Part 3

Mutta kun pullo oli kotvasen pöydällä ollut ja he sitä salavihkaa katselleet, alkoivat he sitä jo ajatuksissaan kierrellä ja ikäänkuin houkutella toinen toistaan rikkomaan lupauksensa... He miettivät miten alkaa, jottei toinen vain huomaisi. Jussi hilkutteli taas pulloa, ikäänkuin tarkastellen, mihin sen viinan siitä panisi. Silloin kysyi jo Antti:

»Vieläkö siinä on?»

»Vielä.»

Vaiettiin hetki. Taas kysyi Antti, kun Jussi näytti aikovan kätkeä pullon:

»Onko se sitä Niirasen aikaista vielä?»

Nyt alkoi Jussi selittää:

»Sitähän minä tässä ajattelin, että olisiko häntä ottaa sieltä Joilta häitä varten sen ukko Hyvärisen maistiaisiksi. Tämä on vielä samaa, joka villitsi meidät ukko Niirasta pieksämään.»

Yli kaksikymmentä vuotta oli se saanut olla koskematta. Nyt oli koko pullo ensi kertaa sen surullisen tapauksen jälkeen käsilläkään. Jussi pani pullon pöydälle ja miehet katselivat sitä ja muistelivat vanhoja aikoja. Antti jo sanoi:

»Oli se aika tappelun mötäkkä. Neljä lehmää näet meni sen kylkiluista.»

»Olihan se koko nujakka. Mutta ei ole sen koommin villinnytkään», muisteli Vatanenkin.

Taas katselivat he surullista pulloa. Jussi selitti:

»Pitää sitä ukko Hyväristä varten tuoda. Aijoin ottaa tuon pullon mukaan, jotta ei tarvitsisi uutta pulloa ostaa, vaan kun siinä on tuota entistä ...»

Hetken kuluttua hän lisäsi:

»Mihinkähän tuon entisen panisi?»

Antti epäröi. Hän yritti toki varovasti, kierrellen:

»Mihinkäpäs sen viinan osannee panna!»

Kauvan siinä saivat he kierrellä. Kun asia ei ruvennut sillä lailla edistymään, teki Vatanen ruton päätöksen ja sanoi:

»Sitähän tässä minäkin ajattelin, jotta otetaan se lähtiessä, niin saa tyhjäksi pullon, jolla voi tuoda häiksi.»

Antti vähän väkisteli näön vuoksi, mutta lopulta myönnytti:

»Ka kun sinä nyt sitä niin tyrkytät, niin eipähän tuo nyt viisasta miestä muutama ryyppy sen hullummaksi tehne.»

»Eihän se tee», vakuutti Jussikin, ja he alkoivat ryypiksiä.

* * * * *

Tamma juosta lötkötteli laiskasti. Jussi alkoi nyt tarkemmin asiaa perätä, kysyi:

»Kuusi kekoako sillä Hyvärisellä on ruista?»

»Kuusi.»

»Vai kuusi!»

»Kuusi... Vieläkö siinä pullossa on?»

»Vielä.»

Miehet ryyppäsivät ja Jussi meni asiaan syvemmä. Hän tiedusti:

»Syöttivätkö ne sinua Hyvärisessä?»

»Syöttiväthän ne», myönsi Antti, ja Jussi heltyi, tunnustaen:

»Höyliä väkeähän se on se Hyvärisen joukko...»

»Onhan se ollut höyliä... Tässäköhän se on sen Mikko Niirasen tiepalsta?»

Jussi ei sitä tiennyt eikä siis vastannut, mietti vain asiaansa ja kysyi taas:

»Vai kuusi ruiskekoa on Hyvärisellä... Ei tainnut tulla puhetta muusta asiasta?»

»Tulihan siinä muistakin... Niistähän minä Makkosen sian porsaista alotin», selitti Antti.

»Vai niistä sinä niinkuin lähdit veivittämään!»

»Niistä!... Taisi siihen pulloon vielä jäädä?»

Jussi kaivoi pullon taskustansa, mutta ei hän ollut aivan tyytyväinen, kun ei Antti itse sanonut, että hän oli puhunut siitä tuhannesta markastakin. Taas hän kysyi:

»Ei tainnut tulla sinulla muusta puhutuksi kuin niistä Makkosen sianporsaista?»

»Puhuttiinhan siinä toki lehmistäkin... Taisi tulla siitä sinunkin mustasta lehmästäsi puhutuksi», muisteli Antti, ja Jussi kysyi:

»Sanoitko sinä, jotta se poiki?»

»Sanoin... Ei se tuo tamma enää viuhautakaan häntäänsä.»

Jussi murjotti ääneti. Antti jouti nyt hautomaan ajatuksiansa. Mutta viina ja päivä raukaisi niin, ettei hän jaksanut mitään ajatella. Aivan umpimähkään sanoa tokaisi hän:

»Antaa se Hyvärinen tytölleen kelvollisen akan osuuden...»

Jussille se oli ilosanoma. Nyt ei hän enää udellut, luuli näet Antin sanoneen sen Hyvärisen pyynnöstä. Hän riemastui, kaivoi pullon, tarjosi ja selitti:

»Onhan se Anna Kaisa pulska tyttö näin ikämieheen katsoen... Ja varsinkin kun ukko vielä antaa hyvät myötäjäiset, niin ei siinä ole mitään katumista.»

Antti haukotteli. Viina alkoi nousta päähän. Mutta Jussin kieli alkoi päästä siteistä. Pullo siinä teki työtä muun hyvän apuna. Mies alkoi jo kertoa omia salaisuuksiansa. Pitkän aikaa olivat he niin ajaneet ja jo välillä pari kertaa hihkaisseetkin, kun Jussi tunnusti:

»Oikeastaan minä alkuaan nuorena ollessani ajattelin sitä Kaisa Karhutarta, mutta tällä eukko-vainajalla sattui olemaan muutakin kavetta, ja oma talo oli rappiolla, niin tuli arvelluksi, jotta menköön Karhutar sille Makkoselle.»

»Vai Karhutarta sinä silloin!» tokaisi Antti. Jussi pyyhkäsi jo silmäkulmaansa, johon vanha muisto herautti vettä. Nyt hän jatkoi:

»Kaisaahan minä silloin... Otetaan tästä pullosta!» keskeytti hän, kun pyrki itkettämään. Ryypättyä hän jatkoi:

»Makkosellehan se sitten Karhutar menikin ja täällähän ne Joilla kuuluvat asuvan... Ota siitä pullosta.»

Ja Antti otti ja Jussi otti myös. Viina alkoi huuhdella pois vanhan rakkauden suruja. Jussi jo hihkaisi:

»Mutta perhanan kaunis tyttö se Karhutar olikin. Hei tamma! Viuhautappas vaan siinä häntääsi, senkin emälehmä!» ärjäsi hän lopuksi, tamman kujeista suuttuneena, antoi ohjaksen periä tammalle ja kiljaisi:

»Hih tamma!»

»Anna tamman heiluttaa häntäänsä, on tässä maailmassa tilaa. Hih, tamma... Hiiiiii!» hihkaisi jo Anttikin.

Tamma alkoi juosta täyttä ravia. Ajettiin, ryypittiin. Jussi kehasi:

»Tuhat markkaa tuosta tammasta saisi maksaa ja se vain ei lähtisi Vataselta!... Juokse, tamma!... Anna nyt hännän huitoa!»

Tamma porhalsi jyrkkää alamäkeä myöten täyttä ravia.

»Hih!» hihkaisi Jussi.

»Ih!» yhtyi siihen Antti. Jussi kerskasi, kun tamman vauhti hiljeni:

»Iloita sen pitää Hyvärisen tytön, kun Vatasen Jussi sitä tammallaan pappilaan porhalluttaa! Ota minua kaulasta kiinni, Ihalainen!... Likistä! Niin!... Eeeee!»

»He-hee!» kertasi Antti. He ajoivat käsi kaulassa ja yrittivät jo pieneksi lauluksikin panna. Antti kysyi:

»Oletko sinä humalassa?»

»En...»

»Vai et... En minäkään sitten ole... Hii-iiii!»

»I-iiiiii!» pillitti Jussi vastaukseksi ja tamma sai nyt ohjaksen periä.

Eräässä paikassa tuli heitä vastaan kotipuolen mies, Ville Huttunen, ja yritti puhua:

»Prtuu!... Ihalainenko se on ja Vatanen? Minnekä te ajatte?»

Mutta Jussin tamma porhalsi vain ohi. Kun Huttunen yhä huusi: »minnekä te ajatte?» eikä oikein tehnyt mieli jo kaikille asiata huutaa, koska ei oltu vielä kuulutettukaan, niin kehotti Antti:

»Sano jotta Ameriikkaan!»

»Ameriikkaan menee tämä Ihalainen ja minä olen vain muuten kyydissä, mutta jos riehaannun, niin menen mukaan», huusi Jussi oitis taaksensa ja Huttunen alkoi siunaella itsekseen:

»Herra isä siunatkoon! Mikä sille nyt Ihalaiselle tuli, kun Ameriikkaan, ja heittiköhän tuo kontunsa ja akkansakin tänne!»

Hän huusi vielä miesten jälkeen:

»Minnekkäs sinä Ihalainen akkasi heitit?»

»Sano lemmolle, jotta minä sen hylkäsin», kehotti Antti Jussia. Jussi täytti pyynnön:

»Ei Ihalainen välitä vanhasta akasta; Ameriikassa saa nuoremman. Hei tamma!»

»Vie terveisiä Liperiin!» huusi vielä Antti. Ville Huttunen oikaisi itsensä suoraksi kuormansa päälle, kiirehti hevostaan ja iloitsi:

»No kyllä se nyt Variksen akka kahvit keittää, kun minä vien sille ensimäisenä tämmöiset terveiset.»

Vähän ajan kuluttua tuli miesten vastaan nahkakauppias Kukkonen, joka ajeli lammasnahkoja ostamassa. Kun hevonen porhalsi hänen ohitseen, hihkasi Antti:

»Nämä pojat menevät Ameriikkaan. Hei! Anna, Vatanen, tamman huhkia!»

Silmät pyöreinä katseli vastaantulija heidän jälkeensä ja siunaili hänkin, ymmärtämättä mikä oli talon isännät saanut lähtemään Ameriikkaan. Ohi päästyään puheli Antti:

»On se ravakka juoksija tuo tamma. Senköhän se on Riikosen oriin peruja!»

»Sen se on! So tamma! On se tämä akalliseksi pääsy taas aika kipakkaa peliä!» riemastui Jussi. Tamma laukkasi. Sattui aukeamaan rinnustin ja juuri kun Jussi napeloi sitä kiinni, lähestyi Tahvo Kenonen. Se harmitti sekä Anttia että Jussia, sillä Jussi tiesi Anna Kaisan rakastaneen Tahvoa, ja Antti tiesi taas Tahvon kosiskelleen Anna Liisaa hänen kanssaan kilpaa. Ynseiksi tekeytyivät nyt molemmat miehet ja pikku vekkuleiksikin.

Tahvo tuli, pysähtyi ja kysäisi:

»Ihalainenko se tässä on ja Vatasen Jussi?»

»Kah Tahvo Kenonenhan se on», vastasi Jussi. Kenonen vakuutti se olevansa ja menevänsä Liperiin. Silloin kysyi Ihalainen.

»Astumallako sinä Kenonen vain kuljet?»

Kenonen vähän nenäytyi kysymyksestä ja vastasi:

»Elä sinä Ihalainen ylpeile hevosillasi... On se Paavalikin jalan vaeltanut.»

»Mitä sinulla on siinä pussissa?» vastasi siihen Antti. Kenonen ylpeili edelleen:

»Kuule, Ihalainen: Kenosen ompelemissa housuissa on Juvan rovastikin saarnannut. Ja semmoisen saarnan pitikin Maarian päivänä, että Voutilaisenkin akalta pääsi itku. Elä silloin kysy, jalanko se Kenonen kulkee!»

