Part 13

-- Mutta, rakkaani, minä juttelen koko ajan Hänestä! Etkö sinä tunne?

Hän asettui polvilleen ja tulen valaisemana ojensi hän minulle kätensä, lausuen hiljaa ja selvästi:

-- Kuka on ihmeitätekevä Jumala? Oletko sinä meidän sielumme isä tahi poika?

Minä vavahdin ja muistan miten katselin ympärilleni, tuntui niin tukalalta: näin vanhuksessa jotain hullua. Ja mustat varjot lepäsivät ympärillämme kuunnellen; metsän kahina ryömii kaikkialta luoksemme tukahuttaen sysien heikon ryskeen ja ojan hiljaisen äänen. Minun teki myös mieleni asettua polvilleni. Hän puhui jo äänekkäästi, ikäänkuin väitellen:

-- Ei ihmisen heikkous ole luonut Jumalaa, vaan sen voimien yltäkylläisyys. Eikä hän asu ulkopuolella meitä, vaan meidän sisässämme! Ihmiset ovat peloissaan sielun kysymysten edessä vetäneet sen ulos meistä ja ovat asettaneet sen yläpuolelle meitä, rajottaakseen ylpeyttämme, meidän tahtoamme, joka ei koskaan tyydy rajotuksiin. Minä sanon: voima on muutettu heikkoudeksi sillä, että sen kasvua väkivaltaisesti on estetty! Täydellisyyden perikuvia asetetaan liian hätiköiden; se on meidän vahinkomme ja surumme. Vaan ihmiset jakaantuvat kahteen rotuun: yhdet ovat ikuisia jumalanrakentajia, toiset ovat ikuisesti tuon kahlehtivan pyrkimyksen orjia, joka hakee valtaa noiden edellisten ja koko maailman yli. He ovat anastaneet tuon vallan ja vahvistavat sillä Jumalan olemisen ulkopuolella ihmistä, tuon Jumalan, joka on ihmisten vihollinen, maailman tuomari ja herra. He ovat pilanneet Kristuksen sielun kasvot, he ovat hylänneet Hänen käskynsä, koska elävä Kristus on heitä vastaan, Hän ei tahdo että ihmisellä olisi valta lähimäisensä yli!

Hän puhuu ja tuntuu ikäänkuin hän horjuttaisi kipeätä hammasta sielussani ja tahtoisi temmata pois sen; minulle tekee kipeätä ja tekisi mieli huutaa:

-- Se ei ole sitä!

Vaan hänen kasvonsa ovat juhlalliset ja hän on vallan juopunut ja päihtynyt ilosta; minä näen hänen puheessaan hulluutta vaan ihailen vanhusta, vaikka sieluani särkee ja tuskastuttaa; ahneesti kuuntelen hänen puhettansa.

-- Vaan jumalanrakentajat elävät ja ovat kuolemattomia; nykyaikana he luovat taas salaa ja innokkaasti uutta Jumalaa. Juuri sitä, mitä sinä ajattelet, kauneuden ja järjen, oikeuden ja rakkauden Jumalaa!

Hänen puheensa tärisyttää minua, nostaa minua jaloilleni ja ikäänkuin antaa aseen käsiini, kevyt varjo vavahtaa ympärilläni koskettaen kasvojani siivillään, minua pelottaa, maa pyörii jalkojeni alla ja minä ajattelen:

-- Vaan kenties on totta että piru koettelee ihmisiä kauniilla puheilla ja tässä vanhus nyt sitoo viekkaita solmuja, takerruttaakseen minua suurimman synnin verkkoihin?

-- Kuule, -- sanoin minä, -- ketä ovat ne jumalanrakentajat? Kuka on se isäntä jota sinä odotat?

Hän nauroi hellästi kuin nainen ja vastasi:

-- Jumalanrakentaja on kansakulta! Lukematon maailman kansa! Se suurempi marttyyri kuin kaikki ne yhteensä, joita kirkko kunnioittaa, ja se on se Jumalakin, joka tekee ihmeitä! Kuolematon kansa, hänen sieluunsa minä uskon, hänen voimaansa tunnustan; hän on ainoa ja epäilemätön elämän alku; hän on kaikkien entisten ja tulevien jumalien isä!

