Part 10

Vaan ihmiset, joita tapaan, katselevat minuun kierosti: talonpojat eivät pidä munkkien mustasta puvusta, suorastaan vihaavat sitä. Enkä minä voi riisua sitä pukua: minun passini on kyllä pidennetty, vaan apotti oli kirjottanut sen päälle todistuksen, että minä olen Savvatejevin luostarinveli ja olen lähtenyt vierailemaan pyhiin paikkoihin.

Ja niinpä lähdin minä matkalle sellaisiin paikkoihin yhdessä niiden kulkurien kanssa, jotka sadottain täyttivät meidän luostarimme juhlapäivinä. Veljeskunta oli niitä vastaan sangen kylmä ja vihamielinen, tietysti, olivathan ne ilmaiseksi syömässä, -- ja koetti riistää niiltä niiden viimeisetkin viiskopeekkaiset, pakotti niitä tekemään luostarin töitä ja kaikella tavalla ilmaisi heille ylenkatsomistaan, pusertaen niistä viimeisenkin mehun. Vaan minä olin hyvin vähän tavannut niitä kulkureita, koska aina olin kiinni toimissani, enkä pyrkinytkään tapaamaan heitä, koska pidin itseni sellaisena ihmisenä, jolla oli omia erityisiä aikomuksia ja asetin itsekseni oman olemukseni yläpuolelle kaikkia muita.

Ja minä näin, että kaikkia teitä ja polkuja myöten kulki horjuen harmaita olentoja, pussit selässä ja kepit kädessä; he kulkivat hitaasti, päät syvästi alas painettuina; he kulkivat miettiväisinä, lempeinä, sydämet luottavaisesti avoinna. He virtaavat yhteen paikkaan, katselevat sitä, rukoilevat siellä, tekevät siellä hiukan työtä; jos siellä on joku vanhurskas vanhus, juttelevat he hänen kanssaan hiljaa jostain, ja uudestaan hajoavat teitä myöten, surullisina astuskellen seuraavaan paikkaan.

Heitä kulkee, kulkee, heidän joukossaan on nuoria ja vanhoja, naisia ja lapsia, ikäänkuin sama ääni olisi kutsunut kaikkia niitä ja tuntuu jonkinlainen ääretön voima siinä loppumattomassa vaelluksessa maan kaikkia teitä myöten, ja se voima vallottaa minut, kiihottaa, ikäänkuin se lupaisi jotain avata sielulleni. Kummalliselta tuntuu sellainen levoton ja nöyrä vaellus äskeisen liikkumattoman elämäni jälkeen.

Ikäänkuin maa itse tempaisi ihmisen irti rinnaltansa ja lausuisi sille käskeväisesti, työntäen sitä pois:

-- Mene, kysy, tiedustele, ota selvää! Tuossa Ihminen kulkee tottelevana ja varovaisena; se hakee, katselee, kuuntelee herkkänä ja kulkee taas, kulkee eteenpäin. Maa soi hakijain jalkojen alla ja työntää heitä etemmäs, jokien ja mäkien, metsien ja meren kautta, -- vielä etemmäs, kaikkialle missä yksinäisinä seisoo luostareita, jotka lupaavat ihmeitä, kaikkialle missä hengittää toivo, joka lupaa muutakin kuin tätä katkeraa, vaikeata, ahdasta elämää.

Minua ihmetytti tämä yksinäisten sielujen hiljainen kapina, ja se teki minut inhimilliseksi; minä aloin ajatella mitä nämä ihmiset hakevat? Ja kaikki ympärilläni alkoi näyttää yhtä kiihtyneeltä ja horjuvalta, kuin minä itsekin.

Useat hakevat Jumalaa samaten kuin minä, eivätkä tiedä mihin menisivät; ja he ovat jo hajottaneet koko sielunsa hakemistensa teillä ja nyt kuljeskelevat eteenpäin ainoastaan sentakia, ettei heillä enää ole voimaa pysähtyä; he lentävät kuin sipulinkuoret ilmassa, kevyinä ja hyödyttöminä.

