# Tulitikkuja lainaamassa

## Part 4

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/tulitikkuja-lainaamassa-10927/index.md

»Tottapa se sentähden sakotti niin jumalattomasti, jotta saisi mahansa täyteen...»

Molemmat raapaisivat yhtäaikaa korvallistaan ja Jussi taas kummasteli:

»Mihin lemmon aikaanhan me ehdimme tehdä niin ylettömän paljon sitä pahuuden hantvärkkiä, kun siinä oli tuomarillekin pölpöttämistä hyväksi tupakan panoajaksi ennen kuin sai ne kaikki loppuun luetelluksi!»

»Olihan siinä monen sorttista pahuutta!»

»Ja mene tiedä miten paljon se olisi siihen vielä lisää pulittanut, jos en minä olisi kieltänyt pölpöttämästä. Vaan herkesipäs, kun minä sanoin!»

»Herkesi se. Vaikka kyllä sitä harmitti, koska se sitten vielä lisäsi ne kaupantekiäissakot», myönnytti Antti. Pahantekoja tuntui olevan epäilyttävän paljo ja hän jo epäili:

»Kun nuo lemmot eivät olisi valehdelleet meidän päähämme!... Mene niitä tiedä tuntemattomia vieraitamiehiä.»

Sitä epäili Anttikin ja arveli:

»Omat vieraatmiehet ne pitäisi varata näin kaupunkiin lähtiessä.»

»Oo-mat!... Omat pitäisi varata... Ei niistä vieraista näkijöistä ole muuta kuin riesaa», yhtyi Jussi kehuen jo sitä omaa todistajaakin:

»Se Peijonniemen Koljonen se olisi hyvä ja selväpuheinen todistaja tämmöisissäkin asioissa. Se mies osaa puhua niin jullilleen ja asiaa myöten, jotta siitä vain ei ottaisi oikeata selvää, vaikka häntä tutkisi sata tuomaria.»

»Se pitkä Koljonenko?»

»Se... Jos se olisi nytkin osunut paikalle ja me olisimme vain sanoneet, että puhuppas sinäkin, Koljonen, niin tuomari itse olisi saanut sakkoa housuihinsa, kun se poika olisi asian mallannut oikein päin.»

»Tuomari se olisi saanut!» myönsi Antti, niisti nenänsä ja valitti:

»Tuo nenäkin on tukossa!»

KUUDES LUKU

Ihalaisen Anna Liisa oli iltasella jättänyt porstuan oven säppiin panematta, jotta Ihalainen pääsisi jyskyttämättä sisään, tullessaan tulitikkuja hakemasta.

Hän oli jo pitkällään sängyssä, kun juohtui mieleen, että olisi pitänyt peittää hiillos tuhkalla, jotta olisi tuli säilynyt huomiseen aamuun, kun ei ollut tulitikkuja. Oli hän jo nousemassa sitä peittämään, kun muisti, että olihan se Ihalainen tikkuja hakemassa.

Aamusella hän heräsi tavalliseen aikaan, katseli sänkyään ja arveli:

»Ka... Eikö se Ihalainen ole tullutkaan, kun sitä ei näy?»

Katsoi hän taaksensakin sänkyyn, mutta ei Ihalaista näkynyt sielläkään. Hän jo siinä ajattelemaan:

»Jäiköhän se sinne yöksi, kun ei tullut ... vaikka aukihan se oli porstuan ovi!»

Hän nousi, otti kahvipannun, avasi sen hatun ja haisteli sisusta. Kipristi vähän nenäänsä, pani vettä pannuun ja huuhdellen sillä poroja pois sanoi:

»Jo nuo joutaa huuhtoa pois... Muikealle haisevat...»

Ja kaataen porot veden kanssa sumppipannuun sanoi hän lisää:

»Keittää heistä sumppia, niin vähemmän tarvitsee keittäessä panna kahviin jauhoja.»

Hän kaasi sumppia pannuun, otti puun ja alkoi hämmentää liettä, arvellen keittää kahvia hiilillä. Mutta turhaan hämmenteli hän, ihmetellen:

»Ka! Jäikö se nyt tuo hiillos illalla peittämättä, kun se on sammunut.»