»Ole ääneti!» suuttui jo Antti. Mutta Kenonen ei ollut ääneti. Hän muisti Anna Liisan lupauksen Antin kuoleman jälkeisestä naimisesta. Hän kerskasi salaperäisenä:

»Oleko ääneti?... Kuule, Antti Ihalainen! Elä sinä ylpeile sillä talollasi, sillä et sinä vielä tiedä, vaikka kuka siinä sinunkin talossasi kerran isännyyttä pitää!»

Jussi oli saanut valjaat kuntoon, hyppäsi kärriin ja hihkaisi tamman täyteen ravijuoksuun.

* * * * *

Mutta Kenonen jatkoi matkaansa. Hän tuli Variksen mökkiin juomaan vettä janoonsa. Mutta siellä kuuli hän ihmeellisiä asioita. Ville Huttunen oli siellä syöttänyt hevostansa ja kertonut, että Ihalainen ja Vatanen olivat Ameriikkaan menossa.

»Entäs se Ihalaisen akka? kysyi silloin Kenonen hämmästyneenä. Variksen eukko siihen selitti ja päivitteli:

»No kun sen on paha henki villinnyt koko sen Ihalaisen niin, että se on hylännyt akkansakin ja lähtenyt toisten jälestä lentämään. Vanha mies! Ihan on näet ottanut laillisen eron koko Anna Liisasta.»

Itse Variskin siunaili siihen:

»No kyllä se villitsijä saa vakaankin miehen vietellyksi, kun kerran sen verkkoon joutuu. Niinkuin nyt se Ihalainen ja Vatanen! No saa se villitsijä pään nurin.»

Mutta nyt riemastui Kenonen. Nuoruuden rakkaus leimahti hänessä. Hän jo kysyi:

»Jäiköhän se Anna Liisa muuten hyviin voimiinsa?»

»Ka mikäs sillä on! Terve ja riski ihminen, jotta olisi luullut Ihalaiselle vielä kelpaavan monet vuodet!» vastasi Iida.

»Vai vielä se on Anna Liisa riski työakka!... Ja entäs lehmät? Siihenkö ne Ihalaiselta jäivät?»

Iida selittää Huttuselta kuulemaansa ja siunailee:

»Siihen ovat jääneet lehmät ja hiehot! Pahahenki näet oli villinnyt miehen niin, että lähti ihan paljailla housusillaan!»

Kenosen päätös oli valmis. Hän katsahti nopeasti pukuansa. Se oli vanha ja rutistunut, ja housujen takapuolella oli pieni korjaus tarpeen. Innoissaan hökäisi hän silloin:

»No nyt teki kehno kerran viisaan teon, kun vei Ihalaisen eväänään!»

Hän kopeloi takapuoltaan ja lopetti suuttuen:

»Kehnokohan nuo housujenkin syötävät nyt repi!»

Oitis riisuutui hän alushoususilleen, otti vaatteensa harjattaviksi ja touhusi:

»Iidako se on tämän Variksen akan nimi?»

»Iidaksihan ne tätä papin mukaan haukkuvat, vaikka olisihan se näin mökkiläisen akan nimeksi välttänyt vaikka paljas Maija tahi vaikka Suso», mukasi Varis. Kenonen hääräili ja käski silloin Iidaa:

»Paneppas Variksen akka siellä lieteen tulta, jolla saa tässä rässirautaa varistaa ja rässätä housut ja paltot sileiksi kuin peilin! Käy hakemassa kuivia risuja, jotta syttyy välemmin!»

Iida totteli. Itse Kenonen alkoi pyyhkiä pöydältä pois Variksen äsken hakattuja, kuivamaan levitettyjä tupakoita ja komensi kiihkoissaan:

»Vie pois, Varis, ne tupakan törkysi pöydältä, että pääsee siinä housuja paikkaamaan ja silittämään!»

Hetken kuluttua sujautteli hän silitysraudalla housujansa, puhdisteli ne enimmistä tahroista, pukeutui ja lähti hylättyä Anna Liisaa kosimaan.

VIIDES LUKU

Oli siitä mennyt se päivä loppuun ja tullut yö. Se yökin oli mennyt menojansa, ei aivan kokonaan, mutta jo aamupuolelleen.

Silloin heräsi Ihalainen ensiksi ja alkoi puolittain tajuttomana kopeloida tupakkakompeitaan pään-alusensa alta. Mutta tätäpä ei löytynytkään. Se tuntui pakenevan. Hän nousi polvilleen ja alkoi kömpiä ja etsiä pimeässä, taputellen kämmenellään lattialle levitettyjä olkia. Ihmetteli hän myöskin, mitenkä hän ei pudonnut sängystä.

Siinä taputellessa sattui kämmenen alle jotain pehmeämpää ja Antti jo luuli löytäneensä pieluksen, kun se älähtikin ja sanoi unen sekaisella Jussi Vatasen äänellä:

»Kuka horna se kasvoille taputtaa!»

Nyt meni Antti sekaisin. Hän ei hoksannut miten asiat oikeastaan olivat, vaan kysyi pöhlönä:

»Vatanenko se on?»

Vatanen kuorsasi kerran ja käänsi kylkeään. Antti alkoi taas kopeloida, mutta mitään ei löytynyt. Tuntui vain kivistävän päätä. Hän istahti polvet pystyssä ja ajatteli kuin unissaan eläjä, mitä tämä pimeys merkitsi.

Vasta kotvan istuttuaan tuli hän myöskin ajatelleeksi, missä hän nyt oikeastaan olikaan. Pitkällisten ponnistusten jälkeen hän sai sen verran selville, että heidän pitäisi olla Joilla. Mutta olivatko he siellä ja missä siellä, sitä ei hän käsittänyt.

Hän ryhtyi taas kopeloimaan pimeässä ja haparoi Vatasen käsiinsä, alkoi tätä nykiä ja herätteli:

»Vatanen!... Nukutko sinä, Vatanen?»

Vatanen ärähti ja käänsi kuvettaan. Antin päätä alkoi pahemmin pakottaa. Kauvan istuttuaan hän nukahti istualleen... Ja nyt hänen rasittuneet ajatuksensa loihtivat hänen uniinsa rosvoseikkailun, samanlaisen kuin oli kerran Mäki-Olkkoselle tapahtunut. Öisellä metsätiellä hän piti rosvoa kiinni, tukki sen suuta ja koetti itse olla ääneti, että ei vain kukaan rikoskumppani kuulisi ja osaisi tulla rosvon avuksi. Tämän rosvojutun oli hänelle kertonut Vatanen tällä samalla kaupunkiin tulomatkalla ja nyt näki Vatanen itsekin siitä unta.

Ja juuri sillä hetkellä sattui Antti heräämään pelottavaan uneensa ja kahmasi pimeässä Vatasen kasvoja. Siitä heräsi Vatanen ja nyt luuli kumpikin joutuneensa rosvojen käsiin; oitis tarrasivat he toinen toisiinsa kiinni, aivan niinkuin Olkkosen rosvojutussa kerrotaan tapahtuneen, ja niin alkoi paini pilkkosen pimeässä.

No oteltiin siinä. Ei kumpikaan uskaltanut huutaa tuntemattomassa pimeydessä, koettihan vain tukkia ahdistajansa suuta. Olet kahisivat permannolla ja kuului vihaista puhkumista, kun miehet kieriksivät mitä ankarinta sylipainia sysimustassa yössä.

Viimein uupuivat molemmat painiin, mutta vastustajaa ei uskaltanut kumpikaan hellittää. Ja niin viruivat he nyt tuntikauden toisiansa tuimasti pidellen. Luut ihan ruskivat puristuksesta. Oli siinä odottamista, että päivä valkenisi ja apu tulisi. Jo tahtoivat kädet raueta. Viimeinen hätä oli käsissä.

Mutta äkkiä avattiin luukku, jolla pieni ikkuna oli sulettu. Miehet tunsivat toisensa, kohottautuivat pehkuille polvet pystyssä istua kyköttämään. Tuntui niin nololta, että kumpikaan ei ilennyt kotvaan aikaan mitään puhua. Viimein raapi Antti korvallistansa ja huomautti lattialle levitetyistä olista:

»Ruis-olkia ne näkyvät olevan.»

Jussi vaikeni. Hyvän tovin istuivat he nyt äänettöminä pehkuilla, ja molemmista tuntui olo hieman ilkeältä. Vasta pitkän ajan kuluttua selitti Vatanen erehdystään:

»Minä ihan luulin rosvoja olevan.»

