Part 12

Me olemme unohtaneet, että nainen on synnyttänyt Kristuksen ja on nöyränä saattanut hänet Golgatalle; me olemme unohtaneet, että hän on menneisyyden kaikkien pyhien ja kauniitten ihmisten äiti ja että me kamalassa ahneudessamme olemme unohtaneet naisen arvon, käytämme häntä huviksemme ja kotieläimeksemme työtä varten, sentakia hän ei synnytäkään enää elämän pelastajaa, vaan kylvää siihen ainoastaan ilkiöitä, heikkoutemme hedelmiä.

Hän kertoo luostarista, kuulen että useat siinä elävät pakosta. Ja yhtäkkiä hän lausuu syleillen minua:

-- Minulla on täällä ystävätär, hyvä, puhdas tyttö rikkaasta perheestä... voi miten vaikeata on hänelle, jos sinä tietäisit! Katsos, hänenkin pitäisi tulla raskaaksi: jos hänet ajettaisi ulos täältä, niin hän lähtisi kummiäitinsä luokse.

-- Herra Jumala! ajattelin minä. -- Voi onnetonta... Ja vielä kerran vavahti uskoni Jumalan kaikkitietäväisyyteen ja lakien oikeudenmukaisuuteen, -- voidaanko ihminen panna sellaiseen asemaan, jotta laki tulisi täytetyksi?

Vaan Kristiina kuiskasi hiljaa korvaani:

-- Jos sinä voisit myöskin hänen kanssaan...

Hän murhasi minut niillä sanoillaan, olin valmis suutelemaan hänen jalkojaan! Koska minä ymmärsin, että ainoastaan puhdas nainen, joka tuntee äitiyden arvon, voi puhua sillä tavalla. Minä tunnustin hänelle epäilykseni; hän työnsi minut pois ja alkoi itkeä pimeydessä, enkä minä enää uskaltanut lohduttaakaan häntä.

-- Luuletko, ettei minua hävettänyt kutsua sinua? -- sanoi hän nuhdellen. -- Minä olen kaunis ja terve, luuletko, että minun on niinkään helppoa kerjätä mieheltä syleilyä kuin almua? Miksi minä lähdin luoksesi? Huomasin, että sinä olit ankara ihminen, sinulla olivat totiset silmät, puhuit vähän, etkä kiivennyt nuorten nunnain kimppuun. Ohimollasi oli harmaita hiuksia. Vaan sitäpaitsi, en juuri tiedä minkä tähden, vaan sinä näytit minusta hyvältä, ystävälliseltä. Ja kun sinä niin pahasti sanoit tuon ensimäisen sanan, niin minä rupesin itkemään, luulin että olin erehtynyt. Vaan sitten kuitenkin päätin, Jumala siunatkoon! -- ja kutsuin.

-- Anna minulle anteeksi, -- pyysin minä. Hän suuteli minua.

-- Jumala antaa anteeksi!

Tässä koputteli akka ovelle, ja kuiskasi:

-- Lähtekää nyt, paikalla soitetaan aamujumalanpalvelukseen.

Ja kun hän saattoi minut käytävien läpi, sanoi hän:

-- Antaisitteko minulle ruplasen? Minä olisin mielelläni tappanut hänet.

