Part 14

Hänellä oli suorat, pitkät hiukset kuin papilla, kalpeat kasvot, vesisiniset silmät ja hän oli joka suhteessa ikäänkuin jostain muusta maailmasta kotoisin, ei ainakaan hänen oikea kotinsa ollut tässä likaisessa maapalasessa. Hän käveli huonetta pitkin ja mittaili minua silmillään ikäänkuin verkaa; minua se ei miellyttänyt.

-- Oletteko jo kauvan tuntenut isä Joonaan?

-- Neljä vuorokautta.

-- Neljäkö vuorokautta? -- toisti hän. Se on hyvä.

-- Miksi se on hyvä? -- kysyin minä.

-- Niin vaan! -- sanoi hän kohottaen olkapäitään.

-- Miksi teillä on esiliina edessänne?

-- Sidoin kirjoja? -- sanoi hän. -- Pian tulee setä, alamme syödä illallista; kenties te tahdotte pestä itsenne, kun tulette matkalta?

Minun teki mieleni olla hänelle hävytön, -- hän näytti liian vakavalta eikä se sopinut hänen iälleen.

-- Pestäänkö täällä itseänsä?

Hän kohotti kulmakarvansa.

-- Miten sitte?

-- En minä juuri nähnyt pestyjä! -- sanoin minä.

Hän räpytti silmiänsä, katsoi minuun ja sanoi ihan levollisesti:

-- Täällä ihmiset eivät ole tyhjäntoimittajia, vaan tekevät työtä; niillä ei ole aikaa usein peseytyä.

Huomasin, etten ollut satuttanut oikeaan paikkaan, tahdoin vastata hänelle, vaan hän kääntyi ja lähti pois. Istuin siellä vallan narrina, katselin ympärilleni. Huone oli iso ja puhdas, nurkassa oli pöytä ja sinne oli laitettu illallinen, seinillä oli kirjahyllyjä, kirjat olivat enimmäkseen maallisia, vaan löytyi myöskin raamattu, evankeliumi ja vanha slaavilainen virsikirja. Lähdin pihalle ja peseydyin, sieltä tuli setäkin, lakki vielä enemmän takaraivolla, heilutti käsiään ja kulki kuten härkä. -- No, minäkin yritän peseytyä; -- sanoi hän, -- kaada minulle vettä.

Äänensä soi kuin torvi, kahmalonsa oli sopiva vati kaalisoppaa varten. Hän pesi nokea jonkunverran pois ja sen alta ilmestyivät punertavan vasken väriset kasvot, josta poskipäät aika lailla ulkonivat.

He istuutuivat syömään, söivät ja keskustelivat asioistaan, kysymättä kuka minä olen ja miksi olen tullut. Kehottivat minuakin syömään ja olivat muuten ystävällisiä.

Heissä oli hyvin paljon jonkinlaista varmuutta, näkyi paikalla, että maa oli vahva heidän jalkojensa alla. Vaan minä tahdoin että se vavahtelisi, -- missä suhteessa he olivat minua parempia?

-- Oletteko te vanhauskoisia? -- kysyin minä. Mekö? -- sanoi setä. -- Emme.

-- Merkitseekö se, että olette oikeauskoisia?

Veljenpoika synkistyi, vaan setä kohautti olkapäitään ja hymyili.

-- Mihail, kenties meidän täytyy näyttää hänelle passimme?

Minä ymmärsin käyttäytyneeni tyhmästi, vaan kuitenkaan en tahtonut siitä lakata.

-- Näettekös, minä en ole tullut katsomaan teidän passianne, vaan ajatuksianne!

Setä alkoi kiljua:

-- Ajatuksiako? Paikalla, teidän ylhäisyytenne! Ajatukset, -- riviin! järjestykää!

Ja hän nauroi ikäänkuin kolme aika isoa varsaa olisi hirnunut.

Vaan Mihail lausui rauhallisesti, kaataen teetä:

-- Minä kyllä tiedän, että te sentakia tulitte. Te ette ole ensimäinen, kenenkä Joonas on lähettänyt luoksemme; hän tuntee ihmiset eikä lähetä tänne tyhjiä päitä.

Vaan setä työnsi minua otsaan kämmenellään ja yhä vain kiljui:

-- Oleppas iloisempi? Äläkä paikalla rupea trumffaamaan, muuten häviät koko pelin!

-- Nähtävästi he pitivät itsensä sangen varakkaina sieluina ja minä olin heidän mielestänsä vain kerjäläinen, ja nyt he valmistautuivat, ilman kiirutta, juottamaan janoavaa sieluani viisautensa lähteestä Tekisi mieleni väitellä, riidellä heidän kanssaan, vaan en osaa enkä näe mihin voisin käydä kiinni ja se ärsyttää minua vielä enemmän. Kysyin niin vaan ilman minkäänlaista tarkotusperää.

-- Mikä on tyhjä pää? Setä vastasi:

-- Se jota millä tahansa voidaan täyttää!

Yhtäkkiä istuutui Mihail hiljaa lähemmäs minua ja tiedusteli lempeällä äänellä:

-- Uskotteko te Jumalaa?

-- Uskon.

Vaan minä tulin hämilleni vastaukseni johdosta: ei se ollut sitä! Uskonkos minä -- tosiaankin? Mihail kysyi uudelleen:

-- Kunnioitatteko te ihmisiä?

-- En, -- vastasin minä.

-- Eivätkö ne teidän mielestänne ole luodut Jumalan kuviksi ja Hänen kaltaisikseen? -- kysyi hän.

Tuo setä, piru hänet periköön, hymyili kuin vaskinen vati auringossa.

-- Ei, ajattelin minä, -- niiden kanssa täytyy taistella avomielisyydellä; hajotanpa itseni palasiksi heidän edessään, pankoot he sitten taas kokoon!

Ja minä sanoin:

-- Tarkastaen ihmisiä, aloin epäillä Herran voimaa...

Eihän se taas ollut oikein: minulla oli epäilyksiä Jumalan suhteen jo ennen kuin näin ihmisiä. Mihail katsoi minuun miettien silmät pyöreinä, vaan setä käveli huonetta myöten raskain askelin, silitti partaansa ja mutisi hiljaan. Minun oli paha olla, kun olin alentunut valehtelemaan. Sielussani oli kaikki niin omituisen läpinäkyväistä. Ajatukset hyörivät järjettöminä ja levottomina kuin pelästynyt mehiläisjoukko ja minä aloin kiihtyneenä ajaa niitä ulos, teki mieleni tyhjentää itseni kokonaan. Kauvan minä puhuin, huolimatta siitä oliko puheeni johdonmukainen ja oikeastaan koetin sitä vallan tarkotuksella joskus sotkea: jos he ovat viisaita, niin pääskööt itse kaikesta selville. Sitten väsyin ja kysyin äreästi:

-- Millä ja miten te sitten hoidatte sairasta sielua?

Mihail vastasi hiljaa, katsomatta minuun:

-- Minä en lue teitä sairaaksi...

Setä taas nauraa hohotti, jyrisi ikäänkuin piru olisi pudonnut uunilta.

-- Silloin vasta on ihminen sairas, -- jatkoi Mihail, -- kun hän ei tunne itseänsä, tietää ainoastaan oman tuskansa ja elää sillä. Vaan te ette ole nähtävästi kadottaneet itseänne: te haette elämän iloja, -- sitä voi tehdä ainoastaan terve ihminen.

-- Vaan miksi sitten sieluani särkee?

-- Koska se teistä on hauskaa, -- sanoi hän.

Minä kiristin hampaitakin, en voinut sietää enää hänen levollisuuttansa.

-- Näettekös, tiedättekö te varmaan, että se on niin hauskaa?

Hän katselee minua suoraan silmiin ja iskee ilman kiirettä nauloja rintaani.

-- Avomielisenä ihmisenä teidän täytyy tunnustaa, että tämä sielunne tuska on teille välttämätön, -- sanoi hän, -- se asettaa teidät korkeammalle muita ihmisiä, ja te suojelette sitä, koska se erottaa teidät jonkun verran muista ihmisistä; eikö se ole niin?

Hänen laihat kasvonsa kuivettuivat, vetäytyivät pitkiksi, silmänsä tummenivat, hän silitteli poskiansa ja puhdisteli minua kuin vaskea hiekalla.

-- Nähtävästi te pelkäätte sekaantua muitten ihmisten kanssa ja sen takia ajattelette, kenties, vallan itsetiedottomasti; vaikka ne ovatkin haavoja, niin ne ovat kuitenkin minun haavojani! Eikä sellaisia haavoja ole kenelläkään muulla kuin minulla!

Teki mieleni vastata hänelle, vaan en löydä sanoja. Hän on nuorempi ja heikompi minua, en voi uskoa että minä olisin tyhmempi häntä. Setä nauroi kuin pappi saunan lauteilla.

-- Vaan se ei yhtään erota teitä ihmisistä, te erehdytte, -- sanoi Mihail. -- Kaikki ajattelevat niin. Sentakia elämä onkin voimaton ja ruma. Jokainen koettaa vaan päästä pois elämästä, koettaa kaivaa maahan oman kuoppansa ja katsella siitä yksinäisenä maailmaa. Kuopasta päin näyttääkin elämä matalalta, mitättömältä; ja yksinäisen on edullista nähdä se sellaisena. Minä puhun niistä ihmisistä nimittäin, jotka jostain syystä eivät kykene ratsastamaan lähimäisen selässä ja ajamaan sen päällä sinne missä parhaiten ruokitaan.

Hänen sanansa kiukuttavat ja loukkaavat minua.

-- Tämä mitätön ja ihmisjärjelle arvoton elämä alkoi siitä hetkestä, kuin ensimäinen ihmisolento repeytyi irti kansan ihmeitätekevästä voimasta, irti joukosta, äidistään, ja pelosta yksinäisyytensä ja voimattomuutensa edessä se pusertui mitättömään ja ilkeän pikkumaisten halujen mykkyrään, joka sai nimekseen -- "minä". Kas tämä "minä" juuri on ihmisen suurin vihollinen! Itsensäpuolustuksen vuoksi ja vahvistaakseen maan päällä se on hyödyttömästi tappanut kaikki sielun voimat, kaikki suuret ominaisuudet, joilla olisi voitu luoda henkisiä hyveitä.

Minusta näytti, että kuulin jo tuttua puhetta ja sanoja, joita jo kauvan salaa olin odottanut.

-- Se "minä" on hengeltään köyhä, on voimaton luomaan mitään. Se on kuuro elämän suhteen, se on sokea ja mykkä, sen päämäärä on itsepuolustus, rauha ja mukavuus. Se luo kaiken mikä on uutta ja tosi-inhimillistä ainoastaan välttämättömyydestä, useitten ulkoapäin tulevien työntien jälkeen, suurella vaivalla, eivätkä toiset "minät" pidä sitä arvossa, vaan vihaavat ja vainoovat sitä. He vihaavat sitä, koska kokonaisuudesta repeytynyt "minä", muistaa sukulaisuuttaan tuohon kokonaiseen ja pyrkii yhdistämään särettyä ja revittyä kokonaiseen ja suuremmoiseen.

Minä kuuntelin ja ihmettelin: kaikki se oli vallan selvää minulle, eikä ainoastaan selvää, vaan se näytti vielä likeiseltä, oikealta. Ikäänkuin minä itse jo kauvan olisin ajatellut sillä tavalla, vaan siihen saakka ilman sanoja, mutta nyt löytyivät sanat ja asettuivat järjestyksessä eteeni, ikäänkuin rappujen portaat, joita myöten sopii nousta. Muistelen Joonaan puheita, ne elävät edessäni selvinä ja monivärisinä. Vaan samassa minusta tuntuu levottomalta ja epämukavalta, ikäänkuin minä seisoisin heikolla keväisellä jääpalasella keskellä virtaa. Setä oli huomaamatta lähtenyt pois, me istuimme kahden kesken; huoneessa ei ollut tulta, oli kuutamoinen yö ja minun sielussanikin tuntui ikäänkuin kuutamon sumua.