»Niinhän minäkin!» yhtyi Antti.

Taas melkoisen tovin kuluttua päivitteli Vatanen ikäänkuin itsekseen:

»No otappas ja sokaise ihminen!»

Nyt istuivat he taas ja miettivät, missä olivat. Kyllä he sen piankin käsittivät, kun huomasivat rautaristikon ikkunassa, mutta eivät he siitä sen enempää maininneet. Kauvan istuivat sanattomina, polvet pystyssä lattialla, kunnes Antti kysyi:

»Ei taida sinullakaan olla piippua mukana, että olisi saatu savut?»

Jussi raapi päätään ja vastasi:

»Ei taida olla... Ja tammakin on juottamatta.»

No mitäs muuta kuin istua ja odottaa. Niin he tekivätkin. Antti siinä muisteli:

»Oli se hyvä löyly sinun saunassasi toissa iltana.»

Jussi ei vastannut. Hetken perästä lisäsi Antti:

»Jokohan se Kettunenkin on saanut saunansa kylpykuntoon?»

»Johan se kuuluu viime viikolla siinä löylyt ottaneen», murahti siihen Jussi.

Ja taas istuivat miehet ja tyytyivät kohtaloonsa. Kauvan olivat ääneti. Antti tarkasti olkia ja aprikoi:

»Mistähän ne tänne olkia ostavat?»

»Kuka häntä tietää... Vaikka kasvattanevat oman konnun pellossa», ajatteli hänelle Jussi, ja Antti, joka puristeli olkia, myönsi:

»Hyviä olkia ne ovat olleet!»

Samaa mieltä oli Jussikin, myöntäen:

»Kyllä niitä lehmä olisi syönyt.»

* * * * *

Apua vain ei kuulunut, vaikka tuli täysi päivä. Antti oli noussut, tarkasteli ikkunan ristikkorautoja ja arveli:

»On siinä paksua rautapunttia... Mitähän lienevät heistä tuohon panneet?»

»On siinä paksu rautakanki ollut!» tuumiskeli Jussi, ja lisäsi puheen jatkoksi:

»Tuommoista kankeahan se Kettunen osti kärrin akselikseen...»

Antti myönnytti:

»Kestäähän tuommoinen akselina, kun ei järin suuria kuormia pane.»

He istuivat taas lattialla rinnatusten, kyykyllensä, ja alkoivat puhua ihmis-elämästä yleensä. Antti pani alun sanoen:

»Millähän se Tahvo Kenonenkin henkeään elättänee?»

Jussi oli ajatellut samaa asiaa ja arveli:

»Eikö tuo sillä räätälin työllä aina ansainne!»

»Tottapa se sillä... Sillä ei suinkaan se muutoin leivissä pysy!» vahvistui siitä Anttikin, ja Jussi vielä lisäsi:

»Tekeehän se housut, niin että kestää niissä mies aikansa.»

Hetken kuluttua hän ihmetteli:

»Kas kun ne eivät ole panneet sitä Kenosta putkaan täällä Joillakaan!»

Mutta nyt he vaikenivat, kun oli tullut se sana mainituksi. Antti koetti jonkun aikaa mietittyään kääntää puhetta toisaalle, muistellen:

»Onkohan sen Koposen ruunan patti parannut, kun se leikkuutti sen mustalaisella?»

Jussi tunsi asian ja myönsi:

»Onhan se parannut, kun ruuna kuoli!»

* * * * *

Odottivat miehet taas puolisen tuntia. Antti katkaisi nyt äänettömyyden, ihmetellen:

»Vai kuoli se Heikki Koposen ruuna siitä mustalaisen tohtoroimisesta!»

»Kuoli!»

Aika kävi pitkäksi kuin nälkävuosi... Jussi jo tuskasteli:

»Kun olisi jyskyttää tuohon oveen, jotta avaisivat!»

Mutta samassa saapui apukin. Ovi avautui ja poliisi ihmetteli kynnyksellä:

»Kylläpä ovat olet pehkuina. Mikähän täällä on tuolla tavalla piehtaroinut!»

Otti vähän oudolta koko miehen puhe ja hymyyn tahtoi vetäytyä poliisinkin suu hänen nähdessään nämä kaksi saman näköistä ikämiestä istua kököttämässä pehkuilla keskilattialla rinnatusten kuin kananpojat yöpuulla. Naurahti hän ja selitti:

»Nyt olisi tutkittava sitä eilisenpäiväistä asiaa. Jos herrat lähtisivät.»

Silloin koetti Antti kääntää puhetta toisaalle toivossa, että ehkä se siinä sotkeutuisi koko asia. Hän kysyi poliisilta:

»Onkohan se Pekka Parviaisen puoti vielä siinä entisessä paikassaan?»

Siinä sanoi poliisi sen pysyvänkin, mutta yhtä hyvin hän vain vaati lähtemään. Jussi yritti silloin tekeytyä ystäväksi. Hän kysyi:

»Mistä pitäjästä se tämä poliisi on vielä syntyisin?»

»Kiihtelysvaaralta... Mutta jos sitten lähdettäisiin jo!» vastasi poliisi.

»Vai Kiihtelyksestä. Sieltähän se on tämä minunkin tamma Kettusen Pekalle tullut. On se taitaa iso pitäjäs se Kiihtelys.»

»On... Poliisimestari suuttuu. Jos sitten jouduttaisiin.»

Jussi yritti vielä jotakin keinoa, mutta poliisi rauhoitteli käskevästi:

»Ei siellä nyt vielä päätä poikki puraista. Aletaan vaan mennä!» ja mentävä sitä oli.

* * * * *

Tutkinto oli jo lopussa. Jussi kun kuuli mistä kaikesta heitä syytettiin, ihmetteli:

»Eihän sitä nyt olisi ennätettykään tehdä semmoista pahan paljoutta, kun vasta illalla tultiinkin.»

»Kiellä sitä puhumasta!» ärähti siihen poliisimestari poliisille ja tämä neuvoi Jussia:

»Ei saa turhia pölistä!»

Jussi vaikenikin ja raapi harmissansa korvallistansa kunnes poliisi kehotti:

»Saatte mennä takaisin putkaan odottamaan raastuvanoikeuden istuntoa.»

Ja turhaan yritti Jussi tehdä tenää, moittien vihoissaan poliisille:

»On se rovastinkin poika juopotellut Joilla, vaan eipäs sitä panna putkaan, kun se on papin poika. Mutta kyllä maamiestä könyytetään oikeuden eteen, kun se vain sattuu vaikka vähän aivastamaan, tahi pikkuisen kipakampaa juoksua omalla hevosellaan ajamaan.»

Aamulla he taas kyköttivät oljilla odotellen raastuvanoikeuden istuntoa. Jo alkoivat miehet puhella asemastansa hiukan vapaammin. Antti näet ihmetteli:

»Kun ne eivät putkaan laita saunaa!»

Siihen toivomukseen yhtyi Jussikin järkeillen:

»Olisihan tosiansa paljon mukavampi maata saunan lauteilla ja kylpeä iltikseen, kuin tuossa lattialla kyhjötellä... Eikä niiden tarvitsisi olkiakaan ostaa. Sillä kyllä sitä tavallinen maamies tyytyisi paljaillakin saunan lauteilla muutaman yön nukkumaan.»

»Tyytyisi sitä», lupasi Anttikin.

»Tyytyisi. Ja jos vielä toisikin vaikka vanhan hevosloimen alusekseen, niin hätäkös siinä olisikaan lämpimillä lauteilla nukkuessa.»

»Kaikenlaiset kompeet niillä herroilla vain pitää ollakin, kuin nyt esimerkiksi tämä putkakin», ihmetteli Jussi. »Mistä heidän päähänsä pitää kaikkien metkujen johtua!»

Joutui sitten asian oikeudellinen tutkiminen.

Raastuvassa tuomari luki pitkän päätöksensä, jolla Antti Ihalainen ja Jussi Vatanen, molemmat Liperintaipaleelta, tuomittiin juopumisesta, rähinästä, hurjasta ajosta, katutappelusta, poliisin vastustamisesta, akkunan särkemisestä ja torikauppias Kankkusen kojun kumoon ajamisesta vetämään sakkoa niin ja niin paljon, korvaamaan vahingon sillä ja sillä summalla, sekä maksamaan kuluja ja kipurahoja sen ja sen verran.

Tyynenä kuunteli Jussi alkua, mutta jo keskipaikoilla kirosi hän Antille:

»Yhäkö sillä lemmolla piisaa!»

Ja kun siitä ei tuntunut loppua tulevankaan, kiehahti veri, ja kun tuomari oli lopettanut, sanoi Jussi hänelle suoraan:

»Elä pölöpötä!»

Hänet tuomittiin nyt maksamaan sakkoa oikeuden loukkaamisesta. Se otti Antinkin luonnolle ja hän huomautti:

»Olkoot muut asiat miten hyvänsä, mutta sen minä vain sanon, että kyllä se on h----tin väärin tehty tätä alamaista kansaa kohtaan, jotta nämä herrat ja muut joutilaat panevat kaiken maailman pahat ja rasitukset talonpojan niskaan.»

Oikeus julisti nyt uuden päätöksen, tuomiten Ihalaisenkin maksamaan sakkoa oikeuden loukkaamisesta. Oikeussalista pois päästyään menivät he Antti Parviaisen kartanolle, istahtivat rinnatusten hirsiläjälle, panivat tupakan, imeksivät piippujansa ja miettivät. Viimein ihmetteli Vatanen:

»Seköhän tuo Niirasen viinan tähde jaksoi tämmöisen jutkun tehdä?»

Antti aprikoi kauvan ja myönsi lopulta:

»Eikö tuo liene se tehnyt.»

Hän punnitsi vielä asiaa ja paransi:

»Kyllä kai se itse kehno on siinä rienannut hierimenä! Sillä ei suinkaan se kukaan muu sillä tavalla ilkeäisikään ihmistä villitä.»

»Ei ilkeäisi... Kehno se on ollut!» uskoi nyt Vatanenkin. »Ja putkaan pakana meidät jutkautti! Voi sitä ryökälettä!»

He jatkoivat asian pohtimista ja harmistuivat kehnolle ja viinalle. Ja kun he sitten laskivat miten paljo asia oli tullut heille maksamaan, ei Jussi voinut olla raivostumatta tammallensa. Hän löi sitä nyrkillänsä lautasille ja ärjäsi:

»Häh!»

Tamma silloin viuhautti häntäänsä. Moisesta Jussi yltyi silmittömäksi. Hän syöksähti tamman eteen, heristi sille nyrkkiään ja karjasi:

»Viuhautappas siinä vain häntääsi, senkin imisä, niin nyhtäsen pois koko huiskuttimen, niin jotta ei jää kuin selkäranka!... Prtuu, siinä, lehmä!»

Hän osui nyt kaivelemaan kärrissä olevia heiniä. Sieltä sattui käteen täysi viinalekkeri. Suutuksissaan kätki hän sen heiniin ja ähisi viinalle:

»Tuotakin lientä piti sille Hyvärisen kohmulle ostaa ... eto tytöstä vielä!... Eikö hän viinoitta eläisi sekin!»

Mutta lekkeriä kätkiessä sattui käsiin se tyhjä viinapullo. Hän sieppasi sen, ryyppäsi, jos olisi vielä mitä ollut, haisteli varmuuden vuoksi ja paiskasi sitten pullon kiveen säpäleiksi, ilkkuen sille ilolla ikäänkuin voitokkaana uhitellen:

»Ähäh!... Vieläkö nyt jutkautat ihmisiä poliisiputkaan!»

* * * * *

Mutta kun he hiukan myöhemmin söivät eväitänsä, hirsiläjällä istuen, alkoi mieli rauhottua ja vahinko unohtua. Lopulta Antti ryhtyi painamaan puheella koko harmia unohdukseen. Jussia ja itseään rauhottaaksensa hän muisteli:

»Oli se isomahainen tuomari, se joka sakotti...»

»Olihan sillä kolme meidän kihlakunnan tuomarin mahaa», se oli Jussinkin ajatus. Antti mietti sitä ja arveli: