Part 13

Vihaansa hauteessaan hän yhä vain sydämistyi. Erään mäen päälle tultaessa hän jo karjasi kaikella voimallaan:

»Häh!»

Korpi vain kaikui ja Kanasen Maija Liisa siunasi:

»Hyvä isä siunatkoon sentään!»

Antin kärrit hyppäsivät kohona, kun ruuna pyyhälsi ruumisarkkupetäjän sivuitse. Siinä Antti taas karjasi Tohmajärven vallesmannin voimaa tapaillen:

»Hä-häh!»

»Suolensako se nyt ihan halkaisee kiljuessaan!» siunaili Maija Liisa, ja hätäytynyt Anna Liisa vihotteli lehmille:

»Senkin kantturat! Ette siinä kestäneet omassa läävässänne!... Tuosta saat patukkaa, sinäkin märä! Kolmevuotias hieho, etkä jo ikään poiji!... Menetkö siitä!»

Viimein saapuivat he kotiin. Ensi töikseen meni Ihalainen kaivolle, nosti kipolla vettä, ryyppäsi sitä ja ärjäsi:

»No voi vaivattavan Kenonen!»

Hän potkasi vihoissaan tyhjää tervapyttyä, niin että se lensi lautoina aidan yli. Sitte otti hän kirveen ja lähti sydämmystyneenä metsään halkoja hakkaamaan. Hän hakkasi nyt aivan uhalla, perkoi kirveellä miltei umpimähkään ja viimein myrtyi niin, että hakkasi haloiksi petäjän, jota oli ikänsä säästellyt omiksi ruumiskirstulaudoikseen. Hän hyökkäsi petäjän kimppuun raivoissaan, kuin olisi se ollut itse Kenonen, ja huusi sille äkäisenä:

»Siinäkö sinä törötät koko ikäsi ... eto känttyrä!»

Ja sitte leipoi hän kirveellä petäjää, niin että lastut sinkoilivat. Ryskäen kaatui vankka hirsipuu ja Antti ilkkui sille kostonhimoisena:

»Ähäh!... Häh!» karjasi hän vielä lopuksi ja iski kirveellä petäjän tyveen, niin että se upposi puuhun silmää myöten. Sitte alkoi hän taas hakata leipoa. Hän hakkasi kuin kaskea.

Yöpimeään viipyi hän metsässä. Sillä välin olivat emännät kantaneet tavarat taloon, haukkuneet Ville Huttusta ja Kukkosta, riidelleet keskenään ja lämmittäneet suutuksissaan saunan. Antti palasi, söi illallisen ihan ääneti ja lähti saunaan.

Ja nyt kylpi hän uhalla, näyttääksensä aivan... Hän pieksi vihtansa ihan lopuksi, ja kun ei ollut enää jälellä muuta kuin tynkä, paiskasi hän senkin seinään ja ärjäsi täyttä voimaa:

»Perhana!»

Sitte istui hän löylyssä kotvasen äkeissänsä. Ja taas muistui mieleen kaivovesi. Hän otti korvosta vettä kippoon, haisteli sitä ensin, ryyppäsi ja tunsi tervan maun. Silloin hän taas vannoi, ärjyen:

»Voi sen täyteisen Kenonen! Luut minä sinulta vielä survon poroksi!»

Hän sieppasi kipon, paiskasi sen seinään säpäleiksi ja alkoi istua murjottaa.

Hän kylpi aamupuolelle yötä. Viimein väsyi hän, nouti olkia närtteestä ja painautui lauteille nukkumaan, uhitellen:

»Uhallakin nukun! Nukun että mahan pitää haleta!»

* * * * *

Huomenna alkoi elämä mennä murjottaa menojansa, sillä kylpy oli Anttia vähän lauhduttanut. Mutta kun hän aamutuimaansa ryyppäsi vettä kaivosta, maistaaksensa sen makua, raivostui hän taas, karjasi ja potkasi kaivon kantta. Päivällä, kun hän taaskin maistoi vettä, ei hän siitä enää raivostunut kaivon kannelle, mutta viskasi vain veden kaivolla töllistelevän vasikan niskaan ja ärähti:

»Siinäkö töllistelet ja yniset, kuvatus!»

Sitte lähti hän talliin. Siellä haisi koko talli rankilta, kun Kenonen oli sen kaatanut tallin lautapermantoon. Kiukuissaan sieppasi hän silloin apehangon, viskasi sen nurkkaan ja ärjäsi:

»Sekin Vatasen syötävä! Sitäkö senkin piti vastaan tulla ja vietellä mustalaismatkoilleen!»

Ja siitä suuttui hän jo ruunallensakin ja ärjäsi sille: »Elä katsoa töllötä siinä, tahi valjastan reen eteen ja panen semmoisen kuorman kiviä, jotta se ei paikalta tikahda!»

Vihoissaan lähti hän tallista ja katseli muuton jälkiä karjapihalla. Liisteetkin oli siinä säretty. Silloin hän taas raivostui Vataselle:

»Voi lemmon Vatanen! Sen syyhän tämä on kaikki!»

Hän huomasi tyhjän rankkitiinun ja silloin yltyi viha:

»Sinun naimavimmastasihan tämä johtui!... Olisit siinä akattakin välttänyt! Vanha kahmu!»

Raivoissaan sieppasi hän tadikon ja löi sen varren poikki tallin nurkkaan. Sitte vimmastui hän taas Vataselle:

»Sekin ruumiskirstupetäjä piti vielä sinun naimisesi tähden hakata...»

Ja silloin hän lähti katsomaan petäjäänsä. Se kelletti nyt maassa pitkällänsä. Ihalainen alkoi harmitella:

»Semmoinen petäjä, ja siihen piti mennä! Kun olisi vaikka onneksi sen kovertanut, niin olisi voinut kuoltuaan siinä mötköttää kuin hevosen soimessa!»

Paljo surua oli ensi aikoina talossa. Aviopuolisoiden väli ei ollut sydämellinen ja Anna Liisa aina pelkäsi Antin vedenjuontia. Hän aina pitikin maitokuppia pöydällä valmiina Ihalaisen janon varalta ja itsekseen hän juonitteli Kenoselle:

»Kun se ei olisi edes tuota kaivoa tervannut!... Ja mikä sen tähän viskasikin koko ketaleen!»

Niin elivät he ja kärsivät. Kumpikaan ei puhunut toisellensa sanaakaan. Antti joskus päivisin ärjäsi Tohmajärven vallesmannin äänellä ja kylpi iltasin kovasti.

Mutta viimein rupesi moinen äänettömyys painostamaan Anttia ja hän mietti ja hautoi miten alottaa puhe Anna Liisan kanssa. Kaksi päivää hautoi hän sitä alkua, mutta ei vain tahtonut paha luonto ja sisu antaa niin paljoa myöten, että olisi puheen alun löytänyt.

Mutta kolmantena päivänä hän jo pääsi alkuun. Pari tuntia piippu suussa ääneti istuttuansa ja aina varkain Anna Liisaan katsahtaa muljautettuansa alkoi hänessä sisu pehmetä, kun Anna Liisa näytti rukkinsa ääressä surulliselta. Hän syleksi, miettien, ja jo tokaisi hän murahtaen:

»Löysihän se Jussi Vatanen porsaan sieltä Joilta.»

Anna Liisa riemastui. Hän keskeytti oitis kehruunsa ja huudahti:

»Ähääh!... Vai porsaan löysi!»

»Porsaan!» murahti Antti syläistessään, ja paikalla riensi Anna Liisa kahvia keittämään.

Mutta siihen oli taas puhe loppua. Vasta kun Anna Liisa oli kaatanut kahvia kuppiin, lähti Antilta jatko. Pöydän luo vääntäytyessään hän silloin lisäsi:

»Ja senhän se otti akaksensakin sen entisen Makkosen akan.»

»Ähääh!... Senkö Kaisa Karhuttaren?» hämmästyi Anna Liisa ikäänkuin Antin mieliksi.

»Sen», urahti toinen kahvia hörpäistessään, ja Anna Liisa siunasi:

»Ähäh sitä Vatasta näet!»

Näin päästiin sovinnollisen elämän alkuun. Antti pani uuden tupakan ja ryhtyi vannehtimaan laudoiksi potkaisemaansa tervatölkkiä, muristen työnsä lomasta:

»Ja siitähän se porsaasta johtuikin Vatanen siihen Makkosen akkaan.»

»Vai siitä se!» ihmetteli Anna Liisa, ja vähä vähältään alkoi puhe mennä jurnutella.

Niin alkoivat parata vanhat arvet. Kaivovesikin oli jo puhdistunut. Illallista syödessään alotti Anna Liisa puhelun ilmottaen:

»Johan se Malisenkin akka kuuluu saaneen pieniä.»

Antti ei virkkanut siihen mitään, mutta oli hyvillään, kun sopu alkoi noin rakentua. Syötyä he jo lähtivät yhdessä saunaan ja vasta siellä jatkoi Antti äskeistä keskustelua Malisen eukosta. Lauteille noustuaan hän ilmotti:

»Ja johan se tällä viikolla porsii sekin Vatasen sika!»

»Sekö imisä sika?» tarttui Anna Liisa kiireellä sovinnon tekoa jatkamaan. Antti:

»Se musta emäsikahan se kuuluu porsivan.»

»Ähääh!» riemastui Anna Liisa, löi löylyä, ja alkoi kylpeä repsutella.

Sovinto oli nyt lopullinen. Jussi Vatasen sika sattui vielä porsimaan onnellisesti jo viikon kuluttua ja Jussi antoi Antille ilmaiseksi puolet porsaista. Siten tuli sian hinta korvatuksi. Verkavaatteet olivat piloilla, mutta nekin korjasi myöhemmin Kenonen ilman palkkaa, ja Vatanen antoi hänelle vielä Makkos-vainajan verkahousut. Uuteen rankkiin antoi hän myös myllymatkallaan kolme kappaa ruista, ja kohta vaahtosi rankkitiinu taas ennallaan. Porsaita tuodessaan oli Jussi myös autellut Anttia, niin että tämä sai säretyksi ruumisarkkulaudat siitä suuresta petäjästä. Ne kuivuivat nyt riihessä, ja Ihalainen oli luvannut niistä toiset puolet Vataselle.

Nyt tällä myllymatkallaan istui Jussi Antin luona ja he muistelivat matkojaan. Siinä heidän puhellessaan sattuivat mieleen juontumaan matkan syyt ja seuraukset.

Polviensa varaan kumartuneena, piippuaan imien, arveli Jussi Vatanen:

»Ei suinkaan sillä Partasella ole mikä hätä pehmeillä pehkuilla nukkuessa?»

»Mikäs hätä sillä on ... pehmeiksi maatuilla olilla», lohduttautui Anttikin. He vaikenivat taas kauvan ja miettivät asiaa. Viimein sanoi Jussi:

»Vai tulitikkuja hakemaan sinä olit Hyvärilään menossa?»

»Tuli...»

Ja nyt muisti Antti, että häneltä olivat unehtuneet Hyvärisestä haetut tikut taskuun, Anna Liisalle antamatta. Oitis etsi hän silloin tulitikkulaatikon taskustaan ja antoi sen Anna Liisalle, joka ratkoi pitsiä pois paitansa helmasta. Laatikkoa hänen helmaansa viskatessaan sanoi Antti:

»Tuossa on nyt se Hyvärisen tulitikkulaatikkokin, jota hakemaan silloin käskit... On unohtunutkin nutun taskuun koko Joilla käyntiajaksi... Ilmankos se taskua painoi.»

Anna Liisa avasi laatikon ja sanoi hämmästyksissään:

»Ja tuon takiako se teki semmoisen asian?... No on sitä Ihalainen kerrakseen. Teki asian yhdestä tikusta.»

Ja todellakin hän huomasi itsekin nyt, että oli ottanut Hyvärisen uunin korvalta vaillinaisen laatikon: Siinä oli yksi ainoa, jo raapaistu, rikitön tulitikku.

Jussi Vatanen raapi korvallistaan ja ihmetteli Antille:

»Kaikkea sitä tässä ajallisessa elämässä tikustakin heruu, kun se oikeen lypsämään rupeaa, minkä nyt tämäkin Join matka mutkinensa ja näine Makkosen leskinensä ja muine kapeinensa, Kenosen akoittumisinensa ja kaikkinensa!»

End of Project Gutenberg's Tulitikkuja lainaamassa, by Maiju Lassila