Anna Liisa alkoi toimittaa askareitansa; kun piikakin oli nyt itseviikolla, oli näitä tavallista enemmän. Ei tahtonut ehtiäkään tehdä.

Mutta tuon tuostakin otti hän puun, hämmenteli hiillosta ja etsi tulta, mutta: ei. Ei, niin ei... Silloin Anna Liisa aina kohensi kahvipannun yhdestä paikasta toiseen. Tuossa aamiaisen korvilla hän jo sanoi:

»Minnehän se Ihalainen jäi, kun se ei tule?»

* * * * *

Puoleltapäivin oli Anna Liisa ruokkinut karjan, tehnyt hevoselle appeen ja hommannut yhtä ja toista. Taas hämmensi hän liettä ja nyt hän jo avasi kahvipannun hatun, haisteli ja valitti:

»Vesikin jo ennättää ruveta pannussa myrtymään, kun se ei tule!»

Vähän jo suututtikin moinen vitkastelu. Eikä ruokakaan maistunut, kun ei ollut kahvia vielä saanut.

Puolenpäivän aikana poikkesi taloon eräs vaimo, pani nyyttinsä penkille ja joi vettä. Anna Liisa tervehti nyt häntä kysyen:

»Oletko sinä se seppä Kanasen Maija Liisa sieltä Lempaankoskelta?»

»Sehän minä olen... Tämäkö se on se Antti Ihalaisen talo?» myönsi Maija Liisa.

»Tämähän se on.»

»Sitähän minäkin, että tämä se on. Ne kylällä jo sanoivat, että se on Ihalaisen talo, jossa on rinnepellolla hyvin suuri sontatunkio», selitti vieras.

»Ähää!... Vai tiesivät ne sen tunkionkin!» ihmetteli Anna Liisa. Vähän aikaa istuivat he ääneti, kunnes Maija Liisa kysyi:

»Missäs se Ihalainen itse on?»

»Ka niitähän se meni tulitikkuja hakemaan sieltä ukko Hyvärisen talosta... Ja sillä matkallahan tuo vielä lienee...»

»Ähää!»

Tovin kuluttua kysyi Ihalaisen Anna Liisa vuorostaan:

»Kasvoivatko sinulle pellavat hyvästi?»

»Eipä nuo erikoisen hyvästi, kun ei ollut siementä millä keväällä kylvää... Mutta liinoja tuli kaksikymmentäkolme roivasta.»

»Vai niin tuli liinoja. On siinä loukuttamista!»

Puhuttiin nyt yhtä ja toista. Maija Liisa katsoa muljautti joskus kahvipannuun. Lopulta hän ryki kuivaa yskää ja valitti:

»Pölyköhän lie henkeen mennyt, kun kakistuttaa!»

Anna Liisa kyllä ymmärsi sen, mutta kun ei ollut tikkuja, niin sanoi ainoastaan:

»Vai kakistuttaa sinua!»

* * * * *

Mutta sama asia hautui yhä Anna Liisankin mielessä.

Puolisen tuntia istuttuaan ja puheltuaan sanoikin hän:

»Olisihan tässä pitänyt vieraalle kahviakin keittää, mutta kun se Ihalainen ei tule, niin ei näet saa tulta.»

Kanasen Maija Liisa tunsi pettyneensä, mutta ehdotti toki:

»Eikös sitä saa tuosta hiilloksesta puhumalla?»

»Niin tultako?»

»Niin.»

»Saaneeko tuosta!... Sammuivat yöllä, vaikka illalla peitin niin hyvästi tuhkalla, ja ajattelin vielä siinä peittäessäni, jotta mene tiedä vaikka seppä Kanasen Maija Liisa tulisi, niin on toki tulta, jotta saa kahvit höyräyttää!»

Maija Liisa ryki tyytymättömyyttänsä yhä merkitsevämmästi. Anna Liisa haisteli piankin taas pannua ja sanoi:

»Vesikin alkaa myrtyä pannussa, eikä se Ihalainen ikään tule.»

Mutta Kanasen Maija Liisa oli ottanut puun ja kaiveli sillä hiillosta.

»Löytyykö sieltä?» tiedusti Anna Liisa uteliaana.

