Part 6

Kun minä ilmoitin Scottylle mielipiteeni siitä, että hän oli ottanut selkäänsä Ranskan Ranssin kaltaiselta: ukko rähjältä, mekin jouduimme käsirysyyn ja lisäsimme puolestamme juhlanviettoa omalla numerollamme. Ja Scotty otti eron toimestaan minun aluksessani ja poistui yöllä vieden mukanaan kaksi minun vaipoistani. Yön kuluessa, osterirosvojen lojuessa täyshumalassa kojuissaan, kuunari ja _Peura_ joutuivat nousuveden valtaan ja kieppuivat ympäri ankkuriaan. Lohipursi, joka oli yhä vielä täynnä kiviä ja vettä, jäi pohjaan.

Varhain aamulla kuulin hurjia huutoja _Peuralta_. Syöstessäni ulos kolean harmaaseen aamuun kohtasin, näyn, joka sai sataman nauramaan päiväkausia. Kaunis lohipursi makasi kovalla hiekalla aivan litteäksi painuneena, ja sen päälle olivat kapsahtaneet Ranskan Ranssin kuunari ja _Peura_. Onnettomuudeksi lohipurren tukeva tammirunko oli murskannut kaksi _Peuran_ kylkilaudoista. Kohoava luode oli virrannut sisään aukosta ja herättänyt Nelsonin pistäytymällä hänen kojuunsa. Minä ryhdyin auttamaan, me pumppusimme _Peuran_ vedestä vapaaksi ja korjasimme vamman.

Sitten Nelson valmisti aamiaisen ja syödessämme me pohdimme tilannetta. Hän oli masentunut ja samaten minäkin. Tuosta surkeasta lautaröykkiöstä, joka virui hiekkarannalla meidän edessämme, ei koskaan maksettaisi viidenkymmenen dollarin palkkiota. Hänellä oli haava kädessä, eikä aluksessa ollut miehistöä. Minulta oli isopurje palanut ja apuri karannut. "Mitäs arvelet, jos lyötäisiin yhteen?" Nelson kysäisi. -- "Olkoon menneeksi", minä vastasin. Ja siten minä sain toverikseni Nuoren Kissan, koko seudun hurjimman, hulluimman pukarin. Me lainasimme Johnny Heinholdilta rahaa varustaaksemme aluksemme muonalla, täytimme vesitynnyrimme ja purjehdimme samana päivänä osterisärkille.

KAHDESTOISTA LUKU

En ole koskaan katunut noita hurjan hulluja kuukausia, jotka vietin Nelsonin seurassa. Hän osasi purjehtia jos kukaan, vaikka pelästyttikin jokaisen, ken hänen mukanaan liikkui vesillä. Hänen suurimpia ilojaan oli ohjata niin lähelle vaaraa, että tuuma tai hetkinen lisää olisi tuottanut tuhon. Hänen ylpeytensä oli tehdä sellaista, mitä ei yksikään toinen olisi uskaltanut koettaakaan. Hänet oli vallannut itsepäinen kiihko purjehtia täysin purjein, eikä _Peuralla_ reivattu kertaakaan sinä aikana, jonka vietin hänen seurassaan, oli tuuli kuinka ankara tahansa. Eikä se myöskään ollut koskaan kuivana. Oaklandin satamavedet me hylkäsimme ja lähdimme laajemmille ulapoille seikkailuja etsimään.

Ja tämän loistavan vaiheen elämässäni tuotti minulle Tuliliemi. Mutta samalla haavaa minun täytyy häntä syyttää. Minä janosin seikkailujen hurjaa elämää, ja sen saatoin saavuttaa ainoastaan Tuliliemen välityksellä Sellainen oli niiden miesten tapa, jotka elivät oikeata elämää. Jos minua halutti elää oikeata elämää, sen täytyi tapahtua heidän tavallaan. Juuri ryyppäämistä sain kiittää siitä, että pääsin Nelsonin toveriksi ja osakumppaniksi. Jos olisin vain juonut sen oluen, jonka hän oli maksanut, tai jos olisin kerrassaan kieltäytynyt juomasta, ei hän olisi milloinkaan valinnut minua laivatoverikseen. Hän halusi kumppania, joka pysyi hänen rinnallaan niin hyvin juomingeissa kuin työssäkin.

