Part 7

Ja juuri sen vuoksi minä syytän Tulilientä. Hän viekoittelee ja tuhoaa juuri nuo kelpo toverit, jotka ovat jonkinarvoisia, joiden heikkoutena on ylenmääräinen voima, liiallinen rohkeus, liian palava sydän. Luonnollisesti hän tuhoaa velttiöt; mutta näistä en välitä, ne ovat huonointa rotua. Minua huolettaa se, että Tuliliemi tuhoaa niin paljon sellaista, mikä on rotumme parhainta. Ja syynä siihen, miksi nämä parhaimmat sortuvat, on se seikka, että Tuliliemi seisoo jokaisen maantien ja kujan varrella, helposti tavattavana, lain suojelemana, vahtivuoroaan hoitavain poliisien tervehtimänä; hän puhuttelee heitä, johtaa heidät kädestä pitäen paikkoihin, minne kelpo toverit ja urheat veikot kokoontuvat juomaan. Jos Tuliliemi saataisiin pois maailmasta, voisi näitä reima miehiä vielä syntyä ja he toimittaisivat jotakin, sen sijaan että nyt joutuvat tuhon omiksi.

Minä tapasin aina toveruutta juomaveikkojen seurassa. Saatoin esimerkiksi astella rautatietä myöten vesisäiliön luo odotellakseni ohitse kulkevaa rahtijunaa, ja siellä satuin kohtaamaan ryhmän "pulituuripoikia", maankiertäjiä, jotka ryyppäävät kaikkea, missä on alkoholia. Heti tervehdykset vaihdettuamme minut otetaan toveripiiriin. Minulle ojennetaan alkoholia, joka on ovelasti sekoitettu veteen, ja pian olen parhaana miesnä remujuhlassa. Mielessä syntyy jos jonkinlaisia päähänpistoja, ja Tuliliemi kuiskii korvaani, että elämä on suurta, että me olemme kaikki urheita, oivia veikkoja -- vapaita henkiä, jotka voivat huolettomina kuin jumalat lojua nurmikolla ja antaa palttua koko maailmalle ja sen sovinnaisuuksille ja ikäville menoille.

NELJÄSTOISTA LUKU

Saavuttuani vaellusretkeltä takaisin Oaklandiin minä palasin satamaan ja liityin jälleen Nelsoniin, joka nyt oleili kaiken aikaa maissa ja eleli entistä hurjemmin. Minäkin kulutin aikaani maissa hänen parissaan, tehden vain silloin ja tällöin muutaman päivän purjehdusmatkoja lahdelle auttaakseni miehistöä kaipaavia kuunareita.

Seurauksena oli se, etten saanut enää uusia voimia kuten ennen, viettäessäni pitempiä jaksoja raittiissa ja raikkaassa ulkoilmassa ahertaen. Join jok'ikinen päivä, ja tilaisuuden sattuessa join ylenmäärin. Sillä minussa vallitsi yhä vielä se väärinkäsitys, että Tuliliemen toveruus vaati juomaan itsensä eläimelliseksi ja tiedottomaksi. Tämän ajanjakson kuluessa minä kastuin kauttaaltani alkoholiin Minä suoraan sanoen elin kapakoissa, aina minut tapasi maleksimassa niiden lähettyvillä.

Tuliliemi oli nyt saamaisillaan minut valtaansa salakavalammalla, joskin yhtä vaarallisella tavalla kuin hiukan varemmin, lähettäessään minut pakovedessä seikkailemaan. Minulla oli vielä edessäni muutamia kuukausia, ennenkuin täytin seitsemäntoista vuotta; ajatus hankkia jotain pysyväistä tointa herätti minussa ylenkatsetta; tunsin olevani varsin reima olento reimain miesten parissa; ja minä ryyppäsin, koska nämä miehet ryyppäsivät ja oli pysyttävä heidän tasallaan. En ollut koskaan kokenut oikeata poikuutta, ja nyt liian varhaisen miehuuteni tultua minä olin peräti kova ja surullisen viisas. Vaikka en ollut milloinkaan saanut osakseni tytön rakkautta, olin jo ryöminyt sellaisissa syövereissä, että uskoin varmasti tuntevani rakkauden ja elämän perinpohjaisesti. Eikä tämä tuntemus suinkaan ollut kaunista. Olematta pessimisti minä olin varsin selvillä siitä, että elämä oli verraten joutava ja halpa juttu.

Kuten näette, alkoi Tuliliemi tylsistyttää minua. Henkeni ei ollut enää niin terävä ja herkkä kuin ennen. Uteliaisuuteni rupesi lauhtumaan. Viis' siitä, mitä maailman toisella laidalla mahtoi olla. Epäilemättä miehiä ja naisia, jotensakin samallaisia kuin minun tuntemani; naimista ja naittamista ja kaikenkaltaisia ihmislasten joutavia hommia; ja tietenkin ryypintää. Mutta maailman toinen laita oli liian pitkällä, jotta sinne olisi kannattanut lähteä ryypyn tähden. Minun tarvitsi vain astua seuraavaan kulmaan, niin sain kyllikseni Joe Vigyltä. Johnny Heinhold hoiteli yhä vielä "Viimeistä voitelua". Ja kapakoita oli joka kulmassa ja kulmauksien välimaillakin.

Tuntemattomasta elämästä kuuluvat kuiskaukset kävivät heikommiksi sielun ja ruumiin tylsistyessä. Entinen rauhattomuus nukahti. Yhtä hyvin minä saatoin mädätä ja kuolla Oaklandissa kuin jossain muuallakin. Ja siellä minä olisinkin mädännyt ja kuollut -- eikä siihen olisi kulunut pitkääkään aikaa Tuliliemen ohjatessa minua sellaista vauhtia, jos asia olisi riippunut yksinomaan hänestä. Aloin jo oppia tuntemaan, mitä ruokahalun puute merkitsi, miltä tuntui nousta aamuisin tutisevana, vatsassa outo kouristus, sormet tunnottomiksi kangistuneina, koko ruumiin huutaessa whiskyryyppyä voidakseen jälleen päästä kuntoon. (Oh! Tuliliemi on oikea velho. Kun aivot ja ruumis ovat alkoholin polttamat ja tyrmistämät, ne virkistyvät juuri siitä myrkystä, joka on aiheuttanut tämän vaurion.)

Tuliliemeltä eivät kepposet koskaan lopu. Hän oli koettanut viekoitella minut itsemurhaan. Näihin aikoihin hän yritti parhaansa mukaan surmata minut verraten joutuisalla tavalla. Mutta kun tulos ei tyydyttänyt, hän turvautui toiseen juoneen. Hän olikin jo voittamaisillaan minut, ja tällöin minä opin tuntemaan hänet uudelta puolelta -- minusta tuli viisaampi, taitavampi juomari. Havaitsin, että mainiolla terveydelläni oli rajansa, kun sitä vastoin Tuliliemellä ei ollut mitään rajoja. Parissa lyhyessä tunnissa hän saattoi päästä voimakkaan pääni, leveiden hartiaini ja laajan rintani herraksi, kaataa minut selälleni ja tarttua rautakourin kurkkuuni pusertaakseen hengen minusta.

Istuin Nelsonin kera Overland Housessa. Oli varhainen ilta, ja me oleilimme siellä yksinomaan siitä syystä, että rahaa ei ollut kummallakaan penniäkään ja oli vaaliaika. Vaaliaikana paikallisten politikoitsijain, jotka pyrkivät johonkin virkaan, on tapana kierrellä kapakasta toiseen ääniä värväämässä. Mies sattuu istumaan pöydän ääressä kurkku kuivana, aprikoiden keneltä saisi ryypyn tai, jos toisessa kapakassa on parempi luotto, kannattaisiko kävellä sinne asti tiedustelemaan; äkkiä heilahtaa kapakan ovi sepposen selälleen ja sisään astuu parvi siistipukuisia miehiä, tavallisesti itsekin hilpeällä tuulella ja henkien hyvinvointia ja toverillisuutta.

He hymyilevät joka taholle ja tervehtivät jokaista -- sinuakin, jolla ei ole taskussa olutlasinkaan hintaa, arkaa maankiertäjääkin, joka pälyilee loukossa eikä varmaankaan saa itse äänestää, mutta jolle mahdollisesti voi hankkia äänioikeuden. Ja tiedättekö, kun nämä politikoitsijat levähyttävät ovet auki ja astuvat sisään leveähartiaisina, laajarintaisina ja pulleavatsaisina -- mitkä ominaisuudet luonnollisesti tekevät heidät optimisteiksi ja elämän herroiksi -- silloin sinä kohotat heti nokkaasi. Ilta lupaa kaikesta huolimatta muodostua hilpeäksi, ja sinä tiedät pääseväsi ainakin alkuryypyille. Ja -- kukapa sen tietää? -- taivas saattaa olla suopea, ryyppyjä voi valua lisää ja yön tullen on riemu kenties kohonnut ylimmilleen. Ja ennenkuin aavistatkaan, sinut on sijoitettu pöydän ääreen, missä kaadat ryyppyjä kurkkuusi ja saat kuulla noiden herrojen nimet ja mihin virkoihin he pyrkivät.

Tähän aikaan, jolloin politikoitsijat kiertelivät kapakoissa, minä sain katkeria kokemuksia ja moni harhaluuloistani häipyi, kun opin huomaamaan, kuinka yleviä politiikka ja politikoitsijat todellisuudessa ovat.

No niin, tuona iltana Nelson ja minä istuimme Overland Housessa rahattomina, janoisina, mutta juomarien lailla uskoen saavamme odottamattoman ryypyn. Odottelimme jotain tapahtuvan, varsinkin politikoitsijoita saapuviksi. Ja silloin astui sisään Joe Goose, jolla oli sammumaton jano, hurja katse, kiero nenä ja kukalliset liivit.

"Tulkaa mukaan, pojat -- ilmaiset ryypyt -- niin paljon kuin haluttaa. Rupesin pelkäämään, että jäisitte ilman."

"Missä?" me tiedustelimme.

"Tulkaa mukaan. Kerron sitten matkalla. Meidän ei auta menettää minuutinkaan vertaa." Ja rientäessämme kaupunkiin Joe Goose selitti. "Siellä on Hancockin palokunta. Teidän ei tarvitse tehdä muuta kuin pukea ylle punainen paita ja kypärä ja kantaa soihtua. Ne lähtevät ylimääräisellä junalla Haywardsiin paraatia pitämään."

(Luullakseni paikan nimi oli Haywards. Se olisi kuitenkin saattanut olla yhtä hyvin San Leandro tai Niles. En myöskään muista tarkalleen, oliko Hancockin palokunta republikaaninen vaiko demokraattinen järjestö. Mutta oli miten tahansa, sitä johtavilla politikoitsijoilla ei ollut kylliksi soihdunkantajia, ja jokainen, ken halusi liittyä paraatiin, sai tilaisuuden juoda itsensä humalaan.)

"Koko kaupunki avataan sepposen selälleen", Joe Goose jatkoi. "Että väkijuomiako? No niitä vuota virtanaan. Politikoitsijat ovat ostaneet varastot kaikista kapakoista. Eikä se maksa penniäkään. Ei tarvitse muuta kuin marssia sisään ja tilata ryyppy. Ny päästetään piru valloilleen, pojat!"

Kokouskadulla, Kahdeksannella kadulla lähellä Broadwaytä, me pukeuduimme palokuntalaisten paitaan ja kypärään, saimme käteemme soihdun ja kun kasaannuimme junaan muristen siitä, ettei ennen lähtöä annettu edes yhtä ryyppyä. Politikoitsijat olivat ennenkin käsitelleet meidän kaltaista joukkoa. Eikä Haywardsissakaan herunut ryyppyä. Ansaitse ensin humalasi paraatissa, sellainen oli käsky sinä iltana.

Me pidimme paraatin. Sitten avattiin kapakkain ovet. Oli hankittu ylimääräisiä juomanlaskijoita, ja janoisia tungeskeli kuuden miehen paksulti jokaisen tahmeaksi kastuneen kapakkapöydän ääressä. Nyt ei ollut aikaa kuivata pöytiä, pestä laseja tai yleensä tehdä muuta kuin täyttää laseja. Oaklandin sataman väestö saattaa toisinaan olla varsin janoissaan. Mutta meistä tuntui liian tukalalta tungeskella pöytäin ääressä, sellainen menettelytapa oli ylen vitkallinen. Juomat olivat meidän. Politikoitsijat olivat ostaneet ne meille. Olimmehan me pitäneet paraatin ja ansainneet ne, vai kuinka? Ja niin me teimme sivuhyökkäyksen pöydän ympäritse, työnsimme syrjään kapakoitsijan ja varasimme itsellemme pulloja.

Ulkopuolella iskimme kaulat poikki pulloistamme ja joimme. Joe Goose ja Nelson olivat oppineet käsittelemään varovaisesti silkkaa whiskyä, mutta niin ei ollut minun laitani. Minussa vallitsi vielä se väärinkäsitys, että miehen oli juotava kaikki minkä sai -- varsinkin milloin se ei maksanut mitään. Me jaoimme pulloistamme toisillekin ja joimme melkoisen määrän itse, mutta minä ryyppäsin eniten kaikista. Itse juomasta minä en pitänyt. Join sitä samalla tapaa, kuin olin juonut olutta viidenvuotiaana ja viiniä seitsenvuotiaana. Hillitsin kuvotuksen ja nielin whiskyä kuin lääkettä. Ja kun halusimme lisää pulloja, me lähdimme toisiin kapakkoihin, missä juonti oli vapaata, ja varasimme itsellemme tarpeellisen määrän.

Minulla ei ole vähintäkään aavistusta siitä, kuinka paljon join -- kaksi tuoppia vaiko viisi. Tiedän vain sen, että aloitin juomingit neljännestuopin määrillä käyttämättä laisinkaan vettä, jolla olisi saattanut huuhdella suusta maun ja lieventää whiskyn vaikutusta.

Politikoitsijat olivat liian viisaita jättääkseen kaupungin täyteen Oaklandin satamasta haalittuja juoppoja. Kun koitti aika matkustaa pois junalla, työnnettiin meidät ulos kapakoista. Minä tunsin jo whiskyn kamalaa vaikutusta. Nelson ja minä tyrkättiin kadulle eräästä kapakasta ja jouduimme varsin sekasotkuisen paraatikulkueen tuiki viimeiseen riviin. Minä ponnistelin eteenpäin urheasti, mutta jalkani hoippuivat allani, päätäni huimasi, sydän jyskytti ja keuhkot haukkoivat ilmaa.

Avuttomuus valtasi minut niin nopeasti, että sekavat aivoni sanoivat minun kaatuvan ja jäävän pois junasta, jos pysyttelin kulkueen häntäpäässä. Erosin rivistä ja juoksin polkua pitkin, joka johti tien varrella tuuheiden puiden alitse. Nelson ajoi minua nauraen takaa. Mieleeni muistuu selvästi eräitä seikkoja, kuten painajaisunessa. Muistan erikoisesti nuo puut ja epätoivoisen juoksuni niiden alitse ja kuinka toiset humalaiset purskahtivat nauramaan joka kerta kuin kaaduin. He luulivat minun vain teeskentelevän humalaista. He eivät uneksineetkaan, että Tuliliemi kuristi minua kurkusta oikein kuollakseni. Mutta minä se tiesin. Ja muistan, kuinka tunsin sekavasti katkeruutta sen tähden, että taistelin kuolinkamppailua noiden toisten tietämättä siitä mitään. Tuntui siltä, kuin olisin ollut uppoamaisillani katselijajoukon nähden kun se luuli minun vain tekevän kolttosia sen huviksi.

Juostessani siinä puiden alitse minä kaaduin ja kävin tajuttomaksi. Yhtä välähtävää poikkeusta lukuun ottamatta minun täytyi sitten kuulustella toisilta, mitä sen jälkeen tapahtui. Suunnattoman voimakas Nelson nosti minut maasta, raahasi mukaansa ja toimitti junaan toisten matkaan. Kun hän oli saanut minut penkille istumaan, minä kamppailin ja haukoin niin hirvittävästi ilmaa, että tylsistyneisyydestään huolimatta hän tajusi minun joutuneen arveluttavaan tilaan. Ja minä tiedän nyt, että olisin juuri sillä haavaa saattanut varsin helposti heittää henkeni. Usein tulen ajatelleeksi, etten ole koskaan ollut sen lähempänä kuolemaa. Mutta tässä minä voin turvautua vain Nelsonin kuvaukseen käytöksestäni.

Minä olin korventumaisillani, palamaisillani elävältä sisäisesti, kamalan polton ja hengenahdistuksen raatelemana, ja tarvitsin ilmaa. Minä tarvitsin ennen kaikkea ilmaa. Turhaan koetin kohottaa akkunaa, sillä siinä vaunussa olivat kaikki akkunat ruuvatut kiinni. Nelson oli nähnyt väkijuomista hullaantuneita miehiä ja luuli, että minä halusin heittäytyä ulos. Hän koetti hillitä minua, mutta minä kamppailin edelleen. Sieppasin soihdun erään miehen kädestä ja murskasin ruudun.

Oaklandin satamassa oli nelsonilaisia ja antinelsonilaisia; vaunu oli täynnä kummankin puolueen jäseniä ja nämä taas olivat enemmän täynnä viinaa, kuin oli hyvä. Akkunan murskaaminen oli taistelun merkki antinelsonilaisille. Muuan heistä kurotti kätensä minua kohti, iski minut permannolle ja aloitti tappelun, josta minulla on tiedossani vain se, minkä toiset myöhemmin kertoivat, sekä seuraavana päivänä muistomerkkinä paisunut poski. Mies, joka oli lyönyt minua, kaatui heti minun päälleni, Nelson seurasi häntä, ja vaunussa kerrottiin sitten olleen jäljellä ani harvoja eheitä akkunoita, kun täten syntynyt yleinen tappelu oli päättynyt.

Mahdollisesti minulle oli kaikkein parasta se, että minut näin iskettiin tajuttomaksi. Ankara kamppailuni oli vain kiihdyttänyt jo ennestäänkin vaarallisessa määrässä kiihtynyttä sydäntäni ja lisännyt tukehtuvien keuhkojeni hapen tarvetta.

Tappelun päätyttyä minä toivuin hiukan, mutta en päässyt täysin tajuihini. En ollut tajuissani sen enempää kuin hukkuva ihminen, joka ponnisteleikse edelleen, vaikka onkin jo menettänyt tietoisuutensa. En muista laisinkaan käytöstäni, mutta huusin "Ilmaa! Ilmaa!" niin itsepintaisesti, että Nelsonillekin selvisi minun tarkoittavan muuta kuin itsemurhaa. Silloin hän irroitti lasinsirpaleet akkunan reunasta ja antoi minun pistää pääni ja hartiani ulos. Hän käsitti osittain, kuinka arveluttava tilani oli, ja piteli minua vyötäisistä estääkseen minua ryömimästä kauemmaksi ulos. Ja koko loppumatkan minä pidin päätä ja hartioita ulkopuolella kamppaillen kuin mielipuoli, milloin hän vain yrittikin vetää minua takaisin vaunuun.

Juuri tähän tilanteeseen kuuluu tuo välähdys todellista tietoisuutta. Siitä pitäen, kuin kaaduin puiden alle, aina siihen asti kunnes seuraavana iltana heräsin, muistan vain sen, että pääni oli ulkosalla, kasvot päin tuulta, jonka junan vauhti synnytti, nokihiukkasten suomiessa ja pistellessä minua, sillä välin kuin hengitin tarmoni takaa. Koko tahtoni oli keskittynyt hengittämiseen -- hengitin ilmaa niin syvin vedoin kuin suinkin taisin, pumppusin mahdollisimman suuren määrän ilmaa keuhkoihini mahdollisimman lyhyessä ajassa. Vain se voi pelastaa minut kuolemasta, minä olin uimari ja sukeltaja ja tiesin sen. Niinä hetkinä, jotka pysyin tajuissani, tunsin mitä sietämättömintä yhtämittaisen tukahtumisen tuskaa, mutta pidin kasvoni vasten tuulta ja nokea ja hengitin tarmoni takaa.

Muuta ei ole muistissani. Seuraavana iltana heräsin eräässä satamapuolen majapaikassa. Olin yksinäni. Lääkäriä ei oltu kutsuttu avukseni. Olisin varsin hyvin voinut kuolla siellä, sillä Nelson ja kaikki muutkin luulivat minun vain "nukkuvan pois humalani" ja olivat antaneet minun maata horrostilassa seitsemäntoista tuntia. Moni ihminen, kuten lääkärit kyllä tietävät, on kuollut whiskytuopillisen äkillisestä vaikutuksesta. Usein saa lukea pata juopon heittävän täten henkensä vedonlyönnin tähden. Mutta minä en sitä tietänyt... silloin. Ja niin sain oppia senkin, en suikaan minkään hyveen tai miehuullisuuden, vaan pelkästään suopean onnen ja terveyteni avulla. Jälleen terveyteni oli vienyt voiton Tuliliemestä. Olin välttänyt taasen surmanpaulan, ryöminyt uuden rämeen poikki ja vaarallisella tavalla saavuttanut tietämyksen, joka teki minulle mahdolliseksi juoda viisaasti monet vuodet eteenpäin.

Hyvä jumala! Siitä on nyt kaksikymmentä vuotta, ja minä olen yhä vielä elossa. Ja minä olen nähnyt paljon, toimittanut paljon, kokenut paljon siitä kuluneina kahtena vuosikymmenenä. Ja minua pöyristyttää ajatellessani, kuinka ahtaalla silloin olin, kuinka olin menettämäisilläni tämän viidenneksen vuosisataa, jonka olen saanut osalleni. Eikä suinkaan ollut Tuliliemen oma vika, ettei hän saanut minua voitetuksi tuona Hancockin palokunnan paraati-iltana.

VIIDESTOISTA LUKU

Varhain talvella 1892 minä päätin lähteä merille. Tähän oli varsin vähän syynä kokemus, jonka olin saanut Hancockin palokunnan paraatissa. Minä ryypin yhä vielä ja kävin tiheään kapakoissa -- suoraan sanoen elin kapakoissa. Whisky oli minun käsitykseni mukaan vaarallista, mutta ei suinkaan itsessään pahaa. Ihmisiä kuoli whiskyyn; mutta hukkuihan kalastajiakin mereen, maankiertäjiä putosi junain alle ja murskautui mäsäksi. Pitääkseen puoliaan tuulta ja aaltoja, junia ja kapakoita vastaan ihmisen täytyi käyttää arvostelukykyään. Juoda itsensä humalaan miesten lailla kävi kyllä päinsä, mutta se oli tehtävä tajulla. Puolituopittain en enää ryyppäisi whiskyä.

Päätökseni lähteä merille kypsytti varsinaisesti se seikka, että sain ensimäisen aavistuksen siitä kuolintiestä, jota Tuliliemi pitää yllä palvelijoitaan varten. Selvästi en sitä tosin nähnyt, ja siinä oli kaksi vaihetta, jotka siihen aikaan hiukan sotkeutuivat toisiinsa. Tarkatessani niitä ihmisiä, joiden parissa seurustelin, en voinut olla huomaamatta, että meidän viettämämme elämä oli paljoa tuhoisampaa kuin tavallisen ihmisen.

Häiriten siveellisyyttä Tuliliemi yllytti ihmisiä rikoksiin. Kaikkialla näin miesten humalaisina tekevän sellaista, mikä selvällä päällä ei olisi juolahtanutkaan heidän mieleensä. Eikä tämä suinkaan ollut kaikkein pahinta. Surkeinta oli hinta, mikä siitä oli suoritettava. Rikos oli tuhoavaa luonteeltaan. Kapakkaveikot, joiden seurassa ryypin ja jotka raittiina olivat kelpo tovereita ja hyvänsuopia, tekivät juovuspäissään mitä väkivaltaisimpia ja mielettömimpiä tekoja. Ja sitten he joutuivat poliisin kynsiin ja katosivat meidän näköpiiristämme. Toisinaan kävin heidän luonaan tyrmässä lausumassa jäähyväiset, ennenkuin he matkasivat lahden toiselle puolen vangin juovikkaaseen asuun pukeutuakseen. Ja tuon tuostakin sain kuulla saman selityksen: _En olisi tehnyt sellaista, ellen olisi ollut juovuksissa_. Ja toisinaan tapahtui Tuliliemen velhovoiman vaikutuksesta mitä kamalimpia tekoja -- tekoja, jotka pöyristyttivät minunkin paatunutta sydäntäni.

Toisen vaiheen surmantietä muodostivat parantumattomat juopot, joiden tapana oli heittää tallukat taivasta kohti ilman mitään näennäistä syytä. Kun he sairastuivat, vaikkapa vain joutaviinkin tauteihin, joista tavallinen ihminen voi varsin helposti suoriutua, he joutuivat pian tappiolle. Toisinaan heidät löydettiin hoitoa puuttuvina ja kuolleina vuoteissaan; joskus heidän ruumiinsa ongittiin ylös vedestä; ja välistä oli kysymyksessä vain pelkkä tapaturma, kuten esimerkiksi silloin, kuin Bill Kelly, purkaessaan humalaisena lastia, sai sormensa murskatuksi -- siinä olisi yhtä hyvin voinut mennä hänen päänsä.

Näin pohdin tilannettani ja havaitsin, että olin joutumassa huonoille teille. Ne johtivat liian joutuisasti kuolemaa kohti, eikä sellainen soveltunut minun nuoruudelleni eikä elämänhalulleni. Tästä vaarallisesta elämänlaadusta voi vapautua vain yhdellä tapaa, siitä täytyi pyrkiä erilleen. Hylkeenpyynti-alukset talvehtivat San Franciscon lahdessa, ja kapakoissa minä tapasin laivureita, laivamiehiä, pyyntimiehiä, erämiehiä ja soutajia. Kohtasin kerran hylkeenpyytäjä Pete Holtin ja suostuin rupeamaan hänen soutajakseen ja pestautumaan mihin alukseen hyvänsä hänen valintansa mukaan. Ja minun täytyi paikalla tyhjentää puolikymmentä lasia Pete Holtin kera ja siten vahvistaa meidän sopimuksemme.

Ja heti heräsi minussa tuo vanha rauhattomuus, jonka Tuliliemi oli saanut vaivutetuksi uneen. Havaitsin Oaklandin sataman kapakkaelämän toden teolla tympäisevän minua ja kummastelin, että olin konsanaan löytänyt siinä mitään viehättävää. Tuon kalmantien kuvan väikkyessä mielessäni aloin myöskin pelätä, että minulle tapahtuisi jotain onnetonta ennen lähtöpäivää, joka oli määrätty tammikuuksi. Elin varovaisemmin, ryyppäsin vähemmän ja lähdin kotiin useammin kuin ennen. Milloin juomingit yltyivät ylen hurjiksi, minä livistin tieheni. Kun Nelson joutui juopotteluvimmansa valtaan, minun onnistui päästä Hänestä erilleni.

Tammikuun 12 päivänä 1893 minä täytin seitsemäntoista vuotta, ja saman kuun 20 päivänä minä allekirjoitin sopimuksen, joka sitoi minut _Sophie Sutherlandiin_, kolmimastoiseen kuunariin, jonka oli määrä purjehtia Japanin rannikolle. Ja luonnollisesti meidän oli ryypättävä tämän tapahtuman kunniaksi. Joe Vigy antoi minulle rahoja maksuosoituksestani; Pete Holt tarjosi ja minä tarjosin ja Joe Vigy tarjosi ja toisetkin erämiehet tarjosivat. Niin, sellainen on tapa miesten keskuudessa, ja kuinka olisin minä, juuri seitsemäntoista vuotta täyttänyt nuorukainen, kieltäytynyt ottamasta osaa näiden oivien, reippaiden, varttuneiden miesten elämään.

KUUDESTOISTA LUKU

_Sophie Sutherlandilla_ ei ollut laisinkaan tilaisuutta ryypätä, ja meillä oli viidenkymmenen yhden vuorokauden pituinen ihana purjehdusmatka laskiessamme luoteisen meriliikenne-alueen eteläistä reittiä myöten Bonin-saarille. Tämän erillään sijaitsevan ryhmän, joka kuuluu Japanille, olivat amerikkalaiset ja kanadalaiset hylkeenpyynti-laivastot valinneet yhtymäpaikaksi. Siellä ne täyttivät vesivarastonsa ja korjasivat vauriot, ennenkuin ryhtyivät satapäiväiseen hävitysretkeensä, vainoten hyljelaumoja Japanin pohjoisrannikolta aina Behringin merelle asti.

Tämä viidenkymmenen yhden päivän pituinen purjehdusmatka ja täydellinen raittius olivat saattaneet minut oivalliseen tilaan. Elimistöni oli tunkenut alkoholin pois itsestään, ja siitä hetkestä pitäen, kuin matka alkoi, en ollut tuntenut vähintäkään ryypyn tarvetta. Epäilen, tokko edes tulin ajatelleeksikaan ryyppyä. Tietenkin keskustelu kanssissa kohdistui usein ryyppäämiseen ja miehet kertoivat jännittävimmistä tai lystillisimmistä juopottelutilaisuuksistaan, muistaen suurella mielihyvällä sellaisia tapahtumia paljoa selvemmin kuin muita tilaisuuksia seikkailurikkaan elämänsä varrelta.

Kanssissa vallitsi vanhempana miehenä viisikymmen-vuotias lihava Louis. Hän oli rappiolle joutunut laivuri. Tuliliemi oli ajanut hänet karille, ja nyt hän sai päättää elämänuransa siellä, missä sen oli aloittanutkin, nimittäin kanssissa. Hänen kohtalonsa teki minuun syvän vaikutuksen. Tuliliemi sai aikaan muutakin kuin miehen surman. Louista hän ei ollut tappanut. Hän oli tehnyt paljoa pahempaa. Hän oli riistänyt mies paralta vallan ja aseman ja kaiken mukavuuden, ristiinnaulinnut hänen ylpeytensä ja tuominnut hänet kokemaan tavallisen merimiehen kovia päiviä, joita kestäisi niin kauan kuin hän jaksaisi hengittää -- ja sitä näytti vielä voivan jatkua varsin pitkälti.