»On siinä vähän kipunan näköistä... Tultako hän sitten lie vai mitä», selitti vieras, ja Anna Liisa ehdotti:

»Puhu siihen, niin jos hyvinkin syttyy!»

Maija Liisa kumartui ja alkoi puhaltaa hiillokseen. Ensin hän puhalsi varovasti, ja selitti:

»Ei ole hyvä ensi henkeensä liian rajusti puhua, jotta se vie tulen pois!»

»Joko se syttyy?» iloitsi jo Anna Liisa. Mutta ei tuli syttynyt vielä. Maija Liisa ehdotti:

»Tuossa on suuri hiili. Puhalletaanpas yhdessä!»

Ja molemmat kumartuivat ja puhalsivat kuin palkeesta. Maija Liisa piteli hiiltä päretikulla kiinni, ja tuprusi siinä joskus poro, kun he päästivät siihen ilmaa suustansa.

»Puhu tuohon kanttiin», neuvoi Maija Liisa, ja Anna Liisa vakuutti:

»Siihenhän minä puhun.»

Mutta toivotonta oli kaikki.

»Ei se syty!» sanoi Maija Liisa ja Anna Liisa haisteli taas pannun sisusta.

Sattui ohi kulkemaan Malisen vävy Jussi Kokko ja poikkesi pikimmältään tupaan, ryyppäsi vettä ja sanoi suutaan pyyhkien:

»Söin niitä Onkamon Hirvoselta ostetuita mujeita, niin janottamaan näet rupesi.»

Hän sytytti piippunsa ja oli jo lähdössä pois, kun Anna Liisa tiedusti:

»Sieltäkö se tämä Kokko tulee ukko Hyvärisen talosta?»

»Sieltä päinhän minä, vaikka en ihan Hyvärisestä.»

»Vai sieltä!... Eikö sitä Antti Ihalaista näkynyt jo tulevan?» tokaisi Kanasen Maija Liisa kahvin kohtalosta huolissaan.

»Ei sitä sieltä päin näkynyt», vastasi Kokko, joi uudestaan ja kysyi:

»Riittääkö siinä tuossa teidän kaivossa vettä koko talven ajan?»

»Riittäähän siinä... Vai ei sitä Ihalaista kuulunut siellä», vastasi Anna Liisa.

»Ei», vahvisti Kokko. Ja lähtöä tehden hän sanoi:

»Täälläkö tämä Kanasen Maija Liisa on?»

»Täälläpä häntä on», myönsi puhuteltu. Jussi Kokko katseli vielä hetkisen Ihalaisen lapiopuuta ja ihmetteli lopullisesti lähtiessään:

»Vai ei se Ihalainen olekaan kotonaan! Meniköhän tuo Kakunvaaraan?»

»Ka sinnehän se lähti, eikä tule takaisin.»

Jussi Kokko lähti. Nyt alkoi Anna Liisaa huolestuttaa ja tovin kuluttua hän arveli:

»Minnekähän se Ihalainen nyt on koko päiväksi jäänytkin... Tulitikkuja ei ole koko talossa eikä Ihalainen vain tule...»

»Eikä näet tullut tuolta Jussi Kokolta pyydetyksi!» hoksasi Maija Liisa. Ihmetteli sitä Anna Liisakin, mutta selitti:

»Kukas sitä nyt hoksasi pyytää, kun on Ihalainen kerta niitä hakemassa!»

Ei tahtonut puhelu kahvittomalla suulla oikein sujua, mutta ei toki ihan loppunutkaan. Kerran jo taas oli katketa, mutta silloin huomasi Anna Liisa kysyä vieraaltaan:

»Mistä sinä olit nyyttinesi tulemassa?»

»Sen Pekka Kenosen Suson lapsisaunoillahan minä tässä pistäännyin... Vein vähän potaattipiiraita ja hersryynikukkosien tapaisia!»

»Ähää! Vai siellä! Onkos se Suso sitten saanut pieniä?» kummastui Anna Liisa. Maija Liisa selitti:

»Eikä tuo mitään erikoisempia. Vaan kuuluihan tuolta itkua kapaloista!»

»Tytönköhän tuo Suso sai?» uteli Anna Liisa.

»Paljas poikapa tuo kuului vain olleen», valitti Maija Liisa.

