Part 6
»Tekö — —?» väitti Chauvelin yhä innokkaammin kettumaisten kasvojensa muuttuessa äkkiä arvokkaannäköisiksi. »Kansatar, täällä Englannissa te olette meidän ainoa apumme. — — Kuulkaahan! Tasavaltainen hallitus on lähettänyt minut tänne valtuutetukseen. Huomenna näytän suosituskirjeeni herra Pittille Lontoossa. Tehtäviini täällä kuuluu myöskin saada selvää salaliitosta, joka alituisesti uhkaa Ranskaa, sillä sen jäsenet ovat velvolliset auttamaan kirottuja ylimyksiämme — noita pettureita ja kansan vihollisia — heidän Englantiin paetessaan, siten välttäen ansaitsemansa rangaistuksen. Kansatar, te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että, kun ranskalaiset siirtolaiset ovat kerran päässeet tänne nostattamaan yleistä mielipidettä Ranskaa vastaan, — ovat he valmiit yhtymään mihin viholliseen tahansa, joka vain on kyllin rohkea hyökkäämään Ranskaan. — — Viime kuussa on monen kymmenen siirtolaisen onnistunut päästä kanaalin yli; toiset ovat olleet ainoastaan petoksesta epäiltyjä, toiset sitävastoin yleisen turvallisuusoikeuden tuomitsemia. Kussakin tapauksessa on pako ollut samojen nuorten englantilaishölmöjen suunnittelema, järjestämä ja toimeenpanema. Heidän johtajansa kekseliäisyys näyttää vetävän vertoja hänen personansa salaperäisyydelle. Vaikka urkkijani ovatkin kovasti ponnistelleet, eivät he ole päässeet selville hänestä. Toisten ollessa jäseniä on hän päänä ja salanimellä työskentelee aivan rauhassa Ranskan turmioksi. Aikomukseni on iskeä päähän, ja sitä varten tarvitsen apuanne, sillä kun päämies on käsissä, on helpompi saada jäsenetkin kiinni. Varmasti tiedän hänen kuuluvan englantilaisen hienoston keikareihin. Kansatar, hankkikaa se mies käsiini! hakekaa hänet Ranskalle!» pyysi Chauvelin hartaasti.
Marguerite kuunteli Chauvelinin kiihkeätä puhetta sanaakaan lausumatta, liikahtamatta tai uskaltamatta hengittäkään. Hän oli jo ennen kertonut Chauvelinille, että salaperäisestä satusankarista puhuttiin hänen omassa, hienossa seurapiirissäänkin. Samainen rohkea mies oli ennenkin häirinnyt hänen sydäntään ja mielikuvitustaan, sillä olihan Marguerite kuullut, miten hän vaatimattomasti salanimen varjossa oli pelastanut sadottain ihmisiä hirveän ja armottoman kohtalon käsistä. Margueritella ei tosin ollut myötätuntoa kopeita ranskalaisia ylimyksiä kohtaan, jotka sääty-ylpeydessään olivat kovin ylimielisiä ja joista kreivitär de Tournay de Basserive oli tyypillinen esimerkki. Vaikka Marguerite olikin periaatteiltaan tasavaltalainen ja vapaamielinen, vihasi ja inhosi hän nuoren tasavallan perustajain käyttämiä menettelytapoja. Marguerite ei ollut käynyt Pariisissa muutamiin kuukausiin; hirmuhallituksen kauhut ja verenvuodatus, jotka saavuttivat huippunsa syyskuun verilöylyissä, olivat etäisen kaiun tavoin kulkeneet kanaalin yli hänenkin tietoonsa. Robespierre, Danton ja Marat olivat hänelle tuntemattomia veristen tuomarien hahmossa heidän toimiessaan giljotiinin armottomina käyttäjinä. Koko hänen sielunsa kauhistui liiallisuuksia, joiden uhriksi pelkäsi veljensäkin — niin maltillinen tasavaltalainen kuin olikin — jonakin päivänä joutuvan.
Ensi kerran kuultuaan nuorten englantilaisten haaveilijain liitosta, joka pelkästä lähimäisen rakkaudesta oli laahannut naisia ja lapsia sekä vanhoja että nuoria miehiä hirveästä kuolemasta, oli ylpeys täyttänyt hänen sydämensä liittolaisten puolesta, ja Chauvelinin siinä puhuessa kallistui hän koko sydämellään pienen, reippaan liiton jalon ja salaperäisen johtajan puolelle, joka joka päivä pani henkensä alttiiksi vapaaehtoisesti pelkästä ihmisrakkaudesta omaa kunniaansa hakematta.
Margueriten silmät kostuivat, kun Chauvelin lakkasi puhumasta, ja pitsikauluri hänen povellaan nousi ja laski, sillä hän hengitti syvään ja kiihtyneesti. Hän ei enää kuullut melua ravintolasta eikä miehensä ääntä sen enempää kuin hänen tyhjää nauruaankaan, sillä ajatukset olivat lentäneet salaperäisen sankarin luo! Kas siinä mies, jota olisi voinut rakastaa, jos vain olisi tielle sattunut! Koko hänen olemuksensa herätti Margueriten haaveellisen mielikuvituksen: sankarin personallisuus, voima, urhoollisuus ja hänen liittolaistensa uskollisuus yhteisen, jalon aatteen palveluksessa sekä ennen kaikkea nimettömyys, joka ympäröi urhoa kuin romanttisen kunnian sädekehä.
»Kansatar, hankkikaa hänet Ranskalle!»
Chauvelinin ääni korvan juuressa herätti Margueriten unelmistaan. Salaperäinen sankari oli hävinnyt tiehensä ja kahdenkymmenen yardin päässä hänestä istui juoden ja nauraen mies, jolle hän oli vannonut uskollisuuden valan.
»Kas niin, mies!» sanoi Marguerite jälleen vallattomasti, »te saatatte minut hämille. Mistä ihmeestä minä hänet löydän!»
»Kansatar, tehän liikutte kaikkialla», kuiskasi Chauvelin mairittelevasti, »olen kuullut sanottavan, että olette Lontoon hienoston keskus — — näette kaikki, _kuulette_ kaikki.»
»Sangen helppoa, ystäväni», vastasi Marguerite oikasten vartaloansa ja katsellen hiukan halveksivasti pientä, laihaa miestä edessään. »Sangen helppoa! Unohdatte sir Percy Blakeneyn olevan kuuden jalan pituisen ja monta sukupolvea lady Blakeneyn ja ehdotuksenne välillä.»
»Kansatar, Ranskan tähden!» toisti Chauvelin hyvin vakavasti.
»Mitä vielä, puhutte joutavia; vaikka tietäisinkin kuka Tulipunainen neilikka on, ette kumminkaan voisi tehdä mitään hänelle — englantilaiselle.»
»Kyllä vain voisin», virkkoi Chauvelin nauraen kuivahkon karkealla äänellään. »Kaikissa tapauksissa voimme toimittaa hänet mestauslavalle jäähdyttelemään kiihkeään, ja kun diplomaatit alkavat siitä hälistä, pyydämme nöyrästi anteeksi Englannin hallitukselta, ja tarpeen vaatiessa maksamme sovinnot mestatun perheelle.»
»Chauvelin, ehdotuksenne on kauhea!» lausui Marguerite vetäytyen hänestä kauemmas niinkuin vahingollisesta hyönteisestä. »Olkoonpa mies kuka hyvänsä, urhoollinen ja jalo hän on, ja koskaan — kuuletteko? — koskaan en anna apuani sellaiseen konnantyöhön.»
»Kernaammin sallitte jokaisen tähän maahan saapuvan ranskalaisylimyksen loukata itseänne.»
Chauvelin oli tähdännyt tarkkaa ampuessaan nuolensa. Margueriten nuoret kasvot muuttuivat entistään kalpeammiksi ja hän koetti purra huultaan, kun ei halunnut ilmaista Chauvelinille nuolen osuneen.