Heittäydyin kokonaan tämän elämän valtaan ja omaksuin sen väärinkäsityksen, että Tuliliemi vaati ryhtymään hurjiin juominkeihin, missä vähitellen oli kohottava eri vaiheiden kautta, joita vain teräksinen terveys saattoi kestää, lopulliseen tylsyyteen ja eläimelliseen tiedottomuuteen. Minä en pitänyt väkijuomien mausta, joten join yksinomaan humaltuakseni, tullakseni toivottomasti, auttamattomasti juovuksiin. Ja minä, joka olin säästellyt ja käynyt kauppaa kuin Shylock ja saanut lumppukauppiaatkin kyyneliä vuodattamaan, minä, joka olin kauhistunut, kun Ranskan Ranssi yhdellä kertaa kulutti kahdeksankymmentä senttiä kahdeksan miehen whiskyyn, minä heittäydyin tuhlaamaan välittäen rahasta vähemmän kuin yksikään toinen.

Muistan erään illan, jolloin lähdin Nelsonin kanssa maihin. Taskussa minulla oli sata kahdeksankymmentä dollaria. Aikomukseni oli ostaa ensin vähän vaatteita ja sitten kustantaa muutamia ryyppyjä. Vaatteet minä tarvitsin. En omistanut muita kuin ne, mitkä sillä haavaa olivat ylläni, nimittäin: parin merisaappaita, jotka kohtalon sallimuksesta päästivät veden ulos yhtä nopeasti kuin se virtasi sisään, parin viidenkymmenen sentin suojushousuja, neljänkymmenen sentin puuvillapaidan ja sadelakin. Hattua minulla ei ollut, joten täytyi käyttää sadelakkia, ja vielä on otettava huomioon, etten ole luettelossa maininnut mitään alusvaatteita enkä sukkia. Sellaisia ei minulla ollut laisinkaan.

Joutuaksemme myymälöihin, joista saattoi ostaa vaatteita, meidän oli kulkeminen muutamien kapakoiden ohi. Niin tilasin ensin ryyppyjä. Vaatemyymälöihin saakka en ennättänyt laisinkaan sillä matkalla. Aamulla palasin alukseen tyhjänä, myrkytettynä, mutta tyytyväisenä, ja me nostimme heti purjeet. Minulla oli vain ne vaatteet, joissa olin lähtenyt maihin, eikä sadasta kahdeksastakymmenestä dollarista ollut jäljellä senttiäkään. Niistä, jotka eivät ole koskaan sellaista koettaneet, saattanee tuntua mahdottomalta, että nuorukainen voi kahdessatoista tunnissa kuluttaa kokonaista sata kahdeksankymmentä dollaria väkijuomiin. Minä tunnen tämän asian paremmin.

Eikä minua kaduttanut laisinkaan. Minä olin ylpeä. Olin osoittanut, että kykenin tuhlaamaan kuin parahin mies. Voimakkaiden miesten parissa olin itse osoittautunut voimakkaaksi. Olin jälleen turvannut oikeuteni arvonimeen "Prinssi", kuten usein ennenkin oli tapahtunut. Menettelyni on myöskin käsitettävä osittain jonkinlaiseksi vastavaikutukseksi lapsuuteni niukkoja oloja ja ylenmääräistä työtä kohtaan.