Noin viisi päivää elin Kristjan kanssa, vaan enemmän ei enää ollut mahdollista: niin köörilaulajattaret kuin nunnatkin alkoivat kovasti kiusata minua ja minun teki mieleni olla yksin ja miettiä tuota tapausta. Miten voidaan naista kieltää lapsia synnyttämästä, jos hän tahtoo niitä ja jos lapsia aina on ollut ja tulee olemaan uuden elämän alkuna, uutten voimien kantajina. Oli vielä yksi seikka, jota minun täytyi välttää; Kristja näytti minulle ystävättärensä: hän oli vieno, vaaleatukkainen ja sinisilmäinen tyttörukka, kovasti Olgan näköinen. Kasvonsa olivat puhtaat ja äärettömän surullisena katseli hän maailmaan. Kaikki veti minua hänen puoleensa ja Kristjakin aina vaan kehotti. Vaan minusta oli hänen laitansa hiukan toinen: Kristiinahan ei enää ollut tyttö, vaan Julia oli viaton ja hänen miehensäkin täytyi olla samanlaisen. Enkä minä luottanut itseeni, en tiennyt kuka minä olen; Kristjan kanssa se ei häirinnyt minua, vaan sen toisen kanssa se voi häiritä; miksi, sitä en tiennyt, tunsin vaan, että se voi. Sanoin hyvästi Kristjalle; hän itki hiukan, pyysi että minä kirjoittaisin hänelle, tahtoi ilmottaa, jos hän tulee raskaaksi ja antoi minulle salaisen osotteen. Piankin minä kirjotin hänelle, hän vastasi hyvin hyvällä kirjeellä; sitten kirjotin taas, vaan en enää saanut vastausta. Ja vasta puolentoista vuoden päästä sain häneltä kirjeen Donin takaisilla seuduilla, se oli myös kauvan maannut postissa. Siinä hän ilmotti, että hänelle oli syntynyt poika, Matvei, se oli terve ja iloinen; setä oli juonut itsensä kuoliaaksi ja hän asui nyt tätinsä luona. Nyt, kirjotti hän, olen itse herrani ja käskijäni ja jos tulet, otan sinut ilolla vastaan. Minun teki kyllä mieleni nähdä poikaani ja satunnaista vaimoani, vaan sinä aikana olin juuri löytämäisilläni oikean tien enkä päässyt, lupasin myöhemmin tulla.

Sitten hän meni naimisiin erään kirja- ja kuvakauppiaan kanssa ja siirtyi Rybinskiin asumaan.

Kristiinassa minä tapasin ensi kerran ihmisen, jolla ei ollut pelkoa sielussansa ja joka oli kaikin voimin valmis taistelemaan olemassaolonsa edestä. Vaan silloin minä en vielä osannut pitää täydessä arvossa sitä suurta piirrettä hänessä.

Sen tapauksen jälkeen Kristiinan kanssa koetin minä työskennellä kaupungissa, vaan ei miellyttänyt siellä, oli ahdasta ja tukahuttavaa. Työnjohtajat eivät miellyttäneet minua sielunsa alastomuuden takia ja koska he noin avonaisesti antautuivat isännän valtaan, jokaisen käytös ikäänkuin huusi:

-- Noh, ottakaa, syökää ruumistani ja juokaa vertani, minulla ei ole mihin menisin maailmassa!

Minun oli tuskallista heidän kanssaan, he joivat, haukkuivat toisiaan turhanpäiten, lauloivat tuskastuttavan surullisia lauluja, tekivät työtä yötä päivää ja isännät lämmittelivät vaan rasvasia kylkiään heidän vieressänsä. Leipomossa oli ahdasta, likaista, ihmiset nukkuivat kuin koirat, viina ja irstaisuus oli heidän ainoa ilonsa. Kun minä puhuin elämän epäjärjestyksestä, kuuntelivat he kyllä ilman mitään, tulivat surullisiksi, myönsivät; kun minä sanoin, että meidän pitäisi hakea Jumalaa, huokasivat he, vaan minun sanani eivät juuri pysyväisesti tarttuneet heihin. Joskus he yhtäkkiä alkoivat laskea leikkiä minusta, ilman, että käsitin miksi? Ja pilkkasivat hyvin pahasti.

Kaupungeista minä en pitänyt. Minä en kärsinyt ihmisten ahnetta melua ja huoletonta kaupantekoa kaikella ja kaikkien kanssa; suurkaupungin melusta hullaantuneet ihmiset olivat vieraita minulle. Siellä oli liiaksi kapakoita, liiaksi kirkkoja, oli rakennettu paljon ja suuria taloja, vaan ihmisten oli ahdasta elää; ihmisiä oli paljon eikä kukaan elänyt itseään varten, jokainen oli sidottu kiinni asiaansa ja nähtävästi juoksee elinikänsä yhtä rataa myöten kuten koira ketjussa.

Kaikissa äänissä kuulen väsymystä; jopa kirkonkin kello soi toivottomana ja koko sielullani tunnen, että kaikki ei ole juuri niin kuin sen pitäisi olla, ei ole!

Joskus teen pilaa itsestäni, kas kun on olemassa vielä sääntöintoilija! Vaan vaikka se on naurettavaa, ei se kuitenkaan ole lystiä: näen ainoastaan virheitä kaikkialla enkä kumminkaan käsitä järjelläni syytä siihen ja sitä enemmän se vaivaa. Vajoan pohjaan.

Öisin muistuu mieleeni vapaa elämäni ja erittäin selvästi yösijani kentillä.

Kentällä on maa ympyriäinen, käsitettävä, rakas sydämelle. Makaat joskus siellä kuin kämmenellä pikkuisena ja yksinkertaisena, ikäänkuin lapsi, puettuna lämpöiseen sumuun, tähtitaivaan peittämänä ja liitelet siellä sen kanssa tähtien ohi.

Väsynyt ruumis täyttyy voimakkaalla heinien ja kukkien tuoksulla; tuntuu ikäänkuin makaisi kehdossa ja näkymätön käsi liekuttaisi sitä hiljaa, nukuttaen ihmistä...

Varjot uivat, koskettelevat heinien varsia: yltympärillä on kahinaa ja kuiskauksia; jossain on maamyyrä ryöminyt esiin kolostaan ja viheltää hiljaa. Kaukana maan äärellä nousee jotain mustaa, kenties on se joku hevonen, se seisoo ja sulaa sitten lämpösen sumun mereen. Ja taas se ilmestyy toisessa paikassa, toisessa muodossa... Niin liikkuu hiljakseen koko yön kentillä maan unen mykkiä vartijoita, kesäöitten helliä varjoja. Tunnet, että sinun ympärillesi, koko maailman ympärille on elämä piiloutunut, leväten herkässä puoliunessa ja ihminen tuntee omantunnontuskia siitä, että se ruumiillaan on lämännyt heinää.

Yölinnut lentävät hiljaa, palanen maata on saanut elämää, on tempautunut pois maasta, on saanut siivet halultaan, ja lentää täyttämään sen.

Heinät kahisevat... Joskus vierii käteni yli pikkuinen pehmoinen hiiri, -- vavahdan ja vielä syvemmin tunnen elämän runsauden, jopa maakin, mehukas maa elpyy allani, se tuntuu niin omaiselta.

Ja minä kuulen miten se hengittää, tekee mieli tietää, minkälaista unta se mahtaa nähdä ja minkälaiset voimat salaa kypsyvät sen syvyydessä, miten se huomenna katsoo aurinkoon, millä se ilahuttaa aurinkoa, joka sitä kaunotarta rakastaa.

Tuntuu ikäänkuin koko ihminen sulaisi nojaten sen rintaan ja koko ruumis kasvaa täyttyen lämpösellä ja tuoksuvalla mehulla rakkaan äidin rinnasta; näen itseni lakkaamatta, ikuisesti maan lapsena ja ajattelen kiitollisena: -- Minun omaiseni!

Maasta vuotaa näkymätön hyvien voimien virta, ilmassa värehtii kirpeitä tuoksuja -- maa näyttää taivaan suitsutusastialta ja ihminen on siinä sysi ja suitsutusaine.

Kiireesti palavat tähdet osottaakseen koko kauneutensa ennen kuin aurinko nousee; uni ja rakkaus syleilevät minua, juovuttavat ja sielusi kautta käy polttavan valoisa toivon säde: jossain on kaunis Jumala! -- Hakekaa ja te löydätte -- se on hyvin sanottu ja niitä sanoja ei pidä unohtaa, koska ne sanat ovat tosiaankin ihmisjärjen arvoiset.

Niin pian kuin vaan kevät pilkisti kaupunkiin, lähdin minä tieheni; olin päättänyt kulkea Siperiaan, koska kerran sitä minulle oli kiitetty, vaan matkalla minut pysäytti ihminen, joka antoi sielulleni siivet koko elinijäkseni ja osotti minulle oikean tien Jumalan luokse.

Minä tapasin hänet matkalla Permistä Verhoturjeeseen.

Makasin metsän reunalla, olin laittanut itselleni tulen ja keitin vettä teetä varten. Oli puolipäivä, kovasti kuuma, ilma oli täynnä puunpihkaa, tuntui öljyseltä ja paksulta, vaikea oli hengittää. Linnuillakin oli kuuma, ne olivat paenneet syvälle metsään, iloisesti rakentaen siellä elämätään. Oli hiljaista. Tuntui siltä kuin pian kaikki sulaisi auringon alla ja maata myöten olisi virrannut erivärisissä ojissa puita, kiviä ja minun kivettynyt ruumiini.

Yhtäkkiä kulkee Permin puolelta ihminen ja laulaa korkealla värisyttävällä äänellä. Nostin pääni, kuuntelin ja näin: sieltä päin astuskelee pikkuinen vaeltaja Valkosessa papinpuvussa, teekannu vyöllä ja vasikannahkanen laukku sekä pieni pata selässä. Hän kävelee reippaasti ja jo kaukaa nyökkää hän minulle päätään sekä hymyilee. Hän oli vallan tavallinen kulkuri, sellaisia on paljon ja se on vahingollinen ihmislaji: kulkeminen on heistä tuottava ammatti, ne ovat tyhmiä, lörpöttelijöitä, valehtelevat aina kamalasti; juovat paljon ja ovat valmiita varastamaankin. Minä vihasin heitä koko sieluni voimalla.

Hän tuli luokseni, otti pois lakin päästään, ravisti päätänsä, niin että hiuspalmikkonsa hyppi ja alkoi lörpötellä.

-- Rauha sinulle, ihmiseni! Onpas tämä kuumuutta, kaksikymmentäkaksi astetta kuumempaa kuin helvetissä!

-- Koskas te sieltä tulitte? -- kysyin minä.

-- Kuusisataa vuotta sitten!

Hänellä oli reipas, iloinen ääni, pää oli pikkuinen, otsa korkea; kasvot olivat täynnä pieniä ryppyjä, näytti siltä kuin hämähäkin verkko olisi peittänyt ne; hänen partansa oli sellainen puhdas, harmaa, vaan ruskeat silmänsä säteilevät kuin nuorella ihmisellä.

-- Katsos, -- mietin minä, -- mikä lysti sääskinen!

Vaan hän yhä vain jutteli:

-- Voi tuota Uralia!... Sehän vasta on kaunis! Onpa tuo Herra Jumala suuri mestari mitä tulee maailman koristamiseen: mitenkä hän on kaikki metsät ja joet ja mäet niin hyvin asettanut!

Hän riisui päältänsä matkatamineet, hyörii ja pyörii siinä pukin tavalla; huomasi, että minun teekannuni kiehui, nosti sen paikalla pois ja kysyi ikään kuin vanha toveri:

-- Panetko omaa teetäsi sisään, tahi juommeko minun teetäni?

Minä en vielä ennättänyt vastata, kun hän oli jo päättänyt asian:

-- Juodaanpas minun teetä, se on aika hyvää, eräs kauppiaanvaimo lahjoitti sitä minulle, se on kallista teetä!

Minä hymähdin:

-- Oletpas sinä aika pukinnäköinen!

-- Mitäs siitä! -- sanoi hän. -- Tuo kuumahan kuolettaa, vaan varroppas kun lepään, niin silitän kaikki ryppyni!

Hänessä oli jotain, mikä muistutti Savelkaa ja minun teki mieleni laskea leikkiä hänen kanssaan.

Vaan jo viiden minuutin päästä minä kuuntelin suu auki hänen puhettansa, joka tuntui niin kummallisen tutulta ja kuitenkin niin uudelta, kuuntelin häntä ja tuntui kuin ei hän puhuisi, vaan minun oma sydämeni laulaisi aurinkoisten päivien iloa.