Keskiyöllä lopetti Mihail puheensa, vei minut nukkumaan ulos, latoon; panimme siellä heiniin maata, hän nukkui pian, vaan minä lähdin ulos, portin taka ja istuin siellä jonkinlaisille hirsille. Katselin ympärilleni...

Kuu ja kaksi isoa tähteä kulkevat vartioina taivaalla. Vuoren yläpuolella näkyy selvästi sinistä taivasta vastaan hampaallinen metsänranta, vaan itse vuorella on metsä kokonaan hakattu pois ja hakattu palasiksi, maassa on mustia hautoja, ikäänkuin haavoja. Alhaalla ahneesti irvistelee tehdas, osottaen punasia hampaitaan: se meluaa, savuaa, sen kattojen alla ja yläpuolella kiitää tuli, nousee ylös, vaan ei voi repeytyä irti ja hajoaa sauhuna. Haisee käryltä, minua tukehuttaa.

Ajattelen ihmisen yksinäisyyttä. Mihail puhuu huvittavasti, hän uskoo ajatuksiaan, minä näen että niissä on totuutta, vaan miksi minun on kylmä? Minun sieluni ei sulaudu tuon ihmisen sieluun, se seisoo yksinäisenä kuin keskellä erämaata...

Ja yhtäkkiä minä huomaan, että minä jo ajattelen Joonaan ja Mihailin sanoilla, että heidän ajatuksensa valtavina elävät minussa, vaikkakin syvällä sielussani liikkuu jotain heille vihollista, joka tarkastaa kaikkia heidän sanojansa.

Missä minä olen ja mikä kuuluu minulle? Minä pyörin epäilyksissäni kuin hyrrä, yhä vain nopeammin, niin että korvissani meluaa ja viheltää.

Tehtaassa alkoi pilli soida, alussa kimeästi ja valittaen, sitten vihlovasti kiljuen ja käskevästi. Vuorilta katseli aamu-unisena alas; yö, joka hiljaa laskeutui laaksoon, nosti ohuen peitteensä puista, kääri sen kokoon ja kätki sen sitten luoliin ja vuorenrotkoihin. Riistetty maa paljastui, yltympäri oli kaikki poiskynitty ja nielty ikäänkuin joku jättiläisnulikka olisi hyppinyt vuorenrotkossa olisi repinyt ylös kokonaisia metsäpalstoja, iskien maahan syviä haavoja. Umpilaaksossa makasi tuo tehdas, likaisena, rasvaisena, sauhun peittämänä ja inisi. Kaikilta tahoilta kulki siihen mustia ihmisiä ja se nieli ne yhden toisensa perästä.

-- Jumalanrakentajia! -- ajattelin minä --. Ovatpas rakentaneet laitoksen!

Setä tuli ulos portista, hiukset pörrösinä, raappi itseänsä; haukotteli niin että poskipäänsä ratisivat ja hymyili minulle.

-- Jaha, -- huusi hän, -- oletkos jo noussut?

Vaan paikalla kysyi hän hellästi:

-- Tahi etkö vielä olekaan pannut maata? Noh, ei se mitään tee, makaat päivällä. Tule sisään, juodaan teetä!

Pöydässä hän kertoi:

-- En minäkään, veljeseni, nukkunut öitä ja oli aika jolloin teki mieli iskeä kaikkia vasten naamaa! Minulla oli jo ennen sotapalvelusta sieluni sekasin, vaan siellä minut tehtiin kuuroksi, -- eräs upseeri löi korvalle, nyt en enää kuule oikealla korvallani mitään. Mutta eräs välskäri auttoi minua, antakoon...

Hän aikoi nähtävästi lausua Jumalan nimen, vaan pysähtyi, nyki partaansa ja hymyili. Minusta se näytti hiukan lapselliselta, ja hänen silmänsäkin säteilivät lapsellisesti, niin yksinkertaisesti ja luottavasti.

-- Kovin hyvä ihminen hän vaan oli! Huomasi minun haavani -- mitäs tämä on? Minä vastasin: onko tämä inhimillistä elämää? Totta, vastasi hän, -- kaiken täytyy muuttua! Annappas, Pjotr Vasiljev, minä tulen sinulle opettamaan kansantaloustiedettä! Ja alkoikin opettaa. Alussa minä en ymmärtänyt mitään, vaan sitten yhtäkkiä pääsin selville kaikesta tästä jokapäiväisestä ja ikuisesta ilettäväisyydestä. Minä tulin melkein hulluksi ilosta, -- voi teitä roistoja, kiljuin minä! Tuo tiedehän avautuu aina yhtäkkiä: alussa kuulet ainoastaan uusia sanoja, vaan sitten tulee sellainen silmänräpäys, jolloin ne kaikki yhtyvät ja muuttuvat valoksi! Ja tuo silmänräpäys on kummallinen, se on ihmisen todellinen uudestaansyntyminen.

Hänen kasvonsa tulivat iloisiksi, hänen silmänsä hymyilivät lempeästi, hän nyökäytti kerittyä päätään ja sanoi:

-- Tämä kaikki on sinulla vielä edessä!

Oli hauska katsella häntä, hänessä yhä vaan lisääntyi lapsellisia piirteitä. Ja minä olin jonkunverran kadekin.

-- Kaksi kolmannesta osaa elämästä olen elänyt kuin hevonen -- se on surullista! Noh, ei mitään, koetan nyt saada takasin niin paljon kuin mahdollista! Minulla ei ole vaan tarpeeksi järkeä vielä. Järki on niin kuin käsi, joka vaatii harjotusta. Vaan minun käteni ovat viisaammat kuin pääni.

Minä katselen häntä ja ajattelen.

-- Miksi nämä ihmiset eivät pelkää puhua kaikesta?

-- Sensijaan on Mishkalla järkeä kahta varten, -- jatkoi hän. -- Hän on kirjaviisas! Odota vaan, kyllä hän vielä näyttää itsensä! Tehtaan pappi kutsui häntä kerettiläispiispaksi. Valitettavasti on hänellä Jumalan suhteen jotain sekaannusta päässä. Se tulee hänen äidistänsä. Minun sisareni oli kuuluisa nainen jumalisuuden asioissa, hän jätti oikeauskoisuuden ja meni lahkolaiseksi, vaan ne karkottivat hänet taas sieltä pois. Hän puhui ja valmistautui samassa työhön, hommasi nurkasta nurkkaan ja kaikki hänen ympärillään järähti, tuolit putosivat, lattia vapisi. Minua nauratti ja oli niin hyvä nähdä hänet sellaisena.

-- Mitä ihmisiä ne ovat? -- ajattelen minä.

-- Saanko minä elää kolme päivää teillä?

-- Anna tulla, vaikka kolme kuukautta! -- sanoi hän! Voi sinua kummaa! Eihän meillä ole ahdasta, Jumalan kiitos!

Hän raappi päätään ja lausui nauraen:

-- Katsos vaan, kuitenkin taas muistelen tuota Jumalaa! Voi tottumusta!

Taas soi uudestaan tehtaan piippu ja setä lähti pois. Minä menin latoon. Siellä makasi Mihail, kädet ristissä rinnalla, kasvot punasina, kulmakarvat ankarasti rypistyneinä. Hän oli parraton, ilman viiksiä, poskipäät ulkonivat siihen määrään että hän kokonaisuudessaan näytti vain vahvalta luulta.

-- Mitä ihmisiä nämä ovat? Näin ajatellen minä nukahdin.

Kun minä heräsin, oli ympärilläni vaan melua, huutoa, vihellystä, ikäänkuin olisivat kaikki pirut koolla. Katsoin ovesta ulos -- piha oli täynnä pikkupoikia ja Mihail seisoi niiden keskellä valkosessa paidassaan ikäänkuin purjelaiva pienien venheitten joukossa. Hän seisoi ja nauroi. Pää oli selässä, suu auki, silmät puoleksi kiinni eikä hän yhtään ollut eilisen paastoavan ihmisen näköinen. Lapset sinisissä, punasissa ja vaaleissa paidoissa säteilevät auringossa, hyppivät, huutavat. Minua veti jokin heidän joukkoonsa, kiipesin ulos ladosta, eräs niistä huomasi minut ja huudahti:

-- Katsokaas pojat, munkki!

Ja ikäänkuin olisivat höylänlastut syttyneet palamaan leimahtivat lapset, hyörivät ympärilläni, kiljuivat, säteilivät...

-- Katsos, mikä punatukka!

-- Oih, katsos hiuksia.

-- Varoppas, hän antaa sinulle selkään.

-- Jaah, piru vieköön, kun on vahva mies.

-- Se ei ole munkki, vaan kirkontorni!

-- Mihail Ivanitsh, kuka se on?

Opettaja tuli jonkun verran hämilleen, vaan nämä pirunpenikat vain nauraa hohottivat. Minä en tiennyt, millä minä ne sain nauramaan, vaan nauru tarttui minuunkin -- nauroin ja huusin:

-- Ush, hiiret!

Ja tässä oli aurinkoa ja ilmassa oli monenlaista melua -- tuntui ikäänkuin kaikki ympärillämme, vapisten ja juopuneena ilosta, kiitäisi johonkin huumaavalla vihurilla ja veisi minua mukanaan, häikäisten minua valolla, käärien minut lämpimään vaippaan. Mihail tervehti minua, likisti kättäni.

-- Me menemme metsään, -- sanoi hän, -- ettekö te tahdo tulla kanssamme?

Se kaikki oli niin hauskaa: eräs lihavahko pikkupoika oli pistänyt päähänsä minun patalakkini ja lensi nyt perhosena pihaa myöten.

Minä menin metsään tuossa hulivilijoukossa ja sitä päivää minä tulen vielä kauvan muistamaan.

Lapset riensivät kadulle ja kevyesti, ikäänkuin höyhenet tuulessa kiisivät he vuorelle, minä kuljin heidän opettajansa vieressä ja minun täytyi tunnustaa, että ensikerran eläessäni näin niin hauskoja lapsia. Mihail ja minä kävelimme heidän takanaan, hän komensi, huusi, vaan lapset eivät kuunnelleet häntä, työnsivät toisiaan, painivat, heittivät toisiansa männynkävyillä ja kiistelivät. Ja kun he väsyivät, piirittivät he meidät, pyörivät jalkojemme välissä ikäänkuin koppakuoriaiset, nykivät opettajaansa käsistä, kysyivät häneltä jotain jonkinlaisista heinistä, kukista. Hän puhui kaikille, ikäänkuin heidän kaltaisensa ja kohosi kuitenkin yläpuolelle heitä ikäänkuin valkonen purje. Kaikki olivat reippaita lapsia, vaan muutamat heistä, olivat ikäisikseen liiankin totisia ja miettiväisiä, ja ne kävelivät enimmäkseen opettajan läheisyydessä ja olivat vaiti.

Myöhemmin hajaantuivat lapset jonkun verran ja silloin sanoi Mihail minulle hiljaa:

-- Ovatkos nämä ainoastaan työtä ja juoppoutta varten maailmassa? Jokaisessa niissä asuu elävä henki ja he voivat kiiruhtaa sen ajatuksen kasvamista, joka meidät vapauttaa epäilyksiemme vankeudesta. Vaan he astuvat tuohon samaan pimeään ja ahtaaseen uomaan, jossa sekavina virtaavat heidän isiensä elämän päivät. Heitä käsketään tekemään työtä ja heitä kielletään ajattelemasta. Useat heistä ja kenties kaikki alistuvat kuolettavan voiman alle ja alkavat palvella sitä. Maailman tuskan lähde on se, että ihmisen henki ei saa kasvaa vapaasti!

Hän puhui, vaan vieressämme käveli muutamia poikia jotka kuuntelivat häntä ja minua huvitti se huomaavaisuus! Mitä voivat nämä nuoret elämänidut ymmärtää hänen puheistansa? Muistelin omaa opettajaani: hän löi lapsia viivottimella päähän ja oli usein juovuksissa!

-- Elämä on täynnä kauhua, -- sanoi Mihail, -- keskinäinen viha syö ihmisen hengenvoimat. Elämä on ruma! Vaan antakaa lapsille aikaa kasvaa vapaasti, älkää tehkö heistä työeläimiä, ja vapaina ja reippaina he valaisevat koko elämän teidän sisässänne ja ulkopuolella teitä sielun nuoren uljuuden kauniilla liekillä, lakkaamattoman toiminnan suurella kauneudella!

Meidän ympärillämme oli kaikkialla keltaisia päitä, sinisiä silmiä, punasia poskia, ikäänkuin eläviä kukkia tumman vihreässä havumetsässä, oli naurua ja iloisten lintusten, uuden elämän ennustajien sointuisia ääniä.

Ja kerran ahneus tallaa likaan koko tämän elävän kauneuden. Mitä järkeä siinä on? Syntyy rakas lapsi, iloiten kasvaa kaunis poika, ja kas sielläpä se aikaihmisenä kiroo haukkuu inhottavilla sanoilla, voivottelee katkerasti, lyö vaimoaan ja tukehuttaa tuskansa viinalla.

Ja ikäänkuin vastaten ajatuksiini, lausuu Mihail:

-- He hävittävät kansan, elävän Jumalan, ainoan todellisen temppelin ja hävittäjät itse hukkuvat raunioitten alle, katselevat ilkityötään ja huutavat: kauheata! He kiitävät ympäri maailmaa ja ulvovat: missä on Jumala? Ja he itse ovat tappaneet sen.

Minä muistelin Joonaan puheita Venäjän kansan jakaantumisesta ja ajatukseni kulkivat helposti ja hauskasti Mihailin sanojen rinnalla. Vaan minä en käsittänyt miksi hän puhui niin hiljaa, ilman vihaa, ikäänkuin koko tämä vaikea elämä olisi jo eletty?

Maa hengitti lämpimästi ja hellästi juovuttavaa pihkan ja kukkien tuoksua. Linnut lentelivät ja lauloivat.

Lapset hyörivät ja pyörivät, voittivat metsän ja sen hiljaisuuden ja minulle selvisi yhä enemmän, etten tähän päivään saakka vielä ollut käsittänyt heidän voimaansa, enkä ollut nähnyt heidän kauneuttaan.

Niin kauniilta näytti se Mihail heidän keskellään, rauhallinen hymy kasvoilla.

Sanoin hänelle hymyillen:

-- Lähden hiukkasen etemmäs, minun täytyy miettiä!

Hän katseli minuun, hänen silmänsä säteilivät, kulmakarvansa vapisivat ja minun sydämeni vavahti hänelle vastaukseksi.

Minä olin harvoin saanut osakseni hellyyttä, osasin pitää sitä arvossa ja sanoin hänelle:

-- Olettepas te hyvä ihminen!

Hän häpesi hiukan, painoi silmänsä alas ja minä jo tulin siitä kovasti hämilleni. Seisoimme vaieten. Sitte minä lähdin. Hän huusi minun jälkeeni:

-- Älkää lähtekö liian kauvas, voitte eksyä!

-- Kiitos!

Minä käännyin metsään, hain itselleni paikan ja istuuduin. Lasten äänet hukkuivat etemmäs, nauru katosi tiheässä metsän vihreässä, metsä huokasi. Oravat nirskuttelivat minun yläpuolellani, viheriävarpunen lauleskeli. Minä tahdoin sielullani syleillä kaikkea mitä tiesin ja olin kuullut viimeisinä päivinä, vaan se kaikki sulautui sateenkaareen, syleili minua, aaltoili hiljaa ympärilläni, täytti sieluni; se kasvoi rajattomasti ja minä unohdin itseni ja hukuin äänettömien ajatuksien kevyeen pilveen.