»Katsohan näet sitä Susoa! Kun vielä vanhoilla päivillään höynäytyy!» ihmetteli Anna Liisa. Kanasen emäntä muisti Pekka Kenosesta Anna Liisan vanhan asian ja kysyi:

»Pekka Kenosen velihän se oli se entinen Tahvo Kenonen, joka sitte meni räätäliksi. Eikös se Tahvo yhteen aikaan jo sinua ajatellut?»

Anna Liisa kainosteli siihen:

»Ajattelihan se, mutta en minä hänestä välittänyt. Tämä Ihalainen on aina ollut semmoinen saarnamies ia hyvässä kunnossapa tuo onkin kontunsa tähän asti pitänyt.»

»Uuras työmieshän se Ihalainen on... Vaan missähän se nyt viipyy, kun ei jo tuo niitä tulitikkuja?» antoi Maija Liisa tulla.

Ja kyllä siinä alkoi Anna Liisakin jo ajatella yhtä ja toista, vaikka luottikin aina siihen, että kyllä Ihalainen aikanaan tulee. Mutta häntä olisi tarvittu pian. Levottomuutta lisäsi nyt vielä Maija Liisa sanoen:

»Kun ei vain olisi tapahtunut jotain! Kuka sen tietää, vaikka olisi ojaan pudonnut.»

Mutta välillä ei ollut ojia. Sen muisti Anna Liisa ja huomautti siitä. Maija Liisa vain väitti:

»Mistä sen tietää, vaikka olisi lähtenyt kiertämään sieltä Romppalan nurmen kautta ja siellä pudonnut ojaan!»

Se selitys tuntui Anna Liisasta mahdolliselta, ja hän myönsi jo:

»Kukapas sen tietää!... Jos olisi hyvinkin saanut veneen Sormulasta ja soutanut Hämärin lammin yli sinne Romppalan nurmelle ja pudonnut siellä ojaan.»

Vähä vähältään alkoivat molemmat varmistua siinä uskossa, vallankin kun Kanasen Maija Liisa vielä muisti:

»Siellähän se Koivistonkin hevonen putosi vetelään ja sinne kuoli...»

»Ähää!... Vai siellä sekin kuoli!» pääsi Anna Liisalta. Aluksi hän nyt suuttui Ihalaiselle, kun se ei aikanaan tullut ja sitten aivan souti ojissa rypemään. Hän moitti:

»Se onkin semmoinen kuhnija koko se Ihalainen!... Joka ojassa sen pitääkin koluta ja rypeä!»

Ja Maija Liisakin puolestaan harmistui Rompalle, kiukutellen:

»Eikä sekään Romppa voi niitä ojiaan korjata, jotta eivät ihmiset niihin putoaisi!»

Levottomaksi siinä kävi mieli väkisinkin. Säälikin tuli Ihalaista. Välillä puhuttiin Kämäräisen lehmästä. Mutta piankin taas johtui puhe Ihalaisen omituiseen viipymiseen. Anna Liisa sanoi:

»Eihän se muulloin ole näin lyhyellä matkalla kahta päivää viipynyt!»

»Eihän tällä välillä viivy», oli Kanasenkin vaimon mielipide.

Levottomuus enentyi. Anna Liisa huomautti: »Oikein pitäisi näet lähteä kädestä pitäen tiedustamaan Hyvärisestä, onko se siellä, mutta ei ole tässä kotimiestä.»

Hän odotti, että Maija Liisa tarjoutuisi kotimieheksi, ja Maija Liisa puolestaan odotti, että häntä pyydettäisiin. Niin istuivat he ia odottivat molemmat. Toinen ei rohjennut pyytää, kun ei ollut voinut kahvia tarjota, ja toinen ei tarjoutunut, luullen että Anna Liisa ei huoli hänestä. Jo kiukutteli itseksensä Anna Liisa:

»Ei näet sen vertaa auttaisi, että jäisi kotimieheksi tuohon!»

Maija Liisa taas suututteli itsekseen:

»Pelkääköhän se minun tästä mitä varastavan, kun ei uskalla kotimieheksi pyytää!»

Hän loukkautui moisesta. Suuttuneena ilmoitti hän kotvasen kuluttua nenäkkäällä juonittelulla:

»Kuuselankin rouva aina lähettää hakemaan minua kotimiehekseen, kun on poissa... Tottapahan se ei pelkää tavaroittensa katoavan...»

Ei Anna Liisa vielä hoksannut, vaan luuli Maija Liisan tarkoittaneen, että kyllä hän Kuuselan rouvan kotimiehenä olisi, vaan ei täällä. Alkoi hänkin juonitella:

»Ka onhan niille rikkaille kotimieheksi tarjokkaita, vaan kukapa se näille talonpoikaisille rupeaisi, vaikka pyytäisi.»

Suutuksissaan istuivat he aika tovin. Maija Liisa puuhaili kotvasen nyyttiänsä kaivellen, odotti ja jo jatkoi taas juonittelua:

»Hoh-hoi!... Hoh-hoi! Kaikki sitä tätä köyhää epäilevät. Luulevatko he sitten, että ei sitä köyhällä sielua olekaan!»

Anna Liisa polki rukkiaan, jotta kiiju hurisi, ja jatkoi juonitteluansa hänkin:

»On... on niitä rikkailla tarjokkaita, vaikka niillä ei kotiakaan olisi... Kaikki ne vain tätä köyhän kotia ylenkatsovat ja kiertävät.»

Niin juonittelivat he ihan tosissaan... He huokailivat katkerina, ja Maija Liisa aikoi jo lähteä suuttuneena matkaansa. Mutta kun Anna Liisan huoli lisääntyi eikä Anttia kuulunut, alkoi hän jo pakosta lauhtua ja arveli pyytää... Juonitteli kumminkin vielä:

»Eikä tässä kotimiehelle saisi edes kahviakaan... Kukahan tuo silloin rupeaisi!»

Viimein alkoi juonittelu vaimeta. Ja lopulta, kun pimeän tulo alkoi pelottaa ja hätä lisääntyi, ryhtyi Anna Liisa äkkiä lepyttelemään Kanasen emäntää. Hän sanoi:

»Vai yli kaksikymmentä roivasta sinulle tuli liinoja! On siinä mitä loukuttaa ja kehrätä!»

Sovinto alkoi rakentua. Kanasen emäntä puhui leppyneenä:

»Eihän niitä olisi muuten niin paljoa kasvanut, vaan kun se oli niin väkevä se pelto, niin se puhui liinaa, jotta ihan se hirvitti!»

»Vai ihan se niin puhui sitä liinaa että hirvitti. Tottapa se Kananen oli siihen vetänyt oikein paksulta lantaa ja mutaa, kun se niin puhui», sovitteli Anna Liisa edelleen. Puhetta jatkui eri asioista, kunnes oli jo aivan lauhduttu. Ja silloin uskalsi Anna Liisa pyytää:

»Olisit nyt tässä joutessasi kotimiehena, niin minä menisin peräämään sitä Ihalaista, onko hän ojaan pudonnut vai missä se vetelehtää!»

Maija Liisa suostui mielellään, alkoi purkaa nyyttiään, ja Anna Liisa lähti.

SEITSEMÄS LUKU

Hyvärisen tuvassa oli touhua... Lakanakangasta luotiin ja peitteitä ommeltiin, sillä häät olivat tulossa. Lapset siitä niin riemuitsivat, että olivat ihan villissä. Alituiseen katselivat tielle ja joku aina narrasi toisia:

»Nyt tulee suurinenäinen Vatanen!»

Mutta aina oitis kun oli saanut sen sanotuksi hävisi myös sanoja itse kuin siivillä. Milloin kiipesi uunille, milloin sängyn alle kätkeytyi vikkelänä kuin kissa, sillä Anna Kaisan, jopa emännänkin käsi tapaili silloin sanojan tukkapäätä. Vanuneita takkupäitä vilisi siitä huolimatta tuvassa puolisen tusinaa.

Nyt oli taas tienpuoleinen akkuna päitä täynnä ja niiden joukosta huusi ääni:

»Voi, voi! Nyt tulee sen Ihalaisen akka!»

Mutta Anna Kaisa ei ollut malttanut odottaa kenestä oli kysymys, ja oitis pölysi kaksi vanukkeista päätä hänen käsissänsä. Toinen höyhennettävistä parkui:

»Voi, voi!... Elä tukista! Enhän minä sanonut Vatasesta! Ihalaisen akkahan se tulee... Elä tukista!»

Nyt vasta selvisi asia. Emäntä kiirehti:

»Kätkekää tuo peitteen ompelus... Ei sille tarvitse vielä sanoa, kun ei ole kuuluutustakaan otettu... Tuleekohan tuo miestään peräämään!... Valehtele nyt, Hyvärinen, sen menneen vaikka Littilään ... tai Jouhkolaan!»

Hyvärinen oli viisaan näköinen: kyllähän tässä osataan.

* * * * *

Anna Liisa oli tullut tupaan, ja kahvipannu oli aivan lennätetty tulelle.

»Menee pikemmin pois, kun saa kahvin suuhunsa!» oli emäntä neuvonut. Talossahan oli kiire.

Kuulumiset oli jo kysytty, kun emäntä aloitti puheen asioista, kysyen:

»Onko se Vatasen Jussi siellä Murroilla päin liikkunut?»

»Ei sitä ole näkynyt siellä... Se Littilän Hotakka siellä vain kävi kesällä, ja Jussi Kokko ajaa toisinaan siitä kautta Lempaan myllylle», kielsi Anna Liisa, ja emäntä päivitteli:

»Missähän se Vatanen sitten kuleksinee... Ei sitä ole täälläkään kuulunut hiiren hisahdusta.»

Hän kaatoi Anna Liisalle toista kuppia, ja sitä tehdessään jatkoi:

»Eikö tuo Vatanen lie sitten mennyt sinne Niiralan kylään sitä Pekka Roivaan tyttöä katsomaan ... siltä kun on Vataselta se entinen eukko vainaja kuollut... Ka, ryyppää siitä lisää sitä sikurivettä!»

Anna Liisa uskoi, että sinne Niiralaan se Jussi oli mennyt, ja ilmoitti:

»Onhan sillä Pekka Roivaalla kolmekin niitä tyttöjä. Sitä Liisa-nimistäkö se Vatanen sitten aikonee!»

»Eikö tuo sitä!» myönsi emäntä, ja Anna Liisa arveli siihen:

»Ka väittääpä tuo Liisakin Jussin laiselle miehelle, vaikka on kierosilmä. Ei se Jussikaan sen parempia saa.»

Talon väki ei pitänyt siitä huomautuksesta, ja sen johdosta syntyi tovin äänettömyys. Puheen aloitti sitte Anna Liisa kysyen:

»Tekivätkö ne teidän lampaat tänä syksynä äpärä-vuonia?»

»Eivät tehneet muut kuin se musta emä-lammas, joka on vielä keritsemättä», vastasi emäntä ja kysyi vuorostaan:

»Tekivätkös teidän lampaat?»

»Eivät ne tänä kesänä tehneet, vaan Kämäräisen lampaat ovat tehneet kaikki...»

»Kahohhan!... Tekivätkö toki uuhia?»

»Eikö nuo liene puoliksi tehneet uuhia ja pässejä», ilmoitti Anna Liisa, ja kun se asia oli selvä, kysyi hän:

»Sekö se Lehvosen Anna Priitta leikkasi teidän kaura-huuhdan?»

»Se.»

»Paljonko se sai siitä palkkaa?» uteli Anna Liisa edelleen. Nyt vastasi itse Hyvärinen:

»Kaksikymmentä kolme kappaahan se sai kauroja!»

»Vai sen verran se sai... Kaksikymmentä kolmehan se sanoi Kanasenkin Maija Liisa tulleen hänelle liinaroivaita», selitti siihen Anna Liisa.

»Jokohan tuo on ne loukuttanut?» kysäsi silloin emäntä, ja Anna Liisa myönsi:

»Jo tuo lie.»

* * * * *

Niin oli hän istunut ja puhunut, ja oli aika lähteä paluumatkalle. Siinä hyvästellessään hän tuli kysyneeksi:

»Onko sitä Antti Ihalaista näkynyt täällä päin... Se kun lähti täältä niitä tulitikkuja hakemaan...»

Hyvärisen suu vähän virahti ja emäntä oli viisaan näköinen.

