Part 5

Minä muistan valani, jonka hänelle tein, minun on vaikea olla ja häpeän. Olisinpa silloin ottanut erään askeleen -- ja päättäväisyyttäkin oli -- vaan sääli tulee rakastettua naista! Jos häntä ei olisi ollut, olisin mennyt vaikka sotilaaksi, ainoastaan välttääkseni Titovia.

Heinäkuun lopussa syntyi meille poika ja minä tulin taas hulluksi joksikin aikaa. Synnytys oli hyvin vaikea, Olga huusi ja minun sydämeni aivan jähmettyi pelosta. Titov tuli ihan mustaksi kasvoiltaan, vapisi, nojautui pihalla rappuun, piilotti tapansa mukaan kätensä ja kuiskasi pää alaspainuneena:

-- Jos hän kuolee on elämäni turha, Jumala armahda... Jos sinulle tulee lapsia Matvei, niin kenties käsität tuskani ja elämäni ja lakkaat pitämästä muita ihmisiä syntisinä.

Minä säälin häntä sillä hetkellä. Itse kävelin pihaa myöten ja ajattelin:

-- Uudelleen uhkaat minua, Jumalani, uudestaan on kätesi raskaasti päälläni! Olisitpas ihmisen antanut parantua, olisitpas auttanut häntä väistymään sivulle! Tahi oletko tullut saidaksi armosi annossa, eikö voimasi olekaan hyvyydessä.

Kun nyt muistelen näitä puheita, häpeän tyhmyyttäni.

Lapsi syntyi ja vaimoni muuttui, äänensäkin tuli vahvemmaksi, koko vartalo ikäänkuin ojentui ja minua kohtaan hän nähtävästi tuli hiukan kieroksi. Ei siten että hän olisi tullut ahneeksi, vaan kuitenkin alkoi hän laskea leipäpalasia; jopa harvemmin antoi almuja, muisteli kuka talonpojista meille oli velkaa ja kuinka paljon. Tosin ne olivat viiden kopekan velkoja, vaan kumminkin hän ne muisti. Alussa minä ajattelin, että se menee ohi; minä kävin jo silloin aika reipasta lintukauppaa, pari kertaa kuukaudessa kävin häkkineni kaupungissa ja joka matka tuotti ruplia viisi tahi enemmänkin. Meillä oli lehmä, noin kymmenisen kanoja -- mitäs vielä puuttui?

Vaan Olgan silmät kipenöivät pahasti. Jos satuin tuomaan hänelle lahjan kaupungista, valitti hän:

-- Mitä varten? Säästäisit mieluummin.

Minun tuli ikävä ja sen ikävän takia minä kiinnyin lintujahtiin. Lähdin metsään, asetin verkon, ripustin paulat, paneuduin makaamaan, viheltelin ja mietin. Sielussani oli hiljaista, puhdasta, en tarvinnut mitään. Ajatuksia silloin syntyi, ne koskivat sydäntä ja hukkuivat taas tietämättömiin, ikäänkuin kivi järveen; ja sielu sen jälkeen aaltoili ja tunsi Jumalan läsnäolon.

Niinä silmänräpäyksinä on sininen taivas ja ääretön maailma jumalani ja kullalla kirjaeltu syys- tahi talvimetsä on hopeinen temppelini; joet, pellot, kukkulat, tähdet ja kukat, kaikki mikä on kaunista on jumalallista, kaikki jumalallinen on sukua sielulleni. Vaan kun ihmiset muistuvat mieleeni, niin sydämeni säikähtää ikäänkuin unessa peljästynyt lintunen ja hämmentyneenä se katsoo elämään -- eipä sulaudu yhteen Jumalan kauneus ja ihmisen likainen kerjäläiselämä. Valon Jumala on jossain kaukana ja loistaa siellä voimassaan ja ylpeydessään, ihmiset taas ovat erikseen niukassa ja surkeassa elämässään. Minkätähden Jumalan lapset ovat uhratut tyhjyydelle ja nälälle, minkä tähden he ovat alennetut ja sorretut kuin madot liassa; minkä takia Jumala on sen sallinut? Mitä iloa hänellä on nähdä luomiensa lasten alennustilaa? Missä ovat ihmiset, jotka näkevät Jumalan ja tuntevat hänen kauneuttansa? Likainen, jokapäiväinen puute on pimittänyt sielun ihmisestä. Yltäkylläisyys lasketaan iloksi ja rikkaus onneksi, ihmiset hakevat synnin vapautta eivätkä ole vapaita synnistä. Ja missä on isän kauneuden voima, missä niissä on Jumalan kauneus? Onko Jumala elossa? Missä on jumalallinen?

Yhtäkkiä kiehahtaa sauhuna sielussa joku aavistus tahi viittaus, täyttää kaiken, tyhjentää kaiken ja sielussa on kylmää ja tyhjää, ikäänkuin talvella pelloilla. Silloin minä en uskaltanut sanoilla koskea siihen ajatukseen, vaan vaikk'ei se noussutkaan eteeni sanoihin puettuna, niin kuitenkin minä tunsin sen voiman ja pelkäsin sitä kuin pieni lapsi pimeätä luolaa. Hyppään ylös, hommaan asioitani, kiiruhdan kotiin, kokoon verkkoni, kävelen nopeasti ja laulan ääneen poistaakseni luotani voimatonta pelkoani.

Jopa alkoivat ihmiset ivata minua, koska lintujen pyydystelijöitä ei juuri kunnioiteta maalla ja Olgakin huokaa syvästi, nähtävästi hänestäkin hommani näyttää lapselliselta. Appini saarnaa saarnaamistaan, minä olen vaiti, odotan syksyä; minusta näyttää, että pääsen asevelvollisuudesta -- siihen läpeen en tällä kertaa mene.

Vaimoni tuli uudelleen raskaaksi ja samalla synkkämieliseksi.

-- Mikä sinua vaivaa, Olga?

Alussa hän kielsi -- ei mitään, niin vaan, mutta kerran hän tuli luokseni, pani kätensä kaulaani ja purskahti itkuun.

-- Minä kuolen, -- sanoi hän, -- minä kuolen synnytyksessä.

Minä tiesin, että naiset usein puhuvat niin, vaan kuitenkin minä pelästyin. Lohdutin häntä, vaan ei hän kuullut.

-- Taas sinä jäät yksin, -- sanoi hän, -- eikä kukaan sinusta pidä. Sinä et tule toimeen ihmisten kanssa, olet kaikessa liian suora -- minä pyydän sinua lasten tähden: älä ole ylpeä, kaikki ovat syypäitä Jumalan edessä, etkä sinäkään ole oikeassa...

Usein hän minulle puhui sellaista ja minä tulin levottomaksi, säälin häntä, pelkäsin hänen puolestansa. Appini kanssa tuli jonkinlainen sovinto ja hän käytti sitä paikalla omalla tavallansa hyväkseen; tässä Matvei, kirjota alle. Ja hänellä oli tärkeitä tekosyitä -- kutsunnat nenän edessä, -- toinen lapsi lähellä.

Jopa alkoivat kutsuntajuopottelut, pojat kutsuivat minuakin; minä kieltäydyin -- silloin meiltä särettiin ikkunalasit.

Tuli sekin päivä ja minä ajoin kaupunkiin arpaa nostamaan, vaimoni jo pelkäsi poistua talosta. Appini saattoi minua ja kertoi minulle koko matkan, miten paljon hän oli nähnyt vaivaa minun takiani, miten paljon hän oli tuhlannut rahaa ja miten hän kaiken oli hyvin saanut järjestetyksi.

-- Kenties olettekin turhaan nähneet vaivaa, -- sanoin minä.

Niin se olikin. Minun arpani oli yksi viimeisistä. Titov ei jaksanut uskoakaan onneani ja sitten nauroi synkästi.

-- Tosiaankin, nähtävästi on Jumala sinun kanssasi! Minä olin vaiti, vaan kuitenkin sanomattoman iloinen; minut tämä vapautti kaikesta mikä painoi sieluani, vaan etenkin se vapautti minut rakkaasta apistani. Kotona oli Olga suunnattoman iloinen; itki ja nauroi, rakkaani, kiitti minua ja syleili ikäänkuin minä olisin karhun tappanut.

-- Kiitän sinua, Jumalani, -- sanoi hän, -- nyt minä voin rauhassa kuolla.

Minä tein pilaa hänestä, vaan itsestäni kuului kamalalta, koska tiesin, että hän uskoo kuolemaansa ja ymmärsin, miten vaarallinen semmonen usko on, miten se hävittää elinvoimia hänestä.

Noin kolmen päivän päästä alkoi hän synnyttää. Kaksi vuorokautta hän kärsi kauheita tuskia ja kolmannella kuoli, synnytettyään kuolleen lapsen; hän kuoli, niinkuin hän, rakas ystäväni, oli itse uskonutkin.

Hänen hautajaisiansa minä en muista, koska minä jonkun aikaa olin vallan kuuro ja sokea.

Titov minut herätti, -- se oli Olgan haudalla. Vielä nytkin näen sen selvästi -- hän seisoi edessäni, katsoi minua kasvoihini ja sanoi:

-- Kas, Matvei, toisen kerran me jo tapaamme toisemme kuolleitten luona; tässä alkoi ystävyytemme ja tässä sen pitäisi uudestaan vahvistua...

Minä katsoin ympärilleni, ikäänkuin olisin ensi kerran eläessäni tullut maailmaan; satoi vettä, sumussa heiluivat paljaat puut ja hautojen ristit näkyivät epäselvästi kuin sumumerestä kohoavat linnut, kylmä oli ollut riistomatkalla ja oli pukenut kaiken painostuttavaan märkyyteen, oli raskas hengittääkin, oli kuin sade ja sumu olisivat syöneet koko ilman. Minä sanoin Titoville:

-- Mitä sinä tahdot? Mene pois!

-- Minä tahdon, että sinä ymmärtäisit suruani. Kenties sinunkin takiasi, sen takia että minä estin sinua elämästä sinun tahtosi mukaan on Jumala nyt rangaissut minua ottaen pois tyttäreni...

Maa sulaa jalkojeni alla tarttuvaksi liaksi, jalkani imeytyvät siihen.

Minä tartuin häneen ja heitin hänet likaan ikäänkuin säkin puita ja huusin:

-- Ole kirottu!

Ja nyt minulle alkoi hullu ja järjetön aikakausi, -- en voinut nostaa ylös päätäni, tuntui kuin joku olisi vihaisella kädellä heittänyt minua alas ja voimatonna minä makasin maassa. Sieluani särki, vihasin Jumalaa, jos silmäni sattui pyhiin kuviin, poistuin kiireesti niiden läheltä; minä en tahtonut katua vaan riidellä. Tiedän, että Jumalan käskyn mukaan pitäisi nöyrästi katua, pitäisi sanoa:

-- Niin, Jumalani! Raskas oli kätesi vaan oikeudenmukainen, ja vihasi on suuri, vaan hyvä!

Vaan omantuntoni mukaan minä en voi sanoa näitä sanoja, seison kuin hukassa eri ajatusten välillä enkä löydä itseäni.

Ajattelin:

-- Eiköhän tämä isku ole nyt tullut siitä syystä, että epäilin sinun olemassaoloasi?

Tämä pelottaa minua ja minä puolustaudun:

-- Enhän minä epäillyt olemassaoloasi vaan armoasi, koska minusta näytti, että sinä olet jättänyt kaikki ihmiset ilman apua ja armoasi!

Vaan kaikki tämä ei ole sitä, mikä hehkuu sielussani, hehkuu ja sietämättömästi polttaa sitä. En voi maata, en tee mitään, öisin jonkinlaiset varjot tukehuttavat minua, näen Olgan, se on kammottavaa, eikä ole voimia elää.

Minä päätin hirttää itseni.

Se oli yöllä; minä makasin sängyssä puettuna ja vaivasin itseäni; muistossani ilmestyi viaton vaimoni; siniset silmänsä loistavat hiljaisella tulella, kutsuvat minua. Ikkunasta katseli sisään kuutamo, lattialla oli valojuovia -- ne tekivät sieluni vielä synkemmäksi. Hypähdin ylös, revin nuoran lintuverkosta, löin naulan seinään, tein solmun ja asetin tuolin naulan eteen. Teki mieli ottaa takki pois päältäni, otin sen, revin paidasta kauluksen -- ja yhtäkkiä huomasin miten seinälle salaa ilmestyivät pienet, epäselvät kasvot. Melkein huudahdin pelosta, vaan samassa huomasin, että ne olivatkin minun omat kasvoni Olgan pyöreässä peilissä. Tarkastin itseäni, näytin mielipuolelta, surkealta, hiukset pörrössä, posket lovilla, nenä terävänä, suu puolittain auki, ikäänkuin ihminen olisi ollut tukehtumaisillaan, vaan silmät niistä kasvoista katsoivat tuskastuneina, suuren surun valtaamina.

Minun tuli sääli niitä ihmiskasvoja, niiden entistä kauneutta ja minä itkin itseni takia, ikäänkuin loukkaantunut lapsi, ja kyynelien jälkeen näytti nuoran solmu vallan häpeälliseltä, kuin pilalta. Minä suutuin, revin nuoran pois ja heitin sen nurkkaan. Kuolema on myös arvoitus ja minä hain elämän arvoituksen ratkaisua.

Mitä minun pitäisi tehdä? Meni taas muutamia päiviä ja minusta näytti, että minä tahdoin rauhaa ja että täytyi pakottaa itsensä katumaan, kiristin hampaitani ja lähdin papin luo.

Pyhäpäivänä, illalla minä tulin hänen luokseen. Hän istui vaimonsa kanssa pöydän takana, joi teetä, mukana istui neljä lasta. Papin mustilla kasvoilla loisti hiki ikäänkuin kalan suomus. Hän otti minut oikein hyväntahtoisesti vastaan.

-- Istu, juo teetä...

Huoneessa oli lämpöstä ja valoisaa, kaikki oli puhdasta, järjestyksessä; minä muistin miten huolimattomasti tämä pappi käyttäytyi jumalanpalveluksessa ja mietin itsekseni.

-- Kas, missä hänen kirkkonsa on!

Ja minussa ei ole välttämätöntä nöyryyttä.

-- Mitä, Matvei, suretko? -- kyselee pappi.

-- Kyllä suren...

-- Jaha!... Täytyy tilata sielumessuja. Ilmestyykö hän unessa?

-- Ilmestyy.

-- Välttämättömästi messuja.

Minä vaikenin. Minä en voinut puhua papin vaimon läsnäollessa, en minä koskaan ole voinut kärsiä häntä; hän oli niin leveä, kasvonsa isot ja rasvaset, hän hengitti aina raskaasti ja liikkui sitten ikäänkuin suo. Hän lainasi rahoja korkoa vastaan.

-- Rukoile innokkaasti! -- opettaa pappi. -- Äläkä sure -- se on vastoin Jumalaa, hän kyllä tietää mitä hän tekee...

Minä kysyin:

-- Tietääkö hän?

-- Miten sitten? Voi nuorukainen, tiedän, että sinä olet ylpeä ihmisille, vaan älä uskalla ylpeydelläsi koskea Jumalan käskyihin, -- sata kertaa raskaammin rangaistaan sinua siitä. Larioninko siemeniä sinussa itää? Vainaja oli juoppouden asioitten takia tullut vallan jumalankieltäjäksi, muista se!

Papin vaimo sekaantui puheeseen.

-- Hän, tuo Larion, olisi jo aikoja sitten täytynyt lähettää luostariin, vaan isähän tässä oli liian hyvä eikä hänen päälleen kannellut.

-- Ei ole totta, -- sanon minä, -- hän kanteli, mutta ei Larionin mielipiteitten takia, vaan huolimattomuudesta jumalanpalveluksessa, johon batjushka itsekin on syypää.

-- Meille tuli riita. Alussa pappi syytti minua hävyttömyydestä, toisti sanoja, joita minä tunsin yhtä hyvin kuin hän ja sekottikin niitä suutuksissaan ja sitten niin hän kuin hänen vaimonsakin alkoivat suorastaan haukkua minua.

-- Niin sinä, -- sanoivat he, -- kuin sinun appi-isäsikin -- olette molemmat ryöväreitä, olette varastaneet kirkolta: Mokri dol -- on aikoja sitten jo ollut kirkon niittynä, vaan te riistitte sen meiltä, sentähden nyt teitä Jumala onkin rangaissut...

-- Se on totta, -- sanoin minä, -- Mokri dol on vääryydellä teiltä pois otettu, vaan te olitte sen ensin ottaneet talonpojilta! Minä nousin, aikoen poistua.

-- Odotappas! -- huutaa pappi. -- Entäs rahat messuista?

-- Ei tarvitse pitää, sanoin minä. Ja lähdin miettien:

-- Etpäs vienyt sieluasi oikeaan paikkaan!

Noin kolmen päivän päästä kuoli lapseni Sasha; se oli ottanut arsenikkia sokerin sijasta, oli nuollut sitä ja kuoli. Se ei ihmetyttänyt minua ollenkaan, minä olin jollain tavalla tullut kylmäksi kaikkea vastaan, olin tylsistynyt.

Päätin lähteä kaupunkiin. Siellä oli eräs rovasti, joka vietti jumalista elämää ja oli hyvin oppinut -- hän oli innokkaasti väitellyt harhauskoisten kanssa uskonnon asioista ja oli vallan profeetan maineessa. Minä ilmotin apilleni, että lähden pois sekä jätän taloni ja kaikki mikä minulle kuului hänelle ja pyysin siitä kaikesta sata ruplaa.

-- Ei, -- sanoi hän, -- ei se käy! Kirjota minulle vekseli kolmestasadasta ruplasta puoleksi vuodeksi.

Minä kirjotan, otin passini ja lähdin. Juuri vartavasten lähdin jalkasin, toivossa, että tiellä kenties rauhottuisi sieluni myrsky. Ja vaikka matkustin katumusasioissa, en kuitenkaan ajatellut Jumalaa, -- joko pelosta, tahi koska minua tuskastutti, -- kaikki ajatukseni olivat kieroja, ryömivät kuin mädäntynyt piikko ja musta ja pilvinen oli taivas minulle.

Suurella vaivalla pääsin rovastin luo, ei tahdottu päästää hänen luokseen. Joku virkamies, nuori ja turhamielinen kaunis poika otti vastaan hänen puheilleen pyrkiviä, vei minut noin neljään kertaan nurkkaan ja sanoi:

-- Minä olen sihteeri, minulle täytyy antaa kolme ruplaa.

-- Minä en anna sinulle kolmea kopeekkaakaan.

-- Vaan minä en päästä sinua sisään.

-- Minä menen itse!

Sitten hän huomasi etten minä anna perään.

-- Mennään, -- sanoi hän, -- minä laskin vaan leikkiä, oletpa sinä aika naurettava!

Hän vei minut pieneen huoneeseen. Siellä istui nurkassa sohvalla harmaa vanhus vihreässä papinpuvussa, hän yski, kasvonsa olivat laihat, silmänsä ankarat ja syvällä otsan alla.

-- No, -- mietin minä, -- tämä sanoo minulle jotain!

-- Miksi tulit? -- kysyi hän.

-- Sieluni on hämmennyksissä, batjushka.

Vaan se sihteeri seisoo minun takanani ja kuiskaa minulle:

-- Sano: teidän kunnianarvoisuutenne! Minä sanoin:

-- Käskekää palvelijanne lähteä pois, minun on vaikeata hänen läsnäollessaan kertoa...

Rovasti katsoi minuun, liikutti huuliaan ja käski:

-- Lähde oven taka, Aleksei! No, puhu, mitä olet tehnyt?

-- Minä, näettekös, epäilen Jumalan armahtavaisuutta.

Hän pani kätensä otsallensa, katsoi minuun ja kuiskasi: -- Mitä? Mitä teit? Tolvana!

Ei minulla ollut aikaa loukkaantua siitä, eikä se ollutkaan loukkaavaa, onhan meidän valtaihmisillämme sellainen tapa haukkua muita, eivätkä ne tee sitä niin paljon häijyyttään kuin tuhmuuttaan.

Ja minä sanon hänelle: -- Kuulkaa minua teidän kunnianarvoisuutenne!

Ja minä olin jo tuolille istumaisillani kun vanhus yhtäkkiä alkoi heitellä käsiään ja huusi:

-- Nouse! Nouse! Polvillesi sinun täytyy langeta eteeni, sinä riivattu!

-- Minkä takia polvilleni? sanoin minä. -- Jos minä olen syypää, niin en ole sitä teidän vaan Jumalan edessä!

Mutta hän suuttui vielä enemmän: --. Kuka olen minä? Kuka olen minä sinulle? Kuka olen minä Jumalalle?

Minua hävetti riidellä hänen kanssaan sellaisen pikkuseikan takia. Minä laskeuduin polvilleni. -- Vaan hän sihisi uhaten minua sormellaan:

-- Minä opetan sinua kunnioittamaan pyhyyttä!

Haluni puhua hänen kanssaan hävisi ja ennättääkseni ennen sanoa asiaani kun se kokonaan oli hävinnyt, aloin minä puhua; aloin ja unohdin pian tuon vanhuksen -- ensimäisen kerran lausuin ääneen ajatuksiani, ihmettelin omia sanojani ja olin ihan kuin tulessa.

Yhtäkkiä kuulen miten vanhus huutaa:

-- Ole vaiti onneton!

Minusta tuntui kuin olisin juossut seinää vastaan. Hän seisoi minun edessäni, heilutti käsiään ja kuiskasi:

-- Ymmärrätkö sanojasi, mielipuoli eläin? Tunnetko suurta kiusaustasi, sinä ilkiö? Valehtelet, kerettiläinen, et ole tullut katumaan, vaan piru on lähettänyt sinut kiusaamaan minua!

Minä näen että hänen kasvoissaan ei ole vihaa, vaan pelkoa. Partansa liikkuu ja minuun päin ojennetut kätensä hiljaan vapisevat.

Minä peljästyin myöskin.

-- Miten niin, -- sanoin minä, -- teidän kunnianarvoisuutenne, minähän uskon Jumalaan!

-- Sinä valehtelet, eksynyt koira!

Ja hän alkoi uhkailla minua Jumalan vihalla ja kostolla, -- alkoi puhua hiljaisella äänellä, puhua ja pelotella. Hän aivan vapisee ja viittansa poimuilee kuten kiemurteleva joki ja liehuu vihreänä sauhuna.

Jumala astuu eteeni uhkaavana ja ankarana, kasvoiltaan mustana, sydämeltään vihasena, armoltaan saitana ja julmuudeltaan Jehovan, vanhan Jumalan kaltaisena.

Ja minä sanoin rovastille:

-- Itse te tulette kerettiläiseksi, -- onko se kristillinen Jumala? Mihin te peitätte Kristuksen? Minkä takia asetatte tuomarin ihmisten auttajan ja ystävän sijalle?

Tässä hän tarttui hiuksiini, kiskoi niitä, kuiskasi ja nyyhkytti:

-- Kirottu, kuka sinä olet, kuka? Sinut täytyy antaa polisin käsiin, vankilaan, luostariin, Siperiaan...

Silloin minä tulin järkiini. Selvää on, että kun ihminen huutaa polisia tukemaan jumalaansa, niin luonnollisesti ei ole hänellä eikä hänen jumalallansa minkäänlaista voimaa ja vielä vähemmän kauneutta.

Nousin polviltani ja sanoin:

-- Antakaa minun mennä... Vanhus perääntyi, tukehtui:

-- Mitä sinä tahdot tehdä?

-- Tahdon lähteä pois! En minä teiltä, näettekös, voi mitään oppia, teidän puheenne on kuollutta ja sillä te tapatte itse Jumalankin!

Hän alkoi taas puhua polisista, noh, minulle se oli vallan sama: ei polisi minulta ainakaan sen enempää riistä kuin mitä hän tahtoi tehdä.

-- Jumalaa palvelevat enkelit mutta ei polisi, -- sanoin minä, -- vaan jos te toisin uskotte -- niin menetelkää uskontonne mukaan.

Hän hyökkäsi minun kimppuuni vallan vihreänä naamaltaan.

-- Aleksei, -- huusi hän, -- aja hänet ulos! Tuo Aleksei lykkäsi minut sangen innokkaasti kadulle. Oli ilta. Pari tuntia olin puhunut rovastin kanssa.

Kadulla oli sumuista, rumaa. Kaikkialla käveli ihmisiä, kaikkialla oli puhetta ja naurua -- silloin juuri oli joulunpyhät. Kävelin heikkona, katselin ihmisiä, niin tuskastuttavaa oli kaikki, olisin mielelläni huutanut:

-- Hei ihmiset! Minkä vuoksi iloitsette? Teidän Jumalanne tehdään rumaksi, varokaa!

Kävelin kuin juovuksissa, sydäntäni särki, en tietänyt mihin menisin. Vieraskotiin ei tehnyt mieleni yöpyä, siellä oli melua ja juoppoutta. Tulin johonkin kaupungin ulkopuolelle, siellä oli pieniä taloja, jotka keltaisilla ikkunoillaan katselivat pellolle päin; tuuli leikitteli lumen kanssa, peitteli taloja ja vihelteli niiden ympärillä. Janotti, olisin juonut vaikka itseni juovuksiin, mutta en ihmisten seurassa. Olin kaikille vieras ja kaikkien edessä syypää.

-- Mitä minä välitän, -- mietin minä, -- kuljen peltoja myöten, johonkin kuitenkin tulen?

Yhtäkkiä hypähti jonkun portin takaa eräs nainen ulos, ilman päällysvaatteita, tuskin huivi pään peitteenä; hän katsoi minua kasvoihin ja kysyi:

-- Mikä nimesi?

Minä ymmärsin, että hänen tarkotuksenaan oli taikoa ja sanoin: [Venäjällä on naisilla tapana joulunpyhinä juosta ulos ja kysyä ensimäisen vastaantulevan miehen nimeä; siten saavat he muka tietää tulevan sulhasensa nimen.]

-- En sano, koska minä olen onneton ihminen.

Hän nauroi.

-- Juhlapäivinäkö?

Minä en voinut iloita.

-- Kuulkaa, olisiko täällä lähellä jonkinlainen kapakka, istuisinpa siellä hiukan, tässä on kylmää, -- kysyin minä.

Hän katsoi minuun terävästi ja sanoi sitten oikein ystävällisesti:

-- Tuolla on kyllä kapakka, vaan jos tahdot niin tule minun luokseni, saat teetä!

Minä en ajatellut mitään ja vallan tahdottomana lähdin hänen perässään. Pian olinkin hänen huoneessaan. Siellä paloi seinällä lamppu, nurkassa pyhäinkuvien alla istui lihava vanha nainen ja söi jotain, pöydällä kiehui samovari. Siellä oli kodikasta ja lämpöstä. Äskeinen nainen käski minut istumaan pöydän taakse; hän oli nuori, punaposkinen ja rintansa oli korkea. Akka katsoi minuun nurkan takaa ja myrisi jotain. Hänen kasvonsa olivat isot, lakastuneet ja ikäänkuin silmiä vailla. Minun oli epämukavata -- mitävarten minä olin tullut? Ketä nämä ihmiset ovat?

Kyselin nuoremmalta:

-- Mitäs tointa teillä on?

-- Virkkaamme pitsejä.

Totta; hyllyltä riippuu pitsinappuloita.

Vaan yhtäkkiä hän hymyili viekkaasti ja sanoi minulle suoraan vasten silmiä:

-- Ja sitäpaitsi -- käyskelen kadullakin!

Akka nauroi rasvasta naurua.

-- Voih, Tanka, oletpas sinä hävytön!

Jos akka ei olisi siten sanonut, niin minä en olisi käsittänytkään Tankan sanoja, vaan nyt ymmärsin ja jouduin hämilleni. Ensimäisen kerran eläessäni näen katutytön niin läheltä, ja tietysti ajattelin niistä pahaa. Tatjana nauraa.

-- Katsos, Petrovna, hän punastuu!

Vaan minussa jo kiukkukin nousee: kas mihin jouduin! Suoraan katumusmatkaltani alennuin helvettiin!

Ja niinpä sanoinkin tytölle:

-- Tokkohan sellaisilla asioilla kerskaillaan?

Hän vastasi julkeasti:

-- Minä ainakin kerskailen!

Akka inisi taas:

-- Voi sinua, Tatjana, Tatjana!

Vaan minä en tiedä mitä sanoa, ja miten lähteä pois niiden luota, pääni oli ihan tyhjä! Istun ja vaikenen. Tuuli naputtelee ikkunassa, samovari sihisee, vaan Tatjana puhuu aivan kuin hän tahtoisi ärsyttää minua.

-- Voi, minun on kuuma!

Hän oli jo aukaissut puseronsa kauluksen. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja vaikka hänen silmänsä olivatkin julkeat, miellyttivät ne kuitenkin minua. Akka pani viinaa pöydälle.

-- Kas, -- mietin minä, -- juon tässä lasillisen, annan heille sitte rahaa ja lähden pois!

Tatjana kyseli reippaasti:

-- Mitäs suret?

En minä voinut pidättyä ja vastasin:

-- Vaimoni kuoli.

Silloin hän kysyi jo hiljaa:

-- Koska?

-- Viisi viikkoa sitten.

Tyttö pani puseronsa kiinni ja tuli kuin toiseksi ihmiseksi. Se miellytti minua kovasti; minä katsoin häneen vaieten ja sanoin itsekseni: kiitos! Niin raskasta kuin minun olikin, niin olinhan kuitenkin nuori ja oli jo tottumusta naisiin, -- kaksi vuottahan olin ollut avioliitossa.

Akka lausui hengästyneenä:

-- Vaimoko kuoli -- ei se mitään ole! Sinä olet nuori ja meidän tapaisia on kaikki kadut täynnä.

Mutta silloin Tatjana sanoi sille ankarasti:

-- Mene, Petrovna, ja pane maata! Kyllä minä itse saatan vieraan pois ja suljen portin. -- Sitte kun akka oli lähtenyt, kysyi hän minulta totisena ja ystävällisenä:

-- Onko teillä sukulaisia?

-- Ei ole ketään.

-- Vaan tovereita?

-- Ei tovereitakaan ole.

-- Mitä te sitten tahdotte tehdä?

-- Minä en tiedä.

Hän mietti ja nousi sitten.

-- Näettekös, -- sanoi hän, -- näyttää siltä, että sielunne on hyvin levoton ja hämmennyksissä, enkä minä neuvo teitä kulkemaan yksin. Ensimäisen sanan perästä tulitte paikalla tänne, sillä tavalla voitte vielä joutua sellaiseen paikkaan, josta niin helposti ei pääsekään pois: tässähän on kaupunki. Jääkää yöksi tänne minun luokseni, -- kas, siinä on sänky, maatkaa Jumalan rauhassa! Jos ette ilmaiseksi tahdo maata, niin maksakaa Petrovnalle niin paljon kuin tahdotte. Ja jos minun takiani teille on vaikeata, niin sanokaa vaan -- minä lähden pois...

Minua miellyttivät hänen puheensa ja hänen silmänsä, enkä minä voinut pidättää jonkinlaista omituista iloa, ja sanoin:

-- Voi esipappia! Tatjana ihmetteli:

-- Mitä esipappia?

Vallan hassua, -- minä tulin taas hämilleni.