Part 2

Hän asettuu selälleen, kädet pään alle, tirkistää silmillään ja alkaa kimeällä äänellänsä hyräillä jotain sielumessua. Linnut vaikenevat, kuuntelevat ja sitten alkavat itsekin laulaa kilpaa, vaan Larionin ääni kuuluu kumminkin yli kaiken ja linnut oikein vimmastuvat, erittäinkin keltasirkut ja tikliäiset tahi rastaat ja kottaraiset. Ja toisinaan hän lauloi, kunnes silmistään vuosi kyyneleitä, jotka kastelivat hänen poskensa ja hänen kasvonsa kyynelien kostuttamina tulivat vallan harmaiksi.

Sellainen laulu joskus kerrassaan pelotti ja kerran minä sanoin hänelle hiljakseen:

-- Miksi sinä setä aina laulat kuolemasta? Hän lakkasi, katsoi minuun ja lausui nauraen:

-- Älä pelkää, tyhmyri! Ei se merkitse mitään että minä laulan kuolemasta, sehän on vaan kaunista! Kaikkein kauniinta jumalanpalveluksessa on sielumessu: siinä on hellyyttä, sääliä ihmistä kohtaan. Meillä ei osata sääliä muita kuin kuolleita!

Nämä sanat minä muistan hyvin, kuten kaikki hänen puheensa, vaan silloin minä tietysti en voinut niitä ymmärtää. Ainoastaan vanhana, vasta viisaimpina vuosina käsitetään oikein kaikki lapsena kuultu.

Myös muistan kysyneeni häneltä: miksi Jumala niin vähän auttaa ihmisiä?

-- Se ei ole Hänen asiansa! selitti Larion minulle. -- Auta itse itseäsi, sitä varten sinulle järkesikin on annettu! Jumala on vaan sitä varten, ettei kuolema pelottaisi, vaan miten elät -- se on sinun asiasi!

Liian pian minä vaan unhotin nämä hänen sanansa, ja kun ne uudelleen muistin -- oli se jo liian myöhään, olin jo kärsinyt paljon turhia suruja.

Merkillinen mies hän oli! Kaikki ihmiset, kun ovat ongella, eivät huuda eivätkä puhu, jotteivät vaan pelottaisi kaloja, -- vaan Larion laulaa lakkaamatta, tahi kertoo minulle kaikenlaisia pyhäin taruja tahi puhuu Jumalasta ja aina hän sai kaloja liiaksikin. Lintujakin pyydystetään hyvin varovaisesti, vaan hän viheltää koko ajan, ärsyttää niitä, puhuu niiden kanssa ja kaikesta huolimatta lintuja tulee vaan verkkoihin. Ja niinpä mehiläistenkin kanssa -- kun siirretään niitä tahi tehdään niille jotain muuta, niin vanhat mehiläishoitajat rukoilevat ennen, eikä se silloinkaan vielä heille onnistu, vaan täytyy heidän kutsua avuksi lukkari, hän lyö mehiläisiä, likistää niitä, haukkuu, -- ja tekee kumminkin kaiken vallan loistavasti. Hän ei pitänyt mehiläisistä: ne olivat tehneet hänen tyttärensä sokeaksi. Pikku tyttö, hän oli vasta kolmenvuotias, oli kiivennyt mehiläispesän luo, jossa mehiläinen oli pistänyt häntä silmään. Pikkusilmä tuli kipeäksi ja sitten sokeaksi, sen perästä myöskin toinen; sitten pikkutyttö kuoli päänkivun takia, ja äiti tuli mielipuoleksi...

Hän teki kaikki vallan toisin kuin muut ihmiset, oli minulle hellä kuin äiti; kylässä minua ei juuri kovinkaan suosittu: elämä oli ahdasta ja minä olin kaikille vieras, liikanainen ihminen... Ehkäpä soinkin laittomasti jonkun muille kuuluvan suupalasen!

