Part 6

Yksikseen kulki hän yli lyhyitten niittyjen, joissa kypsät heinäkasvit pudottelivat jokaisella tuulenhenkäyksellä pölyisiä siemeniään hänen raskaille jalkineilleen. Pensaikoissa levisivät myöhäisten katkeroiden loistavankirkkaat tähdiköt, ja kultaiset kevätesikot jo alkoivat puhjeta kukkiin.

Hienona ja viileänä puhalsihe ilma vastaan harjanteilta, huipuilta, jotka selvinä kaksine terävine sakaroineen, kuin loistavaa hiottua kiveä, näkyivät kaukana taivaanrannalla.

Hän olisi mielellään, niinkuin kuka hyvänsä vertaisistaan, tyytynyt tähän hiljaiseen, suloiseen elämään, mikä ympäröi häntä. Mutta hänen aivoissaan ourusi synkkä tuska, se pimitti hänen silmänsä kuin usva ja teki hänet tunnottomaksi tuulen unelmoisille sävelille.

Hän nousi ja nousi...

Mutta sydän ei keventynyt, pää ei viilentynyt. Taakka tuntui joka askeleella vaan tulevan painavammaksi.

Hän seisoi nyt eräällä kallionkielekkeellä ja tunsi allaan jo sen harmaan alkukivikallion, joka kohosi korkealle ilmaan. Tuolla alhaalla oli Ladiz, mitättömän pienenä, muutamien hedelmäpuiden keskellä, piilossa maailmalta ja kuitenkin niin luontoon kuuluvana kuin olisi se osa siitä. Kun hän ajatteli A 15:ttä... kukaan ei olisi voinut sanoa, että se kuului luontoon.

Se oli kuin vihollinen... ryöväri, joka varasti luontoa, ja oli sen kanssa hillittömässä taistelussa.

Eikö luonnon pitänyt silloin kostaa sille?!

Eikö luonnon pitänyt hyljätä se kokonaan?!...

Hänestä näytti kuin alkaisi hän saada valoa ajatuksiinsa, alkaisi käsittää jotakin... ainakin sen suuren lain tarkoitusta, joka ohjaa asiain keskinäistä järjestystä.

Pieni Ladiz ei tehnyt luonnolle mitään. Se eli siitä, hiljaisena ja vaatimattomana, mutta ei imenyt kuiviin sen voimia, ei koettanut vahingoittaa eikä hävittää sitä. Senvuoksi nämä yksinkertaiset ihmiset, jotka tuolla alhaalla elivät ja kuolivat, muodostivat ketjun, sukupolvien ketjun, joka säilyi niin kauvan kuin ihminen itse oli olemassa.

Ja kaikki tämä, mikä ympärillä eli alkaen kukkatertuissa vilisevistä hyönteisistä aina sinisellä taivaanrannalla häämöttäviin jäätikköhuippuihin, se kaikki oli yhtä ihmisen kanssa, hänen pienen työnsä kanssa.

Hän seisoi levähdyspaikallaan, ojentautui ja loi silmänsä suoraan ylös siniseen avaruuteen. Ihmeellinen valo oli langennut hänen ylleen.

Ellei se, mikä nyt häntä ympäröi, katoaisi, eläisi hänkin edelleen... hän, pieni solu suuressa ruumiissa, atoomi maailman jättiläissuuressa rakenteessa...

Kuinka pientä olikaan hänen tuskansa... kuinka tarkoituksetonta tämä rajallinen elämä!

Eikö hän eläisi ikuisesti niityntuoksussa... pilvien kiidännässä... lempeässä iltaruskossa, joka päivä päivän jälkeen punasi vainiot? Eikö hän eläisi pikku talonsa jokaisessa kivessä... puutarhansa omenapuissa, koiransa haukunnassa ja kanojensa siipien lyönnissä?

Eikö hän todellisuudessa olisi vain kotiinpalaava, joka tappavasta kuumeenlaaksosta jälleen saapuu korkeuksien raikkaaseen ilmaan?...

Hän siveli otsaansa ja silmiään, jotka muutamassa hetkessä olivat oppineet näkemään elämän tuonpuoleisia näkyjä.

Nyt ei hän tuntenut enää mitään pelkoa.

Kerran vielä loi hän silmäyksen ympärilleen ikäänkuin kiinnittääkseen sieluunsa koko laajan laakson mahtavine seinineen.

Sitten hän kääntyi ja astui alaspäin, iloisena, voimakkaan, lämpimän elämänriemun täyttämänä.

Ja kun hän näki kaukana alhaalla pikku talonsa ja Jolanin sen ovella kädet silmien reunoilla tähyämässä häneen päin, levitti hän käsivartensa ja huudahti... niin ihastuneena kuin hän pari päivää sitten oli huudahtanut arachnion saapuessa.

Lyhyin juoksuaskelin kiirehti hän sitten yli niityn taipuvan heinikon.

Pihalla tultuaan joutui hän suoraan suuren melun keskeen.

Kanakopin edessä, joka oli puitten sivussa alemman portin edustalla, seisoivat molemmat naiset ja yrittivät huudellen ja liinoja heilutellen ajaa siipikarjaa koppiinsa iltalepoon.

Mutta selittämättömästä syystä eivät kanat totelleet Afran houkutteluja sen paremmin kuin uhkauksiakaan, vaikka hän syyti pieneen parveen kaikki osaamansa vuoristomanauksetkin.

Tuskin oli Jolan huomannutkaan Danielin tulon, kun hän jo huusi tätä auttamaan. Miltei itkien selitti hän:

"En todellakaan tiedä, mikä elukoille on tullut! Nehän ovat olleet aina niin tottelevaisia... ja minä olen niin mielelläni hoitanut niitä! Ja ollut niin onnellinen. Mutta nyt yht'äkkiä... Hinko juoksi irti kuin halla... ja nyt alkavat vuorostaan kanat!"

"Miten Hinko? Eikö se ole kojussaan?"

"Siellä se oli koko ajan... Mutta kun äsken tulimme ovesta — Afra tahtoi näyttää, miten pyykki kuivataan tuulessa — niin mitä näemmekään! Äkkiä alkaa Hinko nuuskia... tehdä nenällään näin... ja näin... ja me nauramaan! Se oli hirveän hauskaa! Aina näin... ja näin... ja sitten alkaa se vinkua, aivan hiljaa... niin kummallisesti... sen silmät suurenevat... se läähättää... yhtäkkiä se syöksähtää Afraa kohti ja tempasee häntä vaatteista... aivan suunniltaan... mieleeni johtuu, että se on ehkä nielaissut jotakin... mutta kuin ruoskanlyömänä lähtee se juoksemaan... yhä kauemmas... me huutamaan... mutta se ei kuule meitä! Niin se meni eikä tullut enää. Afra arvelee, että se on sairastunut... ja ettei sitä tarvitse pidättää..."

Daniel vei käden otsalleen. Kirkas rauha, jonka hän oli saanut mukaansa tuolta ylhäältä, alkoi järkkyä. Mutta kuitenkin ei, mieletöntä! Koira oli varmaankin sairas, sen täytyi olla sairas! Onhan eläimilläkin kärsimyksensä... luonnollisestikin!

"Ja mikä kanoja sitte vaivaa?" hän koetti selventää karkeaksi käynyttä ääntään.

"Minä luulen, että ne haluavat tehdä samoin! Tuolla .. näethän. Kuinka olemmekaan koettaneet saada niitä sisään... katso vaan... miten ne..."

Hän tarttui kovasti Afran käsivarteen.

Afra oli tähän asti yrittänyt omin nyrkin saattaa pientä parvea järjestykseen. Nyt seisoi hän hetken kasvot punaisina, hereten enempää huutamasta ja heiluttelemasta, antaen käsiensä pudota. Hartiat vain kohoilivat kiivaasti.

Silloin alkoi yksi kanoista hurjasti lyödä siivillään. Se koetti kaakattaa, nosti päätään ja aukoi nokkaansa. Maassa rapisi, kun se pyristeli lentoon tottumattomia siipiään päästäkseen kohoamaan.

Äkkiä näytti eläin kadottavan tasapainonsa. Kuin iskusta painui pää alas, siivet levenivät jäykkinä. Samassa se jo makasi maassa, sulat pörhistyneinä, tuskaisin katsein... liikkumattomana... kuin rubiininvärinen lasipala...

Pari kertaa kaapivat kynnet vielä kivistä maata. Sitten taipui kaula. Eläin värähti vielä kerran, pari.

Sitten se ei enää noussut.

Nyt joutuivat toiset kanat sekasorron valtaan. Räikein kauhunhuudoin, kuin olisi kiviä lyöty toisiaan vasten, läpsäyttelivät ne siipiään, juoksentelivat, liitivät, vaipuivat taas alas, kohosivat uudestaan... lentoon...

Ne lensivät yli kaivon, yli hedelmäpuitten, sinne tänne, nyt notkoon... sieltä edelleen kohti vuoria ... Kuin raskaat kivipalaset putosivat ne niitylle, juoksivat edelleen... joukossa kaakattaen, ja katosivat taas... ruskeankirjavana parvena, joka kiiti kivien ja vihreitten vakojen keskellä.

Tämä oli tapahtunut niin äkkiä, ettei kukaan heistä kolmesta ehtinyt tehdä mitään sen estämiseksi.

Yhä vielä seisoi Afra paikallaan esiliinan helma kädessään, ja Jolan nojasi mieheensä... avuttomana, suurin, tuskantäyttämin silmin...

Daniel oli kalpea, ja aavistus, joka tunki päälle synkkänä kuin yö, hiipi hänen sydämeensä ilmoittaen, että vaara oli lähestymässä.

Kuitenkin hän ensimäisenä pääsi entiselleen. Hän astui kanan luo ja nosti sen siivistä ylös. Se oli pieni ja nuori, hento ruumis oli vielä lämmin ja taipuisa. Siinä ei näkynyt mitään ulkonaista vammaa, vasta kun hän aukaisi kurkun veitsensä kärjellä, tuli mustaa, tönkkääntyneennäköistä verta esiin.

Hän käsitti nyt, että sen oli täytynyt tukehtua.

Mutta millä tavoin... miksi?

Kysyvä katse sattui Afraan. Tämä nosti vakuuttaen kätensä ja nyyhkytti:

"Ei milloin näin nähny! Aina terve se ollu... varma! Ei mitä se syöny, mist paha tulis!"

"Ja toiset? Lentävätkö ne useinkin näin pois? Ja tulevatko ne takaisin?"

Afran hartiat värisivät ja kädet vapisivat esiliinalla. —

"Sit ei osaa sano. Ei milloin tät kuultu."

Enempää hän ei voinut sanoa.

Daniel olisi mielellään mennyt jonkun talonpojan luo ottamaan selkoa asiasta. Mutta hänen lähin naapurinsa oli juuri äskettäin lähtenyt laaksoniitylle, ja kun hän ehti ottaa muutaman askeleen lähteäkseen sinne, tuli Jolan äkkiä hänen luokseen.

"Jää tänne!" sanoi Jolan hiljaa, tarttuen hänen käteensä kuumin, vapisevin sormin. Huoaten kääntyi Daniel takaisin.

Vaikka hänellä ei ollutkaan monivuotista maalaiselämän kokemusta, tiesi hän kuitenkin kirjoista, että kanat ja koirat menettelivät tällä tavoin ainoastaan epäluonnollisissa olosuhteissa.

Mitään muutakaan ei kai naapurikaan olisi voinut hänelle sanoa...

Kun he kumpikin seisoivat ovella, tuli eteisessä heitä vastaan Afra. Hänen kasvonsa olivat kosteat ja pelästyneen näköiset ja pariin liinaan hän oli kietonut tavaransa. Jolan katsahti häneen ihmetellen, jolloin hän punastui niin, että itse eteisenkin melkoisessa hämäryydessä näyttivät hänen kasvonsa aivan tummilta.

"Minä... minä... isoäiti, täytyy hoitama käyä, niin vanha..." Hämmentyneenä ei hän kyennyt enempää sanomaan. Näkyi aivan selvään, ettei hän mennyt mielellään, vaan että häntä ajoi sen ennenkuulumattoman tapahtuman tuottama tuska, joka heillä oli sattunut.

Hämärässä tajunnassaan hän käsitti, että sinne, mistä eläimetkin niin villisti pakenivat, ei ihmistenkään ollut hyvä jäädä. Ja senvuoksi hän jätti talon... nopeasti... ennenkuin se olisi liian myöhäistä!

Daniel nyökkäsi, kun Afra liehuvin helmoin syöksyi pitkin niittyojaa. Jolan sulki silmänsä, ja ensi kerran siitä, jolloin hän oli tullut tänne vuoristoon, oli häntä ympäröivä luonto nyt hänestä sumuinen, painostava, kaukaiset kiviset huiput uhkaavat, ja hän tunsi vaaraa... aivan lähellään...

Hän aivan painui kokoon ja nojasi miehensä olkapäähän, jonka hän sivullaan tunsi voimakkaaksi ja lämpöiseksi. Se oli elämää, osa hänen omasta elämästään, ei vierasta eikä vihamielistä ja käsittämätöntä. Se elämä suojelisi hänen omaakin elämäänsä.

Mitä vastaan?...

Sitä hän ei tiennyt.

Vain sen hän tajusi... että jotain oli... jotain vastassa...

Yö oli kummallinen. Vihdoinkin oli Jolan nukahtanut vuoteelle, jonka hän miehensä erikoisesta kehotuksesta oli täksi kerraksi valmistanut talon ullakolle. Daniel suojasi häntä käsivarrellaan kuin heikkoa, apua tarvitsevaa lasta.

Omista mietteistään ja Henrikin varotuksesta ei hän ollut uskaltanut mainita mitään Jolanille. Hän oli vain sanonut hänelle, että he voisivat aamulla muuttaa tavaroineen kauemmas vuoristoon, jossa olisi vielä paljon kauniimpaakin kuin täällä ja se tekisi hänelle varmaakin hyvää.

Mutta nämä puheet eivät saaneet Jolania hymyilemään. Hän katseli vain totisena miestään ja kysyi ahdistuksen vallassa:

"Mahtavatkohan kanat sieltäkin lähteä karkuun?"

Ja kun Daniel innokkaasti kielsi tämän, pudisti hän vaan epäuskoisena lyhyitä, mustia kiharoitaan ja huokasi...

Daniel ei voinut nukkua.

Hän oli miltei rauhallinen.

Nyt, vaaran hetkellä, onnistui hänen päättäväisyydellään hillitä kalvavan tuskansa. Iltapäivästä asti tunsi hän surunsa rinnalla ihmeellisen varmuudentunteen niinkuin niinäkin hetkinä, jolloin elämä kaikessa muuttumattomassa suuruudessaan oli auennut hänelle.

Mitä lopultakaan seuraisi?

* * * * *

Hän oli vaeltavinaan Jolanin kera muutamia satoja metriä vuorta ylös. Ylhäällä tiesi hän majan, joka oli kätkeytyneenä kokonaan syvään, tummanvihreään niittynotkelmaan. Särkynyt, rosoinen kalkkikallio, jonka myrskyt ja sateet olivat puhdistaneet kiiltäväksi, kohosi sen yläpuolella jyrkkinä, viistoina huippuina, joista riippui kivenjärkäleitä ja yksinäisyydessä kasvavia vuorikukkasia.

Maja oli asumaton, mutta luja, turvallinen tuulta ja tulvia vastaan. Sen haltuun voisivat he täydelleen uskoa tavaransa, karjansa ja oman elämänsä. Etelään oli näköala avoin kaarevan vuoriston jättiläismäiseen jonoon. Pohjoisella suunnalla taas peittyi maja armottomilta talvimyrskyiltä leveän ruohottuneen harjun suojaan.

Talvi?!...

Eikö Henrik ollut sanonut hänelle... viimeiseksi, jäähyväiset jättäessään, ja hänen vielä selityksiä pyytäessään:

"Älä ota talvea lukuun! Se olisi kuin sadeaika, ehkei sitäkään... Jos perikato tulee, niinkuin minun nyt täytynee uskoa, voivat ainoastaan vuoristokukkulat antaa jyviä ja hedelmiä..."

Näihin sanoihin turvautui Daniel.

Vanha ystävä näytti hänestä nyt, näiden päivien kokemusten ja tulevien tietymättömien tapahtumain valossa, tiedossa ja ymmärryksessä yliluonnollisen suurelta.

Hän ei tahtonut... hän ei saanut epäillä häntä!

Näiden synkkien tuntien alakuloisuudessa liittyi hänen kuvansa viistoihin, jyrkkiin vuoriin, jotka tästä alkaen olisivat hänen elämänsä turvana...

Mutta eikö hän uneksinut?

Ei, hän oli valveilla, hän tunsi jäsenensä, kuuli Jolanin hiljaisen, lapsimaisen hengityksen...

Mutta mitä olivat ihmeelliset äänet, jotka kuuluivat; majan seinien ulottuvilla? Oliko hän palannut takaisin maailmankaupunkiin, jossa elämä kaikui sadoista koneista ja täytti luonnottoman jyrisevillä äänillään yön hiljaisuudenkin?

Hän puolittain kohottautui ja kuunteli.

Ne olivat hiljaisia ääniä. Salaperäistä tipsutusta, suhinaa korkeissa heinikoissa, rätinää pensastoissa ja omenapuiden raskaissa latvuksissa.

Mihin oli kadonnut metsälaakson sanomattoman syvä, äänetön rauha?

Niiden täytyi olla juoksentelevia eläimiä! Äkisti pelästyen ajatteli hän lehmiä, vuohia ja lampaita, koko karjaansa. Hän pani korvansa seinää vasten.

Silloin kuuli hän, voimakkaampana kuin muulloin, märehtimistä, läähätystä, polkemista sen seinän kohdalla, minkä lähellä he nukkuivat.

Hän ei voinut olla enää vuoteessaan. Hän nousi ja hiipi hiljaa nurkkaan. Siellä oli kannen alla aurinkoverkko, jonka hän oli kaupungista paetessaan tuonut mukanaan vaatteiden joukossa. Tähän asti hän ei ollut ajatellut sitä, sillä hän kävi nukkumaan illan pimetessä eikä tarvinnut mitään valoa, koska uni oli kyllin raskas.

Mutta nyt täytyi hänen nähdä.

Hän otti esiin pyöreän metallikierukan ja astui avatun ikkunan ääreen. Valkeassa, loistavassa valossa, jota virtasi hänen käsiensä välistä, näyttivät varjot vieläkin mustemmilta. Mutta ruohossa kimaltelivat lukemattomat kastepisarat, ja aurinkoverkon valossa muuttui vihreä ruoho luonnottoman valkeaksi. Ja nyt huomasi Daniel, mikä hänet oli herättänyt horroksesta.

Koko maankamara vilisi eläimiä.

Pienempänä ja taas suurempana, pyöreänä ja taas hajaantuneena tunkihe kokonainen meri värittömiä, tummia haamuja vuoristotietä puutarhan kautta. Siinä oli toisia, jotka hyppelivät pitkin harppauksin, toisia, jotka juoksivat eteen, taas palaten yhteiseen joukkoon. Monet luikertavat ja kiemurtelivat aallon tavoin ja katosivat jälleen suuren liikunnan pyörteisiin. Useimmat taas juoksivat tasaista vauhtia eteenpäin. Siellä täällä varjopaikoissa loistivat terävät, valkeat hampaat. Kaikkialla hohtivat silmät, vihertävät, fosforikelmeät, polttavaiset kuin kipinä.

Kahinassa ei mikään ääni eroittunut toisista. Oli kuin meluava kerä olisi pyörinyt, joka lanka yhteistä ääntä ylläpitäen.

Daniel ymmärsi.

Elämä pakeni tasangolta. Elämä katosi...

Hänen aikansa lähestyi myös.

Yökylmä palellutti hänen kätensä ja paljaan rintansa. Mutta sitä ei hän tuntenut. Hän seisoi ja katsoi, ja hänen ajatuksensa oli kirkas — hänen kätensä puristuivat nyrkkiin täynnä toimintavoimaa.

Huomenna — sillä hänen aparaattinsa tarvitsi auringonvaloa — ilmoittaisi hän radiolla Henrikille, että hänen pahat aavistuksensa olivat alkaneet toteutua... että maailmankaupunki A 15 oli tuhonnut hedelmällisen ympäristönsä. Ja sitten oli hänenkin aika paeta!

Hetkisen ajatteli hän noita lukemattomia eläimiä, jotka uhattuina, henkensä kaupalla juoksivat pakoon. Ajoiko heitä ilman typenpuute — ravintotehtaiden suunnattomat pumput kun imivät typen jo täältäkin? Vai oliko sattunut jotain muuta, mikä pakotti nuo jättämään lepopaikkansa?

Asianlaita oli joka tapauksessa nyt sama kaikkialla maapallolla, missä maailmankaupungit olivat kuin myrkylliset suot imien itseensä luonnon voimat. Mutta niissä asuvat ihmiset lepäsivät turvallisina korkeissa tornitalossaan, joihin yöt päivät virtasi happea.

Eivätkä he aavistaneet mitään... ei mitään.

Äkkiä Daniel pelästyneenä katsasti ylös.

Taivaalla näytti myös olevan eloa. Yli pimeyden viuhui siipiä. Viserrys ja kirkuna nousi yhä korkeammalle.

Hän nyökkäsi itsekseen.

Tasangon eläimistö näytti tien hänellekin. Ja Henrik oli neuvonut häntä oikein.

Hänellä oli rohkeutta.

Hän ei tahtonut kuolla.

Hän tahtoi elää... kuten nuokin...

Hiljaa sulki hän ikkunan, kätki aurinkoverkon jälleen suojukseensa ja hiipi takaisin vuoteeseensa. Nyt oli hän kerrankin väsynyt ja levon tarpeessa.

Hän sulki silmänsä.

Yhä vielä kiiruhtivat pienet pakolaiset yli poljetun ruohikon, vuoria kohti...

Aamulla meni hän samaa tietä kuin nekin.

Siitä lähtien alkoi vielä kerran lopullinen kamppailu elämästä ja elämästä, kamppailu ihmisen ja eläimen välillä.

Mutta ihminen tiesi, ettei hän joutuisi häviölle...

V. YLPEYS.

Tämä siis oli luonnon loppu. Näin järkyttävä!

Vaivaloisesti astui Alfred pienin, epävarmoin askelin kokeilupöydän äärestä korkean, jättiläislinssin tavoin ulospäin kaareutuvan ikkunan luokse. Hän aukaisi yhteentyönnetyt, kirkkaankeltaiset värilevyt, jotka tähän asti olivat estäneet auringonvaloa tunkeutumasta suureen laboratorioon, missä Henrik, vanhus, ja Alfred, nuorukainen, jo päiviä olivat istuneet ahkerissa ponnistuksissa.

Heloittaen syöksähti päivänvalo ihmeellisiä kojeita täynnä olevaan huoneeseen. Sen ottivat vastaan pullot ja kimaltelevat metallilangat, keltaiset putket ja hiotut heijastuspeilit. Seinien vierillä oli jalustoja peitettyine lokeroineen, mutta kirjoja oli siitä huolimatta kaikkialla epäsäännöllisissä pinoissa. Ja edelleen koeputkia, kummallisenmuotoisia kuin pikarit ja suppilot. Ja jäähdytyslaite kiiltävine putkineen, jotka käärmeitten tavoin kiemurtelivat vihreässä hapossa. Aivan nurkassa oli mustasta, öljyätippuvasta raudasta ratas, jonka yli juoksi lumivalkeita, kädenpaksuisia aluminiumremmejä ja ne taas yhtyivät lukuisiin pieniin rattaisiin vipuineen ja torvineen. Tästä suuresta akkumulaattorista läksi ympäriinsä ohuista metallilankoja kaariliekkeihin, lamppuihin ja astioihin. Soikeassa, läpinäkyvässä pallossa hehkui vielä sulava metallirihma valkeana hohtaen.

Mutta kone seisoi hiljaa, mikään ei liikahtanutkaan. Vanhus oli lähtenyt laboratoriosta, hänen oppilaansa ei tiennyt minne.

Niin oli Alfred aivan yksinään.

Se olikin hänestä hyvä.

Hän ei olisikaan suvainnut nyt kenenkään häiritsevän häntä, ei Henrikin eikä muittenkaan.

Sillä nyt hän tiesi monivuotisten tutkimusten salaisuuden... nyt hän voi nähdä mitä mahdollisia, jopa todennäköisiä seurauksia siitä olisi maailmalle...

Jälleen tunsi Alfred tuota melkein ruumiillista tuskaa eilisestä; jolloin Henrik selitti hänelle, miten hänen tutkimustensa runko pohjautui suoraan eläviin tosiasioihin. Ensimmäisen kerran oli hän silloin käsittänyt, että sivistys tosiaankin oli kuluttanut kaiken ympäriltään kuin mihinkään kyllästymätön petoeläin... että se aikoi edelleen hallita maailmaa ilman, että se voi tarjota sille mitään hävittämänsä tilalle!

Hän loi silmänsä kuumalle, siniselle taivaalle.

Kuinka toisellainen olikaan ollut taivaanranta vuoristojärven yllä, hopeisine pilvineen, joita juhlalliset vuorenhuiput tavoittivat!...

Tuossa suuren kaukomikroskoopin alla olivat viimeisten huomioiden todistukset. Ne olivat kuin peilikuva tuhosta, joka oli kylläkin toisellainen kuin Henrikin ajattelema kostava häviö, ei niin kauhea... mutta samalla kuitenkin vielä kauheampi, sillä se ei kohdistunut syyllisiin ihmisiin, vaan syyttömään luomakuntaan.

Siinä oli maanäytteitä, joita Henrik oli tuonut mukanaan. Toiset olivat jo hävityksen alaiseksi joutuneesta vyöhykkeestä, toiset taas vielä viheriöivältä, Vihreäjärven hedelmälliseltä rantaseudulta.

Juuri näitä viimemainittuja oli Henrik ensiksi näyttänyt oppilaalleen. Hän kuului jo sukupolveen, joka ei enää tuntenut tällaista, vaan oli lukenut siitä vain hyvin vanhoista kirjoista. Käytännöllinen tiede perustui nykyisin kidekemiaan, kolloidin käyttöön ja avaruuden liikelakien tuntemiseen. Mutta aikaisemmin oli kyllä tutkittu ahkerasti maanäytteitä, sillä niiden tuntemista oli pidetty sangen tärkeänä ratkaistaessa myöskin näkymättömien aineiden probleemia.

Niin, nykyisin, jolloin kemiallisesti otettiin ilmasta ravintoa ja muitakin tarvikkeita, oli tuollainen luonnontutkimus kokonaan hyljätty. Se oli tullut aivan tarpeettomaksi, niin tarpeettomaksi, että sitä pidettiin melkein jonakin taikauskona, jollainen varhaisina aikoina oli vallinnut ihmiskuntaa.

Niinpä ei Alfredkaan tuntenut pienien maanäytteiden tutkimista.

Edafooni niminen kone oli näyttänyt hänelle maa-alan ihmeellisine, rauhallisine asukkaineen. Kuvaosat olivat millimetrin tuhannesosien pienuutta, mutta mikroskoopin jättiläislinssi suurensi ne kaarillekin kirkkaassa valossa pähkinänkokoisiksi.

He asuivat tummassa vuoristokorvessa. Kiiltävä kristalli loisti kuperista maljoista, jotka olivat täynnä kallisarvoisia juomia. Polveilevat vesiputoukset kuljettivat loistavia veneitä ja vesi pärskyi milloin helmenvalkeana, milloin sametinruskeana. Muutamat olivat valkokuusimetsässä, jossa puut levittivät smaragdinvärisiä oksiaan kuin käsivarsia kirjaville ihmeellisille olennoille, joita pisti esiin värikkäistä luolista ja joenpohjalta. Ruusunvärisiä ja silkinhienoja käärme-eläimiä luikerteli pienissä koloissa. Syvemmillä paikoilla kasvoi värikkäitä sienirihmakasveja. Ja vuoren juurella pyörivät ihmeelliset vihreät pallot, täynnä malakiitinvärisiä jyviä. — Näky oli kuvaamaton!

Henrik odotti, kunnes Alfred oli tarpeekseen katsellut tätä salaperäistä, monivivahteista ja eloisaa elämää täynnä olevaa maailmaa.

Sitten otti hän vaieten lasilevyn pois ja pani sen tilalle uuden, joka esitti asukkaita seuraavasta vyöhykkeestä.

Jälleen näkyi vuoristo ja loistavia vesiputouksia. Mutta kuinka köyhä olikaan tämä maa, kuinka asumaton, kun sitä vertasi edelliseen. Kristalliset laivat kulkivat täälläkin, mutta hiljaa ja surullisesti. Värit olivat himmeät, valjut. Loistava valkokuusimetsä puuttui kokonaan. Leikkejä ja tansseja ei näkynyt missään. Siellä täällä asteli väsyneenä vain joku asukas tiheissä saniaispensastoissa.

Ja sitten seurasi kolmas kuva. Maailmankaupunki A 15:n kuivunut, tuhoutunut lähistö.

Alfred katsoi katsomistaan, kunnes silmät uupuivat. Hän kiersi ruuvista, joka oli näyttänyt hänelle niin paljon, hän laski kondensaattoriin täyden valon.

Mutta turhaan. Korvet olivat autiot ja tyhjät... kuolleet.

Kristallikuvassa hän näki kyllä pari laivaa, mutta ne olivat hajoamistilassa kuin repeytyneet lippaat. Ylhäällä vain näkyi onkalo, jonne oli palanen elämää päässyt pakoon. Muuten kaikkialla ainoastaan raunioita. Ei edes sienikasvullisuutta, ei elomerkkiä puissa, ei juurissa... ei mitään...

Kaupunki oli antanut maalle kuoliniskun...

Kauhistuen laski Alfred mikroskoopin pois. Hän ei vielä käsittänyt kaikkea... mutta hän aavisti, että ihmiskuntaan oli tarttunut hävittävän kulkutaudin lailla peloittava tuhotyö.

Henrikkin oli kalpea ja murtunut.

Hän kuitenkin hillitsi itsensä ja puhui edelleen hiljaisella, käheällä äänellä. Mitään lisäselitystä ei kumminkaan olisi enää tarvittu, sillä kuolema, jonka mikroskooppi näytti, puhui kyllä puolestaan.

Niinkuin hän oli aavistanutkin ja jo jonkun aikaa pitänyt varmana sai ihmiskunta nyt koston siitä, että se väkivaltaisesti otti käytäntöön rajattomat määrät kaasuja, ennenkaikkea ilmantyppeä.