Part 11

-- Viime keväänä meni mieheni Dnjeprille, puita uittamaan ja hävisi! Kenties hän on uponnut, kenties on löytänyt toisen naisen, kuka sen tietää? Appini ja anoppini olivat köyhiä, ilkeitä ihmisiä. Minulla oli kaksi lasta, tyttö ja poika, millä minä niitä olisin ruokkinut? Minä tein työtä, olin valmis tappamaan itseni työllä, vaan työtä ei ole ja mitä nainen saa työstään? Appini haukkui: "sinä olet lapsiesi kanssa kuin kivi kaulassamme, olet syönyt ja juonut meidät putipuhtaiksi!" Vaan anoppini sanoi: "sinä olet nuori, lähde kulkemaan luostareita pitkin, munkit ovat ahneita naisen perään, saat paljon rahaa". Minä en voi kärsiä, että lapseni näkisivät nälkää, -- siksipä nyt kuljeskelenkin! Pitäisikö upottaa ne, mitä? Katsos, tässä nyt kuljeskelen. Hän puhuu ikäänkuin unessa, epäselvästi hampaittensa välitse, vaan silmänsä huutavat äidin tuskasta.

-- Pikkupoikani on jo neljännellä. Hänen nimensä on Jooseppi ja tyttö on Hanka. Minä pieksin heitä, kun he pyysivät leipää, minä pieksin heitä. Minä olen kulkenut nyt jo kuukauden. Olen koonnut neljä ruplaa. Munkit ovat saitoja. Kunniallisella työllä olisin enemmän ansainnut! Voi piruja, piruja! Millä vedellä nyt pesen itseni puhtaaksi!

Täytyi jotain sanoa hänelle ja minä sanoin:

-- Lasten takia antaa Jumala sinulle anteeksi! Vaan nyt hän huudahti, ulvoi!

-- Mitäs minä siitä välitän? Minä en ole syypää Jumalan edessä. Jos hän ei anna anteeksi -- niin olkoon antamatta; vaan jos hän antaa anteeksi, niin ei kuitenkaan itse voi unohtaa! Helvetissä ei ole kamalampaa! Siellä ei ole lapsia kanssani!

-- Oh, -- ajattelin minä, -- turhaanpa minä häntä ärsytin kertomaan! Vaan hän ei enää voinut pysähtyäkään.

-- Eikä köyhiä varten ole Jumalaa, ei ole! Kun me lähdimme Seleny Kliniin, Amurin joelle, niin pidimme jumalanpalveluksia, rukoilimme ja itkimme apua, -- vaan auttiko Hän? Kolme vuotta vaivasimme itseämme siellä, ja ne jotka eivät kuolleet kuumeeseen, tulivat takasin kerjäläisinä. Isänikin kuoli, vaan äidiltäni mursi ratas jalan, kun olimme matkalla sinne, veljeni hukkuivat molemmat Siperiassa...

Hänen kasvonsa kivettyivät. Vaikka hän olikin synkkä, niin oli hän kuitenkin totinen, kaunis, hänen silmänsä olivat mustat, tukka paksu. Koko yön, aamuun saakka, juttelimme yhdessä, istuimme metsän reunalla, ratavartijan mökin takana, ja minä huomasin, että tuon ihmisen sydän oli palanut poroksi, hän ei voinut enää itkeäkään; ainoastaan silloin, kun hän muisteli lapsuusvuosiaan, hymyili hän kerran pari vasten tahtoaan ja hänen silmänsä tulivat pehmeämmiksi.

Ajattelin hänen puhuessaan:

-- Hän veristää varmaankin jonkun, murhaa jonkun! Tahi tulee hänestä julma irstailija, hän ei pääse siitä mihinkään!