Toiset eivät voi voittaa laiskuuttansa ja kantavat sitä hartioillaan, alentuvat ja elävät valheella; toiset taas palavat halusta nähdä kaikkea, vaan heillä ei ole voimaa rakastaa mitään.

Näen vielä paljon tyhjiä ihmisiä, likaisia varkaita, hävyttömiä, ilmaiseksi eläviä, ahneita kuin sudet, näen kaikenlaisia, vaan kaikki se on ainoastaan tomua niiden ihmisjoukkojen takana, jotka jumalanhakemisen into on vallannut.

Vastustamattomana se vetää minua mukaansa.

Ja sen ympärillä juoksee huutaen ja meluten erilaisia ihmisiä, joiden inhottavaisuus kummastuttaa minua.

Kerran Bjelo-oserissa minä näin erään keski-ikäisen, sangen reippaan ihmisen; nähtävästi hän oli varakas, hän oli sangen puhtaasti puettu.

Hän oli asettunut puitten varjoon, hänen vieressänsä oli räsyjä, rasia jonkinlaista voidetta ja vaskinen vati -- ja tämä ihminen huusi:

-- Oikeauskoiset! Kellä on jalat haavoissa, tulkaa luokseni: minä teen ne terveiksi! Teen ilmaiseksi ne terveeksi, lupaukseni takia, jonka olen Jumalalle antanut!

Bjelo-oserissa oli silloin kirkkojuhla, rukoilijoita tuli kaikilta tahoilta kuin sadetta; he lähtivät hänen luokseen, istuutuivat, ottivat irti jalkariepunsa; hän pesi heidän jalkojaan, voiteli haavoja ja opetti:

-- Oh, veli, oletpas sinä järjetön! Sinun tallukkasihan on liian iso -- voiko nyt sellaisessa kävellä!

Ihminen, jolla oli iso tallukka, vastasi hiljaa:

-- Minulle annettiin tämäkin Kristuksen nimessä pyydettyäni sitä!

-- Se joka antoi teki hyvän työn, vaan että sinä sellaisessa tallukassa kävelet, se on sinun tyhmyytesi, eikä mikään urostyö, eikä Jumala sitä panekaan sinun laskuusi.

-- Kas, -- ajattelin minä, -- tämäpä ihminen tietää hyvin Jumalan työt!

Tulipa hänen luokseen eräs nainen, joka ontui.

-- Oh, naisraukka! huusi hän. -- Eihän sinulla ole kanavarvasta, vaan on kenties, ranskan tauti! Oikeauskoiset, tämä on tarttuva tauti, kokonaisia perheitä se hävittää, äärettömän tarttuva se on!

Nainen tuli hämilleen, nousi ja lähti pois alakuloisena, vaan hän huusi yhä edelleen:

-- Tulkaa tänne oikeauskoiset, pyhän Kyrilluksen nimessä!

Ihmiset astuvat hänen luokseen, riisuvat kenkänsä huoaten, hän pesee heidän jalkojansa ja he lausuvat hänelle:

-- Palkitkoon sinua Kristuksemme!

Vaan minä huomasin, että hänen hyväntahtoiset kasvonsa tempautuivat suonenvedontapaisesti ja taitavat kätensä vapisivat. Pian hän sulkikin vanhurskautensa kaupan ja kiiruhti nopeasti johonkin:

Yöksi vei minut eräs munkki latoon, tuo ihminen oli myös siellä; minä asetuin hänen viereensä maata ja aloin hiljaa puhua hänen kanssaan.

-- Miksi te, hyvä ihminen, olette täällä yötä likaisten ihmisten kanssa? Teidän vaatteistanne päättäen on teidän paikkanne hotellissa.

-- Minä olen antanut sellaisen lupauksen, -- sanoi hän, -- että tahdon olla viimeinen viimeisistä kolmen kuukauden kuluessa! Tahdon kokonaisuudessaan täyttää pyhiinvaellukseni, -- syökööt minua täit niinkuin kaikkia muitakin! Teen minä vielä paljon enemmänkin! Minä, näettekös, -- en voi katsella haavoja, minua oksettaa, -- vaan niin ilettävää kuin se onkin, minä kuitenkin pesen joka päivä vaeltajain jalkoja. Vaikeata on palvella Jumalaa, suuri on toivo Hänen armoonsa!

Minua ei enää haluttanut puhua hänen kanssaan, minä tekeydyin nukkuvaksi, makasin ja ajattelin:

-- Eipä hänen uhrinsa Jumalalle ole kovinkaan viljava.

Heinä narisi minun naapurini alla, hän nousi varovaisesti polvilleen ja rukoili, alussa sanattomana, vaan sitten kuulin kuiskausta:

-- Vaan sinä pyhä Kyrillus, rukoile Jumalaa syntisen puolesta ja parantakoon Jumala minun haavani ja naarmuni, kuten minä parannan ihmisten haavoja! Kaikkinäkevä Jumala, katso töitäni ja armahda minua! Minun elämäni on sinun kädessäsi: minä tiedän, että sinä olet leppymätön vihassasi, vaan minä olen jo tarpeeksi saanut rangaistusta; älä työnnä minua pois kuten koiraa, äläkä anna ihmistesi riistää vaimoani, minä rukoilen sinua ja minun rukoukseni nouskoon kuin suitsutus Sinun eteesi!

Tässä oli ihminen sekoittanut Jumalan lääkäriin, se iletti minua. Minä suljin korvani sormillani.

Ja kun hän oli rukoillut, niin hän otti pussistaan eväänsä ja massutteli kuin sika.

Paljon sellaisia ihmisiä olen minä nähnyt. Öisin he ryömivät Jumalansa edessä, vaan jo päivällä tallaavat he ilman sääliä ihmisten rintoja. He ovat alentaneet Jumalan ruokottomuuksiensa suojelijaksi, he lahjovat Häntä ja tekevät kauppaa Hänen kanssaan:

-- Älä unohda, Jumalani, miten paljon minä olen antanut sinulle!

He ovat sokeita ahneuden orjia ja kohottavat sen yläpuolelle itseänsä, kumartuvat pimeän ja pelkurimaisen sielunsa inhottavan epäjumalan edessä ja rukoilevat häntä:

-- Herra Jumala, älä anna minua ilmi vihoissasi, älä rankaise minua raivossasi!

He kulkevat, kulkevat maailmaa myöten Jumalansa salaurkkijoina ja ihmisten tuomareina; he huomaavat paikalla kaikki rikokset kirkon sääntöjä vastaan; touhuavat ja meluavat, syyttävät ja valittavat:

-- Uskonto sammuu ihmisissä, voi meitä!

Eräs mies nauratti minua kovasti innollansa; me kuljimme yhdessä hänen kanssaan Perejaslavlista Rostoviin ja koko matkan hän huusi minulle:

-- Missä ovat Fedor Studitin pyhät säännöt?

Hän oli lihava, terve mies, mustapartanen ja punaposkinen, hänellä oli rahaa ja yömajoissa hän touhusi naisten kanssa.

-- Minä kadotin sielunrauhani, -- sanoi hän, -- kun näin miten laki oli kumottu ja miten ihmiset olivat irstaita; heitin toimeentuloni -- tiilitehtaan -- pojilleni ja, kas, nyt minä kuljen jo neljättä vuotta ja tarkastan kaikkea: kauhu täyttää sieluni! Pappien kirkkopukujen huoneissa on hiiriä ja niiden hampaat purevat rikki lain vahvoja pukuja, -- kansa suuttuu kirkkoon, kääntyy pois siitä ruokottomiin lahkoihin ja kerettiläisyyksiin, vaan mitä tekee kirkko sitä vastaan; se, jonka täytyy taistella Jumalan puolesta? Kirkko lisää varojansa ja kasvattaa itselleen vihollisia! Kirkon täytyisi elää köyhyydessä; kuten köyhä Lazarus, jotta kansaraukka näkisi, että köyhyys, jota Kristus on opettanut, on tosipyhä; kansa näkisi sen, eikä nurisisi enää, eikä enää varastaisi vierasta omaisuutta! Onkos kirkolla muuta tehtävää? Pidä vaan kansaa oikein suitsissa -- se on ainoa!

Nämä lainpuoltajat eivät kuitenkaan osaa peittää ajatuksiaan, kun he huomaavat lain heikkouden, vaan ilman häpeätä saattavat ilmi salaset tarkotuksensa.

Pyhien Vuorten luostarin luona eräs kauppias, tunnettu matkustaja, joka oli kuvannut pyhiinvaelluksiaan hengellisissä aikakauskirjoissa, saarnasi kansalle nöyryyttä, kärsivällisyyttä ja hyvyyttä.

Hän puhui lämpimästi, melkein kyyneleet silmissä. Hän rukoili ja uhkaili, kansa kuunteli vaieten, päät alas painettuina.

Minä sekaannuin hänen puheeseensa, kysyin:

-- Vaan mitenkäs on ilmeisen laittomuuden laita, täytyykö sitäkin kärsiä?

-- Kärsi rakkaani! -- huusi hän. -- Välttämättömästi kärsi! Itse Jesus Kristus kärsi, meidän ja meidän pelastuksemme puolesta!

-- Vaan miten sitten, näettekös, marttyyrit ja kirkonisät, kuten Juhana Kultasuu, eivät hävenneet, vaan syyttivät itse kuninkaitakin?

Hän tuli vallan mielipuoleksi, punastui ihan luonnottomasti, polki jalkojaan maata vastaan.

-- Mitä sinä lörpöttelet, sokaisija! Ketä he syyttivät? Pakanoita!

-- Olikos, näettekös, tsaritsa Eudoxia pakana? Ja Iivana Hirmuinen?

-- Ei siitä puhuta! -- huusi hän ja heilutti käsiään ikäänkuin vapaaehtoinen palokuntalainen tulipalossa. -- Ei puhuta kuninkaista nyt, vaan kansasta! Kansa on pääasia! Se viisastelee epäuskoa, sillä ei ole enää oikeata pelkoa! Se on peto, kirkon täytyy se kesyttää -- se on sen asia!

Vaikka he puhuivatkin yksinkertaisesti, niin en minä kuitenkaan vielä käsittänyt sinä aikana sitä heidän huolenpitoansa kansasta, vaikkakin selvästi tunsin siinä jonkinlaista pelkoa; en käsittänyt, koska minä olin sokea hengeltäni, enkä nähnyt kansaa.

Tämän väittelyn jälkeen tuon kirjailijan kanssa tuli luokseni muutamia ihmisiä ja sanoivat minulle, ikäänkuin he eivät odottaisi mitään hyvää minulta:

-- Tässä on eräs nuorukainen, etkö sinä tahtoisi jutella hänen kanssaan?

Ja iltajumalanpalveluksen aikana laitettiin minulle tilaisuus jutella tuon nuorukaisen kanssa järven rannalla, metsässä.

Hän oli sellainen musta, ikäänkuin salama olisi hänet polttanut; hänen hiuksensa olivat leikatut, kuivat ja karheat; kasvoissa oli ainoastaan luita ja niiden välissä paloi kaksi ruskeata silmää: hän yski lakkaamatta ja ihan vapisi. Hän katseli minuun ilmeisen vihamielisesti ja lausui hengästyneenä:

-- Nämä ihmiset kertoivat minulle sinusta, että sinä kiellät kärsivällisyyden ja lempeyden. Minkä vuoksi, selitä?

En muista enää, mitä minä silloin sanoin ja miten väittelin hänen kanssaan, muistan vaan hänen vaivaantuneet kasvonsa ja hänen kuolevan äänensä, kun hän huusi minulle:

-- Me emme ole tätä, vaan tulevaista elämää varten! Taivas on meidän isänmaamme, kuulitko sitä?

Häntä vastaan esiintyi eräs ontuva sotilas, joka oli kadottanut jalkansa Kiinan sodassa ja sanoi ankarana:

-- Minun mielipiteeni, oikeauskoiset, on se, että missä on vähemmän pelkoa, siinä on enemmän totuutta!

Ja kääntyen nuorukaisen puoleen, sanoi hän:

-- Jos sinä pelkäät kuolemaa, niin on se sinun asiasi eikä muitten, älä pelota toisia! Me pelkäämme ilman sinuakin jo tarpeeksi, vaan sinä, ruskea mies, puhu!

Hän hävisi pian, tuo nuorukainen, vaan kansanjoukko, noin puolisataa ihmistä, jäi ja kuunteli minua. En tiedä millä minä sinä aikana olinkaan voinut herättää huomiota, vaan minun oli hauska, kun minua kuunneltiin ja minä puhuin kauvan pimeässä korkeitten mäntyjen ja totisten ihmisten keskellä.

Ja muistan miten silloin sulautuivat mielestäni kaikki kasvot yksiksi ainoiksi kasvoiksi, jotka näyttivät minusta miettiväisiltä ja itsepäisiltä, mykiltä, vaan rohkeilta, ja sadoissa silmissä näin lakkaamatta palavan saman tulen kuin omassa sielussani paloi.

Vaan sitten aika pyyhki pois muististani nämä useitten yhteiset kasvot ja vasta pitkän ajan päästä minä käsitin, että juuri yhteen ajatukseen keskeytynyt kansan tahto herättää lain käyttäjissä huolia kansasta ja pelkoa sen edessä. Olkoon vaan, ettei se ajatus vielä ole syntynyt, tahi ettei sitä vielä voi huomata, vaan jo liikkuu ilmassa epäilyksiä tuon vihamielisen lain pysyväisyyden suhteen, ja siitä johtuu lainpuolustajain levottomuus. He huomaavat tuon itsepäisesti kysyvän katseen; huomaavat, että kansa kulkee maan päällä hiljaisena ja mykkänä, vaari he tuntevat jo sen ajatuksen näkymättömät säteet, ymmärtävät että vaiteliaitten ajatusten salainen tuli polttaa poroksi heidän lakinsa ja että toisenlainen laki on mahdollinen, on mahdollinen!

He tuntevat sen hyvin herkästi, ikäänkuin varkaat varovat sen heräävän isännän liikkeitä, jonka taloa he olivat yöllä riistäneet ja he tietävät, että jos kansa aukaisee silmänsä, niin elämä kääntyy ylös alaisin.

Ihmisillä ei ole Jumalaa, niinkauan kuin he elävät hajallaan ja vihaavat toisiaan. Ja mitä tekee kylläinen elävällä Jumalalla? Kylläinen hakee ainoastaan jotain puolustuskeinoa, jolla hän voisi selittää minkätähden hänen vatsansa on kylläinen silloin kuin toisten vatsassa kurnii nälkä. Hänen elämänsä on naurettava ja säälittävä ja yksinäinen ja kaikkialla häntä ympäröi kauhut.

Kerran minä huomasin, että eräs vanhus, joka oli harmaa, pikkuinen ja paljaspäinen, tarkasteli minua ja kulki minun perässäni. Hänen silmänsä olivat vaipuneet syvälle, ikäänkuin ne olisivat jostain syystä peljästyneet; hän oli kuivettunut ja vahva kuin pukki ja nopeajalkainen. Aina hän tunkeutui ihmisten keskelle, katseli ihmisiä kasvoihin ikäänkuin hän hakisi jotain tuttua. Hän tahtoo jotain minulta, vaan ei uskalla kysyä. Minun tuli sääli tuota arkaa vanhusta.

Minä kuljin Lubnyiin "Istuvan Afanasjin" luo, vaan hän, mittaillen askeliaan pikkuisella valkoisella kepillä, hiipii hiljaan minun perässäni.

Sitte minä kysyin:

-- Vanhus, oletko jo kauvan vaeltanut?

Hän tuli oikein iloiseksi, nosti päänsä ja nauraa hihitti.

-- Jo yhdeksän vuotta, rakkaani, jo yhdeksän vuotta!

-- No, mitäs, kannat kai suurta syntiä?

-- Koskas on syntiä kapottain mitattu? -- sanoi hän, -- yksin Herra Jumalani tuntee syntini.

-- Mutta kuitenkin, mitä sinä olet tehnyt? Minä nauran ja hän hymyilee.

-- Eipä juuri mitään. Elin niinkuin kaikki elivät. Minä olen Siperiasta, Tobolskin luota, nuoruudessani olin kyytipoika, vaan myöhemmin oli minulla kestikievari, kapakka myös... kauppakin oli...

-- Mitäs, riistitkö jonkun putipuhtaaksi?

Ukko peljästyi.

-- Miksi? Siitä on Jumalani minut pelastanut,... mitäs sinä!

-- Minä, näettekös, lasken leikkiä. Näin, että tässä kulkee pikkuinen ihminen ja ajattelin, mitenkäs hän nyt olisi voinut tehdä suurta syntiä!

Vanhus suoristi itsensä ja raaputteli pikkuista päätänsä.

-- Sieluhan on kaikilla yhtä suuri, -- sanoi hän, -- ja yhtä paljon niistä piru pitää! Vaan sano minulle, miten sinä ajattelet kuolemaa? Katsos sinä siellä yömajassa puhuit vaan: "elämä, elämä", vaan missä on sitten kuolema?

-- Tässä, näetkös, jossain!

Hän uhkasi minua sormellaan noin hauskasti ja sanoi:

-- Sehän se on! Se on aina täällä, niin!

-- Noh, entä sitten?

-- Ilman vaan!

Hän nousi varpailleen ja melkein kuiskasi minun korvaani:

-- Sehän on juuri kaikkivoipa! Itse Jesus Kristus ei voinut sitä välttää. Säästä minua siitä maljasta, sanoi hän, vaan taivaan Isä ei säästänyt häntäkään, eipä voinut! On sanottu, että kuolemakulta tulee ja aurinkokulta kuolee, niin!

Ja ukko puhui ja puheensa juoksi kuin puro mäeltä.

-- Kaikkien yllä se lentää ja ihminen kulkee ikäänkuin rimaa myöten kuilun ylitse, ja jos kuolema koskee siivellään hiukan ihmiseen,-- niin ihmistä ei ole enää missään. Oh, Jumalani! "Sinun voimallasi vahvistukoon maailma", -- vaan miten sen pitäisi vahvistua, kun kuolema on asetettu kaiken yläpuolelle? Sinun järkesi on rohkea, kirjoja olet niellyt paljon, vaan kuitenkin elät ainoastaan niinkauan kuin olet terve, niin se on!

Hän nauroi, vaan silmissään oli kyyneliä!

Mitäs minä voin hänelle sanoa? Minä en ollut koskaan ajatellut kuolemaa, eikä nytkään ollut aikaa siihen.

Vaan hän hyppii ja pilkistää minun kasvoihini, hänen silmänsä ovat tulleet vallan vaaleiksi, partansa vapisee, vasemman kätensä hän on peittänyt poveensa ja yhä vaan katselee hän ympärilleen, ikäänkuin vartoisi, että kuolema jostain pensaan takaa tarttuisi hänen käteensä ja heittäisi hänen helvettiin. Minä katselin häneen vallan ihmeissäni.

Meidän ympärillämme kiehuu elämä: smaragdimainen heinä peittää maan, leivoset laulavat, kaikki kasvaa ylöspäin päästäen eriäänisiä heleitä ilohuutoja.

-- Miten sinä olet tullut sellaisiin ajatuksiin? -- kyselen minä matkatoveriltani. -- Oletko ollut hyvin sairas?

-- En, -- sanoi hän, -- minä elin rauhallisena ja tyytyväisenä neljänteenkymmenenteenseitsemänteen ikävuoteeni saakka! Vaan silloin kuoli vaimoni ja miniäni hirtti itsensä, -- molemmat hävisivät samana vuonna!

-- Et suinkaan sinä itse ajanut miniääsi hirteen?

-- En, -- sanoi hän, -- irstaisuudesta hän sen teki! Minä en ollut häneen koskenut, en! Ja jos minä olisin elänytkin hänen kanssaan, niin kyllä se leskelle anteeksi annettaisiin: minä en ole pappi, eikä hän ollut vieras minulle! Minä elin vaimonikin aikana leskenä: neljään vuoteenhan ei vaimoni enää tullut uunilta alas, oli niin kipeä; ja kun hän kuoli, niin minä tein ristinmerkin: Herralle kiitos, nyt olen vapaa! Tahdoin vielä kerran mennä naimisiin, vaan yhtäkkiä rupesin miettimään: minä elän, kaikki on hyvin, olen tyytyväinen kaikkeen, vaan yhtäkkiä täytyy kuolla; ja mitä varten? Tulin levottomaksi! Jätin kaikki pojalleni ja lähdin vaeltamaan! Ajattelin, ettei matkalla niin kovasti huomaakaan, että tie vie hautaan, -- kaikki on kirjavata, liikkuu ja ikäänkuin viittaa pois hautausmaalta. Ja kuitenkin, se on kaikki samaa!

Sitte minä kysyin häneltä:

-- Onko se vaikeata?

-- Voi rakas, miksei se olisi kauheaa, en voi kertoakaan! Päivällä koetan olla ihmisten keskellä, ikäänkuin he muka jollain tavalla suojelisivat minua, kuolema on sokea, kenties se ei löydä minua tahi ottaa jonkun toisen minun sijastani! Vaan katsos, yöllä, kun kukaan ei varjele toista, silloin on kamalata maata unettomana! Aina näkyy musta käsi ylläni, se koskee rintaani, ja hakee minua. Se leikkii sydämelläni, ikäänkuin kissa hiirellä, ja sydän pelkää, vavahtaa... voi! Ja kun nouset, katselet ympärillesi, niin makaa vieressäsi ihmisiä, vaan tietämätöntä on, tokko ne koskaan nousevat! Tapahtuuhan, että kuolema vie ihan joukottain: meillä kylässä kuoli koko perhe, mies, vaimo ja kaksi lasta saunassa häkään. Hänen huulensa vapisevat, ikäänkuin hän hymyilisi, vaan silmistään vuotaa kyyneliä.

-- Ei se vielä mitään olisi, jos kuolema tulisi yhtäkkiä, tahi unessa, vaan annappas kun tulee tauti ja alkaa vähitellen purra!

Hän rypisti silmänsä, kutistui kokoon, näytti vallan homehtuneelta; hän juoksi, hyppi, silmät sammuksissa ja mutisi hiljaa joko itsekseen tai minulle:

-- Herra Jumala! Antaisitpas edes sääskenä elää maailmassa! Älä tapa, Herra! Vaikka kirppusena, tahi pikkuisena hämähäkkinä.

-- Voi sinua onnetonta! -- ajattelin minä.

Vaan yömajassa, ihmisten keskellä elvystyi hän taas ja alkoi paikalla kertoa emännästään ja kuolemasta ja vieläpä oikein reippaasti. Hän vakuutti ihmisille: te kuolette, näettekös, ettekä tiedä päivää ettekä tuntia; kenties kolmen virstan päästä tästä paikasta ukkonen teidät tappaa.

Muutamat surivat, toiset suuttuivat, haukkuivat häntä, vaan eräs nuori nainen huomautti hänelle:

-- Kai sinun pussisi on piukkaan ahdettu kun kuolemaa pelkäät!

Ja hän sanoi sen niin katkeralla äänellä, että se painui mieleeni, vaan vanhus, tuo kuoleman pelkääjä, vaikeni.

Koko matkan Lubnyiin saakka hän lohdutteli minua ja toisinaan ikävystyttikin! Paljon minä olen nähnyt sellaisia, jotka pakenevat kuolemaa ja piilottautuvat sen edestä vallan typerinä. Noita pelkureita on nuortenkin joukossa ja ne ovat vielä inhottavampia kuin vanhukset ja kaikki he ovat tietysti jumalattomia nylkyreitä. Heidän sielussansa on pimeää kuin savupiipussa ja aina siinä viheltää pelko, jopa hyvälläkin ilmalla. Heidän ajatuksensa ovat vanhojen pyhiinvaeltaja-akkain kaltaisia: he tallaavat maata, kulkevat, tietämättä mihin, tallaavat sokeina elämän polkua, muistavat Jumalan nimeä vaan eivät rakasta Häntä, eivätkä voi mitään tahtoa. Ainoastaan yksi seikka heitä huvittaa: he koettavat jakaa pelkonsa kaikille ihmisille, jotta ihmiset ottaisivat heitä, kerjäläisiä, vastaan ja olisivat heille ystävällisiä.

Vaan he eivät tule ihmisten luo ainoastaan mettä syömään, vaan vieläpä koettavat kaataa muittenkin sieluihin mätänevää myrkkyä omasta mädäntyneestä sielustaan. He ovat itserakkaita ja äärettömän hävyttömiä mitättömyydessään; he ovat niiden kerjäläisilkiöitten kaltaisia, jotka kirkkokulkueitten aikana istuvat tien vieressä ja paljastavat ihmisten edessä haavojaan, naarmujaan ja ilettäväisyyksiään, herättääkseen ihmisissä sääliä ja saadakseen niiltä sitten vaskikolikoita.

He kulkevat ja koettavat kaikkialle kylvää levottomuutensa mustia siemeniä, he huokaavat ja pyrkivät kuuntelemaan muitten huokauksia vastaukseksi, vaan heidän ympärillään nousee mahtava valli, vaatimattomain jumalanhakijain valli ja tuhatvärisenä palaa ihmisten suru.

Ja katsos sitäkin vähävenäläistä tyttöä, joka vanhukselle huomautti rahapussista. Hän on vaiti, hampaat yhteenkiristettyinä, tummanruskeat kasvonsa ovat suuttuneet ja silmissäkin näkyy terävä viha. Jos kysyt jotain, niin hän vastaa niin terävästi, ikäänkuin veitsellä leikkaisi.

-- Sinä, rakas, älä pelkää minua, vaan kerro minulle surusi... -- sanoin minä, -- kenties sinun tulee helpompi olla!

-- Mitä te tahdotte minusta?

-- Enhän minä tahdo mitään, älä pelkää!

Hän kiivastui:

-- Enhän minä pelkääkään, vaan minua ilettää!

-- Minkätähden minä sitte olen vastenmielinen teille?

-- Miksi te kiusaatte minua? Minä huudan ihmisiä avukseni!

Ja sillä tavalla hän haukkui kaikkia niin nuoria kuin vanhoja ja naisiakin.

-- Minä en tarvitse sinua, -- sanoin minä, -- vaan minä tarvitsen sinun suruasi, tahdon tietää mikä ihmisiä vaivaa.

Hän katsoi minuun sivultapäin ja sanoi:

-- Lähtekää muitten luo! Kaikki valittavat, olkoot ne kirotut!

-- Miksi heitä kirootte?

-- Minä niin tahdon!

Hän näytti minusta hiukan hullulta.

-- Kenenkäs edestä sinä lähdet rukoilemaan? -- kysyin minä.

Hän naurahti koko kasvoillaan, kulki hitaammin ja puhui ikäänkuin itsekseen: