Part 4
-- Mitä sinä tahdot?
-- Niiniä.
Näen etten sanoillani häntä jaksa voittaa ja vihanikin on poissa, minun on ainoastaan kylmä ja tekee kipeätä.
-- Olettepas kaikki petoja! -- sanon minä. -- Voidaanko nauraa ihmiselle sentakia, että isä ja äiti siitä ovat luopuneet?
Vaan hän iskee minuun leikkisanoillaan, ikäänkuin kivillä:
-- Äläpä viatonta teeskentele, kyllä me totuuden tiedämme; onko sokeus sinut lyönyt, kun olet varkaan leipää syönyt.
-- Valehteletpas, -- sanon minä, -- minä teen työtä leipäni vuoksi.
-- Ilman työtä ei sovi kanaakaan varastaa, se on tietty!
Hän katselee minuun pirullinen nauru silmissään ja sanoo myötätuntoisesti:
-- Oh, Matvei, olitpas hyvä lapsi ennen! Ja nyt sinusta on tullut kirjaviisas, jumalansyöjä ja, kuten kaikki maamme varkaat, rakennat sinäkin Jumalan lakia sillä perusteella, ettei kaikilla ole yhtä pitkiä sormia.
Ajoin hänet ulos konttorista. Hänen pilasanojaan minä en tahtonutkaan ymmärtää, koska luulin itseni uskolliseksi jumalanpalvelijaksi ja samaten luulin, että minun ajatuksenikin olivat paljon oikeampia kuin muitten ihmisten ajatukset... Jäin yksinäiseksi, tuli ikävä ja tunsin että sieluni heikontui.
Valittaa en voinut ihmisten takia, en päästänyt itseäni siihen, joko ylpeydestä tahi sentähden, etten kuitenkaan vielä ollut fariseus, vaikka olinkin tyhmä ihminen. Asetuin polvilleni Abalatskin Jumalanäidin kuvan eteen, katselin sen kasvoja ja sen käsiä, joita se nostaa taivaan puoleen. -- Tuli lampussani vapisi, hiljainen varjo liikkui kuvalla, vaan tämä varjo laskeutui kylmänä sydämelleni ja jotain näkymätöntä, tuntematonta asettui Jumalan ja minun väliin ja painoi minua. Minä kadotin rukousiloni, tulin surulliseksi enkä tullut toimeen Olgankaan kanssa.
Vaan hän katseli minuun yhä rakkaammin; olinpa silloin jo yli kahdeksantoista vuotta vanha, olin kaunis nuorukainen, suortuvani olivat punertavat, kasvoni kauniit. Ja minä tahdoin lähestyä häntä, vaan samalla häpesin, olin silloin vielä vallan viaton naisten suhteen; kylässä naiset tekivät minusta pilaa tämän takia; joskus minusta näytti että Olgakin hymyili hiukan pahasti. Ja usein jo minä ajattelin hänestä suloisesti:
-- Tuossa on nainen minulle! Minä istuin hänen kanssaan konttorissa vaieten päiväkausia, jos hän kysyi minulta jotain asioista, niin vastasin ja siinä tavallisesti oli koko meidän keskustelumme.
Hän oli vieno, valkonen, ikäänkuin nuori pikkuinen koivu, silmät siniset, miettiväiset, hän oli kaunis ja kevyt hiljaisessa minulle tuntemattomassa surussaan.
Kerran hän kysyi minulta:
-- Miksi sinä, Matvei olet tullut niin synkäksi?
Minä en ollut koskaan kenenkään kanssa puhunut itsestäni, enkä ajatellut, enkä ollut tahtonut puhua, vaan tässä yhtäkkiä avautui sydämeni, tässä hänen edessänsä, kaikki haavani ja kipuni esitin. Minun häpeästäni hänen vanhempiensa takia ja irvistelyistä, joita kärsin, yksinäisyydestäni ja sieluni köyhyydestä ja hänen isästänsä, kaikki minä kerroin. Ei juuri siten, että minä olisin valittanut, vaan yksinkertaisesti näytin hänelle kaikki ajatukseni --, niitä oli paljon ja kaikki ne olivat -- roskaa. Minua suorastaan loukkasi, että ne olivat roskaa.
-- Mieluummin lähden luostariin, -- sanoin minä. Hän tuli surulliseksi, painoi päänsä alas eikä vastannut minulle mitään. Hänen tuskansa miellytti minua, vaan hänen vaitiolonsa teki minut taas surulliseksi. Mutta parin, kolmen päivän päästä lausui hän minulle hiljaa:
-- Se on turhaa, että sinä niin paljon panet huomiotasi ihmisiin; etkös näe, että jokainen elää itseään varten? Tietysti olet sinä nyt yksin maan päällä, vaan kun perustat itse itsellesi perheen etkä tule ketään tarvitsemaan, niin elät kuten kaikki, oman seinän takana omassa talossa. Vaan minun isääni älä sinä tuomitse; minä kyllä huomaan, miten kaikki vihaavat häntä, vaan minkä puolesta hän olisi huonompi muita, Sitä en käsitä? Missä on rakkautta?
Hänen sanansa lohduttivat minua. Minä tein aina kaikki yhtäkkiä, -- ja niin tein tässäkin:
-- Tulisitkos sinä minun vaimokseni? -- kysyin minä. Hän kääntyi pois ja kuiskasi:
-- Tulisin.
Niin oli asia päätetty. Seuraavana päivänä sanoin Titoville miten asia oli.
Hän hymyili, kohenteli viiksiään ja alkoi ristiinnaulata sieluani.
-- Se on oikea tie sinulle, Matvei, että tulet pojakseni, luulen että se on Jumalan osottama, siitä en väittele vastaan! Sinä olet vakava, vaatimaton ja terve nuorukainen, rukoilet Jumalaa meidän edestämme ja kaikin puolin olet suorastaan aarre, sanon ilman imartelua! Vaan elääkseen hyvin, täytyy osata tehdä afäärejä, vaan toimintahalu juuri on sinulla heikko. Tämä on yksi asia. Toinen on se, että sinut parin vuoden päästä kutsutaan sotapalvelukseen ja sinun täytyy lähteä. Jos sinulla olisi rahoja säästössä noin 500 ruplaa, niin voisit ostaa itsesi vapaaksi sotapalveluksesta, kyllä minä sen laittaisin... Vaan ilman rahaa täytyy sinun lähteä ja sitten jää Olga, ei juuri aviovaimoksi eikä leskeksikään...
Sillä tavalla sahasi hän sydäntäni tylsillä sanoillaan, hänen viiksensä vapisivat ja silmissään leikki vihreä tuli. Sotapalvelus nousee eteeni, se on kauhea ja inhottava sielulleni -- mikä sotamies minä olisinkaan? Jo se, että kasarmissa aina täytyy olla ihmisten kanssa, ei ole minua varten, ja sitten juoppous, haukkuminen, tappelu? Siinä palveluksessa on kaikki vastoin ihmistä, sen tiesin. Titovin puhe musersi minut kokonaan.
-- Noh, sitten lähden luostariin!... -- sanoin minä.
-- Nyt olet jo myöhästynyt! -- nauraa Titov. -- Eivät he paikalla vihi munkiksi, vaan ottavat sinut ensin palvelemaan luostariveljenä. Ei Matvei, muulla kuin rahalla et saa kohtaloa lahjotuksi! Silloin minä sanoin hänelle:
-- Antakaa te minulle rahaa, teillähän on paljon.
-- Aha! -- lausui hän. -- Sen sinä olet hyvin keksinyt. Vaan ajatteleppas, onko se minulta hyvin tehty? Ajattele nyt: minä olen kenties suurella synnillä ostanut rahani, kenties olen myynyt sieluni pirulle niiden edestä. Sillä välin kun minä elin synnissä ja liassa, elit sinä vanhurskaudessa, ja nyt tahdot tehdä samoin, vaan nyt jo minun syntieni kustannuksella! Hyvin helppoa on vanhurskaan päästä taivaaseen, kun hän elää synnillisen niskassa, vaan minä en suostu palvelemaan sinua hevosenasi! Teeppäs mieluummin nyt itse syntiä, kyllä Jumala sinulle anteeksi antaa, -- kai sinä olet häneltä jo edeltäpäinkin ansainnut!
Minä katselin häneen, ja minusta tuntui kuin olisi Titov yhtäkkiä kasvanut syltä pitemmäksi minua ja minä ryömin jossain hänen jalkojensa luona. Sitten minä ymmärsin, että hän tekee pilaa minusta, lopetin keskustelun ja illalla kerroin Olgalle, mitä isänsä oli sanonut. Kyyneleet loistivat tytön silmissä ja hänen korvansa vieressä vapisi pieni sininen suoni ja tämä surkea vavistus löysi vastakaikua minunkin sydämessäni. Ja sanoipa Olga hymyillen:
-- Katsoppas, ei se käykään niinkuin me tahdoimme...
-- Ei, -- sanoin minä, -- kyllä se käy!
Minä sanoin sen vallan ajattelematta, vaan tämän kautta ikäänkuin annoin sanani niin hänelle kuin itsellenikin, -- sanani, josta en voinut luopua.
Siitä päivästä saakka tuli elämäni likaseksi; alkoi pimeä ja päihtynyt aika, mies kierieli ikäänkuin kyyhkynen tulipalossa savupilvessä. Minun oli Olgaa sääli, tahdoin häntä vaimokseni, rakastin tyttöä, vaan pääasia oli se, että Titov oli jossain suhteessa vahvempi ja voimakkaampi minua ja sitä ylpeyteni ei voinut sietää. Minä halveksin varkauksia ja koko hänen likaista sieluansa, vaan yhtäkkiä tuli ilmi, että siinä sielussa oli jonkinlaista voimaa, joka katseli valtavana minuun.
Kylässä oli kuultu, että minä muka olin saanut rukkaset; tytöt naureskelivat, naiset lörpöttelivät, Savelka irvisteli ja kaikki se ärsytti minua, pilkko pimeäksi tuli sieluni.
Kun nousin rukoilemaan, niin tuntui ikäänkuin Titov seisoisi selkäni takana ja hengittäisi niskaani, sentakia rukoilinkin sekasesti, suorastaan herjasin sillä Jumalaa, koska en iloinnut hänestä, vaan mietin omia asioitani -- miten minä toimeen tulisin?
-- Auta, -- rukoilin, -- Jumalani, ja opeta minua, etten vaan kadottaisi Sinun teitäsi, ettei sieluni vaipuisi synnin likaan! Sinä olet voimakas ja armelias, suojele siis orjaasi paheessa ja anna sille voimaa taistella koettelemusta vastaan, älä anna vihollisen viekkauden voittaa minua, jotten epäilisi sinun rakkauttasi orjaasi.
Sillä tavalla minä alensin Jumalaa sen sanomattomien kauneuksien korkeudesta minun pienien asioitteni puolustajan virkaan, ja alennettuani Jumalani minä itse alennuin mitättömyyteen saakka.
Vaan Olga sulaa päivä päivältä surussaan ikäänkuin vahakynttilä. Minä ajattelen, miten hän tulisi elämään jonkun muun miehen kanssa; enkä voi asettaa ketään hänen viereensä, paitsi itseäni.
Rakkautensa voimalla luo ihminen itsensä kaltaisen, ja sentakia minä ajattelin, että tyttö ymmärtää sieluani, näkee ajatuksiani ja sen takia on minulle välttämätön, ikäänkuin minä itse itselleni. Hänen äitinsä tuli vielä synkemmäksi, katseli minuun kyynelsilmin, vaikeni ja huokasi, vaan Titov peitteli inhottavia käsiänsä ja kävi myös vaieten minun ympärilläni; hän kiertelee ikäänkuin korppi kuolevan koiran ympärillä, jotta hän siltä kuoleman silmänräpäyksenä voisi repiä ulos silmät. Meni koko kuukausi, vaan yhä vielä minä seisoin samalla paikalla, ikäänkuin olisin matkallani tavannut syvän haudan, enkä tiennyt miten pääsisin sen yli. Minun oli niin vaikeata, kaikki iletti. Kerran tuli Titov konttoriin ja sanoi minulle hiljaa:
-- Katsoppas Matvei, tässä nyt on sinun onneksesi eräs asia, tartu siihen jos tahdot olla ihminen!
Asia oli sellainen, että siitä talonpojat olisivat paljon hävinneet, tila olisi jonkun verran voittanut, vaan Titovin taskuun olisi voinut tulla noin kaksisataa ruplaa.
Hän kertoi sen minulle ja kysyi:
-- Mitä, uskallatko? Jos hän olisi kysynyt toisin, niin en olisi kenties mennytkään hänen käsiinsä, vaan nämä sanat suututtivat minua.
-- Minäkö en uskaltaisi varastaa? -- lausuin minä. Siihen ei tarvitse rohkeutta, vaan ainoastaan konnamaisuutta. Noh antakaa vaan tulla, ruvetaan varastamaan!
Ja hän, konna, naureskeli ja kyseli:
-- Vaan entäs synti?
-- Itse minä vastaan synneistäni.
-- Noh, niinhän se on hyvin! -- sanoi hän. -- Nyt tiedä, että päivä päivältä yhä vaan hääsi lähestyvät!
Ikäänkuin sutta lampaalla hän niillä häillä pyydysteli minua pauloihinsa.
Ja niin se alkoi. Minä en ollut tyhmä asioissa ja hävyttömyyttä minulla oli aina ollut tarpeeksi. Aloimme siis yhdessä ryöstää kansaa, ikäänkuin shakkipeliä pelattiin, -- hän otti askeleen, ja minä vielä hurjemman. Olimme molemmat vaiti, katsoimme vaan toisiimme, hänen silmissään oli omituista vihreätä naurua ja minun silmissäni -- vihaa. Tämä ihminen voitti minut, vaan kaikki hävittyäni hänelle, en minä kuitenkaan voinut antaa hänelle perään ilettävimmissäkään tapauksissa. Kun otin pellavaa vastaan, punnitsin väärin, sakkoja syöttövahingosta pidättelin itselleni, kaikilla tavoilla likistin kopeekoita talonpojilta, vaan rahaa minä en laskenut enkä ottanut käsiinikään, -- kaikki meni Titoville; tietysti ei se minua helpottanut enempää kuin talonpoikiakaan.
Sanalla sanoen, minä olin sinä aikana kuin hullu, rinnassani tuntui raskaalta, ahdistavalta, kylmältä; niin pian kuin muistin Jumalaa, -- niin kaikki pakotti ja poltti. Vaan kuitenkin minä usein nuhtelin häntä:
-- Miksi -- sanoin minä, -- et sinä voimallasi pidättänyt minua lankeamasta; miksi annoit minulle koettelemuksen, johon järkeni ei pystynyt, tahi etkö näe, Jumalani, että sieluni hukkuu? --
Oli tunteja, jolloin Olgakin tuli minulle vieraaksi; katsoin häneen ja ajattelin vihaisesti:
-- Sinun takiasi, onneton, myyn sieluni!
Vaan näitten sanojen perästä minä häpesin häntä, tulin hiljaiseksi ja niin helläksi hänelle kuin vaan voin.
Vaan, ymmärtäkäähän toki, en minä säälistä itseäni tahi ihmisiä kohtaan kärsinyt enkä kiristänyt hampaitani, vaan sentakia, etten voinut voittaa Titovia ja siitä hirveästä surusta, että olin myöntynyt hänen tahtoonsa. Kun joskuskin muistelin hänen sanojansa vanhurskaista, niin koko olemukseni jäähtyi. Ja hän nähtävästi käsitti kaiken tämän.
Hän iloitsi. Hän sanoi minulle:
-- No pyhimys, nythän sinun täytyy ajatella kammiotasi, meidän kanssamme kun sinulla vaimoinesi on liian ahdasta, tuleehan teille lapsia?
Hän kutsui minua pyhimykseksi, minä olin vaiti.
Ja yhä useammin alkoi hän kutsua minua sillä tavalla, vaan tyttärensä tuli yhä rakkaammaksi, yhä ystävällisemmäksi minua kohtaan, nähtävästi hän käsitti miten vaikeata minun oli.
Ja Titov kävi kumarrusmatkoilla Losevin pehtorin luona sekä sai siltä rukoilluksi kauniin paikan kartanon takana; siihen hän alkoi rakentaa taloa meitä varten, vaan minä yhä vainosin ihmisiä ja varastelin. Asiat menivät hyvin, kukkaro tuli yhä pulleammaksi, rakennuksen alla ja loisti auringossa. Kattokin tuli sen päälle, sinne asetettiin uunit ja syksyllä siinä jo voitiin asuakin.
Vaan kerran, iltasella, -- minä juuri tulin Jakimofkasta, jossa panttasin talonpoikien karjaa, -- saavuin metsästä kylään ja katselin -- aurinko laskeutui, vaan siinä sen alla paloi taloni ikäänkuin kynttilä.
Alussa minä ajattelin, että se olisi ainoastaan auringon liekkiä, se oli ympäröinyt talon punasilla säteillään ja nosti sen ylös, taivaaseen, luokseen, kuitenkin huomasin, että ihmiset juoksivat ja jo kuulin miten tuli vihelsi ja puu paukkui.
Sydämeni sykki, luulin että Jumalakin oli tullut vihollisekseni ja jos minulla silloin juuri olisi ollut kivi kädessäni, olisin varmaankin sen heittänyt taivaaseen. Katselin, miten varastettu omaisuuteni savuna ja tuhkana hajosi, sydämeni paloi yhdessä sen kanssa ja minä lausuin:
-- Tahdotko sinä osottaa minulle että tomun ja tuhkan takia olen saattanut hukkaan sieluni, sitäkö sinä tahdot? En usko, en tahdo että sinä alentuisit siihen, ei se pala sinun tahdostasi, vaan talonpojat ovat sen sytyttäneet, koska he vihaavat Titovia ja minua! En usko sinun vihaasi, ei sentakia, etten minä ansaitsisi sitä, vaan sentakia, ettei sellainen viha ole sinun arvoistasi! Sinä et tahtonut auttaa minua silloin kuin apuasi olisin tarvinnut. Et tahtonut auttaa heikkoa ihmistä hänen taistelussaan syntiä vastaan. Sinä olet syypää enkä minä! Minä painuin syntiin ikäänkuin pimeään metsään, se oli olemassa ennen minua ja miten minä olisin voinut pelastautua siitä?
Ei nämä tyhmät sanat lohduttaneet minua... Eivätkä ne myöskään kelvanneet puolustukseksi, vaan ne herättivät sielussani jonkinlaisen vihamielisen itsepäisyyden.
Minun taloni paloi poroksi ennenkuin vihani sammui. Yhä vielä minä seisoin metsän reunassa nojaten puuhun, ja kiroilin, vaan Olgan vaaleat, kyyneleiset kasvot eivät menneet silmistäni.
Ja minä lausuin Jumalalle rohkeasti, ikäänkuin vertaiselleni:
-- Jos sinä olet vahva, niin olen minäkin vahva, -- ja niin täytyykin olla!
Tulipalo sammui, kaikki tuli hiljaiseksi, pimeäksi, vain silloin tällöin vielä kiilsivät pimeässä tulikielet ikäänkuin pieni lapsi, joka on väsynyt itkemään ja hiljaa nyyhkyttää. Yö oli pilvinen, joki loisti, kuin väännetty veitsi, joka oli hukkunut peltojen keskelle, ja minä tahdoin nostaa tuon veitsen ja iskeä sillä.
Puoliyön seudussa minä tulin kylään -- maatilan portilla seisoi Olga ja hänen isänsä, he odottivat minua.
-- Missä sinä olit? -- kysyi Titov.
-- Seisoin vuorella ja katselin tulipaloa.
-- Miksi et juossut sammuttamaan?
-- Olenkos minä ihmeittentekijä, mitä? Olisiko tuli sammunut, vaikka olisin siihen sylkenytkin?...
Olgan silmät olivat itkusta punaset, hän oli kokonaan noessa, savusta mustunut -- oli niin naurettava.
-- Teitkö työtä? -- kyselin minä. Hän alkoi itkeä.
Titov lausui synkkänä:
-- En tiedä mitä nyt pitäisi tehdä...
-- Alkaa alusta, täytyy rakentaa taas, -- vastasin minä.
Minussa kehittyi silloin sellainen itsepäisyys, että olin paikalla valmis hirsiä kaatamaan ja seiniä laittamaan, ja olisin vaikka lepäämättä paikalla saattanut työn loppuun, koska, vaikka minä vastustinkin Jumalan tahtoa, minun kuitenkin täytyi saada varmaan tietää, oliko hän minua vastaan tahi ei?
Ja uudelleen alkoi varkaus. Minä keksin jos minkälaisia kavalluksia. Entisinä aikoina, öisin rukoillen Jumalaa unohdin kokonaan oman olemassaoloni, vaan nyt makasin ja mietin vaan miten taas ruplasen saisin taskuuni; olin kokonaan hukkunut siihen, tiesin, että useat juuri samaan aikaan itkivät minun takiani, että niinä useilta olin vienyt leipäpalasen suusta ja että pienokaisia kenties oli kuollut nälkään minun ahneuteni takia, niin ilkeätä ja kamalata on nyt sitä tietää ja naurettavaakin -- vaan silloin olin liian typerä ja ahne.
Pyhimyksien kasvot eivät katso minuun enää hyväntahtoisesti ja surullisesti, kuten ennen, vaan jollain tavalla varoen, samaten kuin Olgan isä. Kerran minä varastin kylänvanhuksen pöydältä viisikymmentä kopeekkaa -- niin kauniiksi olin tullut.
Ja kerran, kun minulle jotain erittäin hyvin onnistui, niin tuli Olga luokseni, asetti kevyet kätensä minun olkapäilleni ja sanoi:
-- Matvei, Jumala varjelkoon, minä rakastan sinua enemmän kuin kaikkea muuta maailmassa!
Kummastuttavan yksinkertaisesti lausui hän nämä valoisat sanat, niinkuin lapsi lausuu sanan "äiti". Ja voimani lisääntyivät siitä, hän tuli minulle yhä rakkaammaksi. Ensi kerran hän sanoi että hän rakastaa minua ja ensimäisen kerran minä silloin syleilin häntä ja suutelin häntä niin, että minä kokonaan hävisin, lakkasin olemasta, kuten jo ennen oli tapahtunut kanssani palavan rukouksen aikana.
Pyhän neitsyen esirukouksen juhlaksi oli meidän talomme valmis -- se oli sangen kirjava, muutamat hirret olivat mustia, palaneita. Pian vietimme häätkin, appiukkoni joi itsensä siellä juovuksiin ja nauroi koko ajan kuin piru, joka oli jossain asiassa menestynyt, anoppini katseli meitä, itki -- hän oli vaiti, hymyili, vaan poskia myöten vuosi kyyneleitä.
Titov huusi huutamistaan: -- No, äläpä poraa! Katsos minkälainen vävy meillä on? Pyhä mies!
Ja samalla hän päästi kamalan kirouksen.
Arvokkaita vieraitakin oli kutsuttu, -- pappi, piiripäällikkö, kaksi kunnanvanhinta ja vielä muutamia haukia särkien joukossa, vaan ikkunain taka oli kokoontunut kylän kansaa ja niiden keskellä näytteli Migun suurinta osaa -- tuo vanhoin päiviinsä saakka kuolemattoman iloinen ihminen. Hänen balalaikkansa vaan kilisi.
Minä istuin ikkunan vieressä. Savelkan kimeä ääni kuului vallan hyvin, vaikka hän pelkääkin äänekkäästi tehdä pilaa; kuitenkin kuulen, kun hän laulelee:
Juokaa kunnes kuralle tulette, Syökää kunnes vatsanne repee.
Hänen pilansa miellytti minua silloin, vaikk'ei minulla juuri ollutkaan aikaa miettiä sen johdosta. -- Olga nojautui minuun ja kuiskutteli:
-- Jospa tämä vaan pian loppuisi tämä syöminki ja juominki!
Hän voi pahoin tuosta ihmisten ahneudesta ja minuakin iletti.
Kun olimme tulleet kokonaan lähelle toisiamme, niin itkimme kumpikin; istuimme sängyllä syleillen toisiamme ja itkimme ja nauroimme suuren ja aavistamattoman aviopuolisoitten onnen takia. Aamuun saakka emme nukkuneet, yhä suutelimme toisiamme ja keskustelimme miten tulisimme elämään; nähdäksemme toisiamme sytytimme kynttilän.
Hän puhui minulle, syleillen minua lämpösillä käsillänsä:
-- Eletään niin että kaikki meistä pitävät! Hyvä on sinun kanssasi, Matvei!
Olimme kumpikin ikäänkuin juovuksissa sanomattomasta onnestamme ja minä sanoin hänelle:
-- Rangaiskoon minua Jumala jos sinä Olga koskaan minun takiani itket toisenlaisia kyyneleitä! Vaan hän sanoi:
-- Minä otan sinulta vastaan kaiken, kaiken, olen sinulle äiti ja sisar, rakkaani!
Olimme nyt yhdessä kuin ihanassa huumauksessa. Toimiani löin laimin, en nähnyt mitään enkä tahtonut nähdä mitään, aina vaan kiiruhdin kotiin, vaimon luo; kävelin hänen kanssaan niityllä, metsässä.
Muistelin entisiä aikoja, hankin itselleni lintuja, talomme oli valoisa, iloinen, kaikkialla seinillä riippui häkkiä, linnut laulelivat. Hiljainen vaimokultani piti niistä; joskus kotiin palattuani kertoi hän mitä tiainen oli tehnyt ja miten viheriävarpunen oli laulanut.
Iltasin minä lueskelin Mineita tahi Proloogia, ja useimmiten kertoilin lapsuudestani, Larionista ja Savelkasta, miten he lauloivat lauluja Jumalalle, mitä he hänestä puhuivat; sitten puhuin hullusta Vlasista, joka siihen aikaan jo oli kuollut, puhuin kaikesta mitä tiesin -- ja näkyi että minä tiesin aika paljon ihmisistä, linnuista ja kaloista.
Onneni koko suuruutta en osaa sanoilla kuvata eikä ihminen ylipäätään osaa kertoa iloistaan, hän ei ole tottunut siihen, -- harvoja ovat ilonsa ja lyhyitä muuhun elämään nähden.
Kävimme yhdessä kirkossa, seisoimme vieretysten nurkassa ja yhdessä rukoilimme. Kiitollisuuden rukouksilla käännyin Jumalan puoleen, vaan oli niissä ylpeyttäkin -- minusta tuntui kuin olisin saanut Jumalan voimaa, ikäänkuin olisin vastoin tahtoaan pakottanut Jumalaa antamaan minulle onneni; hän on antanut perään minulle ja minä kiitänkin häntä: kas, hyvinpäs olet Jumalani tehnyt, vallan kohtuullisesti, kuten pitikin!
Voi kerjäläispakanuutta!
Talvi meni minulta ihan huomaamatta, kuten yksi ainoa valoisa päivä; sitten sanoi Olga minulle, että hän on raskaana, -- ja alkoi meillä uusi ilo. Appini kotkottaa synkkänä, anoppini katselee sääliväisesti vaimoani ja yhä kuiskuttelee sille jotain. Minä olin aikonut alottaa uutta tointa, suunnittelin rakentaa mehiläistarhaa ja nimittää sitä onnemme vuoksi Larionin tarhaksi, sitten päätin laittaa vihannes- ja hedelmätarhan ja ruveta linnunpyytäjäksi, -- tällä kaikella olisi voitu tulla toimeen loukkaamatta muita ihmisiä.
Mutta kerran sanoi minulle Titov oikein ankarasti:
-- Matvei, oletpa sinä liian varhain sokeroitunut, katsos vaan, ettet pian tule happamaksi. Kesällä sinulle syntyy lapsi -- joko olet sen unohtanut?
Minä tahdoin jo kauvan sanoa hänelle totuuden sellaisena kun minä sen käsitin, ja niinpä sanoinkin:
-- Minä olen tehnyt niin paljon syntiä kuin täytyi tehdä, tullakseni teidän kaltaiseksenne, -- no, alemmas teitä minä en mene!
-- En ymmärrä, -- sanoo hän, -- mitä sinä minulle tahdot todistaa. Minä sanon sinulle yksinkertaisesti: seitsemänkymmentäkaksi ruplaa vuodessa ei riitä perheelliselle ihmiselle ja tyttäreni myötäjäisiä minä en salli tuhlattavan! Ajattele nyt! Sinun viisautesi ei ole mitään muuta kuin vihaa minua vastaan, koska minä olen sinua viisaampi, ja siitä ei ole hyötyä ei sinulle eikä minulle. Jokainen on pyhä, siksi kuin piru hänet ottaa!
Minun oli hyvin vaikea, vaan kuitenkin säälistä Olgaa kohtaan olin lyömättä häntä.
Kylässä jo tiedettiin, etten minä elä sovussa appini kanssa, jopa alkoivat ihmiset kohdella minua ystävällisemmin. Minä itse tulin onneni takia hellemmäksi ja Olgakin oli sydämeltään hyvä -- ja nyt minä aioin hiljakseen maksaa talonpojille velkaani mahdollisuuden mukaan. Minä aloin vähitellen hyvitellä heitä; avustin yhtä ja suojelin toista. Vaan maalla on ikäänkuin lasin takana jokainen kädenliike kaikkien näkyvissä. Titov suuttui suuttumistaan:
-- Tahdotkos taas lahjoa Jumalaa? -- sanoi hän. Minä päätin erota konttorista, sanoin vaimolleni:
-- Kuusi ruplaa kuukaudessa ja vielä enemmänkin saan lintuja pyydystellen!
Ystävättäreni tuli surulliseksi.
-- Tee miten paraiten osaat, jos vaan emme joutuisi kerjäläisiksi! Sääli tulee isää, sanoi hän, -- hän tahtoo sinulle hyvää ja on ottanut paljo syntiä niskoilleen meidän takiamme...
-- Voi, kyllä tiedän, rakkaani! Hänen varansa, juuri ne minua piinaavat.
Seuraavana päivänä minä sanoin apilleni, että minä lähden. Hän hymähti ja kysyi:
-- Sotamieheksikö?
Paloipa siipeni. Ymmärsin hyvin, että hän voi sen tehdä minulle -- se on vallan helppoa hänelle: hänellä on kaikkialla korkeita tuttavuuksia, kaikkialla miestä kunnioitettiin, ja jos minut otettaisin sotilaaksi, olisin hukassa kuten kivi vedessä. Hän ei tulisi säälimään tytärtänsä, -- olipa hän muutenkin pelannut korkeata peliä Jumalan kanssa.
Ja solmu solmun päästä kietoo käteni: vaimoni on hiljakseen alkanut itkeä, silmänsä ovat aina punaiset. Kysyinpä häneltä:
-- Mikä sinua vaivaa Olga? Vaan hän sanoo.
-- En ole terve.