Jumalaa minä en näe, enkä rakasta ihmisiä! -- sanoi hän. Mitä ihmisiä ne ovat, kun ne eivät voi auttaa toisiaan? Ihmiset! Voimakkaan edessä he ovat lampaita, heikon edessä susia! Sudetkin elävät laumottain, vaan ihmiset ovat kaikki hajalla ja ovat vihollisia toisilleen! Oh, paljon minä olen nähnyt ja näen, kaikkien pitäisi hävitä. He synnyttävät maailmaan lapsia, vaan eivät jaksa kasvattaa niitä, onko se hyvä? Minä, näettekös, löin omiani, kun ne pyysivät leipää, minä löin!

Vaan aamulla hän lähti pois luotani myymään ruumistansa munkeille, ja poistuessaan, sanoi hän häijynä:

-- Noh, yhdessä makasimme ja sinä olet voimakkaampi minua, miksi et käyttänyt hyväksesi ilmaista lihaa? Oh sinua!

Tuntui kuin hän olisi antanut korvapuustin!

Minä sanoin hänelle:

-- Turhaanpas loukkasit minua!

Hän loi silmänsä alas ja sanoi sitten:

-- Tekee niin mieli loukata ihmistä, vaikka syytöntäkin! Kas, sinä olet nuori vielä, vaan jopa olet vallan kuivettunut ja ohimosikin ovat harmaat, ymmärrän, että sinullakin on suruja... Mutta minusta on kaikki samantekevää! En sääli enää ketään. Hyvästi!

Hän lähti.

Kuutena vaellusvuotenani olen nähnyt paljon ihmisiä, jotka ovat olleet surun suututtamia: niissä on palanut sammumaton viha kaikkea vastaan, eivätkä ne ole voineet nähdä mitään, paitsi pahaa. He katselevat pahetta ja kylpevät siinä ikäänkuin kuumassa saunassa, he juovat sappea, ikäänkuin juopot viinaa ja nauravat, iloitsevat.

-- Meidän totuutemme on: kaikkialla pahetta, kaikkialla onnettomuutta, ulkopuolella sitä ei ole ihmiselle paikkaa!

He lankeavat villiin epätoivoon ja sen särkeminä elävät he mitä irstainta elämää ja likaavat maailmaa kaikin tavoin, ikäänkuin kostavat sille, että se on synnyttänyt heidät ja että heidän, oman heikkoutensa orjien, täytyy kuolemanpäiväänsä saakka ryömiä voimattomina maailman teitä myöden.

He kohottavat surun Jumalakseen ja kumartavat sitä, eivätkä tahdo nähdä mitään muuta kuin omia haavojansa, eivätkä tahdo kuulla muuta kuin epätoivon huokauksia.

Niitä tulee sääli, koska ne ovat jo kuten mielipuolia, vaan se taas ilettää kun näet, että he ovat valmiita sylkemään sappea silmiin jokaiselle ja sammuttaisivat auringonkin sapellaan jos he vaan voisivat.

Toiset taas ovat hädän sortamina niin peljästyneitä, että he vaikenevat, piiloutuvat elämän edestä, pikkuisina, arkoina, vaan he eivät kuitenkaan voi lähteä vallan piiloon.

Paljon ihmisiä ja sanoja on painautunut muistiini, suunnattomia kyyneleitä on itketty edessäni, vaan ei minua kertaakaan vielä ole huumannut kamala epätoivon nauru; kaikkia myrkkyjä olen maistanut, olen juonut vettä sadoista lähteistä enkä kertaakaan ole vielä itse vuodattanut heikkouden katkeria kyyneleitä.

Elämä nousi eteeni hirveänä hourailuna ja unelmana, se oli levottomien sanojen lumivihuri ja kyynelien polttava sade, lakkaamaton epätoivon huuto ja koko maailmaa kiusaava suonenveto, joka oli kipeä jonkun pyrkimyksen takia, jota järkeni ja sydämeni eivät käsittäneet.

Sieluni voivotti:

-- Ei se ole sitä!

Likaiset surun virrat vuotavat kaikkia maailman teitä myöten, ja kamalasti kauhistuen huomaan minä, ettei Jumalalla ole tilaa siinä sekavassa yksinäisten ihmisten joukossa. Hän ei voi missään ilmaista voimaansa, hän ei voi mihinkään tukea jalkojansa, surun ja pelon, vihan ja epätoivon, ahneuden ja irstaisuuden matojen syömä elämä hajoaa tomuksi, ihmiset yksinäisyyden heikontamina häviävät, koska he ovat erossa toisistaan.

Minä kyselen:

Oletko sinä tosiaankin ainoastaan ihmisen sielun unelma ja toivo, jonka epätoivo synkkänä voimattomuuden tuntina on luonut?

Minä näen, että jokaisella on oma Jumalansa ja jokaisen Jumala on ainoastaan hiukan korkeampi ja kauniimpi kuin sen palvelija ja synnyttäjä. Se painaa minua. Ihminen ei hae Jumalaa, vaan kärsimyksiensä unohdusta. Tuska karkottaa ihmisen kaikkialta ja hän lähtee pakoon itseään, tahtoo välttää omia tekojaan, pelkää olla mukana elämässä ja hakee vaan hiljaista nurkkaa, johon voisi piiloutua. Enkä enää tunne ihmisissä pyhää Jumalanhakemisen levottomuutta, vaan ainoastaan kuolemanpelkoa; enkä enää näe pyrkimystä iloita Jumalasta, vaan näen surua siitä miten pääsisi kärsimyksistään.

Sieluni huutaa:

-- Se ei ole sitä!

Tapahtui, että tapasin jonkun ihmisen: hän oli vakavissa mietteissä ja hänen silmänsä paloivat puhtaina... Tapaat hänet toisen kerran, hän on vielä samanlainen, vaan kolmannella tahi neljännellä kerällä, katsos, on hän vihanen tahi päissään, eikä enää ole vaatimaton, vaan hävytön, raaka ja pilkkaa Jumalaa.

Etkä voi käsittää miksi ihminen on mennyt rikki, missä hän on särkenyt itsensä? Kaikki ovat ikäänkuin sokeita ja kompastuvat helposti; harvoin kuulet elävää, henkevää sanaa; liian usein puhuvat ihmiset tottumuksesta vieraita sanoja eivätkä käsitä niiden merkityksen hyötyä eikä vahinkoakaan.

He kokoavat autuaitten munkkien puheita, erakkojen ja pyhimyksien sanoja ja jakavat niitä toisilleen, ikäänkuin lapset vaihtavat leikkiessään rikkimenneitten astiain kappaleita. Lopuksi en näe enää ihmisiä, vaan ainoastaan hävitetyn elämän jätteitä, -- likainen ihmistomu ajelehtii maailmaa myöten ja monenlaiset tuulet lakasevat sen kirkon rapuille.

Lukemattomat kansanjoukot hyörivät pyhäinjäännösten ja ihmeitätekevien jumalankuvien ympärillä, kylpevät lähteissä -- ja kaikkialta ne hakevat ainoastaan unohdusta.

Kirkolliset juhlakulkueet tuskastuttivat minua, -- ihmeitätekeviin jumalankuviin en uskonut enää lapsuudestani saakka ja luostarin elämä oli sen uskon lopullisesti hävittänyt minulta. Katselin joskus miten ihmiset suunnattomana harmaana matona ryömivät maantien tomussa, tuntemattoman voiman takaa-ajamina ja kiihtyneinä huusivat toisilleen:

-- Jouduta askeleitasi! Pian!

Ja niiden yläpuolella ui jumalankuva keltaisena lintuna, painaa heidän päänsä maahan ja minusta näyttää, että sen paino on kaikille liian raskas.

Tomuun ja likaan, kansan joukon jalkojen alle heittäytyy hulluja naisia, kuuluu villi kiljunta ja ihmisjoukko virtaa vapisevan ruumiin yli, tallaa, iskee sitä ja huutaa Jumalanäidin kuvalle:

-- Iloitse, kaikkein pyhin!

Kaikkien kasvot ovat tulleet inhottaviksi, ovat villiytyneet jännityksestä, märkinä hiestä, mustina liasta, -- ja koko tämän joukon kulkue, kumea jalkojen töminä loukkaa maata ja surettaa taivasta.

Vaan tien vieressä, puitten alla näkyy kerjäläisrivejä kuin kaksi kirjavaa nauhaa: sairaita, raajarikkoja täynnä mätäneviä haavoja, kädettömiä, jalattomia, sokeita, seisovia ja makaavia...

Maassa kiemuroivat vaivatut ruumiit; ilmassa vapisevat inhottavat kädet ja jalat ojentuvat ihmisten puoleen herättääkseen niiden sääliä. Kerjäläiset voivottelevat ja ulvovat; heidän haavansa palavat auringossa, he rukoilevat ja vaativat itselleen kopeekkaa Jumalan nimessä. Siellä on useita kasvoja, joissa ei ole silmiä, muutamissa taas silmät palavat sysinä; lakkaamatta syö tuska ruumiita ja luita, ne näyttivät kauheilta kukilta. Näet, että ihmisiä ajetaan takaa ja minä vihaan sitä voimaa, joka vetää ihmisiä tomussa ja liassa, -- mihin?

-- Ei se ole sitä!

Kävin ihanassa Kiovan kaupungissa, hämmästyin tuon vanhan venäläisen pesän kauneudesta ja suuremmoisuudesta.

Koetin jutella siellä erään munkin kanssa, -- häntä sanottiin hyvin viisaaksi.

Kerroin hänelle pitkin ja poikin, mikä minua vaivasi, ja etten voinut käsittää lakeja, joitten mukaan ihmisten elämä rakennetaan.

-- Kuka sinä olet?

-- Talonpoika.

-- Osaatko lukea?

-- Hiukan.

-- Lukutaito on lakki, joka ei sovi teidän päähänne! -- sanoi hän ankarana.

Huomasin, että hän tosiaankin oli viisas.

-- Oletko sinä shtundisti? -- kyseli hän.

-- En.

-- Jaha! Duhoboriko?

-- Miten niin?

-- Ajatuksistasi päättäen.

Hänen kasvonsa olivat vaaleanpunaset kuten keitetty kinkku ja silmänsä olivat pienet.

-- Jos sinä haet Jumalaa, -- sanoi hän, niin haet sitä tietysti kukistaaksesi hänet!

Ja hän uhkasi minua sormellaan:

-- Tunnenhan minä teidät! Vaan katsos, etkö sinä tahtoisi lukea sata kertaa "Uskon?" Kas, lue! Ja kaikki sinun tyhmyytesi häviävät kuin savu. Vaan yleensä, teidät kerettiläiset pitäisi lähettää Abessiniaan, Afrikaan, ethiopialaisten luo, niin! Siellä te piankin kuumuuden tähden oikaisisitte koipenne!

Minä kysyin häneltä:

-- Oletteko te olleet siellä Abessiniassa, te?

-- Olen, -- vastasi hän.

-- Vaan katsokaas, ette olekaan siellä heittäneet henkeänne.

Munkki suuttui.

Tapasin erään ihmisen Dnjeprillä: hän istui rannalla, vastapäätä luostaria ja heitteli kiviä veteen; hän oli noin viisikymmentävuotias, parrakas, kalju, kasvot täynnä ryppyjä, pää oli iso; sinä aikana minä jo tunsin vakavat ihmiset heidän silmistänsä, -- lähdin hänen luoksensa ja istuin hänen viereensä.

Oli ilta. Likainen Dnjepr kuljetti kiireesti vesiään, ja Dnjeprin takana kukki mäki kirkkoja; kirkkokupoolien pöyhkeä kulta vapisi auringossa, ristit säteilivät, jopa ikkunoittenkin lasit paloivat ikäänkuin jalokivet, -- näytti siltä kuin koko maa olisi avannut sylinsä ja olisi ylpeän anteliaana näyttänyt auringolle aarteitansa. Vaan ihminen minun vieressäni lausui hiljaa ja surullisesti:

-- Koko luostari pitäisi panna lasin alle, pitäisi karkottaa munkit sieltä ulos, eikä pitäisi päästää sinne ketään, -- ei ole enää olemassa ihmisiä, jotka ansaitsisivat elää sellaisen kauneuden keskellä.

Ikäänkuin satu, jonka joku viisas ja suuri mies oli kertonut, makasi luostari joen takana; kaukaa juoksevat sinne Dnjeprin aallot ja loiskivat iloisesti nähdessään sitä, vaan eipä sammu ihmisen ääni joen kummastuneessa laulussa.

-- Miten voimakkaasti se oli alettu, miten valtavasti rakennettu!

Ikäänkuin vanhaa unta muistelen ruhtinas Vladimiria, Antoniusta, Feodosiusta, venäläisiä sankareita, ja minun tuli jotain sääli.

Äänekkäästi ja iloisesti soivat lukemattomat kellot toisella rannalla, vaan vielä paremmin kuulen surullisia ajatuksia elämästä.

-- Emme kukaan muista sukulaisuuttamme. Kas, minä lähdin hakemaan oikeata uskontoa, vaan nyt ajattelen, missä on ihminen? En näe ihmistä. Näen kasakoita, talonpoikia, virkamiehiä, pappeja, kauppiaita, vaan yksinkertaisesti ihmistä, jolla ei olisi mitään tekemistä jokapäiväisten ja tavallisten asioitten kanssa, -- sitä en näe. Jokainen palvelee jotain, jokainen komentaa jotakuta. Johtajan yläpuolella on vielä johtaja ja kaikki tämä nousee vaan korkeammalle ja korkeammalle, eikä silmä saavuta sen loppua. Ja siellä on Jumala piilossa.

Tuli yö; vesi joessa tuli siniseksi, ristit kirkoilla eivät enää säteilleet. Ihminen yhä vaan heittelee pikkukiviä veteen, enkä minä enää näe niiden tekemiä ympyröitä vedessä.

-- Kolme vuotta sitten oli meillä Makopissa kapina eläinruton takia. Kutsuttiin rakuunoita meitä vastaan ja kristityt tappoivat kristittyjä. Eläinten takia! Useat ihmiset joutuivat perikatoon. Ja minä aloin itsekseen miettiä, mikä uskonto meillä venäläisillä oikeastaan on, kun me härkien takia tapamme toisiamme silloin kun Jumalamme on sanonut: älä tapa!

Luostari hukkuu sumuun, se tuntuu vaipuvan mäen sisään kuin harhanako. Kasakka penkoo maata ympärillään, hakee kiviä, löytää niitä ja heittää niitä jokeen. Vesi soi.

-- Niin niin, ihmiseni! -- lausuu kasakka, kumartaen päätänsä. -- Jumalan laki on henkinen maito, vaan me saamme lopuksi ainoastaan heraa. On sanottu: "autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan" -- vaan voiko sydämesi koskaan olla puhdas, kun et saa elää tahtosi mukaan? Ja jos sinulla ei ole vapaata tahtoa, niin ei ole todellista uskoakaan, vaan on ainoastaan unelma.

Hän nousi, ravisteli itseään, katseli ympärilleen; hän oli aika tanakka:

-- Me emme ole vapaita Jumalaa varten, kas, siinä se on, ajattelen minä.

Hän nosti lakkiansa ja lähti, vaan minä jäin, ikäänkuin olisin ollut kiinninaulattu maahan. Tahdoin käsittää kasakan sanat enkä oikein osannut sitä, vaan tunsin, että niissä oli totuutta.

Pimeä etelänyö syleilee minua, vaan minä ajattelen:

-- Onko ihmisen sielunkauneus tosiaankin ainoastaan tuskassa? Missä on se varsi, jonka ympärillä liitelee ihmisten vihuri? Mikä on tämän touhun tarkotus?

Talvella minä tavallisesti koetin päästä etelään, jossa oli lämpöisempää, vaan jos lumi ja kylmä saavuttivat minut pohjoisessa, niin silloin kävin luostareissa. Alussa tietysti munkit katsoivat minuun kierosti, vaan kun näytin itseni työssä, tulivat he paikalla ystävällisemmiksi, olihan heistä hauskaa, kun ihminen teki hyvin työtä eikä vaatinut heiltä palkkaa. Silloin jalkani lepäsivät, vaan käteni ja pääni työskentelivät. Silloin muistelin kaikkea sitä, mitä olin nähnyt kesän kuluessa, koetin saada tuosta taakasta jotain ruokaa sielulleni, -- punnitsin, valitsin, koetin käsittää mikä mitäkin varten on olemassa ja sitten eksyin joskus kaikessa siinä ihan kyyneliin saakka.

Tunsin, että olin saanut jo tarpeekseni maan voivotuksista sekä tuskasta ja sieluni uskallus väheni; tulin synkäksi, vaiteliaaksi, minussa kasvoi viha kaikkea ja kaikkia vastaan. Ajottain minä tulin tavattoman alakuloiseksi: viikottain minä elin joko unisena tahi sokeana, en tahtonut mitään, en nähnyt mitään. Aloin miettiä: jos jättäisinkin tuon vaeltamisen ja alkaisin elää kuten kaikki, asettamatta itselleni arvotuksia ja nöyrästi alistuen muitten säädöksien alle? Päivä on minulle yhtä pimeä kuin yö; olen yksinäni maailmassa kuten kuu taivaalla, vaan en voi mitään valaista. Joskus ikäänkuin astun hiukan etemmäs itsestäni ja näen, miten terve, nuori mies seisoo tienhaarassa, hän on kaikille vieras, mikään ei miellytä häntä, hän ei usko mihinkään. Mitä varten hän elää? Miksi hän on poishakattu maailmasta?

Ja sieluni jäätyy...

Kävin myös naisluostareissa, olin niissä viikon, pari -- ja kerran yhdessä niistä, Volgalla, löin kirveellä jalkaani, kun olin puita hakkaamassa. Minua hoiti siellä äiti Feoktista, hyvin ystävällinen ja hyvä mummo. Luostari oli pikkuinen, vaan rikas; sisaret olivat kaikki hyvin ruokittuja ja arvokkaita. Minua iletti heidän itaruutensa, siirappihymyilynsä ja heidän rasvaset kupunsa.

Olin kerran iltajumalanpalveluksessa ja kuulin köörin ihanaa laulua. Esilaulajatar oli solakka, kasvot tuliset, silmät mustat, ankarat, huulet heleänpunaset ja äänensä iso sekä uljas, hän lauloi kuin hän kyselisi jotain ja siinä äänessä tuntui tuskankyynel.

Jalkani tuli jo terveemmäksi, valmistauduin poislähtöön ja tein jo työtä. Kerran puhdistin teitä lumesta, kun se köörilaulajatar tuli kirkosta, hän käveli hiljaa ja ikäänkuin kivettyneenä. Oikeassa kädessään, joka likisti hänen rintaansa, oli rukousnauha, vasen riippui hervottomana; huulensa olivat yhteenpuristetut, silmäkulmansa rypistetyt, kasvonsa kalpeat. Minä tervehdin häntä, vaan hän tempasi päänsä ylös ja katsoi minuun ikäänkuin olisin minä häntä joskus pahoinpidellyt.

Se ärsytti minua, enkä minä yleensä pitänyt niistä nuorista nunnista.

-- Mitäs, neitoseni, -- sanoin minä, -- ei elämä kai ole helppoa?

Hän pysähtyi, punastui.

-- Mitä sinä sanoit? -- kyseli hän.

-- Näettekös, on kai vaikeata voittaa itsensä?

Vaan hän vastasi siihen yhtäkkiä vihasena ja hiljakseen?

-- Voi pirua!

Ja lähti kiireesti pois, mustana kuin ukkospilvi tuulisena päivänä.

En osaa selittää miksi minä hänelle sanoin niin: siihen aikaan syttyi minussa usein sellaisia ajatuksia, ne syttyivät ja lensivät kipinöinä jonkun silmään. Minusta näytti, että kaikki ihmiset valehtelevat, teeskentelevät.

Jonkun ajan päästä näin hänet taas toisella polulla. Ja vielä enemmän nousi minussa viha: mitä varten hän tässä on kääriytynyt mustiin, kenenkä tähden hän on piiloutunut tänne? Kun hän meni ohitseni, sanoin minä hänelle:

-- Tahdotko karata täältä?

Tyttö vavahti, nosti päänsä, suoristui kuin nuoli; minä luulin, että hän rupeaa huutamaan.

Vaan hän meni ohitse ja minä kuulin odottamattoman vastauksen:

-- Illalla sanon.

Minä hämmästyin; luulin kuulleeni väärin, vaan vaikka hän sanoi sen hiljaa, niin kuitenkin se kuului vallan selvästi kuin kellon soitto. Ja vaikka minua nauratti, niin kuitenkin hermostuin, vaan sitten rauhotuin ja ajattelin, että tyttö laski leikkiä.

Sinä iltana makasin vuoteellani ja ajattelin itsekseni, että minun täytyisi oikeastaan lopettaa tuo kulkurielämä, -- menen johonkin kaupunkiin leipomoon työhön. Enkä minä ollenkaan tahtonut ajatella tuota tyttöä.

Yhtäkkiä koputettiin hiljaa ovelle... hypähdin ylös, avasin oven, siellä seisoi vanha nunna, tervehti ja sanoi:

-- Olkaa hyvä, tulkaa!

Ymmärsin mihin; en kysynyt mitään, lähdin mummon perässä ja uhkailin itsekseni:

-- Vai niin? Odotappas rakkaani, kyllä minä sinun sieluasi ravistan!

Kuljettuamme monen käytävän ja oven kautta saavuimme sitte paikalle, akka avasi oven, työnsi minut sisään ja kuiskasi:

-- Minä saatan sitte pois!...

Tulitikku leimahti, pimeydessä se valaisi tutut kasvot, kuulin äänen:

-- Sulkekaa ovi!

Minä suljin. Löysin haparoimalla uunin ja nojauduin siihen, sitten kysyin:

-- Eikö tulta tulekaan?

Tyttö nauroi hiljakseen:

-- Minkälaista tulta? -- kysyi hän.

-- Voi sinuakin räsyä, -- ajattelin minä.

Ja olin vaiti. Tuskin näin tyttöä, pimeydessä hän näytti tummalta pilveltä öisellä taivaalla.

-- Miksi te olette vaiti? -- kysyi hän. Ääni oli herrasmainen.

-- Onpa nähtävästi varakas, -- päätin minä ja sanoin:

-- Puhevuoro on teillä!

-- Sanoitteko vakavasti, että minä karkaisin?

Minä mietin miten voisin oikein myrkyllisesti vastata ja jonkun ajan päästä sanoin oikein levollisesti, ihan roistomaisesti:

-- Ei, näettekös, minä vaan koettelin teidän vanhurskauttanne!

Taas hän sytytti tulitikun, kasvonsa leimahtivat, mustat silmänsä katsoivat julkeasti. Minun oli hiukan tukalaa. Näin pimeydessä miten hän seisoi solakkana ja mustana keskellä huonetta ja omituisen suorana hän seisoi.

-- Minun vanhurskauttani ei kannattanut koetella, ei teitä sitä varten tänne kutsuttu, ja jos ette ymmärrä, niin lähtekää pois, -- kuiskasi hän kiihkeänä.

Hänen kuiskauksensa oli raaka, ja siitä kuului jotain totisempaa kuin leikinlasku. Seinässä minun edessäni oli ikkuna, ikäänkuin uloshakattu käytävä yön syvyyteen, -- minun oli vastenmielistä katsella sitä. Minun oli paha olla, tunsin, että olen erehtynyt jossakin, ja yhä vaan tulee tilani tukalammaksi, jopa jalkanikin vapisevat. Vaan hän sanoo:

-- Minulla ei ole paikkaa johon karkaisin, setäni on väkisin sulkenut minut tänne... minulla ei ole voimaa elää täällä, hirtän itseni...

Sitten hän vaikeni, ikäänkuin hän olisi pudonnut kaivoon.

Minä olin vallan hämilläni, vaan hän tuli yhä lähemmäs minua, raskaasti hengittäen.

-- Mitä te sitten tahdotte? -- sanoin minä.

Hän tuli vallan lähelle, asetti kätensä minun olkapäälleni, käsi vapisi ja minä vavahdin myös, polveni taipuivat ja pimeys ryömi kurkkuuni, tukehutti minua.

-- Kenties se on uskonhullu? -- ajattelin minä.

Vaan hän jo itki ja kuiskutteli, kuuma hengityksensä koski kasvoihini:

-- Minulle syntyi pikku poikanen, he ottivat sen pois minulta ja ajoivat minut tänne, enkä minä jaksa olla täällä. He sanoivat, että lapseni oli kuollut, setä ja täti sanoivat niin, he ovat holhoojiani. Kenties he murhasivat sen, heittivät sen pois löytölapsena, ajatteles, hyvä ihmiseni! Minun täytyy vielä kaksi vuotta olla heidän vallassansa kunnes tulen täysi-ikäiseksi, vaan täällä minä en voi olla!

Ja sillä tavalla hän nyyhkyttää, ruumiinsa vapisee; tunnen, että olen syypää hänen edessänsä, minun on sääli häntä, vaan samalla pelkään häntä, uskon häntä ja epäilen taas.

Vaan hän kuiskaa, läähättäin:

-- Minä tahdon lasta... Jos tulen raskaaksi, niin he karkottavat minut täältä! Minä tahdon pienokaista, jos ensimäinen on kuollut, niin tahdon synnyttää toisen, enkä enää anna ryöstää sitä minulta, riistää sieluani! Minä pyydän armoa ja apua, hyvä ihminen: auta minua voimallasi, anna minulle takasin se, joka riistettiin minulta... Usko, Herran nimessä, -- minä olen äiti, enkä irstailija, en tahdo syntiä, vaan poikaa; en tahdo huvia, vaan synnytystä!

Minä olin ihan kuin unessa. Minä uskoin häntä, mahdotonta oli olla uskomatta, kun nainen sillä tavalla puolustaa oikeuttansa, että kutsuu tuntemattoman ihmisen ja sanoo sille suoraan:

-- Minut kielletään synnyttämästä ihmistä, auta minua!

Ja minä muistelin tuntematonta äitiäni: kenties hänkin oli samalla naisellisella voimallaan heitetty isäni valtaan? Minä syleilin tyttöä ja sanoin hänelle:

-- Anna anteeksi että minä niin huonosti ajattelin sinusta... Jumalanäidin nimessä -- anna anteeksi!

Vaan täytettyään pyhän avioliiton sakramentin hänen kanssaan, taas paha ajatus hämmensi minua.

-- Vaan jos hän on pettänyt minua, enkä minä ole ensimäinen tässä, jonka kanssa hän elää?

Hän kertoi minulle elämänsä. Hän oli lukkosepän tytär; setänsä oli koneenkäyttäjän apulainen, juoppo ja ankara ihminen. Kesällä hän oli laivalla ja talvella satamassa, eikä tytöllä ollut missä eläisi. Isä ja äiti olivat kuolleet tulipalossa sellaisella lossilaivalla, jota virta kulettaa; kolmetoista vuotiaana hän oli jäänyt orvoksi ja seitsemäntoistavuotiaana tuli raskaaksi eräästä herrasmiehestä. Hänen hiljainen äänensä vuosi sieluuni, hänen lämmin kätensä lepäsi kaulallani, päänsä minun olkapäälläni; kuuntelen häntä, vaan inhottava mato imeytyy sydämeeni, minä epäilen.