-- Vanhus on mielipuoli, -- ajattelin minä.

Tähän saakka minusta oli tuntunut siltä, että minä hitaasti, vaan kuitenkin varmasti nousen ylös vuorelle; usein koskivat hänen sanansa tulisilla sormillaan sieluuni, ja minä tunsin polttavia vaan parantavia polttohaavoja ja pistoksia, vaan nyt yhtäkkiä tuli sydämeni raskaaksi ja minä pysähdyin matkalla katkerasti kummastuneena. Minun sielussani paloi erilaisia tulia, minun oli tuskallista olla ja kuitenkin olin käsittämättömästi iloinen, vaan samassa pelkäsin petosta ja olin hämilläni.

-- Puhutko sinä tosiaankin talonpojista? -- kysyin minä.

Hän vastasi äänekkäästi ja arvokkaasti:

-- Puhun, koko maailman työläiskansasta, koko sen voimasta, siitä ainoasta ja ikuisesta jumalanluomisen lähteestä! Kas, tuossa herää jo kansan tahto, yhtyy se suuri, väkivallalla hajotettu, useat jo hakevat mahdollisuutta, miten sulattaa kaikki maailman voimat yhdeksi ainoaksi voimaksi ja siitä sitten muodostuu valoisa ja kaunis, kaikki käsittävä maan Jumala!

Hän puhui niin kovaa kuin ei yksin minun, vaan myöskin vuorten, metsien ja kaiken mikä eli ja valvoi yössä, täytyisi kuulla häntä; hän puhui ja vapisi kuin lintu, joka on lentämäisillään pois, ja minusta näytti, että kaikki tämä oli unta ja tämä uni alensi minua. Minä manaan muistostani esiin minun Jumalani perikuvan ja asetan Hänen eteensä arkojen, ällistyneitten ihmisten hämärät joukot -- nämäkö luovat Jumalan? Muistelen niiden pikkumaista häijyyttä, pelkurimaista ahneutta, niiden työn ja alennuksen taivuttamia ruumiita, niiden surun himmentämiä silmiä, niiden henkistä änkyttämistä, ajatuksen mykkyyttä ja niiden kaikenlaisia taikauskoja, hekö, nämä hyönteisetkö voivat luoda uutta Jumalaa?

Minun sydämessäni syttyi viha ja katkera nauru. Ymmärsin, että vanhus oli jo jotain riistänyt minulta ja sanoin hänelle:

-- Voi, isä! Oletpas sekottanut sieluni kuten pukki yrttitarhan, siinäpä on sinun puheittesi tulos! Vaan uskallatko sinä tosiaan kaikille puhua tätä? Minusta se on suuri synti, eikä sinussa ole sääliä ihmisiä kohtaan! Hehän hakevat lohdutuksia eikä epäilyksiä, vaan sinä kylvät epäilyksiä!

Hän hymyili.

-- Tuletpas kulkemaan minun tietäni! -- sanoi hän.

Minua loukkasi tämä hymy.

-- Valehtelet, -- näetkös. -- Minä en tule koskaan asettamaan ihmistä Jumalan rinnalle!

-- Ei tarvitsekaan, -- sanoi hän, -- älä asetakaan, muuten asetat sen paikalla herraksi yläpuolelle itseäsi!

Minä en puhu sinulle ihmisestä, vaan maailman hengen koko voimasta, kansasta!

Minä suutuin; minua iletti tuo niinikenkänen jumalanluoja, joka oli täynnä täitä, aina juovuksissa, aina tapettu ja piiskattu.

-- No, oleppas vaiti, vanha jumalanherjaaja ja mielipuoli! -- sanoin minä. -- Mikä on kansa? Se on likainen ruumiin ja ajatuksien puolesta, se on kerjäläinen järjeltään ja leivältään, se myy kopeekasta sielunsa...

Nyt tapahtui jotain ihmeellistä, hän hyppäsi jaloillensa ja huusi:

-- Vaiti!

Hän heilutti käsiään, tömisti jaloillaan maata, oli valmis sylkemään minua kasvoihin. Kun hänessä oli jotain ennustavaa, seisoi hän kaukana minusta, niin pian kuin häneen ilmestyi jotain naurettavaa, tuli hän minua lähemmäs.

-- Vaiti! -- huusi hän, -- sinä patahiiri!... Näkyy tosiaankin että sinussa on tuota mädännyttä herrasverta. Sinä kansan löytölapsi! Käsitätkö kenestä sinä puhut? Kas, niin te kaikki, verenimijät, loiseläjät ja maan ryöstäjät ette tiedä, ketä te haukutte, te rupiset koirat! Olette syöneet kuittiin ihmiset, olette riistäneet niiltä kaiken, ratsastatte niillä ja haukutte vielä, koska ne eivät tarpeeksi nopeasti kuljeta teitä!

Hän hyppii minun ympärilläni, hänen varjonsa ikäänkuin putosi minuun, iski minua kylmästi kasvoihin, minä siirryin kummastuneena etemmäs, pelkäsin että hän lyö minua. Minä olin kasvultani kaksi kertaa häntä pitempi ja voimia minulla oli kenties kymmenen kertaa enemmän, vaan minulla ei ollut tahtoa pysäyttää tuota ihmistä. Nähtävästi hän oli unohtanut, että ympärillämme oli yö ja erämaa ja että jos minä koskisin häneen, niin hän jäisi siihen paikkaan makaamaan hautaan saakka. Minä muistelen miten minua kerran haukkui vihreä, peljästynyt rovasti, haukkui villi Mihail ja muut vanhan uskon ihmiset. Kas tämäkin haukkui, vaan tämän viha paloi toisella tulella. Ne olivat minua vahvempia, vaan heidän sanoissaan minä kuulin vain yhä pelkoa, tämä taas on heikompi, vaan ilman pelkoa. Ja hän huutaa minulle ikäänkuin lapsi ja samalla ikäänkuin äiti: kummallisen hellä on hänen vihansa, ikäänkuin kevään ensimäinen ukkonen. Vanhuksen käsittämätön rohkeus saattaa minut hämilleni ja vaikka hänen vihansa on naurettava, on minun kuitenkin paha olla, koska olin ihmisen sillä tavoin saattanut suuttumaan. Hän haukkui sangen loukkaavasti, sillä minä ollenkaan en pitänyt siitä, että minua kutsuttiin löytölapseksi, vaan hänen vihansa teki minulle hyvää, koska ymmärsin, että tässä suuttui ihminen, joka vilpittömästi uskoi totuuteensa ja sellainen viha tekee aina hyvää sielulle, siinä on paljon rakkautta, sydämen makeata ruokaa.

Minä pyörin hänen jalkojensa välissä, vaan hän huutaa ylhäältä:

-- Mitä sinä tiedät kansasta? Sinä, sokea narri, tunnetko sinä historiaa? Sinä, lueppas tuota elämäkertaa joka on korkeampi kaikista, meidän pyhän isämme suurimman marttyyrin, kansan, elämänkertaa! Sitten kenties onneksesi ymmärrät kuka sinun edessäsi on, mikä voima kasvaa sinun ympärilläsi, sinä, suojaton kerjäläinen vieraassa maassa. Tiedätkö mikä on Venäjä? Ja mikä on Kreikka, entinen Hellas ja myös Rooma? Tiedätkö kenenkä tahto ja henki on rakentanut kaikki valtiot? Kenenkä luilla seisovat kirkot? Kenenkä kieltä puhuvat kaikki viisaat? Kaikki mikä on maailmassa ja sinun muistissasi, kaikki se on kansan luoma, ja tuo valkonen luu on ainoastaan poleerannut sen työtä...

Minä olin vaiti. Hauska oli nähdä ihmistä, joka ei pelännyt puolustaa totuuttaan.