Mahdollisesti minussa vallitsi tiedottomana ajatus: parempi on hallita juoppojen parissa prinssinä kuin raataa kaksitoista tuntia päivässä koneen ääressä kymmenen sentin tuntipalkasta. Tehdastyössä ei ole mitään purpuranhohteisia vaiheita. Mutta ellei sadan kahdeksankymmenen dollarin kuluttaminen kahdessatoista tunnissa ole purpuranhohteinen vaihe, niin haluaisinpa tietää, mikä sitten on sellainen.

Jätän mainitsematta useita yksityisseikkoja tämänaikaisesta seurustelustani Tuliliemen parissa ja otan puheeksi vain sellaiset tapahtumat, jotka luovat valoa hänen menettelytapoihinsa. Kolme seikkaa teki minulle mahdolliseksi jatkaa tätä hillitöntä juomista: ensiksi, suuremmoinen terveys, keskinkertaista paljoa parempi; toiseksi, terveellinen raitis elämä vesillä; ja kolmanneksi, se seikka että join säännöttömästi. Vesillä liikkuessamme me emme kuljettaneet milloinkaan väkijuomia mukanamme.

Maailma avautui minulle avautumistaan. Tunsin jo useita satoja maileja sen vesiteistä ja rannoilla sijaitsevia kaupunkeja, kauppaloita ja kalastajakyliä. Mielihalu kuiskasi korvaan: kauemmaksi, kauemmaksi. En ollut vielä löytänyt, mitä etsin. Etäällä oli tarjona enemmän. Mutta tämäkin osa maailmaa oli jo liikaa Nelsonille. Hän kaipasi takaisin Oaklandin rakastetuille satamavesille, ja kun hän päätti palata sinne, me erosimme kaikessa ystävyydessä.

Valitsin nyt päämajakseni Benician vanhan kaupungin, joka sijaitsee Carquinez-salmen rannalla. Rantaan oli rakennettu ryhmä kalastajamökkejä, ja niissä eleli joukko hengenheimolaisia, juoppoja ja maankiertäjiä, joiden seuraan nyt liityin. Oleskelin maissa pitempiä eriä, välitöiksi ottaen osaa lohenkalastukseen tai käyden kalastuspoliisinapulaisena tarkastusretkillä pitkin jokea taikka lahdella, ja minä join enemmän ja perehdyin enemmän ryyppäämiseen. Pidin puoleni kenen rinnalla tahansa, ottaen ryypyn ryypystä; ja usein join enemmän kuin osalleni joutui osoittaakseni miehevyyttäni. Kun tiedoton raatoni aamulla selviteltiin irti kuivamaan ripustetuista verkoista, joihin tylsänä ja sokeana olin ryöminyt edellisenä yönä, ja kun kalastajakylä sitten pohti tätä asiaa hihittäen ja nauraen ja uudelleen ryypäten, tunsin itseni varsin ylpeäksi. Ne olivat todellisia urostekoja.

Ja kun en kerran kolmeen viikkoon nähnyt selvää päivää, luulin varmasti kohonneeni huippuun asti. Ei uskoisi kenenkään pääsevän siinä suhteessa pitemmälle. Minun oli jo aika siirtyä toisaalle. Sillä aina, olinpa juovuksissa tai selvä, kohosi syvällä tietoisuudessani kuiskaus, ettei tämä juopotteleminen ja vähäisellä lahdella seikkaileminen ollut suurinta elämässä. Tämä kuiskaus oli minulle onneksi. Satuin olemaan sellaista tekoa, että saatoin aina kuulla sen kutsuvan minua ulos, kauas maailmalle. Se ei ollut mitään sukkeluutta minun puoleltani. Se oli uteliaisuutta, oppimisen halua, rauhattomuutta ja sellaisten ihmeellisten seikkain etsintää, jotka olivat jollakin tapaa minulle kangastaneet tai ounastuneet mielessäni. Mitä tämä elämä merkitsi, minä tiedustelin, jos ei siinä ollut tämän enempää? Ei, siinä oli jotain muuta, jossain kaukana. (Ja kun ottaa lukuun paljoa myöhemmän kehitykseni juomarina, tämä kuiskaus, lupaus johtaa elämän pohjalla piileväin asiain perille on otettava huomioon, sillä sen oli määrä suorittaa varsin surkea osa minun kamppaillessani myöhemmin Tuliliemen kanssa.)

Päätökseeni lähteä liikkeelle vaikutti ratkaisevasti muuan Tuliliemen kepposista, suunnaton, uskomaton kepponen, joka paljasti minulle ennen aavistamattomia humalatilan syövereitä. Eräiden hurjien juominkien jälkeen minä hoipuin kello yhden aikaan aamulla satamalaiturin päähän sidottuun purteen aikoen käydä siinä nukkumaan. Vuorovesi virtasi Carquinez-salmessa kuin myllyruuhessa, ja luode oli kiihkeimmillään, kun kupsahdin veteen. Laiturilla ei ollut ketään, ei myöskään purressa. Virta kuljetti minut mukanaan. Se ei säikähdyttänyt minua. Tapaturma tuntui minusta ihastuttavalta. Olin aimo uimari ja veden kosketus lauhdutti polttavaa ruumistani kuin viileä vaate. Ja sitten Tuliliemi teki minulle mielettömän kepposensa. Minut valtasi äkkiä tolkuton halu lähteä liikkeelle pakoveden mukana. En ollut koskaan ollut sairaalloinen mieleltäni. Päähäni ei ollut milloinkaan pälkähtänyt itsemurha-ajatusta. Ja kun nyt kävi niin, se tuntui minusta hienolta, loistavalta saavutukselta, lyhyen, mutta mielenkiintoisen elämäni suuremmoiselta päätökseltä. Minä, joka en ollut konsanaan tuntenut tytön tai vaimon tai lapsen rakkautta, joka en ollut milloinkaan leikkinyt taiteen avarilla kisakentillä, en kiivennyt filosofian viileisiin korkeuksiin enkä nähnyt loistavaa maailmaa enempää kuin neulannupin verran, minä päätin, että siinä olikin kaikki, että olin nähnyt kaiken, kokenut kaiken, ollut itse kaikkea mikä oli jonkin arvoista, ja että nyt oli aika lakata olemasta. Tämä oli Tuliliemen kepponen, hän sitoi minut mielikuvitukseni kahleilla ja huumattuaan aivoni myrkyllä raahasi minua kuolemaa kohti.

Oh, hän puhui niin vakuuttavasti. Olin todellakin kokenut kaiken elämässä eikä sillä ollut suurtakaan arvoa. Ylintä ja parasta oli se eläimellinen humala, jonka vallassa olin elänyt kuukausimääriä (tätä oli seurannut alentumisen tunne ja vanha vakaumus syntisyydestä), ja saatoin hyvin käsittää, minkä arvoinen se oli. Kaikki nuo murtuneet juopot ja maankiertäjät, joille olin kustantanut ryyppyjä, osoittivat minulle, mitä elämästä oli jäljellä. Haluttiko minua muuttua heidän kaltaisekseen? Tuhat kertaa ei. Ja minä vuodatin murheen kyyneliä ihanan nuoruuteni tähden, joka nyt oli pakoveden mukana matkalla häviötä kohti. (Kukapa ei olisi nähnyt alakuloista, itkeskelevää juoppoa? Heitä tapaa kaikissa kapakoissa, ja elleivät he keksi ketään muuta vaivojensa kuuntelijaksi, he kertovat niitä kapakoitsijalle, joka saa kuuntelemisestaan maksun.)

Vesi oli ihanaa. Tämä oli miehen tapa kuolla. Tuliliemi vaihtoi sävelen, jota hän soitteli väkijuomain huumaamissa aivoissani. Pois kyyneleet ja katumus. Edessä oli sankarin kuolema, sankarin oman tahdon ja käden aiheuttama. Ja niin viritin kuolinlauluni ja kaiuttelin sitä täysin rinnoin, kun veden loiskina salakareja vastaan muistutti minua välittömästä tilanteestani.

Benician kaupungin alapuolella, missä Solanon telakka työntyy ulohtaalle, väylä laajenee "Turnerin venevalkamaksi", kuten merenkulkijat sitä nimittävät. Minä olin joutunut rantaluoteeseen, joka vyöryi Solanon telakan ohitse valkamaan. Vanhastaan tiesin, kuinka voimakkaaksi kurimus muodostui, kun luode kiersi Vainajan saaren ympäritse ja vyöryi suoraa päätä telakkaa kohti. Minua ei haluttanut joutua noiden paalujen joukkoon Se ei olisi ollut laisinkaan hauskaa, ja saattaisi kulua kokonainen tunti, ennenkuin pääsisin vapaaksi vuoroveden matkaan.

Riisuuduin vedessä ja pyrin voimakkain vedoin suorakulmaisesi virran poikki. Enkä tauonnut, ennenkuin telakan valoista tiesin joutuneeni turvallisille vesille. Silloin käännyin selälleni lepäämään. Uinti oli ollut ankaraa ja kului hetkinen, ennenkuin kykenin jälleen hengittämään vapaasti.

Olin haltioissani, sillä minun oli onnistunut välttää kurimus. Viritin jälleen kuolinlauluni -- myrkyn huumaaman nuorukaisen tilapäisesti keksimän sekasotkun. "Älä laula ... vielä", kuiskasi Tuliliemi. "Solanossa tehdään työtä kaiken yötä. Telakassa on rautatieläisiä. He kuulevat sinut ja tulevat veneellä sinua pelastamaan, etkä sinä halua laisinkaan tulla pelastetuksi." En halunnutkaan. Mitä kummia? Riistettäisiinkö minulta sankarikuolema? Ei milloinkaan. Ja minä makasin selälläni tähtiyössä, katsellen tuttujen telakkavalojen liukuvan ohitse, punaisten, vihreiden ja valkoisten tulien, ja lausuen murheelliset, hellämieliset jäähyväiset niille kaikille, jokaiselle erikseen.

Jouduttuani selville vesille keskiväylään, aloin taasen laulaa. Toisinaan uin muutamia vetoja, mutta pääasiallisesti tyydyin kellumaan ja uneksimaan pitkiä humalaisia unia. Ennen päivän koittoa kolea vesi ja aika olivat selvittäneet pääni kyllin ruvetakseni utelemaan, missä osassa väylää oikeastaan olin, ja myöskin arvelemaan, eikö vuorovesi ennättäisi kääntyä ja kuljettaa minua takaisin, ennenkuin joutuisin San Pablon lahteen.

Sen jälkeen havaitsin olevani peräti uuvuksissa ja kylmästä kangistunut. Nyt olin myöskin täysin selvä enkä tuntenut vähintäkään halua hukkua mereen. Saatoin erottaa Contra Costa rannalla sijaitsevan Selbyn sulaton sekä Mare-saaren majakan. Ryhdyin uimaan Solanon rantaa kohti, mutta olin jo liian heikko ja kankea. Matka edistyi niin vähän ja vaati niin tuskallista ponnistusta, että herkesin uimasta ja tyydyin kellumaan, vetäisten vain silloin ja tällöin säilyttääkseni tasapainoni vuoroveden laineissa, jotka kävivät yhä kiihkeämmiksi veden pinnalla. Ja nyt minua alkoi pelottaa. Olin selvinnyt humalasta enkä halunnut kuolla. Keksin kymmeniä syitä, jotka yllyttivät elämään edelleen Ja mitä enemmän syitä löysin, sitä todennäköisemmältä tuntui, että kaikesta huolimatta hukkuisin veteen.

Vietettyäni neljä tuntia vedessä aamunkoitto tapasi minut arveluttavassa tilassa Mare-saaren seutuvilla, missä Vallejo-salmen ja Carquinez-salmen vuolaat luodevirrat kamppailivat keskenään ja juuri sillä haavaa taistelivat myöskin nousuvettä vastaan, joka ryntäsi niitä kohti San Pablon lahdesta. Oli noussut rivakka tuuli, suuhuni loiskui yhtä mittaa äreitä pikku laineita ja minä aloin jo nieleskellä suolavettä. Taitavana uimarina tiesin loppuni olevan lähellä. Ja sitten saapui vene, jolla muuan kreikkalainen kalastaja pyrki Vallejoon. Jälleen olin pelastunut Tuliliemen vallasta terveyteni ja ruumiillisten voimaini avulla.

Sallittakoon minun ohi mennen mainita, ettei tämä mieletön kepponen, jonka Tuliliemi minulle teki, ole laisinkaan harvinainen ilmiö. Luotettava tilasto hänen aiheuttamistaan itsemurhista herättäisi numeroillaan kammoa. Minun päähänpistoni surmata itseni oli kyllä harvinainen, sillä olin terve, normaalinen, nuori, täynnä elämäniloa. Mutta on otettava huomioon, että se sattui pitkällisen juopottelun jälkeen, jolloin hermoni ja aivoni olivat hirvittävässä määrin myrkytetyt, ja että draamallinen, romanttinen puoli mielikuvitustani, joka väkijuomista oli hullaantunut mielipuolisuuteen asti, hurmaantui moisesta ajatuksesta. Mutta vanhemmat, mieleltään sairaammat juomarit, elämän kolhimat ja kaikki toiveensa menettäneet raukat, jotka surmaavat itsensä, tekevät sen tavallisesti pitkällisen ryyppimisen jälkeen, jolloin heidän hermonsa ja aivonsa ovat kauttaaltaan myrkyn saastuttamat.

KOLMASTOISTA LUKU

Sitten lähdin Beniciasta, missä Tuliliemi oli ollut tuhoamaisillaan minut, ja siirryin laajemmille aloille totellen kuiskausta, joka kehotti etsimään kauempaa elämästä. Missä hyvänsä liikuskelin, aina matka kulki alkoholin kastamia teitä pitkin. Miehet kerääntyivät yhä kapakkoihin. Ne ovat köyhälistön seurataloja, ainoita seurataloja, joihin minulla oli pääsy. Kapakoissa voin saada tuttavia. Saatoin käydä niihin ja puhutella ketä tahansa. Vieraissa kaupungeissa, joihin matkallani jouduin, kapakka oli ainoa paikka, mihin minun kannatti mennä. Heti sinne päästyäni en ollut yhdessäkään kaupungissa muukalainen.

Sallittakoon minun tässä kertoa kertomus, joka on niin verekseltä ajalta kuin viime vuodelta. Valjastin neljä hevosta kevyiden rattaiden eteen, otin Charmianin mukaan ja ajelin puolineljättä kuukautta Kalifornian ja Oregonin villeimmissä vuoristoseuduissa. Joka aamu suoritin säännöllisesti päivätyöni sepittämällä kaunokirjallisia tuotteita. Sen tehtyäni ajoin keskipäivän ja iltapäivän seuraavaan pysähdyspaikkaan. Mutta pysähdyspaikat sijaitsivat varsin epäsäännöllisten välimatkain päässä ja tiet olivat peräti moninaisessa kunnossa, joten oli aina pakko suunnitella ennakolta seuraavan päivän ajomatka ja työ. Minun täytyi tietää, milloin oli lähdettävä liikkeelle, voidakseni ryhtyä kirjoittamaan niin varhain, että ennätin suorittaa päivätyöni. Milloin edessä sattui olemaan pitkä ajomatka, minä nousin työskentelemään kello viideltä aamuisin. Kevyempinä ajopäivinä saatoin viivytellä kello yhdeksään asti, ennenkuin tartuin kynään.

Mutta miten kävi päinsä suunnitella? Niin pian kuin olin saapunut kaupunkiin ja toimittanut hevoset yöteloille, poikkesin tallista hotelliin kulkiessani johonkin kapakkaan. Ennen kaikkea muuta ryyppy -- no, minä halusin saada ryypyn, mutta ei pidä myöskään unohtaa, että haluten saada selkoa asioista minä olin juuri tällä tapaa oppinut haluamaan ryyppyä. No niin, kaikkein ensinnä ryyppy. Sitten kapakoitsijalle: "Ottakaapa itsekin lasi." Ja sitten juodessamme alan tiedustella teistä ja matkan varren pysähdyspaikoista.

"Malttakaas", virkkaa kapakoitsija, "meillä on Tarwater Dividen poikki johtava tie. Se on tavallisesti ollut hyvässä kunnossa. Minä matkasin sitä neljättä vuotta sitten. Mutta tänä kevännä se joutui tukkoon... Odottakaas nyt, minä kysäisen Jerryltä --" Ja kapakoitsija käännähtää ja puhuttelee miehiä, jotka istuvat pöydän ääressä tai hiukan kauempana nojaavat myymäläpöytään, Jerryä, Tomia, Billiä tai muita sellaisia "Sanohan, Jerry, missä kunnossa on Tarwaterin tie nykyään? Sinähän kävit viime viikolla Wilkinsin luona."

Ja sillä välin kuin Bill tai Jerry tai Tom ryhtyy panemaan aivojansa käyntiin ja hellittämään kieltään siteistä, minä ehdotan, että hän ottaisi meidän kerallamme lasillisen. Sitten aletaan keskustella tämän tai tuon tien sopivaisuudesta, parhaista pysähdyspaikoista, rikkaimmista taimenpuroista ynnä muusta sellaisesta. Yhä useampi miehistä yhtyy pakinaan ja ryyppyjä tarjotaan lisää.

Pari, kolme kapakkaa lisää, niin joudun varsin hilpeälle tuulelle ja opin tuntemaan melkein joka miehen kaupungissa, kaikki kaupungin asiat ja melkoisen osan ympäristöäkin. Tunnen asianajajat, sanomalehdentoimittajat, liikemiehet, paikalliset politikoitsijat, siellä vierailevat maanviljelijät, metsästäjät ja kaivosmiehet, niin että kun illalla käyskentelen Charmianin kanssa pääkadulla, hänellä on syytä kummeksua, kuinka runsaasti minulla on tuttavia tuiki vieraassa kaupungissa.

Tämä olkoon todistukseksi palveluksesta, jonka Tuliliemi tekee, palveluksesta, jonka kautta hän kartuttaa valtaansa ihmisten keskuudessa. Ja samaten on kaikkina näinä vuosina ollut laita kautta kaiken maailman, minne hyvänsä lienenkin joutunut. Olkoon kysymyksessä ranskalainen kabaretti Quartier Latinissa, kahvila jossain mitättömässä italialaisessa kaupungissa, merikaupungin jätkäkrouvi tai jokin klubi whisky-sooda-laseineen; aina minä tapaan ihmisiä, joudun kosketukseen ja opin tuntemaan juuri sellaisissa paikoissa, missä Tuliliemi välittää tuttavuuksia. Ja hyvinä vastaisina aikoina, jolloin Tuliliemi on karkoitettu maailmasta muiden raakalaisten kera, on kapakan sijaan luotava jokin toinen laitos, saatava toinen kokouspaikka, missä vieraat ihmiset joutuvat tekemisiin toistensa kanssa ja oppivat tuntemaan toisiaan.

Mutta palaan kertomukseeni. Kun käänsin selkäni Benicialle, johti tieni jälleen kapakkain kautta. En ollut luonut mitään siveellisiä teorioita juomistavastaan, ja väkijuomat maistuivat minusta yhtä pahalle kuin ennenkin. Mutta minä olin ruvennut tuntemaan kunnioittavaa epäluuloa Tulilientä kohtaan. En voinut unohtaa kepposta, jonka hän oli tehnyt minulle -- _minulle_, joka en halunnut kuolla. Ja niin join edelleen ja pidin tarkoin silmällä Tulilientä, ja päätin vastaisuudessa voimakkaasti torjua kaikki itsemurha-kiusaukset.

Vieraissa kaupungeissa tein heti tuttavuuksia kapakoissa. Kun vaeltelin maankiertäjänä eikä minulla ollut varaa kustantaa itselleni vuodetta yöksi, silloin kapakka oli ainoa paikka, joka otti minut vastaan ja tarjosi minulle tuolin takkavalkean ääressä. Saatoin mennä kapakkaan ja peseytyä, harjata vaatteeni ja sukia tukkani. Ja kapakat olivat aina niin vietävän mukavia laitoksia. Niitä tapasi kaikkialla läntisessä kotimaassani.

Sillä lailla en olisi voinut astua vieraiden asumuksiin. Niiden ovet eivät olleet minulle avoimina, niiden liesien ääressä ei ollut minulle varattu paikkaa. Kirkkoja ja pappeja en ollut koskaan tuntenut. Ja se, minkä niistä tiesin, ei vetänyt minua niiden puoleen. Sitäpaitsi ei niiden yllä ollut mitään loistoa, ei romanttista väritystä, ne eivät luvanneet mitään seikkailuja. Ne olivat sitä lajia ilmiöitä, joiden yhteydessä ei koskaan tapahtunut mitään. Ne pysyivät aina samalla paikalla, järjestyksen ja järjestelmän ilmauksina, ahtaina, rajoitettuina, rajoittavina. Ne olivat vailla suuruutta, mielikuvitusta, toverillisuutta. Minä puolestani tahdoin oppia tuntemaan kelpo tovereita, teeskentelemättömiä ja avomielisiä, rohkeita ja tarpeen tullen hurjiakin -- avomielisiä ja avokätisiä, ei arkasydämisiä.

Ja tässä minun täytyy tehdä toinen syytös Tulilientä vastaan. Hän saa valtaansa juuri nämä ihmiset -- veikot, joissa on tulta ja tarmoa, suuruutta ja lämpöä ja parhaat ihmisten heikkouksista. Ja hän sammuttaa tulen ja jäykistää joustavuuden, ja milloin hän ei surmaa heitä viipymättä tai saata mielipuoleksi, hän raaistaa heidät, vääntää kieroon ja tuhoaa heidän luonteensa alkuperäisen hyvyyden ja hienouden.

Oh! -- minä puhun myöhemmän tuntemukseni perustalla -- taivas varjelkoon minua useimmista noita tavallisia miespuolisia ihmisolentoja, jotka eivät ole kelpo tovereita -- noista kylmäsydämisistä ja kylmäpäisistä, jotka eivät ryyppää, tupakoi, sadattele eivätkä tee juuri muutakaan, mikä on reipasta; jotka ovat kostonhaluisia ja purevia, koska eivät ole milloinkaan tunteneet heikoissa syissään elämän sykkivän ja kuohuvan yli äyräiden, saattaen heidät uhkarohkeiksi ja häikäilemättömiksi. Näitä ei tapaa kapakoissa, nämä eivät keräänny toivotonta asiaa puolustamaan, eivät harhaile seikkailujen poluilla, eivät rakasta Jumalan omien hurjien rakastavain tavoin. Heillä on kyllin puuhaa pitääkseen jalkansa lämpiminä, säilyttääkseen mielenrauhansa ja luodakseen itselleen tympäisevän menestyksen henkisellä keskinkertaisuudellaan.