»Se ei tule kysymykseen», sanoi hän vihdoinkin välinpitämättömästi. »Puolustautua aina voin, mutta kieltäydyn menettelemästä halpamaisesti sekä teidän — että Ranskan vuoksi. Käytettävissänne on muitakin keinoja; ystäväni, teidän on turvauduttava niihin.»
Katsahtamatta enää Chauveliniin Marguerite käänsi selkänsä hänelle ja asteli suoraan majataloa kohti.
»Kansatar, ne eivät liene viimeiset sananne», sanoi Chauvelin käytävästä tulvehtivan valon loistaessa Margueriten komealle ja hienosti puetulle vartalolle; »toivoakseni tapaamme toisemme Lontoossa!»
»Lontoossa tapaamme», lausui Marguerite hänelle yli olkansa, »mutta ne ovat viimeiset sanani.»
Hän aukaisi kahvilan oven ja hävisi Chauvelinin näköpiiristä, mutta tämä jäi pylväskäytävään hetkeksi nuuskaamaan. Hän oli saanut torumisia ja nuhteita, mutta kettumaiset kasvonsa eivät näyttäneet hämmästyneiltä eivätkä tyytymättömiltä; päinvastoin omituinen, puoleksi ivallinen, täysin tyytyväinen hymy leikki hänen ohuilla huulillaan.
IX LUKU
Konnantyö.
Sateista päivää seurasi kaunis, tähtikirkas yö; englantilaisen syyskesän viileän suloinen yö, jolle kosteus, märän maan tuoksu ja pisaroivat lehdet ovat ominaisia.
Komeat ajoneuvot neljän kauniin, puhdasrotuisen englantilaisen hevosen vetäminä vierivät Lontoosta johtavaa tietä pitkin. Sir Percy piteli ohjaksia hienoissa käsissään ja hänen vieressään istui lady Blakeney käärittynä kallisarvoisiin turkiksiin. Viidenkymmenen mailin taival tähtikirkkaassa kesäyössä! Marguerite oli mielissään ajatellessaan matkaa edeltäkäsin. — — Sir Percy oli innokas hevosmies, ja pari päivää sitten Doverissa käyneet hevoset olivat muutaman päivän levättyään virkeimmillään lisäten siten matkan viehätystä. Marguerite iloitsi ajatellessaan muutamien tuntien yksinäisyyttä, jolloin sai antaa ajatusten vapaasti liidellä vienon tuulen sivellessä hehkuvia poskia. Hän tiesi entuudestaan, ettei sir Percy aikonut puhua paljoa, ehkeipä ollenkaan. Olihan hän monet kerrat Margueriten kanssa iltasin ajellut komeilla rattaillaan paikasta toiseen sanomatta muuta kuin muutamia huomautuksia ilmasta ja teistä. Sir Percy oli ihastunut ilta-ajeluun ja Marguerittenkin oli sama tunne vallannut. Siinä istuessaan miehensä rinnalla tunnin toisensa jälkeen ihaillen sir Percyn erikoisen näppärää ohjasten käsittelyä tuli hän miettineeksi, mitä mahtoikaan sir Percyn typerässä mielessä liikkua. Koskaan hän ei ollut sanonut sitä vaimolleen, joka ei myöskään ollut välittänyt kysellä.
»Kalastajalepolassa» kulki herra Jellyband huoneissa sammutellen valkeita. Ravintolavieraat olivat poistuneet, mutta yläkerran pienissä hauskoissa makuusuojissa majaili muutamia arvokkaita matkustajia: kreivitär de Tournay, Suzanne ja nuori kreivi, kaksi suojaa oli valmistettu sir Andrew Ffoulkesille ja lordi Antony Dewhurstiille, jos he vain halusivat kunnioittaa vanhaa majataloa viettämällä siellä yönsä.
Molemmat nuoret miehet olivat vielä nauttimassa kahvilan kodikkaasti loimuavasta takkavalkeasta, joka oli saanut rauhassa palaa, vaikka ilma olikin lämmin.
»Jelly, ovatko kaikki poistuneet?» kysyi lordi Tony arvoisan isännän vielä ahkerasti laseja ja tuoppeja kootessa.
»Kaikki, lordi, niinkuin näette.»
»Ja kaikki palvelijatkinko levolla?»
»Kaikki muut paitsi poika, jonka järjestysvuoro on ravintolassa, ja», lisäsi herra Jellyband naurahtaen, »kaiketi sekin lurjus nukahtaa ennen pitkää.»
»Siis voimme jutella täällä noin puolen tuntia häiriintymättä?»
»Lordi, teidän käytettävissänne. — — Jätän kynttilät pöydälle — — ja huoneenne ovat kunnossa — — itse nukun ylimmässä kerroksessa, mutta, jos teidän ylhäisyytenne tahtoo kutsua minua kovalla äänellä, varmasti kuulen huutonne.»
»Hyvä on, Jelly — — ja — sammuttakaa lamppu — saamme tarpeeksi valoa takasta — emmekä huoli herättää ohikulkijaan huomiota.»
»Hyvä, armollinen lordi.» — Herra Jellyband teki työtä käskettyä — sammutti vanhanaikaisen lampun, joka riippui katto-orressa sekä puhalsi kynttilät sammuksiin.
»Jelly, antakaa meille pullo viiniä», pyysi sir Andrew.
»Hyvä on, sir!»
Jellyband meni viinin hakuun. Huone oli muutoin aivan pimeä paitsi silloin tällöin leimahtelevaa hohdetta, jonka uunissa kirkkaasti liekehtivät puut synnyttivät.
»Vieläkö muuta?» kysyi Jellyband tuoden viinipullon ja pari lasia, jotka asetti pöydälle.
»Jo on kylliksi, kiitos vain, Jelly!» vastasi lordi Tony.
»Hyvää yötä, lordi! Hyvää yötä, sir!»
»Hyvää yötä, Jelly!»
Molemmat nuoret miehet kuuntelivat, miten Jellybandin jytisevät askeleet kaikuivat käytävässä ja portaissa. Pian sekin ääni hiljeni, ja koko »Kalastajalepola» näytti vaipuvan unen helmoihin lukuunottamatta kahta nuorta miestä, jotka istuivat takan ääressä äänettöminä viiniä maistellen.
Kotvaan aikaan ei kuulunut kahvilastakaan muuta kuin vanhan isoisän kellon raksutusta ja palavien puiden räiskinää.
»Ffoulkes, hyviäkö uutisia?» kysyi lordi Antony viimeinkin.
Sir Andrew oli nähtävästi unelmoinut tuijottaessaan valkeaan ja varmaankin siinä kuvitellut näkevänsä sievät, vilkkaat kasvot, isot, ruskeat silmät ja lapsellista otsaa ympäröivät tummat kiharat.
»Kyllä!» sanoi hän yhä mietteisiinsä vaipuneena. »Hyviä!»
»Ei mitään esteitä?»
»Ei.»
Lordi Antony naurahteli mielissään ja kaatoi toisen lasin viiniä.
»Ei tarvinne kysyä, oliko matka hauska?»
»Ystäväni, ei ole tarvis», vastasi sir Andrew iloisesti. »Se sujui oikein hyvin.»
»Kas niin, siis terveydeksenne!» lisäsi iloinen lordi Tony. »Hän on soma tyttö, vaikka onkin ranskalainen, ja tässä teidän kosimisaikeillenne — edistyköön ja onnistukoon erinomaisesti!»
Hän joi lasinsa pohjaan ja meni ystävänsä luo valkean ääreen.
»No niin! Tony, teidän vuoronne on luultavasti lähteä ensi kerralla», sanoi sir Andrew heräten unelmistaan, »tietystikin te ja Hastings; ja toivoakseni teillä on yhtä mieluisa tehtävä kuin minullakin ja yhtä viehättävä matkatoveri. Tony, ette voi edes aavistaakaan — —»
»En voikaan», keskeytti ystävä mielissään, »mutta luotan teihin. Ja sitten», lisäsi hän iloisten kasvojensa äkkiä muuttuessa totisiksi, »miten asianlaita on?»
Kumpikin veti tuolinsa lähemmäksi toisiaan ja vaistomaisesti, vaikka olivatkin kahden, he vain hiljakseen kuiskailivat.
»Tapasin Tulipunaisen neilikan Calais'ssa pikimältään», sanoi sir Andrew, »muutamia päiviä sitten. Hän purjehti Englantiin pari päivää ennen meitä. Hän oli johtanut seuruetta koko matkan Pariisista. Oli puettu — ette luultavasti uskone sitä! — vanhan torimatamin asuun ja ajoi — kunnes oli onnellisesti Pariisista — katettuja vankkureita, joissa kreivitär de Tournay, neiti Suzanne ja nuori kreivi olivat kätkössä turnipsien ja kaalien seassa. Piiloitetut eivät itsekään tienneet, kuka heidän ajurinsa oli. Hän ohjasi vankkurinsa läpi sotamiesrivien ja kirkuvan roistojoukon, joka huusi: 'ylimykset alas!' Mutta vankkurit muutamien muiden kanssa onnistuivat yrityksessään, ja Tulipunainen neilikka puettuna hameeseen ja päähineeseen sekä iso huivi hartioilla kirkui kovemmin kuin muut: 'ylimykset alas!' Totisesti!» jatkoi nuori mies innostunut ilme silmissään, kun hän puhui rakastetusta johtajastaan. »Se mies vasta on ihmeellinen! Hänen alituinen läsnäolonsa on aivan käsittämätön — ja siinä syy onnistumiseen.»
Lordi Antony, jonka sanavarasto oli rajoitetumpi kuin ystävänsä, saattoi ainoastaan parilla vakuuttavalla sanalla näyttää, että hänkin ihaili johtajaansa.
»Hän toivoo teidän Hastingsin kanssa olevan itseään vastassa Calais'ssa», sanoi sir Andrew yhä hiljemmin, »ensi kuun toisena päivänä. Antaahan olla! se on ensi keskiviikkona.»
»Niin onkin.»
»Tietystihän asia koskee tällä kertaa kreivi de Tournayta; vaarallinen tehtävä, sillä kreivi on nyt kuolemaan tuomittu paettuaan linnasta sen jälkeen, kun yleinen turvallisuuskomitea oli hänet julistanut epäiltäväksi henkilöksi. Pako oli muutoin Tulipunaisen neilikan nerokkuuden mestarinäyte. On sangen vaikeata saada hänet Ranskasta, ja hädin tuskin voi hän pelastua, jos pakenemista voi ollenkaan ajatellakaan. S:t Just on tosiaankin mennyt häntä tapaamaan — kukaan ei vielä epäile S:t Justiä; mutta sitten — — saada heidät kummatkin maasta! Luullakseni se on aika raskasta ja jopa päälliköllemmekin rasittavaa. Toivon kumminkin, että minutkin määrättäisiin siihen toimeen.»
»Onko teillä erityisiä ohjeita minulle?»
»On, tarkempia kuin tavallisesti, On tullut ilmi, että tasavaltainen hallitus on lähettänyt Englantiin Chauvelin nimisen luottamusmiehensä, joka kuulema on hirveän vihainen liitollemme. Hän on päättänyt saada johtajamme personasta selvän, jotta voisi siepata hänet mukaansa, kun tämä taas koettaa nousta Ranskan rannikolle. Samanen Chauvelin on tuonut kokonaisen urkkija-armeijan mukanaan, ja päällikkömme arvelee, että meidän on paras kokoontua mahdollisimman harvoin liittomme asioissa sekä, ettei meidän millään muotoa pidä keskustella toistemme kanssa julkisissa palikoissa, ennenkuin hän on päässyt selville mainitusta joukkiosta. Halutessaan puhutella meitä koettaa hän ilmoittaa siitä.»
Molemmat nuoret miehet istuivat kumartuneina valkean ääressä, sillä liekit olivat jo sammuneet ja ainoastaan kytevän hiiloksen punertava hehku loi värittömän puoliympyrän muotoisen valokehän takan edustalle. Huone oli muutoin pilkkosen pimeä. Sir Andrew otti lompakkonsa esille ja vetäisi siitä paperipalan. Levitettyään sen koettivat he lukea sitä hämärässä valossa ja olivat niin kovin syventyneet tehtäväänsä, etteivät nähneet eivätkä kuulleet mitään muuta, sillä olihan kallisarvoinen asiapaperi tullut suoraan ihaillun johtajan kädestä ja olihan kysymys käynyt heille sydämenasiaksi. He eivät huomanneet mitään läheisyydessään, eivät palaneen poron tippumista uunin ristikkopohjalta, eivät kellon yksitoikkoista napsutusta eivätkä edes hiljaista, tuskin havaittavaa kahinaakaan, joka kuului aivan heidän viereltään. Eräs olento oli ilmestynyt penkin alta; äänettömin liikkein niinkuin käärme se hiipi yhä lähemmä nuoria miehiä; aivan hengittämättä ja hiljaa soluen pitkin lattiaa se lähestyi heitä synkän pimeyden vallitessa.
»Teidän on luettava nämä neuvot ja painettava ne mieleenne», sanoi sir Andrew; »sitten hävitettävä ne.»
Hän aikoi pistää lompakon taskuunsa, kun pieni paperilippu lennähti siitä lattialle. Lordi Antony kumartui sitä ottamaan.
»Mikä se on?» kysyi hän.
»En tiedä», vastasi sir Andrew.
»Se putosi nyt juuri teidän taskustanne. Se ei näyttänyt olleen muiden paperien joukossa.»
»Merkillistä! — Milloin ihmeissä se sinne joutui? Se on päälliköltä», lisäsi hän silmäillen paperia.
He kumartuivat koettaen saada selvää sanoista, joita lippuseen oli hätiköiden töhritty, kun äkkiä syntynyt melu kiinnitti heidän huomiotaan. Se kuului käytävästä.
»Mikä se on?» kysähtivät he kumpikin vaistomaisesti. Lordi Antony astui huoneen poikki ovelle ja avasi sen silmänräpäyksessä. Sillä hetkellä hän sai hämmästyttävän iskun vasten silmiään sekä tuli väkivaltaisesti heitetyksi takaisin huoneeseen. Samassa ryömivä, käärmemäinen olento sir Andrew'n selän takana aivan aavistamatta heittäytyi pimeässä hänen päälleen kaataen hänet lattialle.
Se tapahtui parissa sekunnissa ja ennenkuin lordi Antony ja sir Andrew ehtivät edes huutaakaan tahi vähääkään vastustella. Kaksi miestä tarttui kumpaankin,heidän suunsa tukittiin, molemmat kytkettiin toisiinsa selät vastatusten, kädet ja jalat sidottiin lujaan.
Yksi miehistä oli sillaikaa sulkenut varovasti oven; hän oli naamioitu ja seisoi siinä liikkumattomana toisten lopettaessa työtään.
»Hyvässä turvassa, kansalainen!» sanoi yksi miehistä vielä kerran katsahtaen siteisiin, jotka kahlehtivat nuoret miehet.
»Hyvä!» sanoi ovella seisova mies; »tutkikaa heidän taskunsa ja antakaa minulle kaikki löytämänne paperit.»
Niin tehtiinkin heti sanaakaan sanomatta. Otettuaan kaikki paperit huostaansa kuunteli naamioitu mies hetkisen, kuuluiko »Kalastajalepolassa» hiiskahdustakaan. Nähtävästi mielissään siitä, ettei kukaan ollut kuullut heidän pelkurimaista konnantyötään, avasi hän oven ja osoitti käskevästi käytävää kohden. Kaikki neljä miestä nostivat sir Andrew'n ja lordi Antonyn maasta ja yhtä hiljaa ja äänettömästi kuin olivat saapuneetkin, hävisivät he kantaen kahlehdittuja miehiä ravintolasta pimeyteen Doverin tielle.
Uskaliaan yrityksen naamioitu johtaja ryhtyi nopeasti kahvilassa silmäilemään ryöstettyjä papereita.
»Päiväntyömme ei ole hullummaksi», mutisi hän riisuen naamiotaan vaaleiden, kettumaisten silmiensä kiiluessa valkean hohteessa, »Ei ole hullummaksi.»
Hän avasi pari kirjettä ja löysi sir Andrew'n lompakon välistä lippusen, jonka nuoret miehet olivat juuri äsken ehtineet lukea. Varsinkin Armand S: t Justin allekirjoittama kirje näytti saattavan hänet erinomaisen tyytyväiseksi.
»Armand S:t Just, sittenkin petturi», mutisi hän. »Siis ihana Marguerite S:t Just», lisäsi hän viekkaasti purren hammasta, »luulenpa että haluatte auttaa minua Tulipunaisen neilikan etsinnässä.»
X LUKU
Ooppera-aitiossa.
Covent Gardenissa oli ensimäinen juhlanäytäntö muistorikkaan vuoden 1792 syyskaudella.
Teatteri oli täpösen täynnä, niin hyvin hienot aitiot ja permanto kuin alhaison parvekkeetkin. Gluckin Orfeuksella oli valtava vaikutus katsomon henkiseen yleisöön, jotavastoin hienoston naiset loistavan komeissa puvuissaan viehättivät niitä, jotka eivät välittäneet »viimeisestä saksalaisesta tuontitavarasta».
Selina Storace oli esittänyt loisto-aariansa ja saanut ansaitut suosionosoitukset lukuisilta ihailijoiltaan; Benjamin Incleton, tunnettu naisten suosikki, oli saanut kuninkaallisesta aitiosta erittäin armollista huomiota osakseen. Esirippu laski toisen näytöksen ylevän ihanan loppuosan päätyttyä. Yleisö haltioissaan suuren mestarin tenhosävelistä näytti huoahtavan tyytyväisesti ja oli valmis lörpöttelemään veitikkamaisia ja mitättömiä juttujaan.
Hienoissa aitioissa istui kuuluisuuksia. Herra Pitt oli hetkeksi irtautunut valtiollisista huolistaan ja nautti illan musiikista. Walesin prinssi, joka oli iloluontoinen, pyylevä ja sangen tavallinen muodoltaan, kuljeskeli aitiosta aitioon viettäen hetkisen parhaiden ystäviensä parissa.
Myöskin lordi Grenvillen aitiossa eräs omituinen ja mielenkiintoinen henkilö herätti kaikkien huomiota; laiha, pieni mies, jolla oli viekkaat, ivalliset kasvot ja silmät syvällä päässä, kuunteli soittoa ja katseli arvostelevasti ympärilleen. Hän oli kokonaan mustiin puettu ja tukka oli puuteroimatta. Lordi Grenville — ulkoministeri — oli hänelle jäykän kohtelias.
Siellä täällä nähtiin muutamia huomattavia ulkolaisia kasvoja, jotka muodostivat räikeän vastakohdan englantilais-tyyppisten joukossa. Monet ranskalaiseen ylimieliseen ylimystöön kuuluvat rojalisti-pakolaiset, joita heidän kotimaassaan armoton, vallankumouksellinen joukkue vainosi, olivat löytäneet rauhallisen pakopaikan Englannissa. Heidän ylimyskasvoillaan saattoi huomata surun ja huolen merkkejä; varsinkin naiset kiinnittivät hyvin vähän huomiota musiikkiin ja loistavaan kuulijakuntaan. Epäilemättä heidän ajatuksensa liitivät miehen, veljen ja pojan luo, joilta mahdollisesti hätä uhkasi tai jotka olivat jo sortuneet hirvittävän kohtalon kouriin.
Niiden joukossa vasta Ranskasta saapunut kreivitär de Tournay de Basserive oli sangen huomattava henkilö. Hän oli puettu paksuun, mustaan silkkiin, ainoastaan valkea pitsihuivi hartioilla ilmaisi, ettei se ollut surupuku. Hän istui lady Portarlesin vieressä, joka kekseliäillä sukkeluuksillaan koetti saada kreivittären vakavia kasvoja hymyilemään. Pikku Suzanne ja nuori kreivi istuen kreivittären takana tunsivat olevansa sangen ujoja vierasten keskuudessa. Suzannen silmissä oli hyvin totinen katse, kun hän saapui täpötäyteen teatteriin; hän katseli uteliaana ympärilleen ja tarkasteli jokaisen kasvoja ja tutki, mitä mikin aitio sisälsi. Nähtävästi ei hän huomannut siellä henkilöitä, joita toivoi näkevänsä, sillä hän istuutui hiljaa äitinsä taakse ja kuunteli soittoa välinpitämättömästi eikä välittänyt yleisöstä vähintäkään.
»Voi, lordi Grenville», sanoi lady Portales, kun hiljainen koputus kuului aition ovelta ja ministerin viisas ja mielenkiintoinen pää ilmestyi siihen, »tehän saavuitte aivan kreivin aikaan. Tässä rouva kreivitär de Tournay on aivan menehtymäisillään Ranskasta uutisia odotellessaan.»
Kuuluisa valtiomies astui heidän luokseen ja antoi naisille kättä.
»Valitettavasti ne ovat hyvin ikäviä!» sanoi hän surullisena. »Verilöylyä jatkuu yhä edelleen; sanalla sanoen Pariisissa tuntuu veren haju, ja giljotiini vaatii satoja uhreja päivässä.»
Kalpeana ja kyynelissä kreivitär nojasi tuolin selkämykseen kuunnellen ministerin lyhyttä kuvausta harhateille joutuneen maansa tapauksista.
»Voi, lordi», sanoi hän murteellisella englanninkielellä, »se on hirveätä ja rakas mieheni on vielä siinä kauheassa maassa! On aivan hirmuista, että istun täällä teatterissa rauhallisena, kun häntä vaara uhkaa.»
»Rouvaseni!» huudahti jäykkä ja rehellinen lady Portarles, »vaikka istuisitte luostarissa, ei miehenne olisi sen paremmassa turvassa, ja teidän on ajateltava lapsianne. Hehän ovat liian nuoria ruokittaviksi huolilla ja ennenaikaisella surulla.»
Kyyneleet silmissä kreivitär hymyili ystävänsä kiihkolle.
Lady Portarlesin kultaisen hyvässä sydämessä piili tosi myötätunto ja hellä ystävällisyys, vaikka hän sen ajan muutamain naisten tapaan olikin omaksunut jokseenkin karkeita tapoja, jotka olisivat paremmin sopineet hevoshuijareille.
»Sitä paitsi, rouva», lisäsi lordi Grenville, »tehän kerroitte eilen, että Tulipunainen neilikka liittolaisineen on lupautunut kunniasanallaan tuomaan herra kreivin onnellisesti kanaalin yli.»
»Niin», vastasi kreivitär, »ja se onkin ainoa toivoni! Tapasin lordi Hastingin eilen — — hän vakuutti taaskin minulle sitä.»
»Totta totisesti, teillä ei ole syytä pelkoon. Kun liitto on kerran luvannut, niin se tietystikin pysyy sanoissaan. Voi!» lisäsi vanha valtiomies, »olisinpa vain muutamia vuosia nuorempi — —»