Larion opetti minua kirkossakin käymään ja minä rupesin auttamaan häntä jumalanpalveluksessa, lauloin köörissä, sytytin suitsutusastioita, tein kaikkea mitä tarvittiin; autoin vahtimestari Vlassia kirkon siivouksessa, ja pidin kovasti niistä hommista, erittäinkin talvella. Kirkko oli kivestä, lämmitettiin hyvin ja oli siellä aina lämmin.

Iltajumalanpalvelus oli minusta vielä hauskempi kuin aamupalvelus, illaksi, työn kirkastamina, luopuvat ihmiset suruistaan, seisovat hiljaa, vakavina, ja heidän sieluissaan palavat pikkuiset, lämpöiset tulet, ikäänkuin vahakynttilät; silloin näkyy, että vaikka ihmisillä on erilaiset kasvot, niin suru heillä kumminkin on yhteinen.

Larion piti palveluksesta kirkossa: tällöin hän sulkee silmänsä, heittää punasen päänsä taaksepäin, kastelee kurkkuaan ja alkaa laulaa. Ja laulaa laulamisen, laulaa turhiakin, -- niin että pappikin alttarilta hänelle tekee viittauksia, -- mihinkäs nyt sinua tuuli vie? Ja hän lukee myöskin hyvin, laulellen sointuvasti, ääni on hellä, värisee, iloitsee. -- Pappi ei kärsinyt häntä eikä hän pappia -- ja usein tapahtui että hän valitti minulle:

-- Mikä pappi hän on! Hän ei ole pappi vaan rumpu, johon hätä ja tottumus iskevät kepeillään. Jos minä olisin pappi, niin puhuisin niin ettei ainoastaan ihmiset, vaan pyhät jumalankuvatkin itkisivät!

Ja se oli totta -- pappi ei kelvannutkaan paikalleen: hänen kasvonsa olivat mustat, ikäänkuin ruudilla poltetut, nenänsä oli nykerö, suunsa leveä -- hampaaton, partansa haaskanen, hiuksia vähän, etupuolelta päätä oli hän aivan kalju, kätensä olivat pitkät. Hänen äänensä oli käheä ja usein hän hengästyi, ikäänkuin olisi hän kantanut liian raskasta taakkaa. Hän oli ahne ja aina suuttunut, mutta olihan hänellä iso perhe, vaan kylä oli köyhä, talonpoikien maat olivat huonot eikä mistään ollut lisäansioita.

Kesällä kun sääskiä oli paljon, olimme Larionin kanssa yöt päivät metsässä lintuja pyydystelemässä tahi joella kalastamassa. Vaan joskus tapahtui että yhtäkkiä tarvittiin lukkaria, vaan hän ei ole kotona, eikä kukaan tiedä mistä häntä hakisi. Silloin lähetetään kaikki pojat kylästä häntä hakemaan; ja ne juoksevat ikäänkuin jäniksenpojat ja huutavat:

-- Lu-u-ukkari, Larioon, huuu... kotia!

Mutta tuskin he löytävät... Pappi haukkuu, uhkaa valittaa, vaan talonpojat nauravat.

Oli hänellä eräs ystäväkin Savelka Migun, tunnettu varas ja juoppo, usein hän oli saanut selkäänsä varkaudesta, oli istunut vankilassakin, vaan muutoin oli hän ylipäätään harvinainen ihminen. Hän lauloi lauluja ja kertoi satuja, niin että mahdotonta on muistaa häntä ihmettelemättä.

Lukemattomia kertoja olen kuunnellut häntä, ja aivan hän seisoo elävänä edessäni: kuivettuneena, vilkkaana, parrassaan ainoastaan kolme karvaa, hän on joka taholta ikäänkuin repeytynyt, kasvonsa ovat pienet, otsa iso ja sen alla kaksi varasmaista iloista silmää, jotka usein loistavat kuten kaksi mustaa tähteä.

Joskus toi hän viinapullon mukanaan, joskus taas pakotti Larionin ostamaan; sitten he istuutuivat vastakkain pöydän taakse ja Savelka lausui:

-- No lukkari, paneppas "katumusta!"

Sitte juotiin... Larion on hiukan hämillään ja alkaa laulaa, vaan Savelka istuu, ikäänkuin kiinni naulattuna, vilkuttaa silmiään ja keikuttaa partaansa kyyneleet silmissä, silittää kädellään otsaansa ja hymyilee, karkottaen sormillaan kyyneleet poskiltaan. Sitten kimmoaa pallona ylös ja huutaa:

-- Erinomaista, Larja! Minä oikein kadehdin herraa Jumalaa -- onpa hänen kunniakseen laitettu hyviä lauluja! Onkos Larja ihminen, mitä? Mikä ihminen hän on? niin hyvä ja rikas sielultaan; mitä? Kyllä hänen kelpaa Jumalan edessä kulkea! Vaan Larja, hän sanoo Jumalalle: Sinä herra Jumala, -- älä anna minulle mitään, vaan minä annan sinulle -- koko sieluni!

-- Älä herjaa Jumalaa! -- sanoo Larion.

-- Minäkö? -- huutaa Savelka. -- En mitenkään! Ei ole aikomustakaan! Mitenkäs minä herjaan? En mitenkään! Iloitsen vaan Jumalan puolesta -- eikä mitään muuta! Ja nyt laulan minä sinulle! Hän nousee, ojentaa kätensä ja alkaa taikoa. Sitte laulaa hän hiljaa, salaperäisesti, silmänsä ovat selällään, niissä palaa jonkinlainen erityinen tuli ja hänen ojennetun kätensä kuivettuneet sormet liikkuvat ikäänkuin ne hakisivat jotain tyhjyydestä. Larion laskeutuu vasten seinää, nojaten käsillään penkkiin, avaa suunsa ja katselee ihmeissään: minä makaan uunilla ja sydämeni vapisee ihanan surullisesti. Koko Savelka mustenee, ainoastaan hänen pienet, valkoset hampaansa loistavat ja kuiva kieli liikkuu ikäänkuin käärmeellä ja hiki tilkkuu otsallaan suurin pisarin. Hänen äänellänsä ei ole loppua, se virtaa ja säteilee ikäänkuin puro kedolla. Kun hän lopettaa, niin hän heiluu hiukan, pyyhkii kädellään kasvojaan, sitte he juovat taas ja ovat molemmat pitkän aikaa vaiti. Sitte Savelka pyytää:

-- No Larja, viritäppäs "Meren aalloilla!"

Ja sillä neuvoin he koko illan huvittelevat toisiaan, kunnes kumpikin ovat ihan juovuksissa; sitte Migun alkaa kertoa rivoja juttuja papeista, tilanomistajista ja kuninkaista: lukkari nauraa hohottaa, ja minä samaten, vaan Savelka juttelee väsymättä sadun sadun päästä ja niin hullunkurisesti, että joskus voi miltei kuolla naurusta.

Ja vielä paremmin laulaa hän juhlapäivinä kapakan vieressä: hän astuu kansan eteen, siristää silmiään niin että ohimotkin ovat rypyssä ja alkaa; ja kun häneen katsot niin tuntuu, kuin laulu suoraan maasta nousisi hänen rintaansa: kuiskaapa maa hänelle sanatkin ja äänenkin voiman maa hänelle antaa. Ja talonpojat istuvat ja seisovat hänen ympärillään; joku heistä on painanut päänsä alas ja puree olkea, joku taas katsoo Savelkan suuhun ja ihan säteilee onnesta, vieläpä naiset itkevätkin häntä kuullessaan. Ja kun hän lopettaa, niin kaikki pyytävät:

-- Annappas veli vielä! Ja tarjoavat hänelle juotavaa.

Migunista kerrottiin seuraava juttu: hän oli jotakin varastanut kylästä, saatiin kiinni ja miehet sanoivat hänelle:

-- No, -- onpa sinun asiasi lopussa! Nyt me sinut hirtämme, emme enää voi kärsiä sinua!

Ja hän muka oli vastannut:

-- Antakaa olla, miehet, ei se ole mikään miesten asia! Sen, minkä varastin, otitte pois minulta, niin ette ole mitään kadottaneet, ja uutta tavaraa aina voidaan hankkia vanhan sijalle, vaan mistäs te otatte sellaisen miehen kuin minä olen. Kuka teitä lohduttaa kun minua enää ei ole?

-- Lörpöttele vaan, -- sanoivat miehet.

Hänet vietiin metsään hirtettäväksi, vaan matkalla hän alkoi laulaa. Alussa astuttiin kiireesti, sitten lakattiin kiirehtimästä ja kun tultiin metsään, niin vaikka nuora olikin valmiina, odotettiin kumminkin kunnes hän viimeisen laulunsa lopetti ja silloin päätettiin:

-- Laulakoon vielä kerran ja olkoon se hänen sielumessunsa!

Hän lauloi vielä kerran ja sitte vielä jonkun verran. Aurinkokin laskeutui ja miehet katsovat toisiinsa: jo nousee selvä päivä idästä, vaan Migun heidän keskellään hymyilee ja odottaa kuolemaa ilman minkäänlaista pelkoa. Miehet tulivat ihan hämilleen.

-- No lapset, menköön hän helvettiin! -- sanoivat viimein he. -- Jos hänet hirttääkin, niin tulee siitä vaan syntiä ja menoa.

Ja niin päättivät he jättää Migunin vielä tähän maailmaan.

-- Laulusi vuoksi, -- sanoivat he, -- kumarramme sinua maahan asti, mutta varkaudesta aina saat selkäsaunan.

Migun sai pienen selkäsaunan ja sitte he lähtivät kaikki yhdessä kotiin.

Kaikki tämä on kenties vaan keksittyä juttua, vaan osottaa se kumminkin ihmisistä hyvää ja asettaa Savelkankin korkealle. Ja ajatelkaas vielä, jos ihmiset keksivät niin hyviä juttuja, niin eivät he itsekään silloin ole huonoja ja -- sehän se on pääasia!

Vaan ei ainoastaan lauluja laulelleet Savelka ja Larion keskenään, keskustelivatpa he monestakin asiasta, usein myöskin pirusta; eivätkä he ollenkaan pitäneet siitä.

Niinpä lausui kerran lukkari:

Piru on vihasi perikuva, sielun pimeytesi heijastus.

-- Se tahtoo sanoa, tyhmyyteni? -- kysyy Savelka.

-- Juuri se, -- eikä mitään muuta!

-- Luultavasti, niin se onkin, sanoi Migun nauraen. -- Koska, jos hän olisi olemassa, niin hänen olisi aikoja sitten jo pitänyt kraapata minut!

Eikä Larion ollenkaan uskonut piruja: muistan miten hän kerrankin riihessä huusi vanhauskoisille talonpojille, riidellessään niiden kanssa:

-- Ei pirullinen, vaan -- eläimellinen! Hyve ja pahe on ihmisessä itsessään; jos tahdotte hyvää -- on hyvä olemassa; jos tahdotte pahetta -- niin tulee pahe teistä ja teille! Jumala ei pakota teitä hyvään eikä pahaan, hänen tahtonsa on teidät luonut itsevaltiaiksi ja te teette vapaasti niin hyvää kuin pahaakin. Nälkäpä ja sokeus on teidän pirunne. Kaikki hyvä on tosi-inhimillistä, koska se tulee Jumalasta; pahe on taas teissä itsessänne -- se ei ole pirullista, vaan eläimellistä!

Ne huusivat hänelle:

-- Punapartanen kerettiläinen!

Mutta hän jatkaa kumminkin:

-- Sentakia kuvataankin pirua sarvipääksi ja laitetaan hänelle pukinsorkka, koska hän on se eläimellinen alku ihmisessä.

Parhaiten puhui Larion Kristuksesta; itkinpä minä aina kuullessani hänen suustaan pyhän Jumalanpojan katkeraa kohtaloa. Alkaen hänen väittelystään temppelissä oppineitten kanssa aina Golgataan saakka seisoi hän edessäni puhtaana, kauniina lapsena, joka sanomattomasti rakasti kansaansa, hymyili herttaisesti kaikille, lohduttaen kaikkia hellillä sanoillaan, -- kaikkialla oli lapsi, joka häikäisi kauneudellaan! Ja temppelinkin viisaitten kanssa, -- kertoi Larion - puhui Kristus kuin lapsi, sentakia hän näyttikin olevan heitä korkeampana yksinkertaisessa viisaudessaan. Sinä -- Motja, muista aina sitä ja koeta pitää sielussasi lapsuutesi koko elinikäsi, koska siinä on totuus!

Kysyinpä minä häneltä:

-- Tuleeko Kristus pian takasin?

-- Pianpa, pian, -- sanoi hän. -- Pian -- koska kuuluu että ihmiset uudelleen hakevat häntä!

Kun nyt muistuvat mieleeni Larionin sanat, niin tuntuu minusta siltä, kuin olisi hän ajatellut Jumalaa kaikkein kauniimpien asioitten suurimpana mestarina, ja ihmisen luuli hän tyhmäksi olennoksi, joka oli sotkeutunut maailman menoihin -- ja Larion sääli sitä typerätä suurten rikkauksien perillistä, jotka rikkaudet Jumala siltä oli kieltänyt tässä maailmassa.

Hänellä ja Savelkalla oli sama uskonto. Muistan miten yhtäkkiä ilmestyi meidän kyläämme ihmeitätekevä Jumalankuva. Kerran syksyllä, varhain aamulla tuli nainen kaivolle vettä hakemaan ja yhtäkkiä huomaa, että pimeässä kaivon pohjalla on ihmeellinen loisto. Hän huusi tietysti ihmisiä kokoon, tuli maakuntapäällikkö, pappi tuli, Larionkin juoksi sinne, ihminen laskettiin alas kaivoon ja sieltä nousi esiin Pyhän Neitsyen kuva. Tässä paikalla alkoi messu ja päätettiin rakentaa kappeli kaivon ympäri. Pappi huutaa:

-- Oikeauskoiset, uhratkaa!

Maakuntapäällikkö myös käskee ja itsekin antaa kolme ruplaa. Talonpojat hakevat kukkaronsa esiin, naiset vetävät innokkaasti liinakankaita ja kaikenlaisia tavaroita, koko kylä juhlii ja minä olin iloinen kuin ensimäisenä pääsiäispyhänä. Vaan jo jumalanpalveluksen aikana huomasin, että Larionin kasvot olivat surulliset ja ettei hän katsonut kehenkään, vaan Savelka naureskeli ja juoksi ihmisjoukossa kuin hiirenpoika.

Yöllä minä kävin katsomassa ilmestynyttä: se seisoi kaivon yli ja siitä kävi savuntapainen, sinivalkonen valo, ikäänkuin joku näkymätön hellästi hengittäisi sen päälle, lämmittäen ja valaisten sitä; tuntui pelottavalta ja samassa hyvältä.

Vaan kun tulin kotiin niin kuulin, miten Larion lausui surullisena:

-- Sellaista Jumalanäitiä ei ole olemassa! Ja Savelka toistaa nauraen:

-- Minä tie-edän! Moses eli kauan ennen Kristusta! Ei, onpas varkaita olemassa? Ihme! Kas vaan! Voi teitä tyhmyreitä!

-- Vankilaampa tästä pitäisi panna niin pappi, kuin maakunnanpäällikkö! -- sanoo Larion ihan hiljaa. -- Etteivät vaan tappaisi Jumalaa ihmisissä oman hyvänsä vuoksi!

Minusta tuntuu sellainen puhe vastenmieliseltä ja niinpä kysynkin uunilta:

-- Mistä te puhutte, setä Larion?

He vaikenivat molemmat, kuiskuttelevat hiljaa, nähtävästi ovat molemmat levottomia. Sitte huutaa Savelka:

-- Mitäs sinä? Itse tässä valitat, että ihmiset ovat pässinpäitä, etkä yhtään häpeä tehdä tyhmyriä Matveikasta? Miksi?

Sitten hän hyppäsi ylös ja sanoi minulle:

-- Katsos Motjka, tässä on tikkuja! Kas -- nyt hieron niitä käsissäni... Näetkö? Sammuta tuli, Larion!

Lamppu sammutettiin ja kas, pimeydessä loistavat Savelkan kädet juuri samaten, kuin ilmestynyt Jumalanäidin kuva, juuri sama sininen savu. Kamalaa ja loukkaavaa oli nähdä sitä.

Savelka puhuu jotain, vaan minä vetäydyin etemmäksi uunin päälle, tukin korvani sormillani ja olin vaiti. Silloin he hiipivät molemmat uuninpäälle minun luokseni, -- viinan olivat he myös ottaneet mukaansa -- ja kauvan kertoivat he minulle kilvan todellisista ihmeistä ja petturimaisista loukkauksista ihmisten uskoa kohtaan. Lopuksi minä nukuin heidän puhuessaan.

Vaan parin, kolmen päivän päästä tuli kylään paljon virkamiehiä ja pappeja, Jumalanäidin kuva otettiin takavarikkoon, maakuntapäällikkö erotettiin virasta ja pappia uhattiin myöskin oikeusjutulla. Vasta silloin minä uskoin petoksen, vaikka minun olikin vaikeata myöntää, että kaikki tämä oli tehty vaan kiskoakseen naisilta liinakankaita ja talonpojilta viisikopekkaisia.

Kun tulin kuusi vuotta vanhaksi, alkoi Larion opettaa minua lukemaan kirkonkirjoja ja kun kaksi vuotta myöhemmin meillä avattiin koulu, niin vei hän minut kouluun. Alussa minä siellä tulin jonkun verran vieraaksi Larionille. Minua miellytti lukeminen ja minä olin kiihkoisasti kiinni kirjoissa, niin että hän joskus kysyttyään läksyäni lausui:

-- Erinomaista, Motjka!

Ja kerran hän sanoi:

-- Hyvääpä verta sinussa on, nähtävästi ei isäsi ole ollut tyhmä!

Minä kyselin:

-- Missä hän on?

-- Kukas sitä tietää?

-- Onko hän talonpoika?

-- Ainoastaan yhden seikan voi hänestä varmasti sanoa: hän oli mies. Vaan mitä tulee säätyyn, niin se on aivan tuntematonta. Kuitenkin: tuskin hän on talonpoika! Kasvoistasi ja ihostasi päättäen, luonteeseen katsomattakaan, olet nähtävästi herrasmiehestä kotosin.

Nämä hänen satunnaiset sanansa jäivät mieleeni eivätkä juuri saaneet hyvää aikaan. Kun minua koulussa sanottiin löytölapseksi niin suutuin ja huusin:

-- Te olette talonpoikaiskakaroita, vaan minun isäni -- on herra!...

Ja kovastipa minä pysyin siinä kiinni, -- pitihän jollain tavalla puolustautua irvistelijöitä vastaan ja muuta puolustuskeinoa en keksinyt. Eivät ne pitäneet minusta yhtään ja alkoivatpa ärsyttääkin minua, vaan minä rupesin antamaan heille selkään. Olin vahva poika ja tappelin taitavasti. Jo alkoi kuulua valituksia, ihmiset sanoivat, isät ja äidit valittivat lukkarille:

-- Kesytähän luoksesi eksynyttä!

Vaan muutamat repivät itsekin korviani sen kun vaan kerkisivät.

Sitte Larion sanoi minulle:

-- Kenties sinä, Matvei, oletkin kenralin poika, vaan ei se ole suurikaan kunnia. Kaikki ihmisethän syntyvät samanlaisina, niin on, siitä syystä -- pitää olla sama kunnia kaikilla.

Vaan tämä hänen sanansa tuli liian myöhään -- olin silloin jo kaksitoista vuotta vanha ja tunsin loukkaukset jo hyvin kipeästi. Jokin pakotti minua vetäytymään pois ihmisten seuroista ja taas tulin lukkaria lähemmäksi, koko talven me kiipesimme yhdessä metsää myöten, pyydystelimme lintuja ja minun lukuni menivät jo huonommin.

Kolmetoista vuotiaana pääsin pois koulusta ja Larion rupesi miettimään, mitä hänen nyt pitäisi tehdä kanssani. Joskus kun yhdessä istuimme venheessä, -- minä airoissa, hän piti perää -- niin johti hän minua ajatuksillaan ihmiskohtalon kaikkia polkuja myöten, kertoi kaikenlaisia elämänsuunnitelmia.

Jo näkee hän minun pappina, sitte taas sotilaana, kauppapalvelijana, ja kaikkialla aina vaan on pahaa minulle:

Ja kysyypä hän: -- Miten sitte, Motjka?

Taas katsoo hän minuun ja lausuu nauraen:

-- Ei mitään, älä pelkää! Joskin lankeat, niin kyllä kiipeät taas ylös! Ainoastaan sotapalvelusta vältä, siinä on ihmisen: loppu!

Elokuussa, pian neitsyt Maarian taivaasen astumisen päivän jälkeen, lähdimme yhdessä Ljubushajoelle monneja kalastamaan, Larion oli jonkun verran päissään ja oli hänellä viinaa mukanakin. Hän nieleskelee pullostaan vähitellen, meluaa ja laulelee.

Hänen venheensä oli huono, pikkuinen ja kiikkerä. Hän käänteli itseänsä siinä hiukan varomattomasti, venhe kaatui ja me molemmat löysimme itsemme yhtäkkiä vedestä. Eipä se ensimäisen kerran tapahtunut, enkä minä peljästynytkään. Nousin vedenpinnalle ja näen, että Larion ui jo aivan vieressäni, keikuttaa päätänsä ja sanoo:

-- Ui rantaan, minä ajan tuon kirotun kaukalonkin sinnepäin!

Emme olleet kaukana rannasta, virta oli heikko, minä uin vallan rauhallisesti, vaan yhtäkkiä -- tuntui ikäänkuin joku olisi vetänyt minua jalasta tahi olisin sattunut kylmään virranpyörteeseen ja katsoin taakseni. Siellä tuli kyllä venheemme kumoonkäännettynä, mutta Larionia -- ei ole missään. Häntä ei ole olemassa!

Säpsähdin ikäänkuin kivi olisi sattunut päähän vavistus kävi läpi sydämeni, heikonsi koko ruumiini, ja minä vajosin pohjaan.

Juuri sinä hetkenä ajoi maatilan työnjohtaja Jegor Titov rannalla; hän näki miten venheemme kaatui, näki miten Larion hävisi; ja kun minä aloin upota, oli Titov jo riisuutumassa rannalla. Hän pelasti minut, vaan Larion löydettiin vasta yöllä.

Niin sammui hänen rakas sielunsa ja paikalla tuli minulle kaikki pimeäksi ja kylmäksi. Kun häntä haudattiin, makasin minä sairaana enkä voinut saattaa rakastani viimeiseen leposijaan, vaan kun nousin jaloilleni taas, oli ensimäinen asiani lähteä hänen haudalleen; istuin sinne, enkä itkeäkään voinut, niin oli ikävä. Muistelin hänen ääntänsä, muistuivat ilmielävinä mieleeni hänen puheensa, vaan sitä ihmistä, joka hellän kätensä olisi asettanut pääni päälle ei ollut enää maan päällä. Kaikki oli vierasta, kaukaista... Suljin silmäni, istuin. Yhtäkkiä -- minua ottaa joku kädestäni kiinni ja nostaa ylös. Kas, Titov seisoo vieressäni.

-- Mitä sinä täällä teet, -- sanoo hän, -- tule, lähdetään!

Ja hän vei minut. Minä menin. Hän sanoi minulle:

-- Onpa sinulla poikarukka hyvä sydän, koska muistat hyväntekijääsi.

Vaan ei se minun sydäntäni keventänyt. Minä olin vaiti. Sitte lausuu Titov:

-- Jo silloin kun sinut löydettiin mietin minä: jos ottaisi tuon lapsen luokseen; vaan enpä ennättänyt silloin. No, vaan nyt näyttää siltä että se on Jumalan tahto -- kas, onpa hän uudelleen antanut elämäsi minun käsiini. Niin siis tulet elämään kanssani!

Minusta oli silloin vallan samaa, -- elää tahi kuolla, niin miten elää, kuin kenen kanssa elää... Niin minä astuinkin yhdeltä pisteeltä toiselle vallan itse huomaamattani.

Muutaman ajan päästä minä aloin katsella ympärilleni.

Tämä Titov oli pitkä, synkkä mies, hiukset lyhyet kuten sotilaalla, viikset isot ja parta ajettu. Hän puhui hitaasti, ikäänkuin varoen ettei vaan sanoisi mitään liikaa, tahi ikäänkuin hän ei uskoisi itse omia sanojaan. Hän piti käsiään aina selän takana tahi taskuissa, ikäänkuin häveten niitä. Minä tiesin etteivät talonpojat kylässä -- eikä oikeastaan koko piirikunnassa pitäneet hänestä, ja pari vuotta sitten olivat he häntä iskeneet nuijalla Malinovkan kylässä. Kerrottiin, että hän aina kulki revolveri taskussa. Hänen vaimonsa, Nastasja Vasiljevna, oli hyvin kaunis nainen, vaan hän oli aina sairaana; hän oli laiha, tuskin pystyi kulkemaan, hänen kasvoissaan ei ollut veren tilkkaa, vaan hänen silmänsä olivat isot ja paloivat arasti. Heidän tyttärensä Olga oli kolme vuotta minua nuorempi, myöskin kalpeahko ja sairaalloinen, ja kaikki heidän ympärillään oli hiljaista: lattialla oli paksut matot, askeleita ei kuulunut, ihmiset puhuivat hiljaa puoliääneen, jopa kellokin seinällä nakutti varovaisesti. Jumalanäidin kuvien edessä paloivat sammumattomat lamput, kaikkialla seinillä oli kuvia: tuomiopäivä, apostolien ja Pyhän Barbaran kärsimykset. Ja nurkassa makuusijalla makaa vanha, lihava, harmaa kissa ja katselee kaikkialle vihreillä silmillään, valvoo, että kaikki olisi hiljaa. Siinä varovaisessa hiljaisuudessa en voinut pitkään aikaan unohtaa en Larionin laulua enkä meidän lintujamme.

Piankin vei minut Titov konttoriin ja alkoi opettaa minulle konttoritöitä, kirjanpitoa. Niin minä elin. Ja minä huomasin, että Titov tarkasteli minua, yhä vaan katseli töitäni ja oli vaiti, ikäänkuin hän odottaisi jotain minulta. Minun oli paha olla, iletti.

Minä en ole koskaan ollut iloinen, vaan siihen aikaan tulin ihan synkkämieliseksi, ei ollut ketään, jonka kanssa olisin puhunut, enkä juuri tahtonutkaan puhua. Titov ja hänen vaimonsa kyselivät minulta usein jotain Larionista; vaan minä en tahtonut kertoa hänestä, jokin ikäänkuin esti minua tekemästä sitä.

Vaikealta ja kammottavalta tuntui kaikki sielussani, eikä minua yhtään miellyttäneet Titovit ja heidän epäilyttävän hiljainen elämänsä. Kävinpä silloin usein kirkossa avustamassa vahtimestari Vlassia ja uutta lukkaria, -- hän oli nuori, kaunis mies, lienee ennen ollut opettajana; hän oli laiska jumalanpalveluksien suhteen, imarteli pappia, suuteli sen kättä ja juoksi ihan koirarakkina sen perässä. Minua hän aina haukkui ja vallan turhaan, koska minä tunsin messun yhtä hyvin kuin hän ja tein kaikki niin kuin tarvittiin.

Siihen aikaan minä aloinkin vaikean elämäni -- minä aloin rakastaa Jumalaa.