Part 7
Minä lähdin, tietysti, paikalla pois, enkä käsittänyt mitä se oli.
Hän puhui inholla naisista ja aina ilkeästi, haukkui kaikkea naisellista raa'asti, talonpoikaismaisesti, sylki puhuessaan niistä, kouristi sormensa ja veti niillä ilmassa, ikään kuin hän olisi ajatuksissa repinyt ja nipistänyt naisen ruumista. Minun oli sietämätöntä kuulla sitä, tukehduin. Muistelin vaimoani ja meidän onnellisia kyyneleitämme avioliittomme ensimmäisenä yönä, puoleksi häveliästä ja hiljaista ihmettelyä toistemme edessä ja suurta iloamme...
-- Eikö se ole Sinun suuri lahjasi ihmisille, Herra Jumalamme?
Muistelen Tatjanan hyvää sydäntä, sen yksinkertaisuutta ja minä loukkaannuin kyyneliin saakka naisen puolesta! Ajattelin itsekseni:
-- Kun apotti kutsuu minua puheilleen, sanon hänelle kaikki!
Vaan hän ei kutsunut. Päivät menivät toisensa perästä, ikäänkuin sokeat kapeata metsätietä törmäten toinen toisensa päälle, vaan apotti ei vieläkään kutsunut minua. Sieluni oli pimeä.
Silloin minun päähäni ilmestyivät ensimäiset harmaat hiukset.
Minä tahdoin puhua tuon kauniin munkin kanssa, vaan näin hänet harvoin ja ohimennen -- jossain kaukana lensivät ohi hänen ylpeät kasvonsa ja minun ikäväni kulki hänen perässään näkymättömänä varjona.
Kerran minä kysyin Mihaililta jotain tuosta munkista.
-- Jahah! -- huusi Miha. -- Tuo? Niin, hän on eläin, joka muka elää jumalista elämää, niin! Korttipelin takia hänet erotettiin sotapalveluksesta, naisskandaalien takia hengellisestä akatemiasta! Mitäs, hän on oppinut! Upseeri lähti akatemiaan. Tshudovin luostarissa hän pelasi kaikki munkit korteilla puti puhtaiksi, maksoi seitsemän ja puolituhatta ruplaa sisään, sitte hän tuli tänne, lahjotti maakappaleen ja osti sillä itselleen suuren kunnian, niin! Täällä hän myös pelaa korttia -- apotti, muonavarain- ja rahastonhoitajat ja hän niiden kanssa. Sitte käy täällä tyttö hänen luonaan... Voi roistoja! Hänellä on erityinen kammio, no, siellä hän elääkin miten vaan tahtoo! Voi kamalata ruokottomuutta!
Minä en uskonut sitä, en voinut.
Tapahtui sitte, että minä kerran pyysin muonavarainhoitajaa, isä Isidoria päästämään minut apotin puheille.
-- Mistä asiasta sitte puhuttaisi?
-- Uskonnosta, näettekös.
-- Mitä sitten uskonnosta?
-- Minulla on eri kysymyksiä.
Hän katseli halveksivasti minuun; hän oli päätänsä pitempi minua, laiha, isoluinen, silmänsä olivat viisaat, nenänsä oli kiero ja terävä, partansa pitkä.
-- Sano suoraan -- lihako viettelee? Olipa niillä aina se liha niin tärkeä.
Ei minulla juuri ollut halua, vaan kuitenkin kerroin hänelle lyhyesti epäilyksiäni. Hän synkistyi, hymyili.
-- Sitä vastaan, poikani, on rukous päälääke, rukouksella teet terveeksi sielusi taudin! Kuitenkin, ottaen huomioon sinun ahkeruutesi ja sinun omituisen pyyntösi minä ilmoitan sinut apotille. Odota!
Sana "omituinen" kummastutti minua, minä tunsin siinä tyhjyyttä, joka oli viholliseni.
Ja niin kutsuttiin minut isä apotin luokse. Hän katsoi terävästi minuun, kun minä kumarsin hänelle ja sanoi minulle valtavalla äänellä:
-- Isä Isidor kertoi minulle, että sinä tahtoisit koettaa voimiasi minun kanssani uskonnon asioissa...
-- Näettekös, en minä tahdo väitellä...
-- Älä keskeytä vanhimman puhetta! Jokainen kahden henkilön keskustelu samasta asiasta on jo väittely ja jokainen kysymys on ajatuksen viettely, tietysti, jos se vaan ei koske jokapäiväistä veljeselämää, juoksevia asioita! Tässä meillä on työtätekevä veljeskunta, me teemme työtä lihan ylöspitoa varten, jotta siinä väliaikaisesti asuva sielu voisi kääntyä Herran puoleen, rukoillen ja kumartuen Hänen eteensä, tämän maailman syntien takia. Täällä ei ole viisastelukouluja, vaan on työtä; emmekä tarvitse viisautta, vaan sielun yksinkertaisuutta. Sinun väittelysi veli Mihailin kanssa minä tunnen, enkä voi sitä hyväksyä. Malta ajatuksesi julkeutta pelastuaksesi kiusauksesta, koska irtipäästetty ajatus, jota ei uskonto sido, on pirun terävin ase. Järki tulee lihasta ja liha pirusta, vaan sielun voima on osa Jumalan hengestä; ilmestys tulee vanhurskaalle syvään rukoukseen vaipumisen kautta. Veli Mihail, sinun päällysmiehesi, on ankara munkki, vaan hän on todellinen taistelija ja veli, josta kaikki täällä pitävät hänen töittensä takia. Minä asetan sinulle rangaistuksen -- päivätyösi loputtua täytyy sinun vasemmassa syrjäalttarissa ristiinnaulitun kuvan edessä lukea ylistysvirttä Kristukselle kolme kertaa yössä kymmenenä yönä. Sitte minä määrään sinut puhumaan pyhän munkki Mardariuksen kanssa, aika ja tunti ilmotetaan sinulle sitten. Sinähän olit kai jossain maatilalla pehtoorina? Mene rauhassa, minä tulen muistamaan sinua! Sukulaisia kai sinulla ei ole maailmassa? Mene, minä rukoilen sinun puolestasi! Toivo kaikkein parhainta!
Minä tulin takaisin leipomooni ja aloin punnita sitä puhetta ajatuksissani -- ja se painoi niin vähän!
Kenties järki erehtyykin hakemuksissaan, vaan tuskin on ihmisarvoista ja jumalista elää pässinä. Ja rukouksellisen miettimisen käsitin minä sinä aikana syventymiseksi sieluni syvyyksiin, jossa on kaikki juuret, joista ajatus pyrkii ylös, ikäänkuin hedelmäpuu. Minä en löytänyt omassa sielussani mitään vihamielistä tahi itselleni käsittämätöntä, vaan tunsin käsittämätöntä Jumalassa ja vihamielistä maailmassa, se tahtoo sanoa, ulkopuolella itseäni. Vaan se, että veljeskunta piti Mihailista, oli suorastaan valhe; vaikka minä seisoinkin sivussa kaikista enkä sekaantunut puheisiin, niin kuitenkin katselin kaikkia ja huomasin, että niin varsinaiset munkit kuin luostariveljetkin halveksivat Mihailia, pelkäsivät ja inhosivat häntä.
Minä huomasin myös, että luostarilla oli aika suuri liike: se kävi metsäkauppaa, vuokrasi maita talonpojille ja kalastamisoikeutta järvellä, sillä oli mylly, iso yrtti- ja hedelmätarha; se möi omenia, marjoja ja kaalia. Tallissa oli kahdeksantoista hevosta, veljiä oli enemmän kuin viisikymmentä ja kaikki olivat vahvoja, työskenteleviä miehiä, vanhuksia oli vähän, niitä tuskin riitti paraadin ja pyhiinvaeltajien varalta. Munkit joivat viinaa ja harrastivat innokkaasti naisia; nuoremmat juoksentelivat öisin kylässä, vaan vanhempien luona kävivät naiset kammioissa, muka lattiaa pesemässä; tietysti käytettiin myös naisia, jotka kävivät rukousmatkoilla. Vaan tämä kaikki ei ollut minun asiani, enkä minä heitä voinut tuomita, en nähnyt siinä minkäänlaista syntiä, vaan valhe minua iletti. Luostariveljiä oli paljon, vaan palvelukset olivat niin raskaita, että harvat pysyivät paikallaan, muut karkasivat. Minun aikanani, niiden kahden vuoden kuluessa kun luostarissa olin, karkasi siitä yksitoista ihmistä; elivät pari kuukautta -- ja auta, Herra, jalkojani! Oli raskasta!
Tietysti oli myös houkutuksia pyhiinvaeltajia varten: pyhän munkin Josafat-vainajan kahleet, jotka auttoivat polvisärystä; hänen patalakkinsa, joka paransi päänsärkyä, jos se asetettiin pään päälle; metsässä oli lähde, jossa oli hyvin kylmää vettä, joka pesuvetenä vaikutti kaikkia tauteja vastaan. Neitsyt Maarian taivaaseen astumisen kuva teki ihmeitä uskovaisille; pyhä munkki Mardarius ennusti tulevaisuutta ja lohdutti ihmisten surua. Kaikki oli niinkuin pitikin olla ja keväällä, toukokuussa, kävi meillä kovasti ihmisiä.
Tuon keskustelun jälkeen, joka minulla oli apotin kanssa, olisin mielelläni lähtenyt toiseen luostariin, jossa olisi ollut köyhempää, yksinkertaisempaa, eikä olisi ollut niin paljon työtä; jossa munkit olisivat lähempänä asiaansa ja tämän maailman synnin tuntemusta, vaan erinäiset tapahtumat saivat minut vallan luopumaan aikomuksestani.
Minä tutustuin erääseen toiseen veljeen, Grishaan, -- hän oli luostarin konttorissa työssä. Jo kauvan aikaa sitten olin huomannut hänet: veljien keskellä kävi aina kiireesti ja meluttomasti eräs nuorukainen tummat lasisilmät päässä, hänen köyristyneet kasvonsa eivät herättäneet juuri huomiota; hän käveli pää alas painettuna, ikäänkuin hän ei tahtoisi nähdä mitään paitsi omaa tietään.
Seuraavana päivänä tuon keskustelun jälkeen, joka minulla oli apotin kanssa, ilmestyi tämä Grisha leipomoon. -- Mihail oli silloin juuri rahastonhoitajan puheilla. Hän tuli hiljaa, tervehti minua ja kysyi:
-- Veli, olitteko apotin luona?
-- Olin.
-- Juttelitteko?
-- En.
-- Ajoiko hän ulos?
-- Kuinka niin?
Hän korjasi silmälasiaan, tuli hämilleen ja sanoi:
-- Anteeksi, Herran nimessä!
-- Onko hän teidät ulos ajanut?
Hän nyökäytti päällään.
Hän istui hinkalolle, ihan kokoon luhistuen, yski kuivasti, kolisteli kengänkorollaan seinää, ja minä kerroin hänelle, mitä apotti sanoi minulle. Ja yhtäkkiä hän hypähti jaloilleen, vetäysi suoraksi, kuin vieteri ja puhui heleästi, lämpimästi:
-- Miksi sitten kutsutaan tätä paikkaa sielun pelastamispaikaksi, kun täällä kaikki on rakennettu rahalle, elämme rahaa varten, kuten muussakin maailmassa? Minä juoksin tänne kauppaa pakoon, kaupan syntiä pakoon, vaan se on täällä taas minua vastassa; mihin minä juoksen nyt?
Hän ihan vapisi ja kertoi kiiruusti kaikki itsestään; hän oli kauppiaan, leipurin poika, oli lopettanut kauppakoulun ja oli jo isossa kaupassa toimessa.
-- Jonkinlaisilla vähäpätöisimmillä asioilla minä kyllä olisin voinut käydä kauppaa, vaan ei leivällä -- se oli vaikeata, häpeällistä! Leipää tarvitsevat kaikki, ei saa koota sitä yhteen käteen ja ottaa välihyötyä ihmisen puutteesta! Isä olisi kenties saanut minut murretuksi, vaan hänet itsensä oli ahneus murtanut rikki. Minulla oli sisar, kimnaasin oppilas, iloinen, reipas, sillä oli ylioppilastuttuja, hän luki kirjoja, ja yhtäkkiä ilmoitti isä hänelle: "Jätä opintosi, Lisaveta, olen sinulle löytänyt sulhasen." Hän itki, raivosi ja huusi: "Minä en tahdo!" vaan isä otti sen palmikosta kiinni ja pakotti pikkusiskon tottelemaan itseänsä. Sulhanen oli hyvin rikas teekauppiaan poika; kierosilmä, iso mies, raaka ja yhä vaan ylvästeli rikkaudellansa. Liisa inhosi häntä kuten hiiri koiraa, mies iletti häntä! Vaan isä sanoi: "tyhmä tyttö, hänellä on kauppa useimmissa Wolgan kaupungeissa!" No, hän vihittiin, vaan hääpäivällisen aikana hän lähti huoneeseensa ja ampui itseänsä revolverilla rintaan. Minä löysin hänet vielä elävänä, hän sanoi minulle: "Hyvästi Grisha, tahtoisin kovasti vielä elää, vaan en voi -- pelottaa, en voi, en voi!"
Minä muistan miten Grisha puhui hirveän nopeasti, ikäänkuin juosten pois menneisyydestä, ja minä kuuntelin, katselin uuniin. Sen suu oli edessäni ikäänkuin jonkinlaiset vanhat sokeat kasvot, musta kita oli täynnä iloitsevan tulen vihasia kieliä, se märehti, puut vihelsivät, sihisivät. Näin tulessa Grishan sisaren ja mietin vihasena: miksi ihmiset tekevät väkivaltaa toisilleen ja turmelevat toisiaan?
Ja ikäänkuin syksyn kuivat lehdet putoilivat Grishan nopeat sanat:
--... Isä tuli mielipuoleksi, polki jalkaansa maata vasten, huusi: "häpeään hän on saattanut vanhempansa, sielunsa hän on saattanut häviölle!" Ja ainoastaan hautauksen jälkeen, kun hän näki, että koko Kasan oli tullut saattamaan Liisaa ja että koko ruumisarkku peitettiin seppeleillä, silloin hän sai järkensä takaisin. -- "Jos koko kansa on noussut hänen puolestansa", sanoi hän, "niin olin kai minä konna tyttäreni suhteen!"
Grisha itki, pyyhki silmälasiaan, ja hänen kätensä vapisivat.
-- Minulla oli jo ennen sitä onnettomuutta aikomus lähteä luostariin, ja sitte minä sanoin isälle: päästäkää minut pois! -- Hän sekä haukkui että löi minua, vaan minä sanoin varmasti: minä en tahdo olla kauppiaana, päästäkää minut! Hän oli jo peljästyksissään Liisan takia ja antoi minulle vapauden ja, näettekös, neljän vuoden sisällä asun jo kolmannessa luostarissa, vaan kaikkialla käy kauppa, eikä missään ole tilaa sielulleni! He kauppaavat maata, Jumalan sanaa, mettä ja ihmeitä... En voi katsella sitä!
Hänen kertomuksensa herätti sieluni, vähäpä minä olin ajatellut, työni oli väsyttänyt minua, kapinalliset ajatukseni olivat nukahtaneet -- ja yhtäkkiä kaikki syttyi uudestaan.
Kysyinpä Grishalta:
-- Missähän on Jumalamme? Meidän ympärillämme ei ole mitään muuta, paitsi mielivaltaista ja mielipuolta ihmisen tyhmyyttä, pientä petosta, joka synnyttää suuria onnettomuuksia, -- missä on Jumala?
Vaan sitte tuli Mihail ja karkoitti meidät toistemme luota.
Siitä päivästä alkaen alkoi Grisha usein juosta luokseni, minä kerroin hänelle ajatukseni, vaan hän kauhistui ja neuvoi minulle nöyrtymistä. Minä sanoin hänelle:
-- Mitä varten ihmisillä pitää olla niin paljon suruja?
-- Heidän syntiensä takia, -- vastasi hän. -- Ja kaikki hänen mielestään tuli Jumalan kädestä, niin nälkä kuin tulipalo, onnettomat kuolemantapaukset, hävittävät vedenpaisumukset -- kaikki!
-- Näettekös onkos Jumala sitten onnettomuuksien kylväjä maan päällä?
-- Muista Jobia, sinä hullu! -- kuiskaa hän minulle.
-- Job, -- sanoin minä, -- ei liikuta minua ollenkaan! Minä hänen sijassaan olisin sanonut Jumalalle: älä pelota, vaan vastaa selvästi -- missä on tie sinun luoksesi? Koska minä olen sinun poikasi ja olen luotu sinun kaltaiseksesi, -- älä alenna itse itseäsi, työntäen pois lastasi!
Ja tapahtui että Grisha itki näitten tyhmien hävyttömyyksieni tähden ja syleili minua.
-- Rakas veljeni, -- kuiskasi hän. -- pelkään kauheasti sinun takiasi! Sinun puheesi ja ajatuksesi ovat pirusta kotoisin.
-- Minä en usko pirua -- jos Jumala on kaikkivoipa...
Hän kiihtyi yhä enemmän; hän oli puhdas ja hellä ihminen, minä rakastin häntä.
Minä kärsin silloin rangaistustani. Niin pian kuin lopetin työni, lähdin kirkkoon. Veli Nikodim avasi minulle ovet ja sulki minut sinne lukon taka, häiriten kirkon hiljaisuutta raudan kalinalla. Minä odotin oven luona, kunnes se melu hävisi kivilattialla, sitten lähdin hiljaa ristiinnaulatun kuvan eteen ja istuin laattialla sen edessä -- ei mulla ollut voimaa seisoa, luut ja ruumiini olivat kipeät työstä, eikä minua haluttanut lukea ylistysvirttä. Istuin, kädet polvien ympärillä, katselin ympärilleni unisilla silmilläni, ajattelin Grishaa ja itseäni. Silloin oli kesä, yöt olivat lämpösiä, vaan täällä oli viileän hämärä, siellä täällä pyhimyksien kuvien edessä vilkkuivat lamput, siniset tulet kohosivat ylöspäin, ikäänkuin ne tahtoisivat lentää kupooliin ja vieläkin korkeammalle, aina taivaaseen asti, kesäisten tähtien luo. Kuului hiljainen tulien rätiseminen, se soi ikäänkuin monenlaisia äänillä, siinä uinailussani minusta näytti, että kirkossa asui joku näkymätön, joka salaa jutteli aralla tulivilkkunalla. Lämpösessä hiljaisuudessa ja sumussa vapisivat pyhimyksien miettiväiset kasvot, ikäänkuin niidenkin edessä olisi seisonut jotain ratkaisematonta. Tontun tapaiset varjot, hiljaa koskettaen kasvojani, tuoksuvat makeata öljyn ja kypressin tuoksua. Kulta ja vaski olivat tulleet pehmeämmiksi ja vaatimattomammiksi, hopea loistaa lämpimästi ja ystävällisesti ja yhä sulaa, hajoaa, sulautuu laajaan, suureen unelmaan. Ikäänkuin iso tuoksuava omena vapisee ja ui kirkko minulle käsittämättömän rukouksen hiljaisessa huminassa. Minä pyörin varjojen piiritanssissa ja hellä uni nostattaa minut ylös lattialta. Vaan ennen kuin soitetaan aamujumalanpalvelukseen, astuu luokseni vaitelias veli Nikodim, herättää minut, koskettuaan hiljaa päähäni ja lausuu:
-- Mene Jumalan nimessä!
-- Anna anteeksi, olen taas nukkunut!
Nousen ja horjun jaloillani, vaan Nikodim, tukien minua lausuu aivan hiljaa:
-- Jumala sinua armahtakoon, hyväntekijäni!
Nikodim oli vanhus, joka ei juuri herättänyt huomiota, hänen tapansa oli peittää kasvonsa, ja joka ihmistä hän kutsui "hyväntekijäkseen".
Kerran minä kysyin häneltä:
-- Kuule Nikodimushka, lupausko sinut vaikenemaan sitoo?
-- Ei, -- sanoi hän, -- muuten vaan. Ja huokasi.
-- Jos tietäisin mitä sanoa, niin puhuisinkin!
-- Miksi sinä tulit pois maailmasta?
-- Tulin vaan.
Jos kysyt häneltä enemmän, niin hän ei vastaa, joskus hän katselee sinua kasvoihin sellaisen näköisenä, kuin olisi hän johonkin syypää ja sanoo hiljaa:
-- En tiedä, hyväntekijäni! Joskus ajattelet:
-- Kenties tämäkin ihminen haki kerran vastauksia... Ja tekee mieli karata luostarista.
Vaan sitte tuli sinne vielä eräs herrasvekkuli, -- yhtäkkiä, ikäänkuin pallo olisi lentänyt aidan ylitse, -- vahva, reipas, pikkuinen hyppijä. Silmät olivat pyöreät, ikäänkuin pöllöllä, nenä oli kookas, suortuvat vaaleat, parta kuohkea, hampaansa loistivat lakkaamattomassa hymyilyssä. Hän huvitti kaikkia munkkeja leikinlaskullaan, kertoi naisista rumia juttuja, hankki naisia öisin luostariin, sai jostain viinaa vallan rajattomasti ja oli kaikessa ihmeellisen näppärä. Minä katselin häntä ja kysyin:
-- Mitä sinä luostarista haet?
-- Minäkö? Syötävää!
-- Leipää hankitaan työllä!
-- Sen on Jumala säätänyt talonpoikien tehtäväksi, -- sanoi hän, -- vaan minä olen porvari ja sitä paitsi olen palvellut vielä kaksi vuotta rahatoimikamarissa, niin lasken itseni jonkun verran virkamieheksikin.
Minä aloin tutkistella tuotakin lystiniekkaa -- nyt minun täytyi tietää kaikki vieterit, jotka panevat eri ihmisiä liikkeelle. Kun minä totuin työhöni, niin Mihail alkoi laiskotella, yhä karkasi johonkin, ja vaikka minun olikin vaikeata työskennellä yksin, niin oli se kuitenkin hauskempaa. Toiset kävivät vallan vapaasti leipomossa ja aina silloin juttelimme.
Useimmiten olimme me kolme: Grisha, minä ja iloinen Serafim, yhdessä. Grisha kiihtyy, heiluttaa käsiään minuun päin, Serafim viheltää, ravistaen suortuviaan ja hymyilee.
Kerran minä kysyin häneltä:
-- Serafim sinä kulkuri uskotko sinä Jumalaa?
-- Myöhemmin sanon, -- lausui hän, -- odota kolmekymmentä vuotta. Kun tulen noin kuusikymmentä vuotta vanhaksi, niin tulen varmaan tietämään uskonko tahi en, vaan nyt minä en ymmärrä sitä; eikä ole halua valehdellakkaan!
Ja hän alkoi kertoa merestä. Hän kertoi siitä ikäänkuin suuresta ihmeestä, kummallisilla sanoilla, hiljaa ja ääneen, pelolla ja rakkaudella, hän ihan paloi ilosta ja tuli vallan tähden näköiseksi. Me kuuntelimme häntä, vaikenimme ja ne olivat ihan liikuttavia nuo hänen kertomuksensa tuosta suuresta elävästä kauneudesta.
-- Meri, -- sanoi hän tulisesti, on maan sininen silmä, joka katselee taivaan korkeuksiin. Se näkee kaiken mikä on maan yläpuolia, ja vedessä, joka on elävä ja herkkä kuin sielu, näkyy tähtien leikit -- valojen salainen juoksu. Ja jos kauvan katselet meren aaltoilemista, niin taivaskin tuntuu kaukaiselta mereltä ja tähdet ovat kultaisia saaria siinä.
Grisha kuunteli häntä kalpeana ja hymyillen hiljaista kuutamon hymyä kuiskaa hän surullisesti:
-- Ja kaikkien niiden salaisuuksien ja kauneuksien silmien edessä me ainoastaan teemme kauppaa! Eikä mitään muuta... Oi Herra Jumala!
Tahi Serafim puhuu meille Kaukaasiasta, kuvaa meille synkän ja kauniin maan, paikan, joka näyttää ihanalta sadulta, jossa helvetti ja paratiisi syleilevät toisiaan, ovat sopineet ja loistavat kauneudessaan veljellisen samanlaisina, ylpeinä suuruudestaan.
-- Nähdä Kaukaasia, -- juttelee Serafim, -- se merkitsee nähdä maan todelliset kasvot, jossa ilman ristiriitaa sulautuu yhteen hymyilyyn lumipuhdas lapsen sielu, ja pirullisen ylpeä naurahdus. Kaukaasia on ihmisen voimien koe, heikko sielu sortuu siellä ja vapisee peloissaan maan voimien edessä, vaan voimakas saa lisää vahvuutta, kohoaa korkeaksi ja teräväksi ikäänkuin vuoreksi, joka kohottaa jalokivisen huippunsa taivaan erämaitten syvyyksiin, ja tämä huippu on salamain valtaistuin.
Grisha huokaa ja kysyy:
-- Kuka osottaa sielulle tietä? Täytyykö lähteä maailmaan, tahi pois siitä? Mitä täytyy hyväksyä, mitä kieltää?
Serafim hymyilee hajamielisenä ja valoisana.
-- Ei auringon voima juuri lisäänny eikä vähene siitä, että sinä, Grisha katselet taivaaseen; älä välitä siitä, rakkaani!
Minusta tuntuu kuin käsittäisin Serafimia, enkä kuitenkaan käsitä. Kysyn häneltä kiukkusesti:
-- Vaan mitä ovat ihmiset sinun käsityksesi mukaan? Mitä varten he ovat olemassa?
-- Hän kohottaa olkapäitään, hymyilee.
-- Mitä ovat ihmiset? Ihmiset ovat kuten kasvit, kaikki erilaisia. Sokean mielestä on aurinkokin musta. Jos joku itse itsestään ei pidä, ei hänestä pidä Jumalakaan. Muuten ovat ihmiset niin nuoria -- kolmevuotista Ivania ei vielä kutsuta isän nimen mukaan!
Sanasutkauksia oli hänellä, kuten Savelkalla, suu täynnä, ja hän heitteli niitä ikäänkuin omenapuu kukkiansa. Niin pian kun hänelle asetat jonkun totisen kysymyksen, niin hän heittelee sinne paikalla sukkeluuksiaan, ikäänkuin kukkia lapsen ruumisarkulle. Minua kiukuttaa tämä hänen karttavaisuutensa, olen suutuksissani, vaan hän, piru, nauraa hohottaa.
Joskus sanon hänelle kiukkusena:
-- Turhanpäiten sinä vetelehdit, laiskuri! Ilmaiseksi syöt vierasta leipää!
-- Se joka meillä syö omaa leipäänsä, näkee nälkää, -- sanoi hän. -- Kas, talonpojat laittavat koko elinikänsä leipää, eivätkä kuitenkaan rohkene syödä sitä. Vaan se on totta etten minä pidä työstä. Sillä näenhän minä että työstä ihminen vaan väsyy, eikä kumminkaan tule rikkaaksi, vaan se joka paljon makaa, on, kiitos Jumalalle, -- vallan kylläinen. Sinä, Matvei, olet myöskin pitänyt varasta veljenäsi, olet itsekin ottanut vierasta varaa!
Riitelet siinä hänen kanssaan ja naurat lopuksi. Hän oli niin yksinkertainen ja veti sillä puoleensa, eikä hän teeskennellyt, vaan puhui aina suoraan:
-- Minä olen pieni elävä, enkä suurtakaan vahinkoa tuota ihmisille sillä, että pyydän leipäpalasen ja syön sen.
Minä huomasin että sillä ihmisellä oli Savelkan sielunlaatu ja ihmettelin, miten sellaiset ihmiset voivat kesken elämän kuohuntaa säilyttää henkensä selvyyden ja järkensä ilon?
Serafim oli Grishan vastakohta, ikäänkuin selvä kevätpäivä on syysillan vastakohta, vaan kuitenkin he sopivat keskenään paremmin kuin minun kanssani. Se loukkasi minua jonkun verran. Pian he lähtivätkin yhdessä pois, Grisha oli päättänyt lähteä Olonetzkiin, vaan Serafim sanoi:
-- Minä saatan häntä, lepään siellä viikon verran ja sitten taas Kaukaasiaan! Ja sinunkin Matvei, pitäisi tulla kanssamme, liikkuen löydät nopeammin sen mitä tarvitset. Tahi hukkaat sen ja sekin on hyvä! Et sinä maasta Jumalaa voi esiin kaivaa!
Vaan minä en voinutkaan lähteä -- kävin siihen aikaan juttelemassa Mardariuksen kanssa ja minä olin sangen huvitettu hänestä.
Tavattoman surullisena olin minä saattamassa heitä, hiljaista iltaani ja iloista päivääni.
Pyhä munkki Mardarius asui kirkon seinän luona, alttarin takana maakuopassa; ennen, vanhaan aikaan oli tämä kuoppa ollut salapaikka, johon kätkettiin luostarin kalleuksia ryöväreiltä ja suoraan alttarin luota oli sinne maanalainen käytävä. Tuon kuopan yli oli laitettu kiviholvi, joka oli peitetty paksuilla laudoilla ja joitten päälle oli asetettu pikkuinen kammio, katossa ikkuna. Vaan lattialla oli käsipuitten ympäröimä ristikko, jonka läpi pyhiinvaeltajat katselivat pyhää munkkia. Kammion nurkassa oli ylösnostettava, ovi siitä menivät kiertoportaat alas Mardariuksen luo. Kuoppa oli hyvin syvä, kaksitoista askelta pohjaan saakka, valoa siinä oli ainoastaan yksi säde, vaan ei sekään ulottunut lattialle saakka vaan hajaantui maanalaisen asunnon märkään pimeyteen.
Kauvan ja aika terävästi täytyi katsoa ristikon lävitse, kunnes syvyyden pimeydessä huomaa jonkun tummemman esineen, joka näyttää isolta kiveltä tahi multamöhkäleeltä, ja se onkin juuri pyhä munkki, joka istuu liikkumattomana.
Jos laskeudut alas hänen luokseen, niin ympäröi sinua lämmin, haiseva märkyys ja alussa et näe suorastaan mitään. Sitten erotat pimeydessä alttarin ja mustan ruumisarkun, ja siinä istuu kokoonkäyristyneenä pikkuinen vanhus, mustassa kuolinpuvussa, jossa on valkoisia ristejä, pääkalloja, kalkki ja keihäs, kaikki se on rypistynyttä ja rikkinäistä hänen kuivettuneella ruumiillaan. Nurkassa on pieni pyöreä rautauuni, siitä kohoaa ylös piippu, ikäänkuin paksu käärme; tiilit seinässä ovat vallan vihreät homeesta. Valon säde lävistää pimeyttä, ikäänkuin valkonen miekka.
Höylänlastuilla liikuttelee itseään pyhä munkki hiljaa, ikäänkuin varjo, kädet polvilla sormitellen rukousnauhaa, pää on painettu rinnalle, selkä on käyristynyt kuin luokka.