Part 1

TUNNUSTUS

Novelli

Kirj.

MAKSIN GORKI

Suom. Hella Wuolijoki

Turku, Sosialistin Kirjapaino-Osuuskunta I. L. 1908.

SUOMENTAJAN ESIPUHE.

Katso:

"... Kaikkia teitä ja polkuja myöten kulkee horjuen harmaita olentoja, pussit selässä ja kepit kädessä; he kulkevat ilman kiirettä, vaan kumminkin joutuisasti, päät syvästi alaspainuneina; he kulkevat lempeinä, miettiväisinä, luottavaisin, avonaisin sydämin..."

"Heitä kulkee, kulkee nuoria ja vanhoja, naisia ja lapsia, ikäänkuin yksi ja sama ääni olisi kutsunut kaikkia ja tuntuu jonkinlainen ääretön voima siinä loppumattomassa vaelluksessa maan kaikkia teitä myöten, ja se voima valtaa minut, saattaa sieluni kuohumaan, ikäänkuin se lupaisi jotain sielulleni?..."

-- Mene, kysy, tiedustele!

"... Tuossa ihminen kulkee tottelevaisena, varovaisena; se hakee, katselee, kuuntelee herkkänä ja taas kulkee, vaeltaa. Maa soi hakijain jalkojen alla ja työntää heitä etemmäs, jokien ja mäkien, metsien ja meren kautta, -- yhä kauvemmas, kaikkialle sinne, missä seisoo yksinäisiä luostareita, jotka lupaavat ihmeitä, kaikkialle sinne missä hengittää toivo johonkin muuhun kuin tähän katkeraan, vaikeaan, ahtaaseen elämään."

Niin kulkee Venäjän kansa, talonpoikaiskansa, hakemassa jumalaa.

Elämä on tullut levottomaksi, sietämättömäksi; ihmiset ovat kadottaneet tuon vanhan jumalan, joka heillä oli vanhoina, rauhallisina aikoina. Nyt he hakevat. Ja ennen kaikkea vanhoista luostareista, kirkoista.

Löytävätkö he sen sieltä?

Maksim Gorjki tunnustaa tässä kirjassa oman jumalanhakemisensa.

Se on tarina jumalanhakijasta, joka löytää jumalansa kaikkien jumalien synnyttäjästä -- kansasta.

Kirja on ensimäinen laadultaan, tarina siitä miten ajatteleva, syvästi tunteva ihminen taistelee itsensä personallisen jumalan uskonnosta köyhälistön maailmankatsantokantaan. Ihminen taistelee, kärsii äärettömiä sieluntuskia ja pelkoa, hyläten kaikkivaltiaan, auttavan, palkitsevan jumalakäsitteen sielustaan, sen jumalakäsitteen, jota se ei huomaa missään, vaan jonka olemassaolon edellytys on ihmisen turvana, -- ja ihminen voittaa olemattoman edellytyksen sijaan avun elämälleen, turvan ja lohduttajan -- uudesta jumalastansa, kansasta, tovereistaan.

Sellaisesta ihmisestä kirjoittaa Gorjki.

* * * * *

Jumalanhakijoita on koko maailma täynnä, on niitä Suomessakin.

Sellaisia hiljaisia, syviä, miettiväisiä ihmisiä, jotka tahtovat oikeutta ja hyvää ja kärsivät siitä, että he itse eivät aina kykene menettelemään oikein ja hyvin, tahi sen mukaan kuin heille on opetettu.

Hiljasilla metsäseuduilla lienee ihmisiä, jotka ennen muinoin elivät, työskentelivät, maksoivat veronsa, kuolivat, uskoen vanhaan jumalaan ja taivaaseen kuoleman jälkeen. Nyt ovat taloudelliset olot muuttumaisillaan, ajat ovat tulleet levottomiksi, maailman elämä koskee metsäseutujen asukkaisiinkin, torppari pelkää häätöjä, mökkiläinen työttömyyttä. Jostain kaupungista ilmestyy ihmisiä, jotka sanovat, että työväki siellä on laittanut puolueen, joka tappelee työtätekevän kansan etujen vuoksi, joka tahtoo, että kaikki saisivat pitää torppansa, mökkinsä, että työväki tahtoo parempaa palkkaa, työtaakkaa vähennetyksi ja muita elinehtojaan parannetuiksi.

Hiljainen ihminen metsäseudulla tuntee, että nämä ihmiset ajavat sen etua, liittyy niihin joko saavuttaakseen itse etuja ja suojaa tahi helpottaakseen lastensa elämää, jotka maattomina kulkevat työtä hakemassa.

Ja elämä tulee helpommaksi, valoisammaksi.

Mutta mitenkäs on uskonnon laita?

Toiset siellä sanovat, että nämä uudet ihmiset, jotka tappelevat kansan puolesta, tahtovat hävittää jumalan ja uskonnon; ja mitä ihminen sitte muka tekee kuoleman sattuessa?

Lorua, -- kyllä metsäseudun mieskin tuntee, että nämä uudet ihmiset täyttävät paljoa paremmin rakkauden ja oikeuden ja puhtauden käskyt, he auttavat toisiaan ei ainoastaan sanoilla vaan teoilla, auttavat häntäkin, paremminkin kuin niiden vanhojen ihmisten jumala sitä on tehnyt. Mutta kuitenkin. Täytyy ajatella loppuun saakka: mikä tulee kuolemani jälkeen, onko siellä jumala, onko taivas? Mihin minä menen?

Uudet ihmiset tahtovat laittaa taivaan maan päälle, tahtovat että kaikilla ihmisillä maan päällä olisi vielä parempi kuin tuolla pappien lupaamassa taivaassa. Tuntuu siltä kuin ei jumalaa eikä taivasta enää tarvittaisikaan...

* * * * *

Tässä "Tunnustuksessa" sanoo vanha lukkari:

"Jumala on sitä varten, ettei ihmistä pelottaisi kuolla, vaan miten elät, se on sinun asiasi."

Jumalanhakija kulkee elämässä ja kyselee kaikilta minkälainen jumala kullakin on ja hän huomaa, että ihmiset elämässään eivät todellakaan enää tarvitse suurta, kaikille yhteistä jumalaa. Joka ihmisellä on oma jumalansa.

"Ihmiset ovat hajottaneet jumalan palasiin, jokainen tarpeensa mukaan."

Yhden jumala on puolittain lääkäri, toinen taas pitää jumalasta kiinni, koska pelkää kuolemaa; kolmannen jumala on hyvä, neljännen -- hirmuinen. Papit ovat palkanneet sen rengikseen ja maksavat sille palkan rukouksilla ja pyhällä savulla.

Jumalaa komennetaan rankaisemaan ja palkitsemaan, jumalan täytyy ennättää täyttämään ihmisten mitättömät, pienet rukoukset.

Varas rukoilee että jumala auttaisi häntä varastamaan toisen omaisuutta, koska varkaan on nälkä. Omaisuuden omistaja taas rukoilee, että jumala suojelisi hänen omaisuuttansa varkaalta.

Niin! Elämässä ihmiset tulevat toimeen ilman jumalaa, he tarvitsevat ainoastaan palvelijaa, joka tekisi kaikkensa heidän hyvinvointiaan varten ja joka on erilainen jokaisen mielestä.

Ymmärrettävää on, ettei totinen ihminen voi palvella sellaista pientä jumalaa.

Entäs kuolema?

Niin, siinä ihmiset tarvitsevat jumalaa. Ihminen ei tahdo lakata olla olemassa.

Ja kuitenkin hän näkee, miten toiset ihmiset nauravat, iloitsevat, surevat ja kärsivät, miten he kuolevat kuin kärpäset, häviävät tuosta aurinkoisesta, säteilevästä maailmasta.

Kysymys jumalasta on sama kuin kysymys kuolemasta.

Ja ketkä kysyvät: mitä tulee kuoleman jälkeen, mistä ihminen on tullut, mihin hän menee?

Juuri ne, joiden elämä on tullut siksi levottomaksi, että usko siihen kaikkiauttavaiseen jumalaan on lakannut, usko siihen, ettei ihmisen pitäisi huolehtia nykyelämän suhteen, koska taivaassa kerran kaikki kärsimykset palkitaan. Juuri ne, jotka tuntevat itsensä onnettomiksi, turvattomiksi maailmassa ja joilta kokemus on hävittänyt uskon kaikkivaltiaaseen jumalaan.

Siellä, missä kuten Venäjän talonpoikien keskuudessa, vuosisatain kuluessa taloudellinen elämä on ollut pysähtynyttä, jähmettynyttä, siellä ovat aina kehityksen ja epäilyksen kannattajina ja levittäjinä olleet sellaiset ihmiset, jotka jostain syystä ovat joutuneet ulkopuolelle yhteiskuntaa, joko rikkomalla tuon pysähtyneen yhteiskunnan tapoja vastaan tahi koska heidän taloudellinen asemansa on eronnut ympäristön taloudellisesta asemasta. Sellaiset ulkopuolella yhteiskuntaa "pohjalla" olevat ihmiset, juopot, rentut, paljasjalkaset "jumalan kukkaset" ovat Gorjkin lempilapsia, koska oikeastaan, niin ihmeelliseltä kun se kuuluukin, juuri nämät ovat Venäjän kukkasia, Venäjän liikkuvin aines, täynnä kiukkua tuota harmaata, likaista elämää vastaan, jossa kansan joukot makaavat sortavan virkavallan nukuttamina.

Juuri niin, koska sellaisen, luokkansa ulkopuolelle joutuneen ihmisen taloudellinen asema epävarmuutensa ja tavattomuutensa takia herättää epäilyksiä maailmanjärjestelmän suhteen. Sellainen epäilevä ja jumalaa hakeva ihminen on myöskin tämän kertomuksen sankari, ja sitä ovat muutkin huomattavimmat henkilöt, jotka siinä esiintyvät.

Kertomuksen päähenkilö on avioton lapsi, löytölapsi. Jo tämä hänen erikoisasemansa sellaisessa talonpoikaisyhteiskunnassa antaa hänen ajatuksilleen erikoisleiman, siihen suuntaan vaikuttavat vielä hänen kasvattajansa, juoppo, yksinäinen luonnonihminen, lukkari Larion ja tunnettu hevosvaras, leikinlaskija ja laulaja Savelka. Sellaisia olentoja on kertomuksessa useita ja kertoja Matvei on itse vallan samanlainen. Hänen erikoisasemansa panee hänet ajattelemaan ja hakemaan jumalaa, sellaista jumalaa, joka todenteolla olisi olemassa, joka voisi ja tahtoisi auttaa ihmisiä, sellaista eheätä, yleispätevää jumalaa, joka ei olisi pappien palvelija.

Pitkä on jumalanhakijan matka ja paljon ihmiskunnan tuskia ja suruja näkee hän sillä matkallaan, mutta samalla hän huomaa, ettei hän ole yksin, että paljon on maailmassa sellaisia hakijoita kuin hän, ja silloin hän saa käsityksen kansasta. Hän kuljeskelee luostareita pitkin, yhden erakon ja viisaan jumalanmiehen luota toisen luo ja huomaa, että useat itsekin epäilevät jumalan olemassaoloa, tahi ovat ainoastaan uhraamalla järkensä päässeet noista epäilyksistä. Ja se mies taas, joka nähtävästi on joutunut elämän huipulle, ainoa joka ei tuskastu jumalanhakijan kysymyksiin, kaunis, viisas, sivistynyt, nautinnonhaluinen munkki Antonius, myöntää kysyjälle vasten naamaa: "ainoastaan ihminen on olemassa, kaikki muu on vaan sen mielipidettä". Ja tämä tappaa Matvein uskon siihen olentoon, jonka sanottiin olevan ulkopuolella ihmistä ja ohjaavan ihmisen kohtaloa. Tästä lähtien tarkastaa jumalanhakija enimmäkseen juuri ihmisten kohtaloita ja miten eri kohtalot eri ihmisille ovat laittaneet eri jumalat, eri käsitteet jumalasta ja sitten hän tulee siihen johtopäätökseen, ettei ole olemassa sitä suurta jumalaa, joka hänet lapsena rukouksen aikana yhdisti koko suureen luontoon. "Ihmiset ovat repineet tuon lapsen jumalan kappaleiksi, jokainen tarpeensa mukaan."

Siis pääpaino tässä maailmassa on ihmisissä, eikä jumalassa.

Ja sitte kun maailma on opettanut Gorjkin jumalanhakijan katselemaan ihmisiä, tutkistelemaan niitä, niin löytää hän vaellusmatkallaan ihmisen, samanlaisen luokastaan ulospotkitun ihmisraukan, joka puolestaan on löytänyt jumalansa ja joka ilmaisee sen tällekin hakijalle.

"Kuka on jumalanrakentaja?" kyselee Matvei.

-- Kansa se on! Lukematon maailman kansa! Suurempi marttyyri kuin kaikki ne, joita kirkko on pyhiksi tunnustanut! Kuolematon kansa... ja hän on kaikkien, niin entisten kuin nykyistenkin jumalien isä!

Ihmiskunta se on, joka on aina luonut jumalakäsitteensä sen mukaan kun se on tarvinnut niitä kehityksessään ja ihmiskunta se on, joka ne kerran hävittää, silloin kun se niitä enään ei tarvitse.

Matvei on jo nähnyt vaelluksensa aikana, että ihmiset itse muodostavat jumalansa ja nyt se lausutaan julki.

Kummallinen viha puhuu siitä vanhasta poispotkitusta papista, joka on tullut sosialidemokraatiksi ja taistelee salaista, vaan varmaa ja lakkaamatonta taistelua tuon jumalanluojan, kansan edestä! Hän vihaa tuota ihmisen yksinäistä, omia etujaan valvovaa "minää", joka on repeytynyt pois äidistään, kansasta, joka vapisee pelosta yksinäisyytensä takia ja joka turvatakseen itseään ja omaa hyvinvointiaan murhaa muita ja luo jumalia, jotta nämä palkitsisivat sitä jossain taivaassa, silloin kun elämä maailmassa tuottaa kärsimyksiä.

Ja tämä kulkuripappi jumaloi kansaa ja sen kärsimyksiä, siitä hänen vihiinsä yksilöllistä minää vastaan, joka on eronnut kansasta, jumalasta ja jumalanluojasta, on sortanut kansanjoukkoja, on luonut kaikki onnettomuudet maailmaan. Hän kertoo Matveille sorretun ihmiskunnan historiaa ja Venäjän kansan kohtaloita, mutta koska hän itse on voimakas taisteluluonne, joka kaikin elinvoiminensa tappelee tuota minäänsä vastaan, niin muodostuu hänen käsityksensä maailmasta ja sen kehityksestä vallan uudeksi uskonnoksi. Hän ei huomaa enää mitään siitä, miten paljon hyötyä tuo yksilöllinen minä on tuonut maailmaan. Hän vaan vihaa sitä, koska se nykyään on ihmiskunnan kehityksen tiellä, tuon jumaloidun kansan tiellä.

Matvei on ihan kuin huumauksessa, hän ei uskalla eikä kykene suostumaan tuohon uuteen oppiin, jonka hän jo kauvan on aavistanut. Pappi lähettää hänet erääseen tehtaaseen työläisten, uutten ihmisten luokse, näkemään omin silmin, että tosiaankin uusi ihmislaji on maailmassa muodostumaisillaan.

Mestarillisesti on Gorjki kuvannut Venäjän herääviä työläistyyppejä.

Jumalanhakija saapuu heidän luokseen kysymyksineen: "Missä on Jumala? Mistä ihminen tulee, mihin menee?"

Ennen kaikkea karsitaan tuolta hakijalta pois käsitys hänen erityisestä "minästään", osotetaan, että sellaisia kuin hän on, miljooneja maailmassa, jotka joko katselevat kipuineen maailmaa jokainen omasta luolastaan ja itkeä nyyhkyttävät tämän onnettoman maailman takia, tahi jos niillä on tilaisuus, niin ratsastavat toisten selässä, nylkevät muita ihmisiä.

Ja kun jumalanhakija on mielestänsä tullut tavalliseksi joukkoihmiseksi, silloin saa hän vastauksia kysymyksiinsä ja saa niitä kahdelta eri taholta.

Työläisissä siinä tehtaassa erottautuu kaksi eri tyyppiä jotka antavat tavallaan eri vastauksia niihin kysymyksiin.

Setä Pjotr, voimakas, taisteluhaluinen seppä, joka kokonaan on kiinni köyhälistön taistelussa, ei tarvitse jumalia eikä sellaisia kysymyksiä ollenkaan:

"... Ei ole jumalia! Uskonto, kirkkoja muu sellainen on kuin synkkä metsä; se on synkkä metsä ja siinä asuu ryöväreitä! Petosta vaan kaikki!"

Hän on työläinen, joka luokkavaistonsa kautta on löytänyt tehtävänsä elämässä, joka elää vaistonsa kautta luokkansa elämää, taistelee itsetietoisesti sen edestä, ei erota itseänsä eikä omia etujaan luokkansa eduista ja elämästä. Hän ei ajattele kuolemaa, ei tunne sitä, ei välitä elämän alusta eikä lopusta, kuten nuori tanssijapari, poika ja tyttö, jotka yhdessä sopusointuisesti, voimakkaasti liikkuen nauttivat musiikista, liikunnasta, sulautumisesta toisiinsa, välittämättä, tietämättä, että heitä koskaan maailmassa odottaa kuolema tahi jonkinlainen onnettomuus. Hän vihaa jumalan nimeä ja käsitettä, eikä kärsi, että siitä ollenkaan puhutaan, se on niin täydellisesti vierasta hänen maailmankatsantokannalleen:

"Sinä, Mishka, olet siepannut päähäsi kirkollisia ajatuksia, ikäänkuin olisit varastanut kurkkuja vieraasta yrttitarhasta ja hämmennät tässä ihmisiä! Jos sanot, että työläiskansa on kutsuttu uusimaan elämää, niin uusi se, äläkä kerää tomusta sitä, minkä papit ovat pitäneet rikki ja heittäneet pois!"

Hänen kannaltaan se on oikein, hän on luokkatietoinen työmies, hän elää luokassaan. Jos hän kuolee, niin se on hänestä luokkaruumiin osan aineellisen muodon muuttamista, jotta koko luokka voisi elää, jatkaa elämäänsä ja taisteluansa ja hän muassa siinä; ikäänkuin ihminen leikkaa kyntensä pois ja kynsi putoaa multaan, josta ihmisen ruumis saa ravintonsa elämänsä jatkamiseksi, samaten kuolee työläinen, osa hänen luokkansa ruumiista, jotka hän itse, hänen koko ruumiinsa, koko luokkansa voisi elää. Työläinen ei kuole koskaan, koska sen luokka ei kuole. Hänen ja hänen luokkansa edut ovat samat, vaistomaisesti ovat taloudelliset olot yhdistäneet työläisen hänen luokkansa kanssa samaksi kokonaisuudeksi. Ja setä Pjotr köyhälistöluokan edustajana ei kaipaa jumalia eikä turhia kysymyksiä siitä, mistä ihminen tulee, mihin hän menee. Hän tietää ne, ei järkiperäisesti, vaan vaistomaisesti, hänen mielestään nämä kysymykset ovat järjettömiä.

Setä Pjotrin on ollut helppo saada sellainen maailmankatsantokanta. Hän on työmies, hänen taloudellinen asemansa on vaistomaisesti painanut hänen mieleensä sen, että hänen ja toveriensa edut ja elämä ovat yhteiset, samanlaiset. Mutta meidän ja Gorjkin jumalanhakija on kotosin pikkuporvarillisesta talonpoikaiskylästä, jossa vielä kaikki "minä" vaistot kukostavat. Hän on joutunut tuon kotipiirinsä ulkopuolelle, sentakia hän onkin ruvennut epäilemään ja hakemaan, mutta hänen taloudellinen asemansa ei selvitä hänelle suorastaan niitä kiusaavia elämän ja kuoleman kysymyksiä. Hän hakee tukea niillä kysymyksillä, koska hänellä ei ole tukea elämässä, koska hän on yksinäinen, sentakia hän hakee Jumalaa, tiedustelee mistä hän on tullut ja mihin pitäisi mennä.

Ja koska hän ei löydä enää vastausta vaistomaisesti, täytyy hänelle sen selvitä järjen avulla.

Samassa asemassa ovat kautta maailman ne ihmiset, jotka jokin silmiinpistävä taloudellinen etu on tuonut työväenpuolueeseen, vaan joille kuitenkaan siitä huolimatta vielä ei vaistomaisesti tule luokkatietoisuutta, eheätä yhteistunnetta koko työväenluokan kanssa, sellaista tunnetta, että jokainen elää tuossa luokassa, ettei kenellekään tule minkäänlaisia kysymyksiä kuoleman tahi elämän suhteen ulkopuolella luokkaa. Mutta he kuitenkin pyrkivät yhtymään työväenluokan maailmankatsantokantaan kaikkine vanhoine käsitteineen, he hakevat jumalaa ja -- kykeneekö sosialidemokratia tarjoamaan sitä heille?

He hakevat jumalaa, s.t.s. he kysyvät: mihin joudumme kuolemamme jälkeen? He hakevat tukea elämässä, koska heillä ei ole sitä, mutta samalla myöskin tukea kuolemassa. Kykeneekö köyhälistön maailmankatsantokanta antamaan heille sitä?

Opettaja Mihail tässä kirjassa koettaa auttaa jumalanhakijaamme, osottaa sille, että jumalaa vielä ei ole olemassa, vaan että kansa tulee luomaan ihmeitä tekevän jumalan, kansassa on pääpaino, kansa on luonut kaiken maailmassa.

Mutta mikä jumala se on, jonka kansa tulee luomaan?

Ihmiskunta oli kerran eheä, silloin kun kaikkien ihmisten kokemus oli samanlainen, silloin kuin kaikilla ihmisillä oli yhtäläiset taloudelliset edut. Mutta ihmisten oli pakko taistelussa olemassaolon edestä, ravinnon hankkimista varten luonnolta, antautua eri aloille; spesialiseerautua taloudellisen elämän suhteen. Silloin ihmisen kokemus tuli erilaisiksi, ihmisen "minä" erosi ihmiskunnan ja luonnon kokonaisuudesta, yksityistalous toi ihmisille eri etuja, ihmiskunta jakaantui orjiin ja herroihin, jakaantui kaikenlaisiin palasiin. Mutta kerran tulee aika jolloin työväenluokka, yhdistäen etujen samanlaisuuden kautta isomman osan ihmiskuntaa, aikaansaa taas sellaisen järjestelmän, että kaikille ihmisille tulee sama kokemus ja samat edut, että ihmiskunta tuntee taas itsensä eheäksi, jatkuvaksi, kuolemattomaksi kokonaisuudeksi.

Gorjki lausuu opettaja Mihailin sanoilla: "Tulee aika jolloin koko kansan tahto yhdistyy taas yhdeksi; silloin siinä herää vastustamaton, ihmeellinen voima ja -- silloin nousee jumala kuolleista. Ja sitä te juuri haette...!"

Yhden sellaisista jumalanluomisen hetkistä näkee Gorjkin jumalanluoja erään luostarin luona, jossa koko kansa, ja hän mukana, yhdistää palavat toivomuksensa ja tahtonsa siihen, että eräs raajarikko tyttö nousisi kävelemään; tyttö itse uskoo ja kansa uskoo tahtonsa ja rukouksensa voimaan, ja tyttö tulee terveeksi.

Kansa tekee ihmeitä ja on aina maailmassa tehnyt ihmeitä, kansa luo jumalan.

Mikä jumala se on?

Se on kaikkea auttava, kaikkea armahtava jumala, koska se on kansan hyvä ja armelias tahto, joka rakastaa lapsiaan ja tekee hyvää kaikille.

Jumalanhakijat, te jotka haette jumalaa tueksenne -- katsokaa: yhdistetyn kansan yhtenäinen tahto on voimakkain tuki mitä ihminen voi ajatella. Säästää ja suojaahan ihminen jäseniään, miksei kansa voisi samaten turvata jäseniään, joitten loukkaus tuntuu yhdistetyn kansan ruumiissa!

Jumalanhakijat, te jotka pelkäätte kuolemaa! Jos tahtonne, toimintanne, elämänne on sama kuin kansan elämä, niin olette kuolemattomia, koska kansa on kuolematon. Jos voitte sanoa: kansa ja minä olemme sama -- kansan etu on minun etuni, kansan suru minun suruni, silloin ei ole kuolemaa. Jos voitte sanoa, että taistelu itsenne vuoksi on samassa taistelu koko kansan edestä, silloin elätte ikuisesti kuten taistelunne jäljetkin elävät.

Jumalanhakijat, jos tarkotatte jumalallanne onnen kaipausta, niin löydätte onnenne siitä yhdistetystä kansantahdosta. Muistatteko miten lapsena rukoillessanne sulauduitte yhteen koko maailman kanssa suureen hämärään kokonaisuuteen ja olitte onnellisia -- lähtekää nyt sinne missä tuhannet ajattelevat, vaativat samaa, niin tunnette miten sulaudutte taas ihmisiin, maailmaan, Jumalaan, tulette hyviksi, onnellisiksi -- kuten lapset!

* * * * *

Uskonnon siinä muodossa kun se nyt on, sosialismi kerran tulee hävittämään, mutta uskonnollinen tunnelma, tunnelma siitä, että koko maailma ja ihmisyys on sama, onnen tunnelma jota ihmiset tähän asti ovat koettaneet saavuttaa epätoivossaan keksien jumalia itselleen, se tunnelma tulee jäämään ja vahvistumaan ja taloudelliset olot, yhdistämällä ihmisiä samaan taloudelliseen, taisteluun, tulevat edistämään tämän tunnelman kartuttamista elämässä, joka on ihmisen suurin onni.

* * * * *

Gorjki on tunnustanut miten hän, jolle ei alkuaan taloudellinen asema ole antanut köyhälistön maailmankatsantokantaa, löysi sen, kulkien jumalaa, suurta voittamatonta jumalaa hakemassa, sellaista jumalaa, jonka ihmiset olivat riistäneet palasiksi.

Jumalanhakija löysi jumalansa kansan tahdosta!

Jospa pian, pian kaikki sen löytäisivät sieltä!

Silloin tulisivat ihmiset hyviksi, koska heillä ei olisi enää syytä olla pahoja...

Helsingissä 17 päivänä maaliskuuta 1909.

_Hella Wuolijoki_.

Sallikaa että kerron elämäni; tämä kertomus ei vie teiltä paljoakaan aikaa ja teidän kumminkin täytyy se tietää.

Minä olen nokkonen, löytölapsi, laiton ihminen; en tiedä kuka minut lienee synnyttänyt, minut löydettiin herra Lossevin maatilalla, Sokolin kylässä, Krasnoglinin piirikunnassa. Joko äitini tahi joku muu oli asettanut minut herrasväen puistoon, sen kappelin rappusille, johon vanha rouva Losseva on haudattu; Danila Vjalov, puutarhuri, löysi minut sieltä. Hän tuli varhain aamulla puistoon ja näki, että rukoushuoneen oven edessä liikkui lapsi räsyihin verhottuna ja sen ympärillä käyskeli harmaa kissa kuin vartijana.

Danilan luona minä elin neljänteen ikävuoteeni saakka, vaan hänellä oli itsellään paljon lapsia eikä minun ruuastani kukaan huolta pitänyt, söin mitä sain, ja kun en enään mistään löytänyt ruokaa niin porasin, porasin ja sitte nukuin nälkäsenä.

Kun tulin neljä vuotta vanhaksi, niin otti lukkari Larion minut luoksensa; hän oli yksinäinen ja hyvin kummallinen ihminen; hän otti minut ikävänsä takia. Hän oli pieni, pyöreä kuin pallo, ja kasvonsakin olivat pyöreät; hiukset punaset ja ääni kimeä kuin naisen ääni ja sydämensäkin oli kuin naisen sydän, niin hellä kaikille. Hän piti viinasta ja joi sitä paljon; raittiina hän oli vaitelias, silmät aina puoleksi kiinni ja oli aina sen näköinen kuin olisi hän jonkun rikoksen tehnyt, vaan juovuksissa lauloi hän äänekkäästi kirkkolauluja, piti päänsä suorana ja hymyili kaikille.

Hän oli kaukana ihmisistä, eli köyhästi, antoi maaosuutensa papille ja itse kävi talvella ja kesällä kaloja pyytämässä, ja huvin vuoksi joskus lintujakin, jonka viimemainitun konstin hän opetti minullekin. Hän piti linnuista, eivätkä ne peljänneet häntä; ihan liikuttavaa on muistella miten joskus punatulkku juoksenteli hänen päätänsä pitkin ja sekaantui hänen punasiin hiuksiinsa. Tahi joskus se istuutui olkapäälle ja katseli hänen suuhunsa, kumartaen pikkuista, viisasta päätänsä. Ja joskus panee Larion pitkäkseen penkille, ripottaa hamppua hiuksiinsa ja partaansa ja kas, jopa lentävät keltasirkut, tikliäiset, tiaiset, tilhit hänen luoksensa, myllertävät lukkarin hiuksissa, ryömivät hänen poskiansa pitkin, nokkivat hänen korviaan, istuskelevat hänen leuoilleen, vaan hän makaa ja nauraa hohottaa, silmät puoleksi kiinni ja puheskelee ystävällisesti niiden kanssa. Minä kadehdin häntä siitä, koska minua linnut pelkäsivät.

Hellä sielu oli Larion, ja kaikki eläimet käsittivät sen; ihmisistä sitä en sano, en sano sitä tuomitakseni heitä, vaan koska tiedän ettei vatsaa hellyydellä täytetä. Talvella hänellä oli vaikeanpuolista: puita ei ollut eikä ollut rahaa ostaa niitä, raha oli tullut juoduksi; mökissä oli kylmä kuin kellarissa, ainoastaan lintuset visertelivät ja laulelivat ja me makasimme kylminä uunin päällä, päällämme kaikki mikä vaan voi suojella pakkaselta ja kuuntelimme lintusten laulua... Larion vihelsi heille -- hän olikin siinä aika mestari, ja hän itsekin näytti isolta käpylinnulta: nenä oli iso, nokankaltainen ja pää punanen. Sanoipa hän joskus minulle:

-- Kas, kuunteleppas Motjka -- minut oli ristitty Matvjeiksi -- kuuleppas!