Part 3
Kerran ennen iltajumalanpalvelusta korjasin kynttilöitä jumalanäidin kuvan edessä, ja kas -- niin Hän kuin Lapsensa katsoivat minuun vakavina ja niin herttaisesti... Aloin itkeä ja asetuin polvilleni Heidän eteensä, rukoillen jonkun, luultavasti Larionin edestä. Kauvanko minä rukoilin, sitä en tiedä, vaan minun tuli helpompi olla, sydämeni lämpeni ja minä elvystyin. Vlas hommasi alttarin luona ja mutisi käsittämättömiä sanoja. Menin hänen luokseen, hän katsoi minuun ja kysyi:
-- Mitäs sinä iloitset? Kopeekanko löysit?
Minä tiesin, miksi hän niin kysyi, -- olin usein löytänyt rahoja lattialta, -- vaan nyt näyttivät hänen sanansa minusta vastenmielisiltä, ikäänkuin hän olisi purrut sydämeeni.
-- Rukoilin Jumalaa, -- sanoin minä.
-- Minkälaista Jumalaa? -- kysyy hän. -- Onpa niitä Jumalia tässä meillä enemmän kuin sata! Vaan missä on hän, se elävä Jumala? Missä on se joka on se oikea, eikä ainoastaan puusta, niin! Haepas häntä!
Kyllä minä tiesin hänen sanojensa arvon, vaan kuitenkin ne loukkasivat minua juuri sinä hetkenä. Vlas oli hyvin vanha mies, tuskin pysyi enää jaloillaan, polvet koukussa kävi hän aina ikäänkuin astuskelisi riukua myöten, keikkuen edestakasin. Hampaita ei ollut enää ainoatakaan suussaan, hänen kasvonsa olivat tummat ja ikäänkuin vanhaa räsyä ja niistä pilkistivät esiin vallan hullut silmät. Ja Vlasin kuoleman enkelikin oli, luultavasti, vanha, ei enää jaksanut nostaa kättään iskeäkseen vanhukseen, vaikka tämä oli jo ihan järkeä vailla: joku aika ennen Larionin kuolemaa hän alkoi hourailla:
-- Enpä olekaan kirkon, vaan eläimien vartija -- lausui hän.
-- Minä olen paimen, paimenena olen syntynyt ja niin kuolenkin! Kas -- pian lähden kirkosta karjamaalle.
Vaan kaikki tiesivät, ettei hän koskaan ollut palvellut paimenena.
-- Kirkko, -- sanoi hän, -- on hautausmaa, kuollut paikka, vaan minä tahdon elävää tointa, tahdon hoitaa karjaa, kaikki minun esi-isäni ovat olleet paimenina ja niin minäkin 42 ikävuoteeni saakka.
Larion teki pilaa hänestä ja kysyi häneltä kerran nauraen:
-- Muinaisaikoina oli olemassa Veles, eläimien jumala, -- ehkä hän on esi-isäsi?
Ja Vlas käski hänen enemmän kertomaan Velesislä ja kuunneltuaan tarkkaan, sanoi hän:
-- Niin se onkin! Kauvanhan minä olen jo tiennyt kuka olen, vaan pelkään pappia! Sinä lukkari kuule, älä kerro sitä hänelle! Kun tulee aika, niin minä itse sanon ja...
Ja siihen vanhus pysähtyikin.
Ja vaikka minä tiesin hänen mielivikaisuutensa, niin kumminkin hän loukkasi minua.
-- Varo, -- sanoin minä, -- kyllä Jumala sinua rankaisee!
Vaan hän mutisi:
-- Minä itse -- olen Jumala! Niin!
Ja yhtäkkiä hän tarttui kiinni jalustaan ja oli vähällä kaatua; minä käsitin sen ihan Jumalan sormeksi.
Siitä päivästä alkaen pidin kiihkosasti kaikista kirkollisista toimituksista; koko lapsellisen sydämeni innolla minä heittäydyin kirkon helmaan, niin että kaikki tuli minusta pyhäksi; eivätkä ainoastaan jumalanäidin kuvat ja kirjat olleet kalliita minulle, vaan myöskin kynttilänjalat ja suitsutusastiat sekä sydet niissä. Siihen kaikkeen minä koskin vavistuksella, pelonsekasella ilolla, ja jos astuin alttarin luo, niin sydämeni jähmettyi, olin valmis suutelemaan lattiakiviä. Tunsin olevani kaikkinäkevän silmän valosäteessä ja se suuntasi askeleeni, syleili minua taivaallisella voimalla lämmitti säteilevällä valolla, joka häikäisi silmiä, eikä ihminen enää nähnyt muuta kuin itseänsä. Joskus seisoin yksin kirkossa -- ympärilläni oli pimeys, vaan sydämessäni oli valoisaa, koska siinä oli Jumalani, eikä siellä enää ollut paikkaa lapsellisille suruille ei loukkauksille, eikä millekään, mikä oli ympärilläni, mikä oli ihmisen elämä. Jumalan läheisyys johti kauvas pois ihmisistä, vaan sinä aikana minä en tietysti voinut käsittää sitä.
Rupesin lukemaan jumalisia kirjoja, -- luin kaikki läpi mitkä vaan sain käsiini ja sydämeni täyttyi jumalansanan hiljaisella kauneudella; ahnaasti imi sieluni sitä lohduttavaa juomaa, ja siitä aukeni kiitollisten kyynelten lähde. Tapahtuipa, että tulen kirkkoon ennen kaikkia muita, asetun polvilleni Kolmiyhteyden kuvan eteen ja itken, kevyesti ja tottelevaisesti, ilman ajatuksia ja ilman rukousta: ei minun mitään tarvinnut rukoilla häneltä ja ihan omaa voittoa pyytämättä palvelin minä Jumalaa.
Muistelin Larionin sanat:
-- Jos rukoilet huulillasi, niin rukoilevat ne ilmaa eikä Jumalaa; koska Jumala käsittää ajatukset eikä sanat, kuten ihmiset.
Vaan minulla ei ollut ajatuksiakaan: yksinkertaisesti seisoin polvillani ja laulan iloista laulua vaieten, ja iloitsen siitä, koska käsitän, etten ole yksin maailmassa, vaan Jumalan suojan alla ja Hänen lähellänsä.
Tämä aika teki niin hyvää minulle, tämä aika oli yhtä ainoata hiljaista, vaan kumminkin iloista juhlaa. Minä olin niin mielelläni yksin kirkossa ja niin, ettei pienintäkään melua tahi kahinaa olisi ympärilläni; silloin, hiljaisuudessa, minä aivan maailmasta hävisin, ikäänkuin nousin pilviin ja niiden korkeudesta hukkuivat minulta ihmiset ihan huomaamatta enkä nähnyt mitään, mikä oli inhimillistä.
Vaan Vlas häiritsi minua: hän laahasi jalkojaan lattiakiviä myöten, vapisi, ikäänkuin kuivettunut puunrunko tuulessa ja mutisi hampaattomalla suullaan:
-- Mitä varten minä olen täällä, onkos tämä minun toimeni! Itsepä minä olen jumala, kaikkien maan päällä elävien eläimien paimen, juuri niin! Ja menen huomenna niitylle. Mitä varten minut on pakotettu tänne kylmään pimeyteen? Onko se minun asiani?
Hän teki minut levottomaksi jumalanpilkallaan, koska minusta silloin näytti, että hän rikkoo kirkon puhtautta ja että Jumala ei pidä hänestä talossaan.
Siihen aikaan muutkin huomasivat minun jumalisuuteni ja intoni, niin että papin nenä alkoi jollain erityisellä tavalla nuhista kun hän tapasi minut sekä siunasi minua -- ja minun täytyi suudella hänen kättään, joka aina oli kylmä ja hiessä. Minä kadehdin häntä, koska hän sai olla niin lähellä jumalallisia salaisuuksia, vaan minä en pitänyt hänestä ja pelkäsin häntä.
Vaan Titov katseli yhä tarkemmin minuun pienillä, tummilla silmillään, jotka muistuttivat nappeja. Kaikki he käyttäytyivät minun kanssani niin varovaisesti, ikäänkuin minä olisin lasista ja pikku Olga kysyi usein hiljakseen minulta:
-- Tuleeko sinusta pyhä mies?
Hän oli hyvin arka minun kanssani, myös silloin, kun olin ystävällinen hänelle ja kerroin hänelle pyhimyksien elämäkertoja, tahi jotain muuta jumalista. Talvella, iltaisin minä luin ääneen Prologeja [Jumalisia elämänopetuksia ja pyhimyksien elämänkertoja. Suom. muist.] tahi Mineitä. Ikkunain takana juoksentelee peltoja myöten koditon myrsky, naputtelee seiniin, huokaa ja ulvoo, kylmettynyt raukka. Huoneessa on kaikki hiljaista, kaikki istuvat, eivätkä liikuta sormeakaan; Titov on painanut päänsä syvään alas, eikä hänen kasvojansa näy, Nastasja katsoo minuun liikkumattomilla silmillänsä, pikku Olga uinahtaa, vaan kun kylmä iskee seinään niin hän herää, katselee ympärilleen ja hymyilee hiljaa minulle. Joskus, kun hän ei ymmärrä jotain slaavilaista sanaa, niin hän kysyy minulta, hänen pehmeä äänensä soi hetkiseksi ja taas on kaikki hiljaa, ainoastaan siivekäs tuuli laulaa, valittaa, hakee rauhaa, lentelee pelloilla.
Pyhät marttyyrit, jotka taistelivat Jumalan edestä, elämällään ja kuolemallaan ilmaisten Hänen valtaansa, ne olivat kaikkein lähinnä sieluani; ne autuaat ja armeliaat, jotka antoivat rakkautensa ihmisille, myöskin liikuttivat minua, vaan ne, jotka Jumalan tähden lähtivät pois maailmasta erämaahan ja luoliin, erakot, ne olivat vieraita minulle, minä en käsittänyt heitä: liian voimakas oli heistä saatana.
Larion kielsi pirun, vaan täytyi kumminkin suostua sen olemassaoloon, ilman pirua tuli ihmisen lankeemus käsittämättömäksi. Larion näki Jumalan ainoana maailman luojana, kaikkivoipana ja voittamattomana, -- vaan mistä silloin tuli kaikki ruma? Pyhimyksien elämäkerroista näkyi, että kaiken rumuuden mestari juuri oli piru. Ja minäkin myönsin sen: Jumala luo kirsikkapuun, piru -- rokon, Jumala leivän, piru -- pöllön.
Vaan kumminkin, vaikka minä myönsin pirun olemassaolon, niin kuitenkaan en pelännyt sitä; minä käytin sitä selittääkseni paheen syntymistä, vaan samalla se kumminkin häiritsi minua, alentamalla Jumalan mahtavuutta. Minä koetin olla ajattelematta sitä, vaan Titov johti alituisesti minut ajattelemaan syntiä ja pirun valtaa.
Minä luin, vaan hän kyseli minulta katse alas painettuna:
-- Matvei, mitä merkitsee "kamo"? [Kirkkokielessä käytetty slaavilainen sana. Suom. muist.]
Minä vastasin:
-- Se merkitsee: mihin.
Hiljakseen lausuu hän:
-- Mihin lähtisin sinun silmistäsi ja mihin pakenisin vihasi edestä?
Hänen vaimonsa huokaa syvästi ja vielä enemmän pelästyneenä katsoo hän minuun, ikäänkuin odottaen jotain. Ja Olga, pilkistäen pikkuisilla sinisillä silmillään, ehdottaa:
-- Vaan entä jos metsään?
-- "Grjadu" [Kirkkokielessä käytetty slaavilainen sana. Suom. muist.] -- merkitseekö se "lähden" -- kysyy Titov.
-- Kyllä.
Minä muistan mitenkä hän otti silloin kätensä ulos taskuista ja alkoi niillä kiertää pitkiä viiksiään, vaan kulmakarvansa otsalla vapisivat. Sitten hän nopeasti peitti kätensä ja sanoi:
-- Se oli kuningas David, joka kysyi: mihin pakenisin! Jaa-ah! Kuningas hän oli, vaan kumminkin pelkäsi! Nähtävästi oli piru häntä paljoa voimakkaampi. Hän oli Jumalan voitelema kuningas, vaan piru hänet voitti... Mihinkä lähtisin? Pirun kynsiin lähdet -- eikä kysyäkään kannata! Kas niin se on! Ja se tahtoo sanoa, ettei meidän, orjien, kannata yrittääkään vastustaa, kun kerran kuninkaatkin sinne joutuvat.
Hän kävi usein tätä polkua myöten ja vaikka minä en käsittänytkään hänen puheitaan, niin kuitenkin ne olivat minulle aina vastenmielisiä. Minun jumalisuudestani puhuttiin yhä enemmän ja nyt Titov alkoi rukoilla minua:
-- Rukoile, rukoile minun ja perheeni edestä, Matvei! Kovasti sinua pyydän, rukoile! Olkoon se sinun palkkasi siitä, että olen antanut sinulle lämpösen ja ystävällisen kodin!
Vaan minä? Minun rukoukseni oli ollut ilman sisältöä, kuten linnun laulu auringolle -- vaan nyt minä rukoilin hänen ja hänen vaimonsa edestä ja eniten pikku Olgan edestä, -- hänestä tuli hyvä tyttö, hiljainen, kaunis, hellä. Minä käännyin Jumalan puoleen Davidin psalmien sanoilla ja myös kaikilla muilla rukouksilla, joita vaan tiesin ja minua miellytti kovasti lausua itsekseni hyvin sointuvia sanoja, vaan niin pian kuin Titov vaan muistui mieleeni, lausuin:
Armahda, herra Jumala, suuressa armossasi orjaasi Georgia...
Ja yhtäkkiä sydän jähmettyy ja tuntuu ikään kuin loppuisi rukoussanojeni virta, iloni ei enää ole puhdas, selvä, minä ikäänkuin häpeän Jumalan edessä -- en voi enää! Ja silmät poiskäännettyinä, jotten vaan näkisi jumalanäidin kasvoja, nousen -- olen hämilläni, tahi surullinen. Ja minä tulin levottomaksi, en tiennyt miksi niin tapahtui? Koetin ymmärtää, vaan en voinut, ja minun tuli paha olla kun iloni hävisi tuon ihmisen takia.
Ja kun ihmiset alkoivat panna huomiota minuun, niin minäkin aloin huomata heitä.
Tapahtuipa, että kun juhlapäivinä kävelin kadulla, niin kansa katseli minuun uteliaana, muutamat tervehtivät minua hyvin totisina, toiset taas nauraen, mutta kaikki katsoivat minuun.
-- Kas -- sanoivat he -- siinä rukoilijamme!
-- Varo vaan, Matvei, kai sinusta vielä pyhimys tulee?
-- Kuulkaas te pojat, älkää naurako, hän ei ole pappi, eikä usko rahan vuoksi Jumalaan!
-- Ikäänkuin talonpoikia ei olisi pyhimyksien joukossa?
-- Meistä tulee kaikki hyve, eikä meille siitä hyötyä ole!
-- Onkos hän talonpoika? Eikös hän ole salainen herrasmies...?
Ja niin he puhuivat, joko imartelivat tahi loukkasivat.
Siihen aikaan tahdoin minä kaikkien kanssa elää hiljaisessa sovussa ja niin että kaikki minuakin kohtaan olisivat ystävällisiä, vaan ihmisten irvistelyt aina estivät minua siitä.
Erittäin hullusti minua vainosi Savelka Migun; jos hän vaan huomasi minut, asettui hän heti polvilleen, kumarteli ja lueskeli:
-- Teidän pyhyytenne, kumarran teille tomuun asti! Rukoilkaa Savelkan edestä, että sille tulisi jotain hyötyä Jumalasta! Opettakaa, miten pitäisi olla Jumalan mieliksi, pitäisikö lakata varastamasta tahi varastaa ja asettaa jumalanäidille parin puudan painoinen kynttilä?
Ihmiset nauroivat, vaan minusta tuntui kummalliselta ja ilkeältä kuulla Savelkan pilaa. Vaan hän yhä jatkoi:
-- Oikeauskoiset, kumartakaa pyhälle miehelle! Hän pettää talonpoikia konttorissa ja lueskelee sitten kirkossa pyhiä kirjoja, silloin Jumala ei kuulekaan, miten talonpoika itkeä nyyhkyttää.
Minä olin silloin kuusitoista vuotias ja olisin voinut iskeä häntä vasten naamaa tämän irvistelyn takia, vaan sen sijaan minä aloin väistyä Migunin tieltä ja hän huomasi sen, sekä tuli vielä hullummaksi. Hän oli laittanut laulun; kävi juhlapäivinä katua pitkin ja lauloi, balalaikan säestämänä:
Herrat ne viettää likkain kanssa öitä pimiöitä Ja likat ne kivulla synnyttää noita orposikiöitä.
Jos likat ne joskus kakaransa herrojen hoiviin antaa, Niin silloin siitä tulee herrain renki mi köyhiltä veroja kantaa.
Se oli oikeastaan pitkä laulu, ja kaikkia hän siinä pieksi, vaan eniten Tito via ja minua. Ja niin hullusti hän minua kiusasi, että kun sattumaltakin näin hänen haaskasen partansa, lakkiräysänsä ja kaljun päänsä, niin minä suorastaan vapisin; teki mieleni heittäytyä hänen päällensä ja olisin voinut repiä hänet kappaleiksi.
Mutta vaikka olinkin silloin nuori, niin osasin sentään pitää sydäntäni kurissa; hän kulki perässäni ja lauleskeli, vaan minä en välittänyt hänestä enkä yhtään näyttänyt ihmisille miten vaikeata minun oli, astuskelin vaan hitaasti enkä ollut mitään kuulevinani.
Yhä enemmän vaan rukoilin; tunsin, ettei minulla ollut mitään muuta suojaa kuin rukous, vaan nyt ilmestyi rukouksiini valituksia ja katkeria sanoja:
-- Minkä tähden, Jumalani? Olenko minä syypää siihen, että äitini ja isäni eivät tahdo tuntea minua, että heittivät lapsen kuin kissanpojan pensastoon?
Enkä minä nähnyt muuta syytä itsessäni -- koska ihmiset kaikki seisovat erikseen elämässä, jokainen on tottunut asiaansa ja on tehnyt tavastaan lain, mistä sitten yhtäkkiä pitäisi käsittää, ketä vastaan vieras voima suuntaa sinua?
Vaan kumminkin rupesin tarkemmin katsomaan ympärilleni, koska elämäni tuli yhä levottomammaksi ja käsittämättömämmäksi.
Meidän herramme, Konstantin Nikolajevitsh Losev, oli rikas ja sillä oli paljon maata; harvoin kävi hän meidän maatilallamme: heidän perheessään pidettiin tätä tilaa onnettomana, siinä oli joku kuristanut kuoliaaksi herran äidin, hänen isoisänsä oli pudonnut hevosen selästä itsensä kuoliaaksi ja hänen vaimonsa oli siellä karannut pois. Kaksi kertaa näin minä herran: hän oli pitkä, lihava mies, kultasankaset silmälasit nenällä, pitkä takki päällään ja lakissaan oli punanen reuna. Kerrottiin että hän oli hyvin tärkeässä virassa tsaarin palveluksessa ja hyvin oppinut -- kirjottipa kirjojakin. Vaan Titovia hän oli kaksi kertaa kovasti haukkunut jopa uhkaillut nyrkilläänkin.
Sokolin maatilalla oli Titovilla kaikki valta ja voima. Tila ei ollut iso, viljaa kylvettiin ainoastaan niin paljon kuin tarvittiin taloutta varten ja muu maa vuokrattiin ulos talonpojille; sitten oli käsketty vähentää vuokramaa ja kylvää pellavaa, -- koska lähistöön oli perustettu tehdas.
Paitsi minua, istui konttorin nurkassa Ivan Makarovitsh Judin, mykkäsieluinen ihmisraukka, joka aina oli päissään. Hän oli ollut sähkölennätinvirkamies, vaan oli karkotettu paikastaan juoppouden takia. Hän piti kaiken kirjanpidon, kirjotti kirjeet, sopimukset talonpoikien kanssa ja oli niin vaitelias, että suorastaan kummastutti; hänelle puhuttiin, vaan hän nyökkäsi ainoastaan päätään, naureskeli hiljakseen ja joskus lausui:
-- Niin.
Ja siinä kaikki mitä voi sanoa hänestä.
Hän oli pikkuinen, laiha, vaan kasvonsa olivat pyöreät ja turvonneet, silmiä ei näkynyt juuri ollenkaan, pää oli kalju, hän kävi varpaisillaan, hiljaa ja horjuen, ikäänkuin sokea.
Kasanin jumalanäidin päivänä olivat talonpojat juottaneet Judinin juovuksiin, ja kun hän kuoli, -- jäin minä yksin konttoriin. Titov asetti minulle palkaksi 40 ruplaa vuodessa ja käski Olgan auttamaan minua.
Jo ennenkin olin huomannut, että talonpojat kuljeksivat konttorin vieressä, ikäänkuin sudet loukkujen ympärillä: he kyllä näkevät loukun, vaan täytyy syödä, lihakappale viettelee, ja silloin he joutuvatkin kiikkiin.
Kun minä yksin jäin konttoriin, ja kun pääsin tarkastamaan kaikkia kirjoja ja suunnitelmia, niin tietysti huomasin paikalla omallakin pienellä järjelläni, että kaikki maatilallamme oli suorastaan rosvousta, talonpojilla oli veroja loppumattomiin, kaikki olivat velkaantuneita, ja tekivät työtä ainoastaan Titovin hyväksi. Enkä juuri voi sanoa, että minä kummastuin tahi häpesin. Ja vaikka minä käsitin nyt, miksi Savelka haukkuu, niin kuitenkaan hän ei ollut oikeassa minun mielestäni -- enhän minä ollut aikaansaanut tuota rosvousta!
Huomaan, ettei Titov ole puhdas isännän edessä, että hän täyttää omia taskujaan mahdollisimman paljon. Jo aikaisemminkin minä käyttäydyin rohkeasti hänen kanssaan, aavistaen että hän tarvitsee minua jotakin varten; vaan nyt minä tuumin: kas, sitähän varten hän minua tarvitsee, että suojelisin häntä, varasta, Jumalan edessä.
Niin hän kuin hänen vaimonsakin kutsuivat minua aina vaan rakkaaksi pojakseen; he pukivat minut hyvin ja minä tietysti kiitin heitä siitä, vaan sieluni ei lähestynyt heitä, eikä sydämeni lämmennyt heidän hellyydestänsä. Vaan Olgan ja minun välillä yhä vaan kasvoi ystävyys; minua miellytti hänen hiljainen hymyilynsä, ystävällinen äänensä ja hänen rakkautensa kukkiin.
Titov ja hänen vaimonsa kulkivat Jumalan edessä ikäänkuin hevoset, joilla on kuolaimet suussa, ja ikäänkuin peittivät alistuvaisella arkuudellaan jotain syntiä, joka oli vielä kamalampi kuin varkaus. Titovin kädet eivät miellyttäneet minua, hän yhä vaan peitteli niitä ja sillä aiheutti kaikenlaisia huonoja ajatuksia, kenties ovat hänen kätensä kuristaneet ihmisen kuoliaaksi -- kenties ne ovat veressä?
Ja aina vaan niin hän kuin hänen vaimonsa pyysivät minua:
-- Rukoile meidän syntisten edestä, Motja!
Kerran kun en enää voinut pidättyä, minä sanoin:
-- Oletteko te sitte niin paljon synnillisempiä kuin muut?
Nastasja huokasi ja lähti pois, vaan Titov käänsi kasvonsa sivullepäin eikä vastannut mitään.
Kotona hän oli aina kiinni ajatuksissaan, puhui hyvin vähän vaimonsa ja tyttärensä kanssa ja enimmiten ainoastaan talonasioista. Hän ei haukkunut koskaan talonpoikia, vaan oli hyvin ylpeä heidän kanssaan -- ja se oli juuri hänen luonteellaan paljon kamalampaa kuin haukkuminen. Ei koskaan, eikä missään hän antanut perään heille: jos hän sanoi jotain, niin siinä hän myöskin pysyi, ikäänkuin hän olisi vyöhön saakka kaivettu maahan.
-- Jos antaisi heille perään? -- sanoin minä hänelle kerran.
Ja hän vastasi:
-- Ei koskaan saa tuumaakaan antaa perään ihmisille, muuten hukut!
Taas toinen kerta -- hän käski minua laskemaan väärin, vaan minä sanoin hänelle:
-- Tämä on mahdotonta!
-- Miksi?
-- Se on synti.
-- Ethän sinä minua pakota syntiä tekemään, vaan minä sinua. Kirjota kuten minä käsken, sinulta ei sitä kysytä, sinä olet ainoastaan minun käteni! Et sinä sillä loukkaa vanhurskauttasi, älä pelkää! Ja kymmenellä ruplalla kuukaudessa en minä eikä kukaan muu osaa elää rehellisesti. Ymmärräthän?
-- Voi sinua roskaa ja tomua! -- mietin minä.
-- Kuulkaas nyt -- tämä jo riittää! -- sanoin minä. -- Tämä täytyy lopettaa. Ja jos te ette lakkaa pettämästä ihmisiä, niin minä annan teidät joka kerta ilmi kylässä.
Hän nosti viiksensä nenälle, kohautti olkapäitään korviin saakka, irvisteli ja murjotti pyöreitä silmiään. Mittailimme silmillämme toisiamme.
Sitten hän kysyi hiljaa:
-- Onko se totta?
-- Totta.
Silloin Titov nauroi sellaista naurua, joka kuului ihan siltä kun olisi kourallinen kahdenkymmenen kopekan kappaleita heitetty lattialle ja sanoi:
-- Hyvä, vanhurskaani! Niin kai minun täytyy tehdä -- jopa inhottaa pyydystellä kopekoita ruplien vieressä. Kun ahdistettiin varkaita -- tuli niistä rehellisiä!
Sitten hän poistui paiskaten oven niin että ikkunanruudut helisivät.
Ja minusta näytti ikäänkuin Titov siitä päivästä saakka olisi tullut siivommaksi. Ainakin lakkasi hän minua ahdistamasta.
Hän oli suuri saituri ja vaikk'ei hän juuri itseltään mitään kieltänyt, niin kuitenkin tiesi hän kopeekan arvon. Hän piti hyvästä ruuasta ja himoitsi naisia vallan tavattomasti, ja kun hänen valtansa oli niin suuri ei kukaan nainen rohjennut kieltäytyä häneltä ja niitä hän käyttikin hyväkseen; tyttöihin hän ei juuri koskenut, nähtävästi pelkäsi; vaan naineista naisista jokainen varmaan kerran oli ollut hänen rakastajattarenaan. Ja yllyttipä hän minuakin usein siihen:
-- Mitäs sinä, Matvei, häpeät? -- sanoi hän. -- Syleillä nainutta naista, on samaa, kuin antaa almua! Tässä joka nainen haluaa hellyyttä, vaan miehet ovat heikkoja, väsyneitä, mitäs niistä otat? Vaan sinähän olet voimakas nuorukainen, ja kaunis, -- mitäs sinulle maksaa syleillä naista? Jopa itsekin saat hiukan nauttia...
Hän otti kaikki konnamaisuutensa noin sivultapäin, voi roistoa! Kerran hän kysyi minulta:
-- Miten sinä luulet, Matvei, onkos vanhurskaalla paljon vaikutusta Jumalan luona.
En yhtään pitänyt hänen kyselyistään.
-- En tiedä, -- sanoin minä. Hän mietti ja lisäsi:
-- Katsoppas, Jumala johti Lotin Sodomasta ulos ja pelasti Noakin, vaan tuhannet hukkuivat tuleen ja veteen. Ja kuitenkin on sanottu: älä tapa! Joskus minusta näyttää, kun sentakia nämä tuhannet ihmiset hukkuivatkin, kun niiden joukossa oli vanhurskaita. Jumala näki, että vaikka hänen lakinsa olivatkin ankaria, niin kuitenkin muutamien onnistui elää vanhurskaasti. Ja jos ei ainoatakaan vanhurskasta olisi ollut Sodomassa -- niin olisi Jumala huomannut, ettei kukaan, jaksa elää hänen lakinsa mukaan ja olisi kenties helpottanut ne hukuttamatta tuota ihmisjoukkoa. Hänestä sanotaan, että hän on hidas vihaan ja sangen hyvä -- vaan missä hänen hyvyytensä näkyy?
En minä silloin vielä käsittänyt, että tämä ihminen hakee vapautta tehdä syntiä, vaan kuitenkin hänen sanansa hermostuttivat minua.
-- Te herjaatte Jumalaa, -- sanoin minä. -- Te pelkäätte Jumalaa, ettekä rakasta häntä.
Hän tempasi kätensä ulos taskuista, heitti ne selän taakse ja tuli vallan harmaaksi kasvoiltaan, nähtävästi suuttui.
-- Onko se oikein tahi ei, sitä en tiedä, -- vastasi hän. -- Vaan minusta näyttää, että te, jumalanmiehet, rukoilette Jumalaanne vaan osottaaksenne hänelle muitten syntiä. Jos teitä ei olisi olemassa, niin kaikki synnit menisivät sekasin Jumalan mielestä.
Vielä kauvan tämän jälkeen hän ei ollut huomaavinaan minua, vaan minun sielussani alkoi kasvaa vallan sietämätön viha häntä vastaan, -- hän tuli mielestäni pahemmaksi kuin Savelka.
Yöllä, kun rukouksessani vaan mainitsin hänen nimeänsä, niin syttyi sielussani viha ja kenties juuri sinä hetkenä lausuin ensimäisen inhimillisen rukoukseni:
-- En tahdo, Jumalani, sinun armoasi varkaalle: rukoilen sinulta hänelle rangaistusta! Ja älköön hän rankaisematta varastako kerjäläisiltä.
Ja niin kiivaasti minä puhuin Titovia vastaan, että ihan itsekin peljästyin hänen kohtalonsa vuoksi.
Vaan pian sen jälkeen minä tapasin Migunin -- hän tuli konttoriin pyytämään niiniä, ja minä olin ihan yksin siellä.
Kysyinpä minä:
-- Savelka, miksi sinä pilkkaat minua?
Hän osotti minulle hampaitaan, pistäen terävillä silmillään kasvoihini.
-- Minulla ei ole paljon asiaa, -- sanoi hän, -- tulin vaan niiniä pyytämään.
Minun jalkani vapisivat ja sormeni puristuivat nyrkkiin; otin hänen kurkustaan kiinni ja puristin hiukan.
-- Mitä minä olen tehnyt? Hän ei peljästynyt eikä loukkaantunut, vaan otti yksinkertaisesti käteni, ja vei sen pois kurkustaan, ikäänkuin en minä, vaan hän olisi vahvempi meistä.
-- Kun ihmistä kuristetaan on sen vaikea puhua, -- lausui hän. -- Älä sinä koske minuun, olenpas kokenut kaikenlaisia iskuja -- sinun iskusi ovat liikaa minulle. Ja tapella sinun ei sovi, sillä silloin kumoat kaikki Jumalasi käskyt.
Hän puhui levollisesti, leikillisesti, kevyesti. Minä huusin hänelle: