Part 9

Suunta kävi yhä enemmän viistoon alas, mutta tilaa ylöspäin ei silti jäänyt sen enempää, vaan päinvastoin. Oli miltei mahdotonta vastustaa painovoimaa, joka raskaana veti jalkoja alas. Tämäntästä täytyi heidän tarttua ulkonemiin käsin ja jaloin estyäkseen suorastaan putoamasta.

Nyt tuli aukko ahtaammaksikin niin että hartiat koskettivat reunamien teräviin särmiin.

Heitä kalvoi jano, sillä ilma, jota he hengittivät, oli sakeata hiilipölyä täynnä ja poltti kurkkua kuin suolapulveri.

Sitten kuulivat he kaukaa kuin rannattomasta ikuisuudesta tasaisen veden putoamisen.

Järven täytyi nyt olla aivan lähellä.

Niin olikin myös ahdas sola jo lopussa.

Lamppujen valo katosi kerrassaan rajattomaan syvyyteen. He voivat taas seistä pystyssä ja kulkeakin hieman kumarassa.

Kuinka hyvää se tekikään!

Tukahuttava ilmanhenki, joka tähän saakka oli heitä seurannut, muuttui äkkiä hehkuvaksi myrskyksi, joka löi heitä vastaan kuin petoeläimen käpälä.

Vesi vyöryi jossain kohisevana putouksena...

Opas pysähtyi rauhattomasti ja tunnusteli ympärilleen epäluuloisesti. Hän asetti kädet päätä vasten ja henkeä pidättäen koetti saada selvää, mitä heidän edessään oli.

Pudistaen päätään lähti hän edelleen.

Henrik, joka astui aivan hänen takanaan, huomasi, että hän kulki nyt paljon varovaisemmin ja valaisi joka askelta ennenkuin uskalsi sen ottaa.

Jossain oli siis vaara...

Tahtomattaan puristuivat hänen sormensa yhteen.

Nyt täytyi se löytyä... jos se ylipäänsä oli löydettävissä... se, mitä hän ei voinut tarkkaan määritellä eikä nimittää.

Ehkei se olisi muuta kuin joku mitätön kaivospalo, joka täällä happirikkaassa ilmassa oli raivonnut jo kauan ja vielä vuosikymmeniä voisi yhä jatkua.

Väsyneenä, sokaistuna, mielessään varma aavistus, että jäisi lopullisesti menehtymään tähän harmaaseen yölliseen maailmaan, tempoutui Daniel toisten jälessä.

Kohina muuttui nyt valtavaksi meluksi. Se nousi ja laski kuin vaahtopäinen jättiaalto, joka peittyi kalliorantoihin.

Henrik ei pysähtynyt. Yhdellä harppauksella oli hän nyt ukon vierellä ja tempasi hänet takasin. Hän ei tiennyt mitään vaarasta, mutta tuolla... kuin punainen tähti... pimeydestä näytti syöksyvän esiin maanalainen lieska!

Henki kurkussa syöksyi Henrik eteenpäin.

Sitten hän seisahtui äkkiä.

Kuumuus oli kohonnut niin nopeasti, että hänen oli miltei mahdotonta enää hengittää, saati kävellä. Hän yski ja puristi nyrkkinsä polttavaa rintaa vasten.

Takanaan oli hän kuulevinaan ihmisten hätähuutoja. Mutta hän ei tiennyt, olivatko ne todella ääniä vai oliko se vain veri, joka patoutui aivoihin ja löi kuin malmikello...

Nyt näki hän tuon punaisen, hohtavan... se ei ollut tulta eikä liekkiä...

Hän ei tiennyt, mitä se oli.

Mutta se täytyi saada selville!

Hitaasti... hitaasti... lyhyin askelin hän sitä lähestyi. Tuolla oli kaareva kallionkieleke... kunpa vain pääsisi sinne! Sieltä voisi nähdä enemmän, yli koko alueen!

Hän ponnisti tahtoaan kuin jännitettyä nuoraa tiukentaen. Ilma oli nyt täydellistä liekkikylpyä ja kuumuus ruoski hänen kasvojaan, käsiään, koko ruumistaan polttaen. Hänestä tuntui kuin syttyisivät vaatteet hänen yllään palamaan. Jokainen hengähdys oli kuin viheltävä huuto, joka tunkeutui kuivilta, janosta ammottavilta huulilta.

Hän ei tiennyt enää, oliko elossakaan...

Nyt saavutti hän kielekkeen.

Kivi hehkui ja poltti hänen sormiaan. Vielä harppaus...

Silloin hän näki...

Tuon, joka punaisessa hämärässä puuskittain kuohuili, täytyi olla järvi. Mutta kirkkaassa tulenvalossa näytti se sulavalta malmilta, sinoberinväriseltä metallilta.

Myrskykö ajoi sitä raivoisiin aallokkoihin... oliko sen pohjalla itse helvetti?...

Paksut höyryt nousivat, kietoutuivat toisiinsa kuin ankarasti kamppaillen ja syöksyivät taas syvyyttä kohti.

Kuinka tämä oli selitettävissä?

Tulivuoriko...?

Oliko vaikeata ajatella johdonmukaisesti tässä polttavassa myrskyssä.

Oliko se palava asfalttijärvi?

Kenties...

Ei sentään... silloinhan se olisi täyttänyt savulla koko vuoren ja tehnyt myös ylemmissä kerroksissa työskentelyn mahdottomaksi!

Voimakas metallituoksu löi häntä vastaan.

Mistä?

Hän ei kyennyt ajattelemaan enää. Puolittain tiedottomana otti hän askeleen takaisin.

Kuvitteliko hän sekavilla aivoillaan... vai tuliko tuo todellakin lähemmäs?...

Jotain nousi järvestä, kuin punainen, kipunoissa loistava pilvi...

Se vieri häntä kohti.

Ei, se ryömi...

Se ryömi maanpintaa myöten... eteenpäin... levisi jo hänen ruumiinsa ympäri.

Henrik, kylmä, peloton tutkija Henrik vaipui polvilleen....

Kuuma kallio poltti hänen ruumistaan kuin olisi poralla kaivettu lihaa. Ähkien hengitti hän kytevää metallituoksua, jota hehkupilvi toi järvestä.

Hän tunsi palavansa, sulavansa, vajoavansa jäljettömiin järven liekkeihin...

Tämä siis oli loppu... hänen maailmansa loppu...

Alkaisi uusi elämä... joka loisi uusia olentoja... tulesta...

Daniel oli uskaltanut jo tulla lähelle. Hän laahasi Henrikin takaisin aina yskivän oppaan luo. Käsivarsillaan kantoivat hänet pois, pois tuosta ihmeellisestä ilmiöstä, joka liikkui eläimen tavoin käsittämättömästi, säihkyttäen punapilvisestä ruumiistaan tähtimäisiä kipunoita.

He olivat kumpikin nähneet sen kauhistuneina.

Ja kun he jo olivat kaukana kielekkeestä laskeneet tajuttoman maahan ja heittäytyneet hänen vierelleen kuin kuolleet kivet väsymyksestä masentuneina, sekä sulkeneet silmänsä punaisen valon vielä kaukaa sinne väikkyessä, näytti se jälleen hiipivän heitä kohti: sinoberinvärinen höyry, olennoksi pyöriytyneenä... ja siitä erosi yhä useampia sellaisia. Ne murtautuivat seinämiin ja levisivät ojennetuin käsivarsin ympäri harmaan vuoriston.

Ja Danielista tuntui kuin olisivat he itse viimeisiä eloonjääneitä olentoja lukemattomista olleista. Lihallisen elämän aika oli mennyt — alkoi tulen aikakausi...

Viiltävä kylmyys, joka ilman kuumuudesta huolimatta sai nuorukaisen hampaat kalisemaan, herätti hänet tästä todellisuuden ja näkyjen kauheasta sekavuudesta.