Hän istuutui, hengästyi, oli ihan punanen ja kokonaan hiessä, ja näin kyyneliäkin hänen silmissänsä. Se hämmästytti minua, koska muut entiset opettajani, joita minä olin loukannut, eivät koskaan olleet näyttäneet minulle kyyneliään. Hän huusi:

-- Kuules, kulkuri, minä kerron sinulle nyt venäläisestä kansasta!

-- Katsohan, jos lepäisit hiukan...

-- Vaiti! -- sanoi hän, uhaten minua kädellään. -- Ole vaiti, muuten lyön sinua!

Minä aloin nauraa, en voinut pidättyä.

-- Vaari, rakas! Sinä olet niin sanomattoman kummallinen! Anna Herran tähden anteeksi, jos olen loukannut sinua!

-- Tyhmyri, millä sinä olisit voinut loukata minua? Vaan sinä sanoit pahaa suuresta kansasta, sinä onneton sielu... Herrojen kyllä vielä voi sallia haukkuvan kansaa, täytyyhän heidän sammuttaa omaatuntoaan, he ovat vieraita maan päällä, vaan kuka olet sinä?

Hauskaa oli katsella häntä sinä hetkenä, -- hän oli arvokas, jopa ankarakin, äänensä oli alentunut, syventynyt, hän puhui sujuvasti ja laulellen, ikäänkuin olisi saarnannut, kasvonsa olivat taivaaseen päin käännetyt, silmät ympyräisinä. Hän seisoi polvillaan, vaan kuitenkin oli hän ikäänkuin kohonnut kasvultaan. Minä aloin kuunnella hänen puhettansa epäluottavasti hymyillen, vaan pian muistui mieleeni Antoniuksen kirja, Venäjän historia, ja tuntui ikäänkuin se taas olisi ollut avoinna edessäni. Hän laulelee minulle ihmeellistä satuaan, vaan minä seuraan tuota satua kirjan mukaan, kaikki on oikein, vaan ainoastaan ajatus on toinen. Hän tuli Kievin Venäjän hajoamiseen ja kysyi:

-- Oletkos kuullut?

-- En ole, kerro, -- sanoin minä.

-- No, tiedäppäs nyt: sellaisia sankareita ei ole ollut olemassa, kansa itse on kuvannut omia urotöitään niissä henkilöissä, on sillä tavalla pannut muistiin suuren työnsä Venäjän maan rakentamisessa.

Ja sitten hän jatkoi Susdalin maasta.

Muistan että jossain vuoren takaa jo nousi aurinko; yö piiloutui metsiin ja herätti linnut; vaaleanpunaisia pilvenhattaroita liiteli yllämme, vaan me istuimme kiven vieressä kasteisella heinällä ja toinen meistä kutsuu muistiinsa vanhoja aikoja, vaan toinen laskee ihmeellisesti ihmisten lukemattomia töitä eikä usko satuun vihollisen metsämaan voittamisesta.

Vanhus on ikäänkuin itse nähnyt kaikki: raskaat kirveet tömisevät voimakkaissa käsissä, ihmiset kuivaavat soita, rakentavat kaupungeita, luostareita, siirtyvät yhä etemmäs kylmien jokien virtauksia myöten paksujen metsien syvyyksiin, voittavat villiä maita ja se tulee hyväksi, viljavaksi. Vaan ruhtinaat, kansan herrat, leikkaavat, särkevät sitä pieniin palasiin, tappelevat keskenään kansan nyrkeillä ja ryöstävät sitä. Ja katsos, tuli arolta tatarilaisia, vaan ruhtinaissa ei löytynyt taistelijoita kansan vapauden edestä, ei löytynyt ei kunniaa, ei voimaa eikä järkeä; he kavalsivat kansan tatarilaisille, möivät sen kaaneille, ikäänkuin eläimiä myödään, ostivat talonpojan veren hinnalla itselleen kaaneilta vallan juuri tuon talonpojan yli. Vaan sitten kun he oppivat kaaneilta miten täytyy hallita, niin alkoivat he lähettää toisiaankin kaaneille tapettaviksi.