Yöksi minä lähdin kotiin ja sanoin Mihailille, että minä tahtoisin asua heidän kanssaan, kunnes oppisin tuntemaan heidän uskontonsa ja pyysin, että Pjotr hakisi minulle työtä tehtaassa.

-- Älkää te juuri hätäilkö! -- sanoi hän, -- levätkää, ja täytyyhän teidän lueskellakin!

Minä luotin häneen.

-- Antakaa minulle kirjojanne!

-- Ottakaa.

-- Minä en ole lukenut maallisia kirjoja, antakaa minulle itse jotain mikä minulle olisi välttämättömintä, esimerkiksi Venäjän historiaa?

-- Ihmisen täytyy tietää kaikkea! -- sanoi hän ja katsoi kirjoihin yhtä hellästi kuin lapsiin.

Ja nyt minä aloin lukea; luin kokonaisia päiväkausia. Minun oli vaikeata ja suorastaan kiukutti. Kirjat eivät väitelleet kanssani, ne eivät yksinkertaisesti tahtoneet tuntea minua. Eräs kirja vaivasi minua kovasti: siinä puhuttiin maailman ja ihmisen elämän kehityksestä ja se oli kirjotettu raamattua vastaan. Kaikki se oli hyvin yksinkertaista, käsitettävää ja välttämätöntä, vaan minulla ei ollut tilaa siinä yksinkertaisuudessa, minun ympärilleni nousi koko joukko mitä erilaisimpia voimia ja minä olin niiden keskellä kuin hiiri loukussa. Minä luin sen kahteen kertaan: luin ja vaikenin, tahdoin itse siinä löytää jonkun aukon, jonka kautta olisin voinut kiivetä vapauteen, vaan en löytänyt.

Kysyin opettajaltani:

-- Mitäs tämä merkitsee? Missä on ihminen?

-- Minusta tuntuu myöskin ettei se ole totta, -- sanoi hän, -- vaan en voi selittää missä olisi virhe! Kuitenkin se on hyvin kaunis, kuin aavistus maailman suunnitelmasta!

Minua miellytti hänen sanansa "en tiedä", "en voi sanoa", ja se vei minut niin kovasti lähelle häntä, sillä siinä näkyi hänen rehellisyytensä. Jos opettaja uskaltaa myöntää tietämättömyytensä, niin se merkitsee, että hän tietää paljon! Hän tiesi paljon, josta minulla ei ollut aavistustakaan ja kertoi kaikesta kummallisen yksinkertaisesti. Hän puhui joskus siitä, miten aurinko, tähdet ja maa tulivat luoduiksi ja tuntui ikäänkuin hän itse olisi nähnyt tuon tuntemattoman ja viisaan käden tulisen työn!

Minä en ymmärtänyt hänen Jumalaansa, vaan se ei häirinnyt minua. Hän kutsui jonkinlaista ainetta maailman päävoimaksi, vaan minä asetin ajatuksissani aineen sijaan Jumalan ja kaikki meni hyvin.

-- Jumalaa ei ole vielä olemassa! -- sanoi hän hymyillen.

Jumalakysymys oli alituinen kiistan aihe Mihailin ja hänen setänsä välillä. Niin pian kuin Mihail lausui sanan "Jumala", suuttui setä Pjotr.

-- Kas se alkoi taas! Älä sinä usko sitä, Matvei! Se on häneen tarttunut äidiltään!

-- Varoppas, setä! Jumala on Matvein pääkysymys!

-- Älä valehtele Mishka! Heitä sinä se helvettiin, Matvei! Ei minkäänlaisia Jumalia! Uskonto, kirkko ja muu tuon kaltainen on pimeä metsä, pimeä metsä, jossa ovat ryövärit sisällä! Petosta vaan!

Vaan Mihail väitti itsepäisesti: