkastuksen, vei hän minut kirjastoon ja sanoi:

-- Istu! Katsos miten minä elän. Eikö totta, ei se juuri näytä munkkimaiselta.

-- Niin, näettekös, ei se ole juuri sääntöjen mukaan.

-- Katsos, -- sanoi hän, -- sinä tuomitset kaikkia, tulet kai minuakin tuomitsemaan.

Hän hymyili, ikäänkuin kellotornista, niin ynseästi. Minä pidin hänestä kovasti hänen kasvojensa kauneuden vuoksi, vaan tämä hymyily ei miellyttänyt minua.

-- Minä en tiedä, näettekös, tulenko tuomitsemaan teitä, vaan minä tahdon välttämättömästi käsittää teitä!

Hän nauroi hiljaa syvää, vaan loukkaavaa naurua.

-- Sinähän olet avioton lapsi?

-- Kyllä.

-- Sinussa on hyvää verta, -- sanoi hän!

-- Mitä se merkitsee, -- hyvä veri? -- kysyin minä.

Hän nauroi ja vastasi selvästi:

-- Hyvä veri on aines, josta muodostuu ylpeä sielu! Oli selvä päivä, aurinko paistoi sisään ikkunasta ja Antonius istui ihan sen säteissä. Yhtäkkiä omituinen ajatus nosti päätänsä ikäänkuin käärme, ja pisti minua sydämeen -- minä huudahdin ikäänkuin poltettu, hypähdin ylös tuolilta ja katselin munkkiin. Hän nousi myöskin ylös, -- näin että hän otti veitsen pöydältä, leikki sen kanssa ja kysyi minulta:

-- Mikä sinuun tuli?

Ja minä kysyin häneltä:

-- Kenties olette te isäni?

Hänen kasvonsa tummenivat, tulivat liikkumattomiksi, sinertäviksi, ikäänkuin ne olisivat jäästä veistetyt; hän sulki puolittain silmänsä ja ne sammuivat. Hiljaa sanoi hän:

-- Tuskin! Missä sinä olet syntynyt? Koska? Miten vanha sinä olot? Kuka on äitisi?

Ja kun minä kerroin, miten minut oli löydetty maasta, hymyili hän ja pani veitsen pöydälle.

-- Siihen aikaan minä en käynyt niillä seuduin, -- sanoi hän.

Minun oli epämukavata, vaikeata: ikäänkuin minä olisin kerjännyt almua, eikä minulle sitä annettu.

-- No, vaan jos minä olisin sinun isäsi -- mitä sitten? -- kysyi hän.

-- Ei mitään, -- vastasin minä.

-- Minäkin ajattelin samoin. Me sinun kanssasi elämme paikassa, jossa ei ole lihallisia isiä eikä lapsia, vaan henkisiä. Vaan toiselta puolelta olemme me kaikki maailmassa löytölapsia ja se tahtoo sanoa, veljiä siinä onnettomuudessa, jota kutsutaan elämäksi! Ihminen on sattuma maailmassa, tiedätkö sinä sitä? Hänen silmistänsä minä huomasin, että hän tekee pilkkaa minusta. Minä olin hämilläni ja musertunut tuon minulle itsellenikin käsittämättömän kysymykseni takia, minun teki mieleni puolustaa sitä jollain tavalla tahi unohtaa se. Vaan minä kysyin vielä hullummin:

-- Vaan miksi te otitte veitsen käsiinne? Antonius katsoi minuun ja nauroi hiljaa.

-- Sinä olet rohkea kyselijä! -- sanoi hän. -- Otinpa -- otin, vaan miksi, sitä en tiedä! Pidän siitä, se on hyvin kaunis.

Hän antoi minulle veitsen. Se oli vino ja terävä, terään oli kullasta laitettu koristuksia, varsi oli hopeinen ja siinä hopeassa oli punanen kivi.

-- Tämä on araapialainen veitsi, -- selitti hän minulle. -- Minä leikkaan sillä kirjojani auki ja pidän sitä öisin tyynyni alla. Minusta huhutaan, että minä olisin hyvin rikas, vaan ihmiset ympärilläni elävät köyhästi ja kammioni on kaukana muista.

Veitsestä ja Antoniuksen kädestä nousee jonkinlainen voimakas kirpeä haju, -- se saattaa minut juovuksiin, ja pääni pyörtyy.

-- No jatketaanpa keskusteluamme, -- lausuu Antonius tummalla ja pehmeällä iltabassollaan. -- Tiedätkö että minun luonani käy nainen?

-- Minä olen kuullut.