Yö ympärillämme oli hellä kuin meidän viisas vanhempi sisaremme.

Jopa keskeytyy vanhuksen ääni väsymyksestä, jopa aurinko katselee häntä, vaan hän yhä vain kuljeksii menneisyydessä, valaisee minulle totuutta palavilla sanoillaan.

-- Näetkös nyt, -- kysyi hän, -- mitä kaikkia kansa on tehnyt ja miten sitä on vaivattu ja sorrettu kunnes sinäkin tulit haukkumaan sitä tyhmillä sanoillasi? Minä olen tässä nyt kertonut enimmäkseen siitä, mitä se on tehnyt pakosta, vaan kun olen levännyt niin kerron, millä sen sielu on elänyt ja miten se on hakenut Jumalaa!

Hän kääriytyi palloksi ja nukkui kuin pikkuinen lapsi.

Mutta minä en voinut nukkua vaan istuin kuin tulisilla hiilillä. Sitäpaitsi oli aamuaurinko jo korkealla, linnut lauloivat, metsä peseytyi kasteessa ja kahisi hellänä ja vihreänä.

Tietä myöten kävi ihmisiä, vallan jokapäiväisiä ihmisiä, jotka kulkivat päät alaspainettuina, en nähnyt niissä mitään uutta, eivät ne ollenkaan olleet nousseet silmissäni.

Minun opettajani nukkui ja kuorsasi, ja minä hänen vieressänsä jähmetyin ajatuksissani; ihmiset kulkivat yksi toisensa perässä meidän ohitsemme, katselivat meihin kierosti eivätkä nyökänneet päätäänkään vastaukseksi tervehdykseeni.

-- Onko se mahdollista, -- ajattelin minä, -- että nämä ovat niiden vanhurskaitten maan rakentajien lapsia, joista minä äsken kuulin?

Minun väsyneessä päässäni sekaantuivat uni ja todellinen elämä, käsitin vain, että tämä kohtaaminen oli kohtaloni käännekohta. Vanhuksen sanat Jumalasta kansan hengen lapsena tekivät minut levottomaksi, minä en voinut myöntää sitä, en tuntenut muuta henkeä kuin sen, mikä eli minussa itsessäni. Ja minä tarkastin muistissani kaikkia talonpoikia, kaikkia ihmisiä, joita olin tuntenut; tongin niistä läpi kaikki sopukat, muistutin mieleeni niiden puheet: sukkelia sanan tapoja siinä oli paljon, vaan ajatuksia vähän. Vaan toiselta puolelta näin elämän hämärän pakkotyölaitoksen, lakkaamatonta työtä vain leivän vuoksi, nälkätalvia, tyhjien päivien loppumatonta tuskaa ja kaikenlaista ihmisen alennustilaa, sen syljettyä sielua.

-- Missä on Jumala tuossa elämässä, missä siinä on tilaa Häntä varten?

Vanhus nukkui. Minun teki mieleni ravistaa häntä ja huutaa:

-- Puhu!

Pian hän heräsi itsekin, räpytti silmiään, hymyili.

-- Ohoh, -- sanoi hän, -- aurinko on jo keskitaivaalla! Täytyy minunkin lähteä!

-- Mihinkäs nyt tällaisessa kuumassa lähtisitkään? Meillä on leipää, teetä ja sokeria. Enkä minä voikaan päästää sinua pois, anna ennen se, minkä lupasit!

Hän nauroi:

-- En minä itsekään luovu sinusta, sinä äkäpää!

Sitten hän lausui miettivästi:

-- Kuule Matvei, heitäppäs tuo kulkeminen helvettiin; se on sinulle liian myöhäistä ja liian aikaista! Täytyy lukea; kas se olisi oikein!

-- Eikö se ole jo myöhäistä?

Katsos minuun, -- sanoi hän, -- viisikymmentäkolme vuotta olen vanha, vaan vielä tähän päivään saakka opin lapsilta lukutaitoa!

-- Minkälaisilta lapsilta? -- kysyin minä.

-- On sellaisia olemassa! Katsos, sinun pitäisi elää niiden kanssa noin vuosi tahi pari. Lähdeppäs sinä täältä erääseen tehtaaseen, se ei ole kaukana täältä, noin satasen virstaa, siellä minulla on hyviä ystäviä!

-- Näetkös, kerro sinä ensin mitä aioit kertoa, sitten minä mietin mihin lähtisin!

Me kävelimme polulla tien vieressä ja taas minä kuuntelin hänen sointuisaa ääntänsä ja omituisia sanojansa.

-- Kristus, ensimäinen tosikansallinen Jumala syntyi kansan hengestä kuin fenikslintu liekistä.

Ja samassa hän itse leimahti tuleen, heilutti pientä kättänsä kasvojensa edessä, ikäänkuin hän olisi pyydystellyt ilmasta uusia sanoja ja lauloi:

-- Kauvan on kansa kantanut hartioillaan yksityisiä ihmisiä, lukemattomia kertoja se on antanut niille työnsä ja tahtonsa; on kohottanut ne yläpuolelleen ja on nöyrästi odottanut, että ne näkisivät niille laitetuista korkeuksista oikeuden ja kohtuuden teitä. Vaan kansan valitsemat päihtyivät, noustuaan korkealle ja turmeltuivat nauttien valtaansa, unohtivat sen, joka heidän oli kohottanut, jäivät huipuille, vaan iloisen helpotuksen sijaan tulivat he vaikeaksi sorroksi koko maailmalle. Kun kansa huomasi, että hänen lapsensa, joita se oli imettänyt verellään, olivat tulleet sen vihollisiksi, lakkasi se luottamasta heihin, se tahtoo sanoa, kansa ei ruokkinut niitä enää vaan jätti hallitsijat yksinäisiksi ja ne kaatuivatkin, sekä samalla hävisi heidän valtioittensa suuruus ja voima. Kansa käsitti, ettei elämän laki ole siinä, että kun on kohotettu yksi jäsen perheestä ja ravittu häntä kansan tahdolla, sitte eletään hänen järjellään, vaan että elämän todellinen laki on siinä, että kaikki itse nousevat korkeuteen, jotta jokainen omilla silmillään näkisi elämän tiet, -- ja sinä päivänä jolloin kansa käsitti välttämättömäksi, että kaikkien ihmisten pitäisi olla samanlaisia, sinä päivänä syntyi Kristus! Useat kansat ovat eri tavalla koettaneet kuvata unelmiaan oikeudesta ja kohtuudesta elävässä henkilössä, ovat koettaneet luoda kaikille samanlaisen Jumalan ja usein ovat yksityiset ihmiset, joita kansan ajatus siihen on pakottanut, koettaneet takoa sitä vahvoihin sanoihin, jotta se ikuisesti eläisi. Ja kun kaikki nämä ajatukset tulivat yhteen liitetyiksi niin syntyi niistä elävä Jumala, kansan rakas lapsi, Jesus Kristus!

Se, mitä hän puhui Kristuksesta, nuoresta Jumalasta, oli läheistä minulle, vaan sitä kansaa, joka synnytti Kristusta, en voinut käsittää.

Minä sanoin sen hänelle, vaan hän vastasi:

-- Jos tahdot tietää, niin kyllä kerran tulet käsittämäänkin, jos tahdot uskoa, niin tulet tietämään!

Kolme vuorokautta me kävelimme pitämättä kiirettä ja koko ajan hän opetti minua, jutellen menneistä ajoista.

Hän kertoi koko kansan elämäkerran siihen päivään saakka; kertoi meteliajasta ja siitä miten kirkko vainosi narreja, iloisia ihmisiä, jotka herättivät kansan muistoa ja kylvivät sille totuutta leikinlaskullaan.

-- Ymmärrätkö, -- kysyi hän, -- kuka sinun Savelkasi on?

-- Kyllä huomaan!

-- Niin, niin! Muista: pieni tulee suuresta ja suuri on kokoonpantu pienistä osista!

Saavuimme Verhoturjeen Stefanin luo, sitte sanoi ukko minulle:

-- Tästä käännyn minä pois ja sinun tiesi kulkee toisaalle päin!

Minun ei tehnyt mieleni erota hänestä, vaan huomasin että täytyi se tehdä, koska hänen ajatuksensa masensivat minua, hän oli herättänyt sieluni syvyyksiä myöten, hän oli kyntänyt sen ylös kuin keväisen pellon.

-- Mitä sinä mietit? -- kysyi hän. -- Meneppäs tehtaaseen ja työskentele siellä sekä juttele ystävieni kanssa; et sinä sillä mitään häviä, usko pois! Se on selväpäistä kansaa siellä, katsos, minä olen oppinut niiden luona, ja näethän etten olekaan vallan tyhmä, vai mitä?

Hän kirjotti jonkinlaisen kirjelapun ja pisti sen minun kouraani.

-- Tosiaankin, mene sinne! Kyllä näet, etten tarkota sinulle pahaa. Siellä on uudestisyntynyttä ja elävää kansaa? Etkös usko?

-- Näetkös, pikkuiset silmät näkevät paljon, vaan onko se kaikki olemassa, mikä heistä näkyy?

-- Sinä, -- huusi hän, -- katsoppas koko olemuksellasi, sydämelläsi, sielullasi! Sanoinkos minä sinulle; usko? Minä sanoin -- hanki tietoja!

Me suutelimme toisiamme ja hän lähti. Hän kulki kevyesti, ikäänkuin hän olisi kaksikymmentävuotias ja ikäänkuin pelkät ilot odottaisivat häntä tulevaisuudessa. Minusta tuntui niin ikävältä seurata silmilläni tuota lintua, joka lensi minulta pois tietämättä minne, johonkin, jossa hän taas tulee laulamaan laulunsa. Minun päässäni oli hirveä epäjärjestys, ajatukset vetelehtivät siellä kuin vähävenäläiset aamulla varhain markkinoilla; hitaasti, unisesti, kömpelösti, eivätkä mitenkään löytäneet oikeata paikkaansa. Kaikki oli omituisesti sekasin: minun ajatuksellani oli vieras loppu, vieraalla ajatuksella minun alkuni. Minua kiukutti ja nauratti, olin ikäänkuin survottu sisältäpäin.

Kun tulin pois Verhoturjeesta ja kysyin ihmisiltä mihin tie vie, vastasivat he minulle:

-- Issetin tehtaaseen.

Sinne juuri lähetti minut vanhus, sentakia käännyin siltä tieltä paikalla pois. Minua ei haluttanut lähteä sinne.

Kuljeskelin kyliä myöten, katselin. Kansa oli siellä paikkakunnalla synkkämielistä ja korskeaa, eikä minua haluttanut puhua kenenkään kanssa. Kaikki katselivat minua epäluulosesti, nähtävästi pelkäsivät, etten vaan mitään varastaisi.

-- Jumalanrakentajia, -- ajattelin minä, katsellen rokonarpisia talonpoikia. Kysyin heiltä: minne matka?

-- Issetin tehtaaseen.

-- Mitä nyt, vievätkös tässä kaikki tiet siihen tehtaaseen? -- ajattelin minä ja lähdin kiertämään kyliä ja metsiä, ryömin ikäänkuin koppakuoriainen heinää myöten ja yhtäkkiä huomasin kaukaa tuon tehtaan. Siitä nousi savu, vaan ei se houkutellut minua. Minusta näytti että olin hukannut puolet itsestäni, enkä voinut ymmärtää mitä minä tahdoin. Minun oli paha olla. Harmaa, laiska kiukku liikkui sielussani, ilkeä nauru leimahti, kipinöi, teki mieleni loukata kaikkia ihmisiä ja itseänikin.

Ja yhtäkkiä, vallan itsekin huomaamatta minä päätin: menen tuohon tehtaaseen, piru vieköön menenkin.

Ja minä lähdin siihen likaiseen helvettiin: laaksossa, vuorien välissä, joilta metsä oli hakattu pois, makasivat rakennukset; kattojen alta kävi tuli ylös, pitkät savupiiput kohosivat taivaaseen, kaikkialta herui höyryä ja savua, maa oli likaantunut noesta, vasara ulvahteli kumeasti; ryske, vinkuna ja villi kitinä tärisyttivät savuista ilmaa. Kaikkialla rautaa, puita, tiiliä, savua, höyryä ja pahaa hajua ja siinä kuopassa, joka on täynnä kaikenlaista raskasta ja painavaa, vilahtelevat ihmiset, mustat kuin kekäleet.

-- Kiitoksia vaari! -- ajattelin minä. -- Oletpas lähettänyt minua oikeaan paikkaan!

Ensi kerran eläessäni näen tehtaan läheltä, tulen vallan kuuroksi tottumattomuudesta ja on vaikea hengittää.

Kävelen katuja myöten, haen lukkoseppä Pjotr Jagihia. Kysynpä keneltä tahansa, kaikki vastaavat karkeasti, ikäänkuin olisivat kaikki aamulla tapelleet keskenään eivätkä vielä ole rauhottuneet.

Mietin itsekseni:

-- Jumalanrakentajat!

Tulipa vastaan mies, joka näytti ihan karhulta, hän oli liassa kiireestä kantapäähän saakka, hänen vaatteittensa rasvanen lika vallan säteili auringossa, -- minä kysyin häneltä, eikö hän tuntisi lukkoseppää Pjotr Jagihia.

-- Ketä?

-- Pjotr Jagihia.

-- Mitä varten?

-- Tarvitsen häntä.

-- Minä se olen!

-- Päivää!

-- No, päivää! Mitäs sitte?

-- Tässä teille on kirjelappu.

Mies oli pitempi minua, hänellä oli leveä parta ja leveät hartiat, kasvot noessa, pieniä harmaita silmiä tuskin näkyi tiheitten kulmakarvojen alta, lakki oli takaraivolla, hiukset lyhyiksi leikatut. Hän näytti talonpojalta eikä kuitenkaan näyttänyt siltä.

Hän luki nähtävästi suurella vaivalla, hänen kasvonsa rypistyivät kokonaan, viiksensä vapisivat. Vaan yhtäkkiä kasvonsa sulivat, valkoset hampaat pilkistivät esiin, avautuivat hyvät lapsensilmät ja iho poskillaan alkoi kiiltää.

-- Jahah, -- huusi hän, -- onpahan elossa tuo Jumalan kukkanen! Hyvä. Meneppäs poika tuota katua loppuun saakka, sitte käänny vasemmalle metsään; päin, siellä on vuoren juurella talo, jossa on vihreät ikkunaluukut, siellä kysy opettajaa, häntä kutsutaan Mihailiksi, hän on veljenpoikani. Näytä hänelle tuo lappu; minä tulen pian itse sinne, näkemiin!

Hän puhui ikäänkuin sotamies puhaltaa torvella merkinantoa, heilautti kättään ja lähti pois.

-- Aluksi on tämäkin huvittavaa! -- ajattelin minä. Talossa otti minut eräs kömpelö poika vastaan, jolla oli karttuunipaita päällä ja esiliina edessä, hänen hihansa olivat ylöskäärityt, kätensä hienot ja valkoset. Hän luki paperilapun ja kysyi:

-- Onko isä Joonas terve?

-- Jumalan kiitos, kyllä.

-- Eikö hän luvannut käydä täällä?

-- Hän ei puhunut siitä mitään. Kutsutaanko häntä Joonaaksi.

Nuorukainen katsoi minuun epäluulosesti ja luki vielä kerran tuon lapun.

-- No mitenkä sitte? -- sanoi hän.

-- Hän sanoi itsensä Jehudiiliksi.

Nuorukainen hymyili.

Se on vaan lisänimi, niin minä häntä kutsun.

-- Katsos sinua, -- ajattelin minä.