»Taisihan se tässä käydä», myönsi isäntä, ja jouduttaakseen pois lähtöä kaatoi emäntä vielä kahvia ja kehotti:

»Ryyppäisit tuosta nyt vielä kolmannen kupin.»

Vähän vastusteltuaan alkoi Anna Liisa hörppiä kahvia ja jatkoi samalla tiedusteluaan, kysyen:

»Joko se meni pois?»

»Johan se lie mennyt», vastasi Hyvärinen hyvin salaperäisenä.

Anna Liisa puhui kahviinsa, jäähdyttäen sitä, ryyppäsi ja taas kysyi:

»Minnehän tuo meni?»

Yhä salaperäisemmältä näytti talon väki. Hyvärinen jo pani pikku leikiksi, sanoi:

»Eikö tuo liene Ameriikkaan tästä lähtenyt koko Ihalainen.»

»Vai sinne!» ihmetteli Anna Liisa.

Aluksi ei hän oikein käsittänyt asian vakavuutta, sillä niin kovin hän hämmästyi. Hyvärisen emäntä taas koetti kääntää puhetta muihin asioihin, jottei Anna Liisa rupeaisi utelemaan. Hän sanoi lapsille:

»Menisitte, puoskat, siitä katsomaan joko se mämmitiinu on turvonnut vai yhäkö se vuotaa siitä uurteesta!»

Mutta nähtävästi olivat lapset käyneet sitä katsomassa, koska se Esa-niminen poika tiesi sanoa:

»Vielä se vuotaa!»

»Ja nyt tippuu jo siitä tapin juurestakin», ehätti vielä keskimäinen tyttö.

»No mitähän tuo Ihalainen sinne Ameriikkaan meni?» hätäili Anna Liisa, epäselvänä asiasta. Mutta taas yritti emäntä sotkea, käskien lapsia:

»Menkää siitä pennut ja ottakaa jauhoja suuhunne ja pureksikaa siitä iskosta, jotta iskostatte sen tiinun uurteen, että ei tipu kalja pois!»

»Mennään tekemään purusta!» riehahti silloin koko lapsilauma, syöksyen jauhovakan kimppuun, ja kohta olivat kaikki suut jauhoista purusta puremassa.

Mutta Anna Liisa oli aivan ihmeissään Ihalaisen tähden. Hän tiedusti taas:

»Sanoikohan se Ihalainen kauvan viipyvänsä sillä matkalla?»

»Kauvankos tuo nyt... Kukapa ne muuten miesten matkat niin hiuskarvan päälle tietää», viisasteli Hyvärinen ja emäntä yritti yhä sotkea asiaa, sanoen:

»Olisi se riihikin mentävä ripsumaan enimmistä pölyistä puhtaaksi. Viime ahoksella jo oli siihen pölyn paljouteen ihan läkähtyä ja töllötä.»

»No mikähän tuolle Ihalaiselle nyt tuli, kun se Ameriikkaan lähti!» huokasi Anna Liisa.

Hyvärinen koetti nyt jo pikku leikillä antaa Anna Liisalle pienen vihjauksen oikeasta asiasta. Hän laski leikkiä:

»Kukapa niiden miesten asiat ymmärtää... Vaikka olisi mennyt toista Anna Liisaa itselleen etsimään.»

Nyt sekottui Anna Liisa kokonaan. Mielen liikutus vaikutti, että hän ymmärsi Hyväristä sanojen mukaan, vaikka tosin epäselvästi. Hän käsitti himmeästi, että asiat olivat nyt huonosti.

Syntyi vaitiolo, kun Anna Liisa mietti asiaa. Hyvärisen emäntä puolestaan oli tuskassa hänen viipymisensä johdosta, kun peitteen ompelukin viipyi sen takia. Lisäksi pelkäsi hän taas uusia uteluita, jotka voisivat paljastaa talon salaisuuden ennen kuuluutuksen ottoa. Jouduttaakseen Anna Liisan lähtöä turvautui hän pikku viekkauteen. Hän huomautti jo:

»On tästä sinulla vielä astua jutuuttamista keretäksesi ennen pimeän tulemista Murroille... Vaikka lieneekö noita rosvoja nyt liikkeellä tällä välillä yölläkään.»

Se auttoi. Anna Liisa ihan säikähti, ja pian suoriutui hän paluumatkalle. Hyvärisen emäntä siunaili hänen lähdettyään:

»Älysipähän näet lopultakin mennä!... Panetteko pois, pennut, jo sen jauhovakan! Syötte siinä ja apatte jauhoja kuin paras ruunun ori apetta!»

* * * * *

Hyvin epätietoisena ja levottomana palasi Anna Liisa kotiinsa. Rauhottui hän, kun tiesi nyt Antin olevan Ameriikassa eikä ojassa, mutta toisekseen hän taas ei käsittänyt mitä varten se Antti oli nyt sinne mennyt ihan ilman puhumatta.

Niissä ajatuksissa saapui hän kotiinsa, missä Maija Liisa odotti. Oli jo katkonut risutkin valmiiksi liedelle ja pannut pannun siihen viereen.

Anna Liisa riisuutui ja tiedusti, oliko Kanasen Maija Liisa juottanut ruunan. Hän sai myöntävän vastauksen, ja mietti mitä puhua. Epätietoista kun oli kaikki, alkoi hän salailla asiaa, varsinkin sen tähden että Hyvärinen oli puhunut, jotta mene tiedä vaikka se Ihalainen olisi mennyt uutta vaimoa ottamaan. Hän alkoi jo hämärästi aavistaa olevansa hylätty vaimo, ja kukapa nainen myöntäisi mielellään, että mies on hänelle kylmennyt. Hän mietti millä puheella peitellä koko asiaa. Sen keksittyään hän ilmoitti:

»Sitä se kuuluu Pekka Roivaan tyttöä ajattelevan Jussi Vatanen.»

»Sitäkö vanhinta?»

»Sitä Liisaahan se kuuluu.»

»Joutaisi noita Roivaaltakin jo naimisiin pääsemään», toivotti Maija Liisa, ja nyt hän jo katkoi päreitä, sillä hän oli varma siitä, että nyt se pannu pääsee tulelle. Hän ryki taas Liperin kunnan tyytymättömyyden yskää.

Mutta ei Anna Liisa näyttänyt muistavan koko asiaa. Hän kierteli ja kaarteli. Kun oli muut asiat kertonut, niin ilmoitti:

»Kaksikymmentä kolme kappaahan se on Lehvosenkin Anna Priitta saanut Hyvärisen kauran leikkuusta...»

Mutta nyt ei Maija Liisa enää malttanut odottaa. Puheeseen vastaamatta ilmoitti hän suoraan:

»Vesikin jo rupeaa pannussa muikenemaan.»

Silloin vasta Anna Liisa hoksasi tulitikkuasian ja siunasi:

»Herra siunatkoon! Kun uneutin ne tulitikut ihan kokonaan!»

Maija Liisa pyyhki nyt pankkoa, jotta poro pölisi ja Anna Liisa aivan hätäytyi eikä tiennyt mitä sanoa. Hätäpäissään hän jo lykkäsi syyn Antin niskoille, sanoen:

»Semmoista se on, kun lähetät tolkuttoman miehen asialle: saat itse mennä perästä, eikä sittenkään tule tolkkua... No, mikä veikin muistin.»

Mutta Maija Liisa ei ääntänytkään. Ilmassa oli ukkosta. Anna Liisa unohti surunsakin ja yritti jo sovitella, ehdotti:

»Söisit nyt vaikka paljaaltaan kahvin papuja ja haukkaisit sokeria päälle!»

Mutta ei. Ei suostunut Maija Liisa. Ähisi vain ja oli vihoissaan. Viimein tiuskasi:

»Ei tässä tämmöisessä tupa röttelössä asuakaan tarkene lämmittämättä! Kun on kuin harakan pesä!»

Hän oli aivan oikeassa. Sen huomasi Anna Liisakin. Yritti hän kehrätä, mutta ei se sujunut nyt. Mietti hän keinoa, mutta ei tahtonut löytää. Mutta Maija Liisalla oli suurempi tulen tarvis, sillä hän oli kuolla kahvin janoon. Ja hätä yrittää keksiä keinoja, kiskoa vaikka petäjästä tuohta. Hän ehdotti:

»Onko teillä tahko?»

Olihan se tietysti, ja Maija Liisa järkeili silloin: