# Tulitikkuja lainaamassa

## Part 5

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/tulitikkuja-lainaamassa-10927/index.md

»Lähteehän siitä tulta, kun kuiviltaan tahkoaa. Jos koetettaisiin tässä vaikka sitä konstia.»

Tahko tuotiin tupaan, ja nyt emännät sillä tulta kehräämään. Hurisi siinä tahko, kun toinen väänsi kammista ja toinen painoi rautaa päälle.

»Sinkoaahan siitä kipunoita, mutta mihinkäs ne ottaisivat tulta!» riemastui jo Maija Liisa.

Levitettiin lattialle tappuroita ja pidettiin jos mitkä pelit, mutta tulta vain ei saatu.

»Väännä kovemmin!» komensi Maija Liisa ja painoi rautaa tahkoon irvellä ikenin. Mutta eivät vain tappurat leimahtaneet.

Viimein he väsyivät, pyyhkivät hien otsaltaan ja Maija Liisa sanoi:

»Ei se syty.»

He istuivat väsyneinä, epätoivoisina, ja Maija Liisa kysyi vihansekaisena:

»Entäs Ihalainen itse?... Tuliko siitäkään sen parempaa tolkkua?»

»Tulihan siitä... Ei se ojassa ole, se kun on onneksi mennyt Ameriikkaan», lohdutteli Anna Liisa.

Mutta silloin pyöristyivät Maija Liisan silmät. Hän tiesi mitä se Ameriikkaan meno merkitsi, sillä monesti oli Kananen uhannut mennä sinne akkaansa pakoon, kun hän oli sitä kovistellut väkijuomien väärin käyttämisestä. Sääli hän nyt Anna Liisaa, joka oli muitta mutkitta jäänyt leskeksi. Hän huudahti:

»No niinkö se nyt heittikin koko talonsa ja eukkonsa ja itse meni! Vai semmoinen mies se olikin, sekin Ihalainen!»

Anna Liisa hätäytyi lopullisesti. Hän toki vielä puolusti:

»Eikö tuo tuolta vielä tulle!... Onhan sinne kuuluu muitakin miehiä mennyt jo ennen Ihalaista!»

Maija Liisa huomasi, että Anna Liisa ei vielä tiedäkään, mitä moisen miehen Ameriikkaan meno merkitsee. Hän selitti:

»Vuota vain!... Kyllä se tulee!... Kyllä nyt saat jo lesken sängyssä maata, sillä eivät Ameriikkaan mene muut kuin ne jotka aikovat hylätä koko akkansa.»

Ja hän selitti asian Anna Liisalle juurta jaksain. Hän kertoi miten Kananenkin oli uhannut Ameriikasta paremman akan ottaa, ja lisäsi vielä:

»Niinhän se on sekin Rääkkylän Puhakka mennyt. Ja siihenpähän jäi senkin akka, ja Puhakka otti Ameriikassa sen Mikko Havukan lesken. No voi ryökälettä sitäkin Ihalaista!»

Nyt Anna Liisa jo itkeä kihautti. Maija Liisa vielä torui häntä, kysyen:

»Mitä sinä sille ukollesi oikein teit, kun se nyt tuskastui ja lähti? Oletko sinä lyönyt sitä?»

Nyt muistui sortuneen Anna Liisan mieleen, että oli hän kerran: Juuri silloin Ihalaisen lähtiessä oli hän leipä-lapiolla herättänyt hänet, kun Sormusen Miina käski. Mutta leikillä hän oli sen tehnyt, eikä uskonut, että Antti nyt siitä ottaisi nenäänsä.

Mutta ei hän sitäkään nyt sanonut Maija Liisalle, vaan puhdistautui:

»Enhän minä sitä lyönyt enkä piiskannut ole... Sovinnossa tuota on tässä elää kituutettu ja rauhassa on oltu vihkimisestä lähtien...»

Ei silloin Maija Liisakaan ymmärtänyt Antin päähänpistoa. Arveli hän vielä yhtä syytä ja kysyi:

»No, oletkos sinä sitten haukkunut sitä siitä, kun sillä on se nenä niin jumalaton kuvatus?»

Ei Anna Liisa huomannut olevansa siihenkään tekoon syypää. Hän puolustautui:

»Enhän minä ole koko nenästä sanonut muuta kuin toisinaan vaan pyytänyt, jotta: 'Niistäisit nyt Ihalainen vähän tuota nokkatolhoasi'!...»

* * * * *

Nyt alkoi Maija Liisa pitää Anna Liisan puolta ja soimasi Anttia, kun se oli niin kevytmielisesti hylännyt vaimonsa. Hän unohti jo kahvinkin ja leppyi. Talossa oli suuri suru. Anna Liisa itki pariin kertaan. Maija Liisa päivitteli:

»No jo on paha henki saanut vallan Liperissäkin! Kun nyt tuon Ihalaisenkin ja otti ja riivasi! Siihen se vie tämä jumalaton elämä... Hohhoi!... Hohhoi!»

Anni Liisa oli sekaisin aivan. Ajatteli taas sitä nenästä huomauttamistaan. Itkun lopussa hän silloin valitti:

»Ottikohan tuo nyt sitte siitä sen mieli myrtyäkseen? Mutta kukas sitä nyt osasi uskoa, jotta hän nyt ottaa omasta nokastaan niin nenäänsä, että siitä suuttuu ja lähtee. Kun olisi ihminen arvannut, niin en olisi puhunut halaistua sanaa koko tolhosta. Olisin antanut sen olla niine sisuksineen.»

Yhä lisääntyi Maija Liisassa sääli. Hän jo lohdutti Anna Liisaa sillä, että ehkä se ukko Hyvärinen oli narrannut, se kun oli muutenkin semmoinen koiranleuka.

Se lohdutus rauhotti sen verran, että voitiin mennä nukkumaan. Mutta lohduttamisesta seurasi, että Maija Liisan sääli myös haihtui ja kahvi juohtui mieleen.

Ja nyt seurasi pitkä yö. He nukkuivat samassa sängyssä, Maija Liisa Antin paikalla. Jos vain Anna Liisa vähänkin havahtui, niin oitis kuuli hän Maija Liisan puhuvan jotain semmoista, mikä viittasi kahviin päin, tai ryki hän ja valitti yskäänsä. Joskus hän sanoi:

»Mikä tässä tarkenee, kun ihan kylmiltä suin piti sänkyyn vääntäytyä.» Toisinaan taas soimasi: »On sitä muisti, kun ei muista tulitikkuja pyytää!» Toisin ajoin taas morkkasi muilla sanoin, vaikka Anna Liisaa ilmankin rasitti suru.

Ja silloin vasta tunsi Anna Liisa, mikä aarre ja turva hänelle oli ollut Ihalainen. Ensi yötä hän nukkui nyt ilman sitä, vihiltä pääsystä lähtien. Kun aamu tuli ja oli noustu, siunaili hän itsekseen:

»No sen minä vain sanon, että naisen kanssa minä en naimisiin menisi... Koko yön nytkin vornotti ja marmatti siinä... Toista se oli Antti Ihalainen!»

KAHDEKSAS LUKU

Jussi Vatanen ja Antti Ihalainen hommailivat paluumatkaa. Kaikki tavarat oli ostettu. Oli ostettu vihkisormuskin ja muut laitokset, ja tamma oli aisoissa.

Nyt ajaa köröttivät he jo katua pitkin. Istuivat miehet kärrissä rinnatusten niin makean näköisinä, että jokaisen vastaan tulijan suun pituutta jatkui hyväsen äänettömän naurun eli hymyn mitan. Samanne päinkin katsoivat aina. He olivat kuin kaksosveljet.

Eräässä paikassa puhui Antti:

»Tässäköhän se. Pakarisen puoti on, kun siihen on oven päälle räntätty jotta: 'Pakarisen kauppa'?»

»Eihän se tässä taida olla. Eikös se siellä Parviaisen luona kaupitse», oikaisi häntä Jussi.

Sitten ajaa köröttivät he taas jonkun aikaa ääneti, kunnes Antti ihmetteli:

»On sitä tässä kylässä tuota taloa!»

»Onhan siinä talo poikineen! Kun ne olisi kaikki panna rahaksi ja panna yhteen kuormaan rahat, niin tokkohan tammakaan jaksaisi sitä rahakuormaa näpistää», todisti Jussikin, ja Antti jatkoi kummasteluaan:

»Tokko vain jaksaisi! Ei ainakaan Muskon mäestä nostaisi sitä kuormaa, jos ei kärrin perästä mies avittaisi.»

»Ei nostaisi... Mutta ei se kuorma nousisi Muskon mäestä Hyvärisenkään ruunalla!» myönsi toinen. Antti oli samaa mieltä, vahvistaen:

»Ei nousisi. Vaan jos pantaisiin pari eteen, niin kyllä sen kuorman pitäisi kohota, kun ne nyhtäiseisivät niin että selkä olisi suorana, tahi sitten paukahtaisi luokki poikki, jos vain ei olisi järin paksusta tuomesta tehty.»

»Poikki sen pitäisi paukahtaa, vaikka hän olisi miten paksusta tuomesta!» ylpeili siihen Vatanen. Ja taas huudahti Antti ihmeissään;

»Mitenhän suureksi se tämä Join kaupunki oikein paisuukaan, kun tätä on jo nytkin kanavalta sinne toiseen laitaan asti...»

* * * * *

Niin jatkui keskustelu siitä asiasta, kunnes Antin oli pakko sanoa eräästä kadun lakaisijasta, joka lakaisi katua:

»Katuako se tuo mies lakaisee?»

Mies kuuli kysymyksen, keskeytti työnsä, käänsi luutansa pystyyn, seisoi sen varassa, katseli ja ihmetteli itsekseen:

»On siinä kaksi aika veljestä... Missähän pitäjässä tuommoisia miekkosia kasvaa!»

Eivät he kuulleet, eivätkä tietysti olisi siitä välittäneetkään. He ajaa köröttivät eteenpäin. Olivat he jo onnellisesti pääsemässä pois koko kaupungistakin. Tulivat jo aivan reunaan, niin että Antin oli taas pakko kysyä:

»Joko tämä kaupunki loppuu?»

Mutta silloin tapahtui asiassa uusi käänne. Hammaslahden Heikki Sikanen oli ollut päivällä torilla porsaita kaupalla ja häneltä oli karannut pikkuinen nassu. Se se nyt juosta vilisti katua myöten saparo suorana, väliin pysähtyikin, pyöräytti itseään iloisena ja taas livisti katua pitkin. Tämä porsas teki käänteen koko Vatasen elämässä.

Nyt se sattui juoksemaan kadun risteyksessä sen kadun poikki, jota myöten Liperin miehet ajoivat kotipitäjääseensä. Se pysähtyi aivan heidän tammansa eteen, röhkäisi iloisesti ja katseli ajajia. Jussi sen huomasi ensiksi ja sanoi Antille:

»Kah! Potsi!»

Nyt sen huomasi Anttikin ja kummastui:

»Porsaspahan on! Kenenkähän tuo on?»

Porsas katseli miehiä ja Jussi pysähdytti hevosensa. Vihdoin neuvoi hän Anttia:

»Mikäs siinä on selvässä asiassa! Ota porsas kiinni, kun sillä ei ole omistajaa, niin onhan jotain kotiin viemisiä!»

Mutta Antti epäröi:

»Jospa se on hyvinkin jonkun?»

»Ei se ole kenenkään... Eihän kaupungissa ole kellään sikoja», vakuutti Jussi. Samaa uskoi nyt Anttikin, kun hoksasi sen asian Jussin puheesta. Lähellä seisoi eräs hölmö kaksitoistavuotias poika kädet housuntaskuissa ja katsella töllisteli Liperin miehiä ihmeissään. Jussi kysyi häneltä:

»Poika hoi! Kenenkä poika sinä olet?»

»Kotilaisen!» tokaisi poika.

»Kenenkäs se on tuo porsas?» jatkoi Jussi.

»Ei se ole kenenkään!... Se vain muuten juoksentelee», selitti töllistelijä.

Asia oli sitä myöten selvä. Jussi selitti Ihalaiselle:

»Ota vain kiinni! Minä tässä pitelen hevosta sillä aikaa... Niin on vaikka Anna Kaisalle kaupungista tuliaisia... Perhanan lihava potsi se onkin!»

Alkoi porsasjahti. Antti hapuili otusta käsin kiinni, mutta porsas pyörähti aina pois, kääntyi taas päin Anttia ja katseli tämän nenää. Silloin Jussi neuvoi:

»Maanittele... Koeta maanittelemalla!»

Antti koetti nyt pyydellä:

»Kus ... kus ... kus ... kus!»

Mutta porsas jatkoi samaa menoa ja puhkaili pyörähdellessään: »Puh!»

»Puhkaa vain porsas ja saparoaan heilauttaa, vaan ei antaannu!» sanoi poika, joka katseli jahtia innostuneena.

»Ei se antaannu», valitti jo Antti.

»Puh!» puhahti taas porsas, ja poika nauroi kädet housuntaskuissa ja ilmotti:

»Taas puhahti porsas!»

»Ei sitä saa» uudisti Antti. Jussi neuvoi silloin:

»Rupea könnällesi!... Ryömi polvillasi, niin se laskee lähelle!» Antti alkoi polvillaan könytä, porsas pyörähteli edessä, poika nauroi ja Antti valitti:

»Ei sitä paholaista saa!»

Hölmö Kotilaisen poika nauroi katketaksensa. Jussi arveli taas:

»Kun sinulla olisi, mikä haisisi, niin sitten se tulisi.»

Silloin Antti nousi, alkoi kävellä ja kussuttaa porsasta perästä tulemaan, mutta poikakin todisti:

»Porsas vain katsoo, eikä tule.»

Viimein suuttui Antti, ryntäsi suin päin porsaan kimppuun ja huudahti:

»Etkö sinä paholaisen vietävä antaannu!»

»Puh!» vastasi porsas ja lasketteli saparo suorana pakoon, Antin painaessa täyttä juoksua jälestä. Kotilaisen poika kipasi perästä ja huusi Pakarisen Veikolle, joka tuli maantieteen laiskanläksyltä:

»Tule, Veikko, katsomaan, kun porsasta ajetaan!»

Antti ja porsas panivat parastaan. Kiihtyneenä huusi Jussi:

»Elä laske lempoa pakoon!... Se on lihava porsas!»

»Nyt se halvattu jo meni!» kuului etäältä Antin suuttunut ääni.

»Minnekä se meni?» huusi Jussi kiivastuneena.

»En minä tiedä, minne se meni... Se meni yhteen herraskartanoon», valitti Antti.

»Se meni rehtorin pihaan», auttoi poika huutaen. Ja Antti pyysi Vatasta:

»Tule sinäkin apuun!... Ei sitä kehnoa saa yksinään... Tuo säkki, johon sitte pannaan peijooni!»

Jussi oli kiihkoissaan, hän hyppäsi alas kärristä, heitti hevosen yksin ja lähti taistelupaikalle juoksemaan. Porsas tulikin jo kartanolta pois, röhkäsi ja lähti hiljaa juosta hynttyyttämään. Miehet ja poika perästä. Jussi koki neuvoa:

»Ahdistetaan se johonkin nurkkaan ja sitten otetaan!»

»Kus ... kus ... kus!» maanitteli Antti. Porsas pyöräytti saparoaan ja poika riemuitsi. Jussi tuimistui ja ylvästeli:

»Otetaan se suorastaan juoksemalla, pakana!»

Ja nyt alkoi juoksu. Porsas vilisti katua pitkin saparo ojona ja miehet ja Kotilaisen poika perästä niin että tukka oli suorana takana. Pojan riemu yltyi. Hän juoksi ikenet irvellä ja iloitsi:

»Voi kun miehen tukka leuhkaa!»

»Juokse kovemmin, Antti!... Kussuta vähän juostessasi», hätäili Jussi.

He olivat jo kiinni saamaisillansa, kun porsas taas pyörähti sairashuoneen pihaan ja eikös miehet hyökänneet suin päin perästä. Kartanolla alkoi nyt oikea säännöllinen saartaminen. Poika oli saapunut paikalle ja Jussi komensi:

»Tule sinä, Kotilaisen poika, kolmanneksi, niin ahdistetaan se tuonne aitaa vastaan!»

»No!» lupasi poika, ja nyt alkoi saarto. Jussi huusi Antille:

»Ahdista sieltä seinän puolelta!... Elä laske sieltä ryökälettä pois!...»

»Se menee!» valitti Antti.

»Elä laske!... Juokse eteen!... Potkaise kärsään paholaista, jos yrittää!... Poika!... Elä laske vietävää portista pakenemaan!... Hös, senkin halvattu», reuhasi Jussi liehuen seiväs kädessä.

»Lyönkö minä tällä seipäällä?» pyysi jo Antti.

»Elä lyö!... Otetaan elävänä ja viedään Anna Kaisalle», epäsi Jussi.

»Voi kun se pyörähti!» riemuitsi poika hammasrivejänsä väläytellen.

Mutta melu oli häirinnyt vieraita, ja nyt tuli lääkäri paraaseen ötäkkään, ärjyen:

»Senkö pahaa elämää te täällä pidätte!... Missä on poliisi!»

Miehet vähän säpsähtivät viime sanan kuullessaan ja koko mellakka taukosi. Lääkäri tiuskasi uudestaan:

»Mitä riivatun meteliä tämä tämmöinen on?»

»Tuotahan me porsasta vain otimme kiinni», selitti Jussi viattomana. Lääkäri näytti uhkaavalta, mutta leppyi, kun kuuli pojan selittävän:

»Tuo porsas pääsi karkuun ja ne juoksivat perästä sitä kiinni ottamaan!»

»Menkää lemmon kattilaan täältä!» sanoi siihen lääkäri ja lähti antamaan lääkkeitä sille Rissasen emännälle.

Sen pahemmitta selvisivät siitä. Porsas oli taas päässyt kadulle ja kävellä nossutteli rauhallisena. Jussi silloin vihjasi hiljaa:

»Hiivitään varpaillaan ja temmaistaan saparosta kiinni!»

Ja niin he yrittivät käyttää salajuonta. He lähestyivät porsasta... Jo oli se käden ylettyvillä. Nyt...

Ja silloin molemmat miehet ryntäsivät yht'aikaa. Mutta porsas livahtikin taas käsistä, vinkasi vain kerran ja poika oli revetä naurunsa remakkaan.

»Nyt jos olisi Pakarisen Veikko nähnyt, kun ne menivät nenälleen!»

Pääsivät siitä miehet ylös, pyyhkivät hikeänsä ja Antti päivitteli:

»Eto elävä! Minkälaisen lämpimän antaa.»

»No ei luulisi! Nyrkin kokoinen para, vaan osaapas juoksuttaa», myönsi Jussikin, puisteli housujaan mullasta ja kehotti Anttiakin siisteyteen:

»Puistele sinäkin multaa housuistasi!»

Lepohetken perästä alkoi uusi ajo. Poika selitti porsasta katsellen:

»Se tonkii nyt tuossa multaa kärsällään.»

He lähestyivät varovasti, jottei porsas huomaisi, ja aikoivat taas yrittää äkkihyökkäystä, kun pääsisivät sopivan välimatkan päähän. Mutta rynnäkkö ei onnistunut nytkään. Pois livahti porsas ja alkoi painaa suoraan keskikatua myöten. Silloin Jussi päätti, että nyt pannaan kova kovaa vastaan, ja Antti sanoi:

»Nyt ei hellitetä, vaikka olisi perhana!»

Ja parastaan he nyt panivatkin koko joukko. Poikakin viiletti katua pitkin niin että pää oli taa päin kenossa ja silmät muljollaan, ja töin tuskin sai hän vastaan tulevalle Koponen pojalle huudetuksi:

»Katso, Armas, kun otetaan porsasta kiinni!»

Mutta taas, juuri kun oltiin kiinni saamaisillaan, vinkasi porsas ja livahti aidan raosta erään talon pihaan! Neuvottomina siinä seisoivat miehet hiki hatussa, ja Jussi jo sadatteli:

»No voi perhana sentään!... Juuri kun piti saada kiinni, niin meni! Voi tuota halvattua!»

»No löysipäs se reiänkin, en paremmin sano!» kirosi jo Antti suutuksissaan. Jussi todisti:

»Ei sitä enää uskalla mennä pihaan. Jos taas sattuu äksyjä ihmisiä, niin voivat hyvinkin vielä huutaa poliisille!»

Samaa mieltä oli Anttikin, sillä äkäinen lääkäri ja putka olivat vielä tuoreessa muistossa. Mutta toisella puolen oli porsas, eikä tehnyt mieli siitäkään erota. Jussi jo käski:

»Tirkistä siitä reiästä, kenen talo se on?»

Antti rupesi köntälleen maahan, kurkisti lankkuaidan alla olevasta raosta kartanolle ja sanoi:

»Siellä se on!»

Miehiä alkoi harmittaa ja suututtaa. Jussi kiukutteli:

»Senkö täyteistä ne tuohon aitaan tuonkin reiän ovat tehneet ... hyvään lauta-aitaan!»

Sitä ei Anttikaan käsittänyt. Hän valitti:

»Oli se lihava potsi; kun ei olisi ollut tuota reikää...»

Nyt Jussi raapi päätään. Arveli mennä pihaan, mutta se äkäinen herra kammotti. Hän jo kysyi pojalta:

»Tiedätkö sinä, Kotilaisen poika, kenen talo tämä on?»

»En minä tiedä... Vaan ei siellä ole sitä tohtoria, joka siellä lasareetin pihalla oli», selitti poika, ja Jussi rohkaistui:

»No sitten mennään!»

Silloin alkoi vielä ankarampi ajo kuin ennen. Jussikin jo sanoi:

»Jos ei siinä muu auta, niin annetaan seipäällä kärsään, jotta töllöää siihen paikkaan.»

Nousi huuto ja rymäkkä. Seipäät heiluivat ilmassa. Näytti aivan kamalalta. Jussi liehui seiväs kädessä ja huusi:

»Hös vaivattu!... Ahdistetaan se tuonne tallin tahi sontatunkion taa ja siellä hypätään kehnon niskaan!... Hös pahennus!... Elä laske, poika sinne! Potkaise kärsään!... Hös ryökäle!»

Ja siinä kiireessä sieppasi hän täyden vesiämpärin, paiskasi sen porsasta kohti ja kaatui itsekin huutaessaan:

»Elä laske, Ihalainen, sitä reikään! Lyö seipäällä, jos yrittää!»

»Jospa se menee!» huusi Antti vastaan. Jussi yltyi:

»Vaikka tapa silloin koko para!»

Siitä nousi nyt ihan julma sota. Joskus menivät miehet kiireessä kuperkeikkaa. Porsas vingahteli. Poika säesti huutoa naurullaan, ja ylisteli milloin porsaan saparoa, milloin miesten kuperkeikkoja.

Mutta nielun parhaillaan ollessa kuului hätäytynyt naisen huuto:

»Mitä rosvoja te olette, kun vieraalla kartanolla tappelette? Poliisia minä huudan, jos ette asetu ja ole ihmisiksi.»

Hätkähtivät sitä miehet, varsinkin Jussi. Seipäät laskeutuivat alas ja hämmästynyt nainen siunaili:

»Ka! Herra siunatkoon! Jussi Vatanenhan se on Liperistä ja Ihalaisen Antti... Ja minä kun arvelin, että mitä ihmeen kummituksia ne ovat, kun tuommoisen elämän nostivat keskellä parasta kaupunkia?»

Silloin tunsivat miehetkin puhujan ja Antti sanoi hänelle:

»Ka!... Eikö se ole se entinen Kaisa Karhutar, se joka meni naimisiin sen Petrovaaran Makkosen kanssa!»

»Kaisahan se on!» myönsi siihen Jussi, ja selitti:

»Sattui tuo porsaan pahuus pääsemään säkistä karkuun ja siinä on ollut ajamista... Kotoa tuotu porsas, niin se vierastaa näin kaupunkipaikoissa omaakin väkeä!»

Silloin Kaisa nouti leipää, murensi sen porsaalle, ja kun porsas tuli syömään, niin sieppasi sen syliinsä, lennätti Jussille ja kysyi:

»Onko se oikein oman sian porsaita?»

»On... Se on sen suuren imisän sian porsaita, niin arveltiin kotoa lähtiessä, että ottaa hänet mukaansa, jos hyvinkin sattuu halukkaita ostajia, jotka tarvitsevat porsasta», selitti Jussi sitoen säkin suuta kiinni. Antti huomasi silloin tarpeelliseksi kysyä Kaisalta:

»Täällä Joillako se Kaisa nyt on?»

»Täällähän minä. Tämä on minun oma talo rähjäni tässä... Eikö sitä jouda sisällä pistäytymään?» puhui Kaisa. Jussi oli siihen erittäin halukas. Hän viskasi porsassäkin olalleen ja sanoi Antille:

»Ka, joudetaanhan me tästä vielä poikkeamaan Kaisan luo.»

He lähtivät porsainensa Kaisan vieraiksi.

YHDEKSÄS LUKU

Kaisalla sattuikin onneksi juuri olemaan pannu tulella, kun liperiläiset saapuivat. Hän alkoi selvitellä olojaan:

»Minulla on tässä omissa hoteissa ainoastaan tämä keittiö ja kammari, mutta kammarissa asuu se Pekka Kankkunen eukkoineen loisina, niin ei jää itselle muuta kuin tämä keittiö... Mutta tuleepa tuota tässäkin toimeen, herran kiitos!... Kas tuota pannua, kun jo kuohuu. Se Kankkusen eukko on pannut suotta aikojaan noin paljon puita hellan uuniin...»

Hän pyörähti hakemaan kahvimaitoa, ja tultuaan jatkoi:

»Täällä Joilla kun tuo maitokin kallistuu, niin että ei häntä enää pienemmät eläjät jaksa ostaa muuta kuin hutun silmäksi... Montako lypsävää lehmää sillä Vatasella nyt on?»

»Viisitoistahan niitä on yksitellen lukien», urahti Jussi. Kaisa antoi taas tulla kuin rallia:

»Vai viisitoista siinä Jussin talossa nyt elätetään! Onhan siinä talossa hyvät nurmet. Niitäkin luhtaniittyjä onhan siinä ihan sinne suutari Tolvasen mökille asti... Eikö tuo kahvi jo liene kystä... Tässä arvelinkin, jotta tuleekohan nyt Liperistä vieraita, kun suuta syyhytti ja tuo Kankkusen kissakin pesi silmiään, niin pistin tuossa jo pannun valmiiksi tulelle ja aattelin, että vähemmänpä häntä on sitten enää puuhaa vieraiden aikana... Ja yhäkö se Petrovaaran ukko Voutilainen vain elää?»

»Eläähän se vielä ja ketterä ukkohan se onkin», myönnytti Jussi ja Antti vahvisti:

»Ketterähän se on vielä ukko... Vielähän se kehuu rukiisen leivän ja pytyllisen kirnumaitoa syövänsä yhdellä verolla, jos vain niikseen tulee.»

Kaisa hompsuutti taas ja selitti:

»Illalla jäivät nuo kahvikupitkin pesemättä. Kun tässä yksinään asuu, niin mitäpä heistä viitsii kuurata... Ja tuosta yhdestä kupista on näet ripakin jo katkennut! Onkohan se Kankkusen eukko sen katkaissut!» Hän selvitteli kahvia ja kysyi:

»Vai yhä se vain ukko Voutilainen jaksaa!... Ja siinäkö se vain konnullaan elää?»

»Siinähän se.»

»Ka mikäs hänellä on siinä eläessä!» tokaisi Kaisa, jatkaen: »Se Makkosen suku se on tainnut sieltä Petrovaarasta kokonaan jo hävitä, kun tämä minunkin miesvainajani kuoli...»

»Vai kuoli se jo Kaisan miesvainaja!... Niitähän se oli sekin Petrovaaran Makkosia... Eikös se ollut sen entisen Ökä-Antin poikia se Kaisan Makkonen?» ihmetteli Antti Kaisan miehen kuolemista, ja Kaisa myönsi:

»Niitä se oli sen Antti Makkosen perillisiä Makkos-vainaja, ja saihan se sieltä taisi niitä ukon perujakin, joilla sitten tämä talorähjä tähän ostettiin... Se Jussi Makkonen kun kuoli, niin se pesä näet jaettiin sitten Antin ja tämän minun Makkosen kesken, vaikka eikö tuo liene Antti siitä enempää osaa kähveltänyt, kun se tämä Makkos-vainaja oli semmoinen siivoluontoinen mies, että ei se ruvennut käräjöissä rettelöimään kenenkään kanssa.»

Jussi oli kumartunut polviensa varaan ja kuunteli miettivän näköisenä lattiaan katsoen ja ajatellen: »Vai jo se Makkonen on kuollut!»

Sitä hän ajatteli vakavasti. Vanha rakkaus iti. Hän jo huomautti:

»Vai on tämä Kaisan oma talo niillä ukko Makkosen peruilla ostettu!»

»Onhan tämä. Vaikka paljonkos näistä tämmöisistä rähjistä on iloa, kun ei ole pois antaa muuta kuin yksi kahden huoneen kortteeri. Mutta onhan sen verran, että on oma hökkeli missä asuu, niin että ei tarvitse toisen luvan nurkassa loisina vetelehtiä... Siinä olisi nyt sitä kahvin tapaista! Juo sinä Ihalainen tuosta rivattomasta kupista! Vatanen ottaa sen ripaniekan.»

* * * * *

Alettiin hörppiä kahvia. Jussi mietti yhä sitä ihmeellistä asiaa, että Kaisan mies oli kuollut eikä siitä ollut sinne Liperiin mitään kuulunut. Kun hän oli paraillaan vetämässä aimo siemausta kahvia suuhunsa, katsoa muljautti hän jo salavihkaa, ikäänkuin teevadin reunan takaa, Kaisaan, huomatakseen, oliko se Kaisa vielä entisen näköinen. Ja eipä tuo näyttänyt paljoa muuttuneen. Kun hän oli yhden teevadillisen ryypännyt, ihmetteli hän toista täyttäessään:

»Vai kuoli se Kaisan miesvainaja!»

Kaisa huokasi syvään ja vakuutti:

»Siellä on Herransa edessä Makkos-vainaja tekemässä tiliä ajallisesta vaelluksestansa täällä maan päällä. Ja tottapahan se oli hänellekin sallittu, että ei saanut ikäänsä elää... Ja mitäpä tuosta liiallisesta elämästä sitte onkaan! Enemmän vain tulee syntiä tehdyksi ja enemmän on sitten tuomiolle tullessa vastaamista!»

Hän kuivasi esiliinallaan silmästänsä kyyneleen ja käänsi äkkiä puheen ihmetellen:

»Olikohan se kahvi selvinnytkään kunnolleen, kun siihen kupin pohjaan on poroja jäänyt... Vaan poroistahan se rahakin maksetaan. Niin se Makkos-vainajakin aina sanoi, eikä se ollut siitä suustaan niin ronkelinen kuin monet muut ovat. Kyllä sille olisi poroinenkin kahvi kelvannut...»

»Eihän se Makkosen suku yleensäkään ole ronkelista siinä syömisen asiassa», vakuutti Antti. Kaisa siitä kehumisesta heltyi Makkosta kohtaan ja alkoi kiitellä:

»Ei se turhaa virnistellyt ruualle, kun sen eteen pääsi, eikä se nenäänsä nyrpistellyt, jos olisi sattunut huttukattila pohjaan palamaan... Herra häntä siunatkoon Makkosta siellä tulevassa elämässä!... Ota nyt siitä, Vatanen, ja Ihalainen, toinen kuppi sitä kahvia!... Ei tullut ostetuksi vehnäsiä, mutta kuka sitä nyt osasi ajatella, että Liperistä asti tulee vieraita.»

Hän työnsi sokerikuppia Jussin eteen ja kehotti:

»Ota nyt, Vatanen, sokeria ettähän tuntuu! Hyvästikö se Ihalaisen Anna Liisa jaksaa?»