-- Katsos... Eikö tämä ole juhlaa, eikö tämä ole paratiisi? Juhlallisina kohoavat vuoret auringon puoleen ja nousevat metsät vuorten huipuille; pikkuinen tomuteränen jalkojesi alla nousee siivekkäänä elämän valoon, ja kaikki laulaa ilon psalmeja, vaan sinä, ihminen, sinä maailman isäntä, miksi sinä istut synkkänä?

-- Mikähän kummallinen lintu tämä on, -- kysyin minä itseltäni ja sanoin hänelle tutkivasti:

-- Vaan jos surulliset ajatukset vaivaavat? Hän osotti sormellaan maahan:

-- Mikä tämä on?

-- Maa.

-- Ei! Katso korkeammalle!

-- Heinäkö?

-- Vielä korkeammalle!

-- Noh, varjoni!

-- Sinun ruumiisi varjo, -- sanoi hän, -- vaan ajatukset ovat sinun sielusi varjot! Mitä sinä pelkäät?

-- Minä en pelkää mitään.

-- Valehtelet! Jos sinä et pelkäisi, niin olisivat ajatuksesi reippaita. Pelko synnyttää surua, vaan pelko tulee uskon puutteesta. Niin, niin! Juo teetä!

Hän kaataa teetä kuppeihin ja puhuu lakkaamatta:

-- Tuntuu ikäänkuin olisin sinut jo kerran nähnyt, mitä? Oletko sinä ollut Walaamilla?

-- Olen.

-- Koska? Jahah, -- sitten se ei ollut siellä! Vaan minusta näytti, että minä sinun punasen tukkasi olisin nähnyt siellä. Huomattavat kasvot! Niin! Olenkos nähnyt sinut Solovetzkissa?

-- Minä en ole ollut Solovetzkissa.

-- Et ole ollut? Se on väärin se! Luostari on vanha ja hyvin kaunis. Käy katsomassa!

-- Niinpä et olekaan nähnyt minua! -- sanoin minä ja tuntuu ikäänkuin loukkaavalta, että asianlaita on sillä tavalla.

-- No mikä sitte! -- huudahti hän. -- Ennen en ole nähnyt, mutta nytpäs näen! Vaan silloin oli nähtävästi toinen siellä, joka oli sinun näköisesi. Eikö se ole sama?

Minä nauroin.

-- Mitenkäs se sitten olisi sama?

-- Miksi sitte ei?

-- Vaan minähän olen minä ja toinen on toinen!

-- Oletko sinä häntä parempi?

-- En tiedä.

-- Enkä minäkään tiedä.

Katselen häneen ja tulen kärsimättömäksi. Tahtoisin, että hän puhuisi ja puhuisi lakkaamatta. Vaan hän ryyppäsi teetä ja muistutteli jotain mieleensä:

-- Niin, vaan sehän oli raajarikko ja häpesi sitä sangen kovasti. Kaikki nämä raajarikot, kierot, olkoot ne sitä sisältä tahi ulkoapäin ovat luonnottoman itserakkaita! Katsokaa, minä olen kierosilmä, -- tahi siellä toinen sanoo: minäpä olen raajarikko, vaan te ihmiset älkää huomatko, että minä olen sitä. Ja tuokin oli sellainen. Hän kertoi minulle: "kaikki ihmiset ovat roistoja; he näkevät, että minulla on yksi silmä ja sanovat minulle: sinä olet kierosilmä. Ja sentakia ne ovat ilkiöitä!" Vaan minä sanoin hänelle: sinä, velikulta, olet itse roisto ja ilkiö, ellet ole narri, valitseppas kumpana tahdot olla mieluummin! Ymmärräthän: eihän se ole tärkeätä, miten ihmiset katsovat sinuun, vaan se, miten sinä itse katselet ihmisiin. Sentakia, ystäväni, olemmekin sekä kieroja että sokeita, että yhä vaan katselemme ihmisiä, haemme niissä likaa ja sammutammekin valomme toisten pimeydessä. Vaan valaise sinä valollasi toisten pimeyttä ja sinun tulee hyvä olla. Ihminen ei näe hyvää kenessäkään paitsi itsessään ja sentakia on koko maailma hänelle surullinen erämaa.

Hän ilvehtii ja katselee minuun, vaan minä kuuntelen häntä ikäänkuin metsään eksynyt kaukaista kellonääntä ja pelkään erehtyväni; ettei vaan pöllö huutaisi kaukaa! Ymmärrän, että hän on paljon nähnyt, on paljon rauhottanut itseään, vaan minusta näyttää, ettei hän pidä minusta, laskee minusta leikkiä jollain käsittämättömällä tavalla, hänen nuoret silmänsä hymyilevät. Sen jälkeen, kun olin kohdannut Antoniuksen, oli minun vaikeata luottaa ihmisen hymyilyyn. Minä kysyin häneltä kuka hän on.

-- Minua kutsutaan Jehudiiliksi, -- sanoi hän, -- ihmisille olen iloinen narri, itselleni hyvä ystävä!

-- Pappissäädystäkö?

-- Olin pappina jonkun aikaa, vaan sitten riistettiin minulta arvoni ja istuin kuusi vuotta Susdal-luostarissa! Sinä kysyt kai miksi? Saarnasinpa minä kirkossa kansakullalle, vaan se käsitti minua sangen jyrkästi sielunsa yksinkertaisuuden takia ja sitten sitä piestiin sentakia, vaan minut tuomittiin, ja siihen asia päättyikin. En enää muistakaan, mitä saarnasin. Olihan se aikoja sitten, siitähän tulee jo kahdeksantoista vuotta -- kyllä sen voikin jo unohtaa. Elin kaikenlaisissa ajatuksissa, eivätkä ne kaikki juuri mihinkään kelvanneet.

Kun hän nauroi, niin jokaisessa hänen kasvojensa rypyssä leikki nauru ja hän katseli ympärilleen, ikäänkuin juuri hän olisi luonut kaikki mäet ja metsät.

Kun ilma tuli viileämmäksi, jatkoimme matkaamme yhdessä etemmäs ja sitten hän kysyi tiellä:

-- Vaan mistä sinä olet kotoisin?

Uudestaan, kuten Antoniuksen edessäkin, teki mieleni asettaa kaikki menneet päivät vielä kerran riviin silmieni eteen ja katsella vielä kerran niiden kirjaviin kasvoihin. Juttelin lapsuudestani, Larionista, Savelkasta; vanhus nauraa hohotti ja huusi:

-- Voi rakkaita ihmisiä! Voi Jumalan hovinarreja, mitäs? Nämä, kultani, ovat ne oikeat, nämä vasta ovat Venäjän maan kukkia. Voi jumalanrakkaita!

Minä en käsittänyt niitä kiitoksia ja oli kummallista katsella hänen iloansa, vaan hän ei voinut kävelläkään naurun takia; hän pysähtyi pää selässä ja soi sekä huudahteli suoraan taivaaseen, ikäänkuin hänellä siellä asuisi hyvä ystävä jonka kanssa hän jakaa ilonsa.

Minä sanoin ystävällisesti:

-- Sinä olet jonkunverran Savelkan kaltainen.

-- Olenkos? -- huusi hän. -- Veli kulta, sehän on hyvin hyvä jos olen hänen kaltaisensa! Voi rakkaani, jos meidän veljeämme, tuota elävää ihmistä oikeauskoinen kirkko ei olisi hävittänyt jo aikoja sitten, olisivatkin asiat toisin Venäjän maassa!

Hänen puheensa oli käsittämätön.

Kerroin Titovista, vaan hän jo ikäänkuin näki appini edessään, pilkkasi sitä.

-- Kas tuota! Olenhan nähnyt tuollaisia, olenpas nähnyt! Ahneita, typeriä, pelkurimaisia kirppusia...

Vaan kun hän kuuli kertomukseni Antoniuksesta, ajatteli hän hiukan ja sanoi sitten.

-- Nii-iin! Tuomas. Vaan ei jokaisella Tuomaalla ole järkeä paljon, muutama Tuomas on itse typeryys!

Ja sivaltaen kädellä kimalaisia, koettaa hän niille vakuuttaa:

-- Pois, pois täältä! Voi hullua, kiipeää suoraan silmään... no, varoppas!

Minä pyydystelen hänen sanojansa tarkkaan, en jätä mitään pois: minusta näyttää, että ne kaikki ovat suuren ajattelun lapsia.

Minä puhuin ikäänkuin ripillä; vaan joskus, kun koskettelin Jumalaa, minä takerruin: minua pelotti ja samassa oli sääli jonkun takia. Jumalan kasvot olivat ajankuluessa likaantuneet sielussani, tahdoin puhdistaa niitä päivien noesta, vaan huomasin, että pyyhkin sieluani tyhjyyteen saakka ja sydämeni, herkkä sydämeni vavahti siitä.

Vaan vanhus yhä vain rohkaisi minua nyökäten päällään:

-- Ei mitään, älä pelkää! Jos salaat niin valehtelet itsellesi etkä minulle. Puhu, puhu! Älä säästä sitä, mitä omistat, jos säret sen, teet uuden sijalle taas!

Kaikkiin minun puheisiin vastaa hän herkällä kaiulla ja yhä helpompaa on minun olla hänen kanssaan.

Tuli yö.

-- Seis, -- sanoi hän. -- Haetaan paikka yösijaa varten.

Me löysimme suojaa ison kiven alla, joka oli pois repeytynyt kotivuorestaan; siinä kasvoi pensaita, jotka mustana peitteenä riippuivat siitä alas, niiden lämpimään varjoon panimme maata. Sytytimme nuotiotulen, keitimme teetä.

Minä kysyin sitten:

-- Mitäs sinä nyt kerrot minulle, isä?

Hän hymyili.

-- Kerron kaikki mitä tiedän. Vaan älä sinä vain hae sanoistani kehotusta: minä en tahdo opettaa, vaan kertoa. Ne vain tahtovat kehottaa ja vakuuttaa, joille elämän kulku on vaarallinen, joita totuuden lisääntyminen vahingoittaa. He näkevät, että totuus palaa yhä heleämmin, koska yhä useammat ihmiset pitävät yllä sen tulta sydämissään, -- he huomaavat sen ja pelkäävät sitä. He kokoavat kiireimmän kautta niin paljon totuutta kun se heille on edullista, pusertavat sen pikkuiseen lippaaseen ja huutavat koko maailmalle: tässä on totuus, puhdas hengenravinto, katsokaas, niin se on ja tulee ikuisesti olemaan! Ja ne kirotut istuutuvat totuuden kasvoille ja kuristavat sitä, tarttuvat sen kurkkuun ja estävät kaikella tavalla sen voimia kasvamasta; ne ovat meidän ja kaiken olevaisen vihollisia! Vaan minä voin sanoa ainoastaan yhden asian: tänä päivänä se on niin, vaan miten se huomenna tulee olemaan, sitä en tiedä! Koska näetkös elämässä ei ole oikeata laillista isäntää; hän ei ole vielä tullut, enkä minä tiedä, miten hän tulee järjestämään asiat kun hän kerran saapuu: en tiedä mitä suunnitelmia hän tulee vahvistamaan, mitä hän hävittää ja minkälaisia temppeleitä hän tulee rakentamaan? Apostoli Paavali on kerran sanonut: "kaikki mikä tapahtuu on parasta" -- useat ovat ottaneet nämä sanat ikuiseksi totuudeksi ja ovat kadottaneet voimansa niiden takia, koska he ovat pysähtyneet yhdelle paikalle! Tämä kivi on voimaton, miksi? -- koska se on liikkumaton, veljeni! Eikä saa sanoa ihmiselle: pysy tässä! vaan täytyy sanoa: -- lähde etemmäs tästä!

Ensi kerran eläessäni kuulin sellaista puhetta ja se soi vieraalta korvissani, -- sillä ihminen itse kielsi itsensä, vaan minä hain sitä mikä ihmistä vahvistaisi.

-- Kuka sitten on se isäntä, onko se Jumala?

Vanhus hymyili.

-- Ei, -- sanoi hän, -- se on lähempänä meitä! Minä en tahdo sanoa sen nimeä, on parempi että itse arvaat sen. Koska ennen muita ja kaikkein voimakkaimmin uskoivat Kristukseen juuri ne, jotka tunsivat Hänet sydämessään jo ennen kuin he tapasivat Hänet, ja heidän uskonsa voimalla Hän nostettiin jumaluuden korkeuteen.

Hän piti minua ikäänkuin oven edessä, hän ei avannut ovea eikä sanonut, mitä hän oli peittänyt tuon oven taakse. Minussa kasvoi kärsimättömyys ja jonkinlainen harmi. Vanhuksen puheet näyttivät hämäriltä ja vaikka ajoittain säteili jonkinlaisia herkkiä kipinöitä hänen sanoissaan, niin ne ainoastaan pimittivät minua, valaisematta pimeyttä sielussani. Oli kuutamoyö, mustat varjot ympäröivät meitä, metsä päällämme kohosi vaieten ylös vuorelle, ja vuorten huippujen yläpuolella, puunoksien välissä säteilivät tähdet, ikäänkuin tuliset linnut. Jossain lähellä surisi oja, metsässä huudahteli silloin tällöin huuhkain ja kaiken sen yli elää hiljaa yössä vanhuksen puhe. Kummallinen ukko! Katsos, nyt hän ottaa poskeltaan jonkinlaisen koppakuoriaisen, pitelee sitä kämmenellään ja kyselee:

-- Mihin sinä, hulivili? Ai? Juoksepas heinään, olentoseni!

Tämä miellytti minua, minä pidän myös kovasti kaikista koppakuoriaisista ja aina minua huvittaa heidän salainen elämänsä heinien ja kukkien keskellä.

Asetin erilaisia kysymyksiä vanhukselle, tahdoin että hän puhuisi yksinkertaisemmin ja lyhyemmin, vaan sitte huomasin, että hän kierteli arvotuksiani, ikäänkuin hypäten niiden yli. Minä pidän hänen elävistä kasvoistaan, hellästi silittävät niitä nuotiotulen punaset heijastukset ja ne ihan vapisevat tuolla rauhallisella ilolla, jota minä niin haluaan. Kadehdin häntä; tämä ihminen on kokenut kaksin kerroin sen mitä minä ja vielä enemmänkin, vaan hänen sielunsa on nähtävästi kirkas.

Minä sanoin hänelle:

-- Eräs ihminen on sanonut minulle, että uskonto on ihmisten keksintö, vaan mitä sinä sanot siitä?

-- Minä sanon, että se ihminen ei tietänyt, mitä hän puhui, -- vastasi hän, -- koska uskonto on suuri ja luova tunne! Ja se syntyy ihmisessä sen elinvoimien yltäkylläisyydestä; voima on suuri tekijä ja häiritsee aina ihmisen nuorta järkeä, kiihottaen sitä toimintaan. Vaan ihminen on toiminnassaan sidottu ja ahdistettu, häntä estetään kaikilla tavoilla ulkoapäin, yhä vaan tahdotaan, että hän hankkisi leipää ja rautaa, eikä eläviä aarteita sielustaan. Ja ihminen on vielä tottumaton, ei osaa käyttää kaikkia voimiaan, pelkää henkensä kapinaa, luo hirviöitä ja pelkää epäsointuisan sielunsa heijastuksia eikä ymmärrä sen olemusta; ihminen palvelee uskonsa muotoja, omia varjojaan, sanon minä!

En tahdo väittää, että olisin ymmärtänyt häntä sinä silmänräpäyksenä, vaan minä suutuin kovasti jostain syystä ja ajattelin:

-- No, nyt minä en päästä sinua mihinkään tästä paikasta ennenkuin vastaat minulle peruskysymykseen!

Ja ankarana minä kysyin:

-- Miksi sinä kierrät Jumalaa?

Hän katseli minuun, kohottaen silmäkulmiaan ja sanoi: