Part 6

-- Tämä on, näettekös, sellainen lauseparsi vaan minulla... tahi oikeastaan se tahtoo sanoa, se ei ole oikeastaan -- lauseparsi, vaan minä näen unessa joskus rovastin...

-- No, -- sanoi hän, -- hyvästi!

-- Ei, näettekös, pyydän, älkää lähtekö pois, istukaa minun kanssani, jos teille ei ole vaikeata!

Hän istui, hymyili:

-- Olen hyvin iloinen.

Hän pyysi minua juomaan likööriä tahi teetä, kysyi, tokko minä tahtoisin syödä. Minun silmiini tuli kyyneleitä hänen totisen hellyytensä takia, sydämeni iloitsi kuin aamulintunen kevätauringosta.

-- Antakaa anteeksi suora sanani, -- sanoin minä, -- vaan tahtoisin tietää, puhuitteko totta itsestänne, tahi tahdoitteko vaan laskea leikkiä minun kanssani?

Hän rypisti kulmakarvojaan ja vastasi:

-- Totta se oli. Minä olen niitä sellaisia. Mitä sitten?

-- Minä näen ensikerran eläessäni sellaisen tytön. Minua hävettää.

-- Mitä te sitten häpeätte, enhän minä istu alastomana!

Hän nauroi hiljaa, hellästi.

-- Näettekös, enhän minä häpeä teidän vaan itseni takia, oman tyhmyyteni takia!

Minä kerroin hänelle avomielisesti kaikki ajatukseni katutyttöjen suhteen. Hän kuunteli minua tarkkaan, rauhallisesti.

-- Meidän joukossamme on erilaisia, -- sanoi hän, -- on huonompiakin kuin te kuvasitte. Liianhan helposti te luotatte ihmisten sanoihin!

Minun oli omituista tottua siihen ajatukseen, että sellainen tyttö möi itsensä. Taas minä kyselin häneltä:

-- Mitenkäs te sitten -- puutteenko takia?

-- Alussa, -- kertoi hän, -- eräs minua petti, silloin hänelle kostaakseni otin toisen ja niin jatkoinkin leikkiä... Ja nyt joskus täytyy leivänkin takia ottaa joku mies vastaan.

Hän puhui yksinkertaisesti, eikä hänen sanoissaan tuntunut mitään sääliä itseään kohtaan.

-- Käyttekö te kirkossa?

Tässä hän säikähti ja tuli ihan punaseksi.

-- Kirkon tielle, -- sanoi hän, -- ei pakoteta ketään.

Minä ymmärsin, että olin loukannut häntä ja sanoin nopeasti:

-- Te ette ymmärtäneet minua oikein! Minä tunnen raamattua ja muistan Maria Magdaleenaa ja syntistä vaimoa, jolla fariseukset kiusasivat Kristusta. Minä tahdoin kysyä, ettekö te ole äkäinen Jumalalle elämänne takia, ettekö te epäile hänen hyvyyttänsä?

Hän rypisti silmäkulmiaan, mietti hiukan ja kysyi kummastuneena:

-- Minä en näe mitä tekemistä tässä on Jumalalla?

-- Miten niin, -- näettekös, Hän on meidän paimenemme ja isämme ja Hänen valtavassa kädessään on ihmisen kohtalo!

Vaan hän sanoi:

-- Enhän minä tee mitään pahaa ihmisille, mihinkäs minä olen syypää? Keneenkä se kuuluu etten minä pidä itseäni puhtaana? Ainoastaan minuun itseeni!

Minä tunsin että hänessä silloin oli jotain hyvää, sydämellistä, vaan minä en jaksanut käsittää.

-- Syntieni edestä vastaan minä itse! -- sanoi hän, kumartuen luokseni ja hymyillen. -- Eikä minun syntini näytä suurilta... Kenties se ei ole hyvä mitä minä puhun, vaan se on totta! Minä käyn hyvin mielelläni kirkossa; meillä on uusi kirkko, sellainen valoisa, hyvin rakas! Laulajat laulavat vallan erinomaisesti. Joskus liikuttavat niin sydäntä että rupean itkemään. Kirkossa lepää sieluni eikä tiedä mitään maailman menosta...

Hän vaikeni ja lisäsi sitten:

-- Tietysti on muutakin huvia -- miehet katselevat! Hän kummastutti minua niin, että suorastaan hiki tuli otsalleni, enkä minä käsittänyt miten hänellä tämä kaikki niin eheästi ja yhtenäisesti sopi yhteen.

-- Pidittekö kovasti vaimostanne? -- kysyi hän.

-- Kovasti, -- sanoin minä.

Ja yhä enemmän miellytti minua hänen hyvä yksinkertaisuutensa.

Ja minä aloin hänelle kertoa kaikkia sielunasioitani. Kerroin hänelle vihastani Jumalaa vastaan, koska hän salli minun tehdä syntiä ja rankaisi minua sitten kohtuuttomasti Olgan kuolemalla. Hän vuoroin vaaleni vuoroin tuli alakuloiseksi, sitten yhtäkkiä hänen poskensa tulivat tulipunasiksi ja hänen silmissänsä syttyi tuli, joka minuakin kiihotti.

Ensi kerran elämässäni minä luulin käsittäväni koko ihmiselämän ympyrän, ja se seisoi edessäni rikkinäisenä, särettynä, hävyttömänä, likaisena, vihan ja heikkouden, huutojen, huokauksien ja valituksien keskeltä.

-- Missä täällä on jumalallisuuden alku? -- sanoin minä. -- Ihmiset istuvat ihan kirjaimellisesti toinen toisensa päällä, imevät toinen toisensa verta, kaikkialla käy eläimellinen tappelu leipäkannikan edestä -- mikä tässä on jumalallista? Missä on hyvyys, rakkaus, voima ja kauneus? Olkoonpa että olin nuori, vaan minä en ole sokeana tullut maailmaan -- missä on Kristus, Jumalan lapsi? Kuka on saastuttanut ne kukat, jotka hän on kylvänyt puhtaalla sydämellänsä, joilla hän on koristanut rakkautensa viisauden?

Minä kerroin hänelle rovastista, miten se pelotti minua mustalla jumalallansa, miten hän tahtoi huutaa polisia jumalansa avuksi. Tatjana nauroi ja minustakin rovasti tuli naurettavaksi, hän näytti vihreältä sirkalta; nariseepa sirkka ja hyppii, ikäänkuin jotain hommailisi, vaan katsoppas, eipä se itsekään niin varmasti usko asiansa totuutta! Vaan naurettuaan tuli hyvä tyttö surulliseksi.

-- Kaikkea minä en käsittänyt, -- sanoi hän, -- ja muutama asia kuuluu ihan kauhealta: ajatteletpa sinä aika uskaliaasti Jumalasta!

Minä sanoin:

-- Mahdotonta on elää kun ei näe Jumalaa!

-- Niin, -- sanoi hän, -- tehän aioitte vallan nyrkeillä tapella hänen kanssaan, onko se sitte oikein? Vaan se, että elämä ihmisillä on vaikeata, se on totta, minä myöskin ajattelen joskus, miksi se niin on? Tiedättekö, mitä minä sanon teille? Tässä lähellä on naisluostari ja siinä on eräs erakkonainen, hän on hyvin viisas vanha ihminen! Hän puhuu niin hyvin Jumalasta -- jos kävisitte hänen luonaan.

-- Vaikkapa menisinkin! Minä käyn nyt kaikkialla, kaikkien pyhien ihmisten luona, minun täytyy rauhottua!

-- Vaan minä menen nyt maata ja niin tekin pankaa maata, -- sanoi hän ojentaen minulle kätensä.

Minä tartuin siihen, pudistin sitä ja sanoin koko sielustani:

-- Kiitän teitä! Miten paljon te minulle olette antaneetkaan, en tiedä, enkä tiedä nyt vielä, miten kallista se on, vaan tunnen että hyvä ihminen te olette, kiitoksia teille!

-- Mitä te nyt, -- sanoi hän, -- Jumala varjelkoon!

Hän punastui, hämmentyi.

-- Minä olen niin iloinen jos teille tuntuu helpommalta.

Ja minä näen, että hän tosiaankin on iloinen. Mitä minä olen hänelle? Vaan hän on iloinen siitä, että hän on hiukan rauhottanut ihmistä.

Minä sammutin tulen, panin maata ja ajattelin:

-- Kas kun odottamatta satuin juhlaan.

Niin, vaikkei sydämeni olekaan kevyt, niin kuitenkin siinä tuntuu jotain uutta ja hyvää. Näen Tatjanan silmät joko veitikkamaisina tahi totisina; niissä on enemmän inhimillistä kuin naisellista; ajattelen häntä puhtaalla ilolla ja eikö se ole juhlapäivä, kun voi sillä tavalla ajatella ihmisestä?

Minä päätin huomenna hänelle lahjottaa sinisillä kivillä varustetun sormuksen. Vaan sitten unohdin enkä ostanutkaan. Kolmetoista vuotta on siitä kulunut, vaan yhä vielä muistelen sitä tyttöä ja aina kaduttaa, etten sille sormusta ostanut.

Aamulla hän naputti ovelle.

-- Aika on nousta.

Me tapasimme toisemme kuin vanhat ystävät, istuimme teetä juomaan, ja hän yhä kehotti minua käymään tuon erakkomummon luona, otti minulta sananikin että niin tekisin. Jätimme sydämellisesti toisillemme hyvästit ja hän saattoi minut portin taakse.

Minä olin kaupungissa yksin kuin erämaassa. Luostariin oli kolmekymmentäkolme virstaa, minä lähdin paikalla matkalle sinne ja seuraavana päivänä olin jo siellä kirkossa.

Minun ympärilläni oli musta nunnain joukko, tuntui ikäänkuin joku vuori olisi hajonnut ja kappaleet pudonneet kirkkoon. Luostari oli rikas, sisaria oli paljon ja kaikki olivat sellaisia isoja; kasvot olivat lihavia, pehmeitä, valkosia, ikäänkuin taikinasta tehtyjä. Pappi saarnasi innokkaasti vaan lyhyesti, ja oli myöskin syötäissä ollut kotona, hänellä oli iso bassoääni. Laulajat olivat valiojoukkoa, kaikki kaunottaria ja lauloivat ihanasti. Kynttilät itkivät valkosia kyyneliä, niiden tulet vapisivat, säälien ihmisiä.

-- Sieluni ikävöi temppeliin, Sinun pyhään temppeliisi... nöyrästi laulavat nuoret äänet.

Aivan tottumuksesta toistin itsekseni messun sanoja, vaan katselin kuitenkin ympärilleni ja tahdoin päästä selville kuka oli erakko, eikä minussa ollut mielestäni tarpeellista hartautta. Ymmärsin sen ja häpesin... Enhän ollut tullut leikkimään -- vaan sentähden että sielussani oli tyhjää. Enkä millään voinut koota itseäni, kaikki minussa on rikkinäistä, ajatukseni hyppivät. Näen muutamia uupuneita, kuivettuneita kasvoja -- vanhoja puolikuolleita vaimoja, jotka katsovat pyhiin kuviin, liikuttavat huuliaan, vaan kuiskaustakaan ei kuulu.

Jumalanpalvelus loppui. Minä kävelin kirkon ympärillä. Oli kirkas päivä, aurinko säteili lumella, puissa hyppelivät tiaiset, jotka ravistivat lunta oksilta. Astuin aidan luokse ja katsoin kauas, kauas sinisiin maan syvyyksiin; luostari seisoi vuorella ja sen alla makasi maaäiti komeasti puettuna lumen sinertävään hopeaan. Pikkuisia kyliä näkyi metsän takana, jonka joki leikkasi kahtia, teitä näkyi ja olivat ne kuin pudonneita nauhoja ja kaiken sen yli kylvi aurinko salaisia säteitään. Kaikkialla oli hiljaista, rauhaa ja kauneutta...

Jonkun ajan päästä olin minä äiti Fevronian kammiossa. Hän oli pieni akka, silmissään koko ajan kyyneleet, ja ryppysillä kasvoillaan vapisi lakkaamatta hyvä hymy. Hän puhuu hiljaa, melkein kuiskaamalla ja laulavalla nuotilla.

-- Älä syö, -- sanoi hän, -- nuorukainen, omenaa ennen Kristuksen kirkastumisen juhlaa, varo, kunnes rakas Jumala sen kasvattaa valmiiksi, kunnes sen siemenet mustenevat.

Minä ajattelin: mitä varten hän tuota puhuu?

-- Kunnioita, -- sanoi hän, -- isääsi ja äitiäsi...

-- Näettekös, ei minulla ole niitä!...

-- Rukoile kuitenkin heidän sielukultansa pelastuksen puolesta...

-- Vaan kenties ne elävät vielä?

Hän katselee minuun ja pyyhkien kyyneliä silmistänsä hymyilee minulle säälivästi. Sitten hän taas nyykäyttää päätään ja laulaa:

-- Herramme on hyvä Jumala, kaikille oikeudenmukainen, kaikille hän jakaa armoansa!

-- Vaan minä, -- näettekös, epäilen sitä...

Minä näen miten hän pelästyy, laskee kätensä syliinsä ja vaikenee räpyttäen silmiään. Sitte vetää hän henkeään ja laulaa taas hiljaa:

-- Muista, että rukouksella on siivet ja että se on kaikkia lintuja nopeampi ja aina se saavuttaa Jumalan valtaistuimen! Hevosella ei ole kukaan ajanut Herran valtakuntaan...

Minä käsitän nyt, että Jumala hänen mielestään on hyväntahtoinen ja rakas herra, eikä vanhuksen mielestä ole mitään lakia jota ei Jumala seuraisi. Ja yhä hän vaan eksyy vertauskuviinsa, vaan minä en käsitä niitä ja minua se kiukuttaa.

Kumarsin hänelle ja poistuin. -- Katsos, ajattelin itsekseni, ihmiset ovat jakaneet Jumalan eri kappaleisiin, jokainen on siitä ottanut tarpeensa mukaan, -- yhden mielestä hän on hyväntahtoinen, toisen mielestä pelottava, papit ovat Hänet palkanneet apulaisekseen ja maksavat Hänelle pyhällä savulla sen, että Hän hyvin ravitsee heitä. Ainoastaan Larionin Jumala oli rajaton.

Nunnat vetivät lunta reellä, ajoivat ohi, nauraa hihittivät, vaan minun oli raskas olla enkä minä tiennyt mitä tehdä. Lähdin ulos portista, siellä oli hiljaista. Lumi loisti, härmällä peitetyt puut eivät liikkuneet, kaikki oli mietteisiin vaipunutta. Ja taivas sekä maa katselivat ystävällisesti hiljaista luostaria. Vaan minua pelotti, että minä yhtäkkiä häiritsin tätä hiljaisuutta jonkinlaisella huudolla.

Soitettiin iltajumalanpalvelukseen... Ihana kello! Kutsuu lempeästi ja selvästi, vaan minulla ei ollut halua lähteä kirkkoon. Päässäni on ikäänkuin pieniä nauloja.

Ja jollain tavalla vallan yhtäkkiä minä päätin: lähden elämään johonkin luostariin, jossa on mitä ankarimmat säännöt. Elelenpä siellä yksin kammiossani, mietin, luen kirjoja... Enköhän yksinäisyydessäni saa kootuksi rikkinäistä sieluani eheäksi, vahvaksi voimaksi.

Viikon päästä seisoin Savvatejevin erämaassa apotin edessä; hän miellytti minua. Kasvonsa olivat kauniinmuotoiset, hän oli harmaa, kalju, punaposkinen ja muutoin vahva, vaan katsantonsa oli totinen ja silmänsä lupaavat.

-- Minkävuoksi, poikani, tahdot välttää maailmaa? kysyi hän.

Minä selitin, että sieluni on murheissaan vaimoni kuoleman takia, enkä minä mitään muuta voinut sanoa, jokin ikäänkuin esti minua... Hän katsoi minuun terävästi, nipistäen partaansa ja sanoi taas:

-- Onko sinulla rahaa sisäänmaksua varten?

-- On minulla noin sata ruplaa.

-- Anna tänne! Mene pyhiinvaeltajain asuntoon, huomenna jumalanpalveluksen jälkeen puhun vielä sinun kanssasi.

Pyhiinvaeltajista piti huolta isä Nifont, joka myös miellytti minua.

-- Meillä, -- sanoi hän, -- on yksinkertainen luostari, ihan tosiveljellinen, täällä kaikki tekevät yhtä paljon työtä Jumalaa varten, eikä niinkuin muissa paikoissa. On meillä muuten eräs herrasmieskin, vaan hän ei koske mihinkään eikä häiritse ketään. Täällä sinä löydät lepoa ja rauhaa sielullesi!

Päivän kuluessa minä olin jo tarkastanut koko luostarin. Se oli ennen nähtävästi ollut vallan metsässä, vaan nyt oli metsä pois hakattu, muutamissa paikoin portin edessä näkyi nytkin vielä kantoja; vaan aidan takana alkoi heti metsä, ikäänkuin kaksi mustaa siipeä syleili se vaalean sinistä kirkon kupoolia ja valkosia rakennuksia. Vastapäätä makaa Sinijärvi jäässä, se on puolikuun muotoinen, pituudeltaan kymmenen virstaa ja leveydeltään neljä; järven takana näkyy kolme Kudejarovin kirkkoa, Tolokontsevin Nikolan kultakupooli, vaan luostarin toisella puolen näkyy Kudejarovin kylä, kaksikymmentäkaksi taloa. Yltympäri on mahtava metsä.

Kaikki on kaunista. Sieluni heltyi hiljaa. Kas tässä minä tulen keskustelemaan Jumalan kanssa, avaan Hänen eteensä kaikkein salaisimmankin sieluni sopukan ja nöyrällä itsepäisyydellä minä pyydän Häntä osottamaan minulle tietä Hänen lakiensa tuntemiseen.

Olin iltajumalanpalveluksessa. Se kävi ankarasti kirkon sääntöjen mukaan ja kaikki olivat innokkaita; kuitenkin laulu oli epäsointuisaa, ei ollut hyviä ääniä.

Minä rukoilin:

-- Herra Jumala, anna anteeksi jos olen julkeasti ajatellut sinusta, tiedäthän etten ole tehnyt sitä uskottomuudesta, vaan rakkaudesta sinuun, kaikkitietäjä, koska olen janonnut sinua.

Yhtäkkiä edessäni seisova munkki katsoi taaksepäin ja hymyili minulle, nähtävästi minä olin liian äänekkäästi lausunut kirottuja sanojani! Hän hymyili ja miten kauniit kasvot minä näin!... Jopa päänikin painui alas ja silmäni sulkeutuivat, en koskaan ennen enkä myöhemmin ollut nähnyt niin kaunista miestä. Minä siirryin likemmäs häntä ja katselin hänen ihmeellisiä kasvojaan, ne olivat valkoset kuin vaahto, partansa oli musta, siinä näkyi vaan muutamia harmaita karvoja. Silmänsä olivat isot, kosteahkot ja himmeät sekä ylpeät, hän oli hoikka ja korkeavartaloinen. Nenä oli hiukan käyrä ja muistutti hiirihaukan nokkaa, koko hänen olemuksessaan näkyi jotain jalosyntyistä. Hän hämmästytti minua niin, että sinä yönäkin vielä näin hänet unissani.

Varhain aamulla herätti minut Nifont.

-- Isä apotti on sinulle määrännyt työtä, -- sanoi hän, -- mene leipomoon, tämä nöyrä munkki johtaa sinut sinne, hänpä on juuri sinun käskijäsikin! Tässä saat kruunun vaatteetkin!

Minä pukeuduin luostarin vaatteisiin, puku sopikin vallan hyvin, vaan se oli kokonaan kulunut ja likainen, eikä toisessa kengässä enää ollut anturaakaan. Minä tarkastin päällysmiestäni: hän oli kömpelö, hartiansa olivat leveät, otsassaan ja poskissaan oli hänellä ruuppia ja näppylöitä, joista kasvoi harmaita karvapensaita, kasvonsa olivat ikäänkuin lampaanvilloilla peitetyt. Hän olisi ollut muuten hyvin naurettavan näkönen, -- vaan hänen otsassaan oli suunnattoman syviä ryppyjä, huulensa olivat ankarasti yhteenlikistetyt ja pienet silmänsä synkät.

-- Kuule sinä, tule nopeammin! -- käski hän. Hänen äänensä oli raaka, vaan repeytynyt, ikäänkuin rikkinäinen kello.

Hymyillen sanoi Nifont:

-- Häntä kutsutaan veli Mihaksi! Jumala kanssanne!

Me lähdimme pihalle, siellä oli pimeätä; Miha tarttui johonkin kiinni ja päästi kamalia kirouksia. Sitte hän kysyi:

-- Osaatko taikinaa vastata?

-- Olen nähnyt, -- sanoin minä, -- miten naiset vastaavat.

Hän myrisi:

-- Akat! Annappas teille akkoja, yhä vaan akkoja! Niiden takia on maailma kirottu, täytyy se muistaa!

-- Mutta olihan Jumalan äitikin nainen.

-- No?

-- Ja paljon on pyhiä marttyyreja naisia.

-- Lörpöttele vaan. Pirun luo helvettiin sinä joudut!

Kuitenkin minä luulen, että hän oli totinen ihminen.

Me tulimme leipomoon ja hän sytytti tulen. Siellä seisoi kaksi isoa säkeillä peitettyä kaukaloa ja pitkä hinkalo, siellä oli jauhomatto ruisjauhoja täynnä ja nisujauhoja säkissä, kaikki oli likaista, hämähäkin verkkojen ja harmaan tomun peittämää. Miha repi yhden kaukalon päältä säkit pois, heitti ne lattialle ja komensi!

-- Opi! Kas tässä on nuija! Näetkös huokosia? Siis se on valmista, on noussut!

Hän otti jauhosäkin, nosti sen kaukalon reunalle ikäänkuin kolmevuotisen lapsen, leikkasi sen veitsellä irti ja huusi kuin tulipalossa.

-- Kaada vettä neljä ämpäriä! Vastaa taikinaa!

Ja hän oli jo ihan valkonen, ikäänkuin puu härmässä. Minä heitin pois takkini ja käärin hihani ylös.

Hän sanoi:

-- Mihin sinä nyt, se ei kelpaa, riisu housut... Jaloilla! -- Näettekös, minä en ole kauvaan aikaan ollut saunassa...

-- Kuka sinulta sitä kysyi?

-- Mitenkäs sitten likaisilla jaloilla? Mutta nyt hän huusi:

-- Oletkos sinä minun päällysmieheni, tahi minä sinun?

Hänen suunsa oli iso, hampaansa olivat isot, kädet pitkät ja hän heilutti niitä sangen epäystävällisesti.

-- No, mietin minä, koira sinut vieköön!

Minä pyyhkin jalkani märällä räsyllä, kiipesin kaukaloon, vaan päällysmieheni hyörii leipomoa pitkin ja mutisee:

-- Minä sinut taivutan, mamman poika!... Minä sinulle opetan nöyryyttä!

Vastasin minä yhden kaukalon, jopa oli toinen valmis; vastasin toisen -- ja jopa valmistui nisujauhotaikinakin vastattavaksi; sitä piti jo käsillä vastata.

Olin minä vahva poika, vaan en ollut juuri tottunut työtä tekemään: jauhot tunkeutuivat nenääni, suuhuni, korviini ja silmiini, tulin kuuroksi, en nähnyt enää mitään, hiki virtasi otsaani myöten, vuosi taikinaan.

-- Tiedättekös, eiköhän teillä löytyisi jotain räsyä hikeä pyyhkiäkseni?

Miha suuttui:

-- Samettihantuukeja me tässä hankimme sinua varten. Kaksisataa kolmekymmentä kaksi vuotta on luostari ollut olemassa ja on yhä odottanut sinun sääntöjäsi!

Minua nauratti.

-- Enhän minä, näettekös, itseäni varten tahdo! Ihmisethän sitä leipää tulevat syömään!

Hän tuli luokseni, nosti karvansa pystyyn ikäänkuin siili, vapisi miesraukka ja hirnui:

-- Pyyhki itseäsi säkillä, jos olet herkkusuu! Vaan sinun julkeudestasi minä ilmotan apotille!

Tämä ihminen kummastutti minua niin, etten ollenkaan voinut hänelle suuttua. Hän teki työtä äärettömästi, viisi puutaa raskaat säkit olivat hänen käsissänsä kopeekoita, hän oli ihan jauhoissa, murisi, haukkui, rähisi:

-- Nopeammin tee!

Minä koetin niin seurata häntä että pääni aivan pyörtyi.

Vaikeita olivat minulle ensimäiset palvelukseni päivät. Leipomo oli ruokasalin alla kellarissa, siinä oli matala holvikatto ja yksi ainoa kovasti suljettu ikkuna, ilmaa oli vähän, jauhon tomu aikaansai aina paksun sumun, Miha siellä juoksenteli kuin karhu ketjussa, sekavasti säteili tuli uunissa, se oli painajainen, eikä työ! Ja koko sen ajan olimme kahden, ainoastaan harvoin jotakuta rangaistiin sillä että lähetettiin meitä auttamaan. Ei ollut aikaa käydä kirkossa jumalanpalveluksessa. Miha opetti minua joka päivä ja tuntui siltä kuin hän sitoisi minut vahvalla nuoralla johonkin kiinni; hän paloi kokonaan vihasta maailmaa vastaan, ja minä hengitin hänen puheitaan ja olin jo sisältäpäin ihan noessa.

-- Sinä olet nyt erossa ihmisistä, -- sanoi hän, -- he tekevät syntiä siinä maailmassa ja sinä olet pois siitä. Ja kun sinun ruumiisi on pois sieltä, niin sinun täytyy poistua siitä myös ajatuksissasi, täytyy unohtaa se. Kun alat ajatella ihmisiä, niin et voi välttää naistenkin muistelemista ja hän se on, joka maailman on heittänyt synnin pimeyteen ja on sen ikuisesti sitonut!

Tapahtui joskus, että tuskin ennätin aukaista suuni kun hän jo huusi:

-- Ole vaiti! Kuuntele kunnioituksella vanhempaa, kokenutta ja ota huomioon hänen sanansa! Minä tiedän että sinä mutiset Jumalanäidistä! Vaan sentakia Kristus kuolikin ristinpuulla, että nainen hänet oli synnyttänyt, eikä hän siis ollut tullut taivaasta pyhänä ja puhtaana, vaan elämänsäkin aikana oli ystävällinen niille konnille, akoille. Hänen olisi pitänyt heittää kaivoon tuo Samarian nainen, eikä puhua hänen kanssaan ja sitä langennutta naista olisi pitänyt heittää kivillä otsaan, ja -- katsos, maailma olisikin pelastunut!

-- Mutta eihän se olisi ollut kristillistä!

-- Ja vielä kerran minä sanon: suus kiinni! Mitä sinä tiedät kristillisestä tai eikristillisestä. Kirkko on kokonaan maallisen henkisen säädyn käsissä, kerettiläisten, keikarien häväistävänä; he itse siinä kävelevät silkkipuvuissa, ikäänkuin naisten alushameissa! Kerettiläisiä ne ovat kaikki, heittiöitä, heidän pitäisi tanssata eikä kirkon sääntöjä kirjottua! Voiko nainut mies puhtaasti miettiä Herran asioita? Hän ei voi, koska hän jatkaa hirveätä huorintekoa, jonka vuoksi Jumala on karkottanut ihmiset paratiisin puutarhoista! Tuon synnin kautta olemme kaikki halpamaisesti heitetyt ikuiseen hätään, olemme tuomitut hampaita kiristämään, pirua pelkäämään, olemme pimitetyt, emmekä ikinä näe Jumalan kasvoja, emme ikinä! Pyhä sääty, joka itse kutoo synnin verkkoa, siittäen vaimolle lapsia, se ainoastaan vahvistaa maailman häviötä, ja puolustaakseen rikostansa Jumalan lain suhteen on se väärentänyt kaikki lait!

Yhä enemmän likistää tämä ihminen minua seinien kivien väliin, laskee rakennuksen holveja pääni päälle, minun on ahdas ja vaikea olla hänen sanojensa takia.

-- Miten sitten, näettekös, Jumala on sanonut: hedelmöitykää, lisääntykää?

Opettajani tuli vallan siniseksi, polki jalkaansa ja huusi:

-- On sanonut, on sanonut!... Mutta tiedätkös sinä, miten hän on sanonut, sinä narri? Hän on sanonut: hedelmöitykää, lisääntykää ja täyttäkää maa, annan teidät pirun valtaan ja olkaat kirotut nyt ja aina ja ikuisesti -- kas, niin hän on sanonut! Vaan haureilijat ovat muuttaneet Jumalan kirouksen Hänen käskykseen! Ymmärrätkö inhottavaisuutta ja valhetta?

Hän luhistuu päälleni ikäänkuin mäki ja tukehuttaa; kaikki mustenee minun ympärilläni. Minä en voi uskoa, vaan en myöskään jaksa kumota hänen hulluuksiaan, minä jouduin ihan hämilleni hänen intohimoisen kiihkonsa painon alla. Minä esitän hänelle raamatunlauseen, vaan hän tuo minulle niitä kolme ja riistää rohkeuden ajatukseltani. Raamattu on kirjava kukkaisniitty; jos tahdot punasia kukkia -- niitä on, jos tahdot valkosia -- niin kasvaa siellä niitäkin. Minä vaikenen hänen edessänsä puolikuolleena, vaan hän iloitsee, hänen silmänsä polttavat kuin suden silmät. Ja koko ajan me pyörimme työssä; minä vastaan taikinaa, hän tekee leipiä ja asettaa niitä uuniin; kun ne ovat kypsiä, ottaa hän ne ulos ja minä asetan ne hyllyille, polttaen käteni. Minä olen ihan taikinan ja jauhojen peittämänä, sokea ja kuuro ja käsitän huonosti väsymyksen takia.

Meidän luonamme kävi muita munkkeja, he puhuivat jostain viittauksilla ja irvistelivät; Miha haukkui vihasena kaikkia, ajoi ne ulos leipomosta, vaan minä olin kuin keitetty: olin tullut synkkämieliseksi ja minun oli vaikea olla Mihailin kanssa, en pitänyt hänestä, pelkäsin häntä.

Joskus hän kysyi minulta:

-- Näetkös alastomia naisia unissasi?

-- En, en koskaan.

-- Valehteleppas vielä! Miksi valehtelet?

Hän suuttuu, kiristää hampaitaan, uhkaa minua nyrkillään ja huutaa:

-- Valehtelija, haureilija!

Minä vaan ihmettelen häntä. Mistäs siinä ottaisi alastomia naisia? Ihminen kun tekee työtä kello kolmesta aamulla kello kymmeneen illalla ja kun panee maata, niin luut laulavat ikäänkuin kerjäläisillä talvella, ja hän vain naisista lörpöttelee!

Kerran minä lähdin kellariin hakemaan hiivaa, se oli samassa kerroksessa, vastapäätä leipomoa, -- näen, ovi ei ole lukossa ja lyhty palaa. Avasin oven, ja näen että Miha ryömii vatsallaan lattiaa myöten ja kiljuu:

-- Herra Jumala, vie pois naisen halu, rukoilen sinua! Vie pois naisen halu! Vapauta.