Hiljaa kumartui hän Henrikin ylitse, jonka kasvot näyttivät kellervässä lampunvalossa kuolleilta, kelmeiltä, täynnä vihervää varjoa. Hän kuitenkin hengitti hiljaa, säännöttömästi, samaten kuin heidän ohjaajansakin, joka makasi vierellä säikähtäneen näköisenä.

Suurella vaivalla sai Daniel heidät hereille. Oli kuin he olisivat kaatuneet voimakkaan myrkyn vaikutuksesta, sillä he voivat tuskin aukaista silmäluomia, kohota seisaalleen ja tulla järkiinsä.

Viimein kumminkin palasi Henrikin muisti. Se näkyi selvään hänen silmistään, joita hän varjosti kädenselällä.

"Se on nyt jo ohi!" kuiskasi Daniel hänelle. "Me olemme kantaneet teidät takaisin, Robert ja minä." Oppinut mietti huomatakseen, että hän nyt todella oli turvassa. Se vaati häneltä melkoista ponnistusta, ja vasta kulaus alkonia herätti huumautuneen tajunnan täysin vireille.

Mutta pianpa hän olikin sitte entisellään ja aivan täysissä voimissa. Hän tarttui Robertiin, pudisteli ja työnteli yhä nukuksissa olevaa.

Heidänhän täytyi päästä pois täältä!

Joka silmänräpäys saattoivat liekit levitä tänne, saattoi hehkuva pilviolento irroittautua kalliosta.

Kuolema vaani heitä; oli käsittämätöntä, että he vielä olivat hengissä...

Sitten... vihdoin... pääsivät he lähtemään takaisin.

Vähitellen katosi sysäyksittäin kuultu jyrinä ja jälleen ympäröi heidät ikivanha hiljaiselo, jossa kuului vain hiljaa hiiliseiniä vastaan lorisevan veden juoksu.

Lyhyin, nopein harppauksin kiiruhtivat he eteenpäin.

"Sinä myös näit sen?" kuiskasi Henrik Danielille.

"Näin, mitä se oli?"

"En tiedä. Tällaista ei tunneta lainkaan."

"Ja se tulee meidät tappamaan?..."

... tappamaan... vastasi kaiku synkästi, melkein kuulumattomasti kohoavasta seinämästä kuin joku kolmas ääni.

Kumpikin vaikeni.

Mutta he eivät kestäneet pitkään tätä ahdistavaa hiljaisuutta. Daniel aloitti uudelleen:

"Se on kaameata... en ole eläissäni nähnyt mitään niin hirveätä!... Luuletteko, että se voitaisiin pysähdyttää tänne alas... estää levenemästä...?"

"En tiedä, hyödyttävätkö esteet enää mitään. Se tulee luomaan itse omat elämänmahdollisuutensa. On meidän syymme, että se on olemassa... Nyt ei sen tarvitse pelätä meitä enää..."

"Te siis luulette..."

"Minä aavistan sen!"

Jälleen vaikenivat he.

Seinät kostuivat suuresta vesitulvasta. He kapusivat pienempien kukkulain juurelle ja kaikkialla virtasi ja tippui vesi.

Robert kulki entistä nopeammin.

Hän tiesi, että syöksymisen vaara oli täällä suurempi kuin tähän asti. Mutta toinen tie, jota he olivat laskeutuneet tänne, oli kaltevuutensa ja sileytensä kautta paljon hitaampi nousta. Ja jos he vaan nopeasti pääsisivät kukkulajonon huipulle, olisi vaara ohitse.

Vaivaloisin, epävarmoin askelin seurasivat toiset häntä. Vielä kohisi vesi heidän päässään, vielä poltti ihoa sietämätön kuumuus. Daniel ei voinut olla taivuttamatta ruumistaan ja kostuttamatta palavaa kurkkuaan vedellä. Vesi maistui hirveän pahalle ja kitkerälle, mutta janontuska oli vahvempi kuin maun epämiellyttävyys.

Nyt kohosi tie.

Virrat mataloituivat ja mustat seinät tulivat kuivemmiksi.

Hädän ja kalvavan kaipauksen täyttämänä odotti Daniel vain sitä, että joka askeleella joku irtautuva hiilimöhkäle tai katoksenkivi syöksyisi heidän päälleen. Hän ei uskaltanut toivoa, että heidän onnistuisi päästä takaisin täysin vahingoittumattomina.

Äkkiä töyttäsi hän Henrikkiin, joka näennäisesti aivan suotta oli seisahtunut kesken käyntiä.

"Mikä teidän on?" kysyi hän hätääntyen.

Mutta toinen ei vastannut. Hän ei näyttänyt kuulleenkaan kysymystä.

Sitten hän yhtäkkiä huudahti. Sanat tulivat kuin nuijan iskut:

"Nyt sen tiedän!... Se on _rautaa_, se voi olla _ainoastaan_ rautaa... kenties kolloidrautaa suurine molekyyleineen... Siitä tämä kuumuus! Siitä happi! Vain rauta jättää hapen ilmaan! Siis täälläkin seuraukset typenhaaskauksesta. Sielläkin oli rautaa, todennäköisesti mitä hienoimmin jakautuneena, kallioissa, ja se alkoi palaa, kun ilmaoxygeni vapautui typestä... se sytytti järven, joka nähtävästi oli täynnä liuonnutta rautaruostetta... Siitä myös johtui muutos... raudan ja oxygenin yltynyt kiertokulku... Jonkunverran siitä pääsi luonnollisesti myös ylempiin kerroksiin... käänsi sähkövirrat ja aiheutti häiriön... Nyt ymmärrän minä kaiken... Ja se on vielä vaarallisempi kuin olen ajatellutkaan!... Sanomattoman paljon vaarallisempi!"

Sanat tulivat yhtenä ryöppynä. Mustat hikikarpalot juoksivat nokisilla poskilla. Kuin raivoava puhui hän kohottaen nyrkkinsä kohti alempaa, synkkää holvia päänsä yläpuolella.

Turhaan keskeytti Daniel hänet kysymyksillään, turhaan mutisi opas käsittämättömiä varotuksiaan.

Löytö oli vaikuttanut Henrikiin niin pelottavasti, että hän ei voinut muuta kuin huutaa ääneen, ikäänkuin kauheassa tuskassa.

Jos Gustajo olisi nyt ollut täällä, niin paljain käsin olisi Henrik tehnyt hänestä selvän! Pahaksi murharaivoiseksi eläimeksi olivat he tehneet hänet, he, jotka olivat johtaneet hänet, ja vain hänet yksin, kohtaamaan pahimman, näkemään syyn romahduksen, jota hän kuitenkaan ei voinut auttaa... ei saanut auttaa heidän typeryytensä tähden!

Mutta nyt tahtoi hän puhua... ei, jyristä... pauhata... huutaa heidät hereille helppohintaisesta, tyhmästä turvallisuudestaan!

Tämä päätös sai hänet taas järkiinsä.

Ja samalla tuli hän myös tietoisuuteen vaarasta, jota vastaan he tähän silmänräpäykseen asti olivat olleet sokeita ja voimattomia.

Hän katsahti ympärilleen ja kohtasi Danielin kalpeat, liikutetut kasvot, joka leimuvin pelästynein silmin tuijotti häneen. Sitten vilkaisi hän Robertiin.

Nuo molemmat olivat olleet sillä rajalla, missä ihmiseltä kysytään rohkeutta. Ja molemmat olivat korvaamattomat hänelle ja hänen työlleen, niinkuin hän itse oli korvaamaton kansalaistensa ehkä vielä mahdolliselle pelastamiselle! Robert 780:lle ei saisi mitään tapahtua, sillä hän tiesi tarkkaan tien, jota myöten heidän piti päästä ylös. Ei myöskään Danielille, sillä hänhän oli ainoa jäävi, lahjomaton todistaja, joka voi valaista sitä ennenkuulumatonta ihmettä, joka alhaalla vuoren pimeässä sydämessä kasvoi ja edelleen lisääntyi.

Hänen täytyi hillitä itsensä.

Ystävällisin, kehoittavin sanoin lähti hän heidän kanssaan jatkamaan matkaa.

Hän paloi nyt jo halusta saada jälleen nousta ilmalaivaan...

Nyt seurasivat taas portaat, huimaavan korkeat, läpilahonnein, joka kosketuksella vaarallisesti natisevin askelmin. Mutta he kaikki olivat jo olleet sellaisissa vaaroissa, että he tuskin sitä huomasivat. Henrikin kuumeinen into virkisti ja kiihotti heitäkin.

Jälleen alempia, mustia käytäviä, joitten läpi heidän oli kiidettävä kuin käärmeiden. Jälleen portaat.

Käsiä pakotti. Polvet horjahtelivat ja tahtoivat vallan pettää. Tuskaisesti työskentelivät keuhkot paksua, kuumapölyistä ilmaa puhdistaessaan.

Jo pääsi Henrikiltä ihmettelyn huuto. Mitä oli tuolla heidän yllään kaareutuva tuhansin kristallein välkkyvä valo, sen hän heti tunsi. Sehän oli käytävä, josta he olivat laskeutuneet 19:nnen kerroksen pohjalle. Nyt ei siis enää ollut pitkältä.

Ja kuitenkin matelivat minuutit kovin hitaasti. Vielä oli edessä tiheitä pensastoja, vielä lammikoita ja sivuseinämiä.

Mutta suossa... niin todellakin... oli jo ensimäinen kieleke!

Ohi mentäessä haki Robert kätkemänsä vaatteet, mutta Danielilla ja Henrikillä ei ollut aikaa nyt niihin pukeutua. Se olisi paljon parempi tehdä vasta varsin tarpeellisen lämpimän kylvyn jälkeen.

Nyt kuului jo valtavien pyöräkoneiden jyrinä. He riensivät yhä nopeammin ja heidän ohitseen vilahteli jo ihmishaamuja sinne tänne.

Pian oli päästy pois kaivoksesta.

Sievässä, viihtyisässä salissa, missä virkailijat viettivät vapaahetkensä, oli vielä koolla komitea, pohtimassa innokkaasti eri näkökantoja.

Avonaisesta ikkunasta, josta valo loisti tielle, kantautui yksityisiä, kiivaampia puheita heidän kuuluvilleen.

"... poistuu vika, kun etumaiset moottorit varustetaan kaksinkertaisella kupukatolla!" kuului Bernardinin korkea, vihainen ääni. "Ivan 26382, joka oli René 39272:n oppilas, ei ole tuntenut koneistoa tarkkaan."

Ja Toko 32434 selitti puolestaan: "Minä taas olen tullut siihen vakaumukseen, että vika on palloalustassa, joka on ylemmän dynamon vasemmalla puolella..."

Henrik purasi huultaan. Hän naurahti hiljaa, ja he poistuivat ikkunan luota.

Muutamaa minuuttia myöhemmin astuivat he valaistuun huoneeseen.

VII. TOIVO.

"Ryömivä, punainen pilvikö?" kysyi Alfred uskomattomana vielä kerran ystävältään Danielilta, joka seisoi hänen edessään matkavalmiina.

"En tiedä... niin uskon ja ajattelen... voisin vannoa nähneeni sen."

"Aivan varmaan erehdyt. Vuorikaivoksessa 1650 metriä maan alla ei ole mitään pilviä, se täytyy sinun kai uskoa!" Ja huvitettuna naurahti Alfred toiselle.

Daniel kohautti harteitaan. Siitä asti kun he eilen olivat saapuneet maailmankaupunki A 15:een, olivat kauheat muistot risteilleet hänen päässään, niin ettei hän voinut enää erottaa todellista epätodellisesta.

Henrik ei voinut tai ei tahtonut auttaa häntä. Tehtyään ilmoituksensa oli hän sulkeutunut laboratorioon, josta vasta tänään oli tullut lähettämään nuorta seuralaistaan muutamin kiireisin sanoin matkalle Ladiziin. Sitten oli hän taas poistunut, kaiketi Numero 50000:n luo, niin arvelivat ainakin ystävykset.

Ja nyt piti Danielin taas lähteä tästä maailmankaupungin meluavasta, kohisevasta erämaasta.

Sitä ennen halusi hän kuitenkin vielä puhua Alfredille yhteenvetonsa ihmeellisistä muistoistaan, Ja kellepä muullekaan hän olisi voinut kertoa. Vaikeneminen taas oli hänelle liian raskasta.

Mutta tuo nuori oppinut ei uskonut häntä lainkaan!

"Sinä et saa tulla sairaaksi, Daniel!" aloitti Alfred ystävällisesti. "On näet tosiaankin seikkoja, jotka saattavat tehdä hermoille kepposia. Ja kun sinun aivorakenteesikaan..."

"Mutta onhan Henrik myös nähnyt sen! Se tuli häntä kohti raskaasti kuin elefantti... Me kannoimme hänet takaisin... opas ja minä... En voi sitä saada enää mielestäni!" Ja hän siveli otsaansa surullisena.

Alfred katsoi häntä tarkkaan.

"Henrik huolestuttaa minua jo kyllin ilman tätäkin! Sinä menet pois... ja sinä olet aina suonut hänelle hyvää: voin siis puhua sinun kanssasi. Minä uskon tosiaan näiden havaintojen käyneen raskaasti hänen hermoilleen..."

"Sinä siis luulet hänen... tulleen sekapäiseksi... ja minun tietysti myös?! Olisinpa onnellinen, jos itsekin tietäisin varmuuden! Se oli tosiaan hirveätä... kauheata... sen sanon sinulle..."

"Sitä se varmaankin oli... No, mutta mitä sitten? — Mitäs sinä halaat, Helios?" samassa Alfred kääntyi keskenkasvuisen pojan puoleen, joka pienellä autinollaan saapui laboratorioon, nuorilla kasvoillaan ilme, joka osoitti sekä pelästystä että uteliaisuutta.

Täytyi olla jotain tavatonta, joka oli niin poikaan vaikuttanut, sillä muutoin oli Helios hiljainen ja tasainen. Hän oli vanhan oppilaan lähettinä.

"Niin, mikä asiana?" kysyi Alfred huolekkaasti. Opettaja... eihän mikään onnettomuus vaan olisi häntä kohdannut!

Nuorukainen ponnistihe sanoakseen asiansa oikeassa järjestyksessä:

"Tuolla alhaalla... ilmoitustauluilla... luin juuri itse... Siellä on suuri joukko kansaa... Niin, se on radiosanoma maailmankaupunki F 24:stä..."

"Sanoma?... No kerro pian!"

"On huomattu... järvi, joka on sen läheisyydessä... taloista on voitu se nähdä kaukoputkilla... se on viime aikoina tullut... punaiseksi... ja paksuihin usviin. Siitä ei ole vielä enempää välitetty, mutta nyt... vedestä nousee punaisia... pieniä punaisia pilviä... jotka vyöryvät ympäri rantojen!"

Hän keskeytti hengästyneenä.

Miehet katsahtivat toistensa kalpeisiin kasvoihin.

Daniel virkkoi oudolla, käheällä äänellä:

"Se on samaa kuin siellä, alhaalla vuorikaivoksessa. Minä lähden Jolanin luo..."

"Mutta Alfred tarttui kiihkeästi hänen viittaansa ja pidätti hänet.

"Ei... jää tänne! Vain silmänräpäykseksi! Minä ymmärrän nyt... Mutta sittenkin... onko se ajateltavissa? Pyydän, kerrohan vielä kerran, aivan tarkkaan!"

"Tietääkö arvoisa herra jotain lähempää?... Kansalaiset tuolla ovat aivan suunniltaan!" uskalsi poika pistää väliin.

Alfred koetti hillitä itseään.

"Ei, Helios, hän ei tiedä... se koskee jotain muuta... Mutta mene nyt vielä alas ja koeta saada tarkempia tietoja. Ota huomioon kaikki, mitä he puhuvat!"

Poika nyökkäsi, käänsi autinonsa ja kiiti pois, palaen uteliaisuutta.

Hetkeksi vaikenivat ystävykset.

Sitten sanoi Daniel: "Enempää en osaa sinulle kertoa. Sen mitä tiedän, olen jo sanonut. Mutta älä pidätä minua enää, minun täytyy päästä kotiin Jolanin luokse... ennenkuin onnettomuus yltää sinnekin!"

Alfred risti kätensä tuskaisena.

"Mitä minun tulee tehdä? Mitä minun tulee tehdä?"

"Tule minun mukanani. Pakene! Aavistan, että se on parasta. Tai ellet nyt voi lähteä... taloni ylhäällä kallioilla on joka hetki valmiina sinua varten."

"Ilman opettajaani en lähde! Ja ilman... ilman Ainea!"

Hän kätki häveliäästi pään käsiinsä.

"Rakastat siis häntä... Ota hänet mukaasi, niinkuin minä otin Jolanin!"

"Et tiedä sitä... hän menee avioliittoon Marianin kanssa!"

"Sano siis hänelle... ehkä..."

Alfred ponnahti pystyyn. Hänen silmänsä loistivat.

"Niin, minä sanon sen hänelle... Nyt ei auta enää vaieta! Tänään... huomenna... eräänä päivänä voi alkaa täälläkin... Mene, älä hukkaa aikaasi! Tervehdä Jolania... Jos onnistun, tulemme mekin. Tulemme Aine mukanamme..."

Ja kuin riivattu tempasi hän ystävänsä mukaansa hissiin... ja sitte alas kadulle, jossa he nopeasti erosivat.

Kiitäessään talojen vieritse autinollaan ei Alfred ajatellut edes sitä, miten hän valitsisi sanansa ja kuinka hän selittäisi kaiken tälle vieraalle, ylpeälle neidolle. Häntä vain ajoi tämän luokse voimakas tunne, joka ei antanut harkinnalle aikaa. Mitään muuta hän ei tiennyt!

Vain vaivoin onnistui hänen muutamissa kohdissa kääntää ohjausvipua viimeisessä silmänräpäyksessä niin ettei hän syöksynyt suoraan suureen ihmisjoukkoon, joka yhä laajeni ilmoitustaulujen edustoilla ja miltei sulki kokonaan leveät kadut. Mutta hän ei huomannut hämmästyneitä, pelästyneitä kasvoja, ei kuullut tuskaisia ja uteliaita huutoja ja puheita, hän vaan ajoi... ajoi eteenpäin alla kirkkaan, säälimättömän sinisen päivän...

Voimakas ilmavirta syöksyi häntä vastaan, hänen hiuksensa liehuivat kilpaa viitan liepeitten kanssa.

Jostain kadunnurkkauksesta kuuli hän äänekkään huudon! "Haaveksija! Hän karkaa! Salainen Virasto! Salainen Virasto on hälyytettävä!" Mutta hän ei välittänyt huudosta, vaan kiihdytti yhä vauhtia kuin pakenisi hän tulvivaa laavavirtaa...

Numero 50000:n talossa sai hän pyydellä kauvan ennenkuin hänet ohjattiin Ainen luokse.

Vasta hänen ovensa edessä juolahti hänen mieleensä, että hänenhän täytyisi selittää tämä vimmattu, tavaton käytöksensä.

Kun hän vihdoin seisoi neidon edessä yhä vielä hengästyneenä mielettömästä vauhdista, tapaili hän sanoja kuten äskeinen Helios-poika.

Aine loikoi leveässä sohvassa aivan patjojen peittämänä. Hän oli viime päivinä ollut heikkona. Oli havaittu, että hänen terveyttään uhkasi joku sielullinen häiriö, mutta lääkärille hän oli selittänyt, ettei hän ollut kokenut mitään kiihtymistä tai surua.

Joka tapauksessa oli häntä kielletty nousemasta ja siten makasi hän nyt hieman raukeana, mutta ilman mitään kipuja, pehmeällä vihertävällä silkkivuoteella, jolla hänen valkeat kasvonsa hohtivat kuin vesiruusu.

Ovessa oleva kuvailmoittaja oli näyttänyt hänelle Alfredin kiihoittuneet kasvot. Nyt kun Alfred seisoi hänen edessään, katsoi hän häntä uteliaasti viileillä, loistavilla silmillään, joihin vuoteen silkki heijasteli värikkäästi.

"Olkaa hyvä..." Hän viittasi kuultavalla kädellään erääseen korkeaan patjatuoliin.

Alfred oli jo jonkun verran saanut takaisin tavallista mielenmalttiaan. Sekavina vilisivät vielä hänen tunteensa kuumassa palossa, rakkaus, kaipaus, huoli ja varovaisuus, mutta hän uskalsi jo kuitenkin puhua.

"Te ette tietenkään ymmärrä... Ettekä voi ajatella... miksi minä näin olen tunkeutunut tänne. Pyydän, että suotte minulle anteeksi... Minä en uskalla edes jättää autinoani... Mutta minulla on teille äärettömän tärkeää sanottavaa. Sallikaa siis... Vain pari minuuttia, ja te ymmärrätte kyllä heti..." Ja hän siveli otsaansa vapisevin käsin.

Aine ei vastannut, vaan katsoi häneen odottavin silmin, jotka hohtivat kuin hiotut timantit.

Alfred jatkoi:

"Kaikilla kaduilla on julkaistu sähkösanoma... F 24:stä... Huomiosta, joka siellä on tehty. Erään järven rannalla, joka jo jonkun aikaa on punertunut, vyöryy pilviä... Pieniä, punaisia pilviä, jotka nousevat vedestä..."

Hän keskeytti, mutta Aine ei vieläkään vastannut. Hän vain näytti ihmettelevän miksi Alfred oli tullut kertomaan tätä hänelle.

Alfred aavisti kauniin neidon ajatuksen. Hän käsitti kuinka järjettömältä Ainesta täytyikään tuntua koko hänen käyttäytymisensä. Kiireisin, vuolain sanoin, ikäänkuin peläten, että joku näkymätön kolmas joka minuutti osoittaisi hänet ulos ovesta, ennenkuin hän ehtisi selittää kaikkia, aloitti hän uudestaan:

"Mitä tähän asti olen sanonut, sen tietävät kaikki. Mutta mitä nyt seuraa, siitä ei kahta ihmistä lukuunottamatta tiedä koko kaupungissa, ehkei koko maailmassa muut kuin minä yksin! Ja senvuoksi olen minä täällä... Koska minä... mutta siitä en tahdo nyt puhua! Siispä... Eräs, jonka hyvin tunnen, ja eräs, joka on ystäväni, kävivät kaksi päivää sitten hiilivuorikaivoksessa, joka kuuluu A 15:lle. He laskeutuivat aivan alas... Ja siellä he kohtasivat aivan samanlaisen hehkuvan järven... Ja samallaisia punaisia ryömiviä pilviä. Pilvetkin hehkuivat kuumina ja uhkasivat toista heistä niin, että hän oli vähällä palaa... Ja minä tiedän — tiesin sen jo joku aika sitten, mutta en vain halunnut tietää! En puhunut mitään... Minun olisi kuitenkin pitänyt puhua... tiedän, että koko ihmiskunta kaikkine maailmankaupunkeineen on uhattu...

"Nämä ilmiöt ovat vain ensimäisiä merkkejä. Tännekin ne tulevat... niinkuin ne nyt lähestyvät F 24:sta. Ne hävittävät kaiken, niille ei voida mitään! Mutta ennenkuin on myöhäistä... minä pyydän teitä, Aine, paetkaa! Jos te tahdotte, jos te luotatte minuun, vien teidät sinne, minne tuho ei tule!...

"Ennenkuin täällä kaupungissa puhkeaa sekasorto... epätoivo... ja nälkä... minä pyydän teitä..."