Part 5

"Mistäpäin tuuli nyt puhaltaa?" hän kysäisi virnistäen luukusta.

"Olinhan vaan vähän jutustamassa Nelsonin kanssa", vastasin koettaen salata ylpeyttäni.

Sitten juolahti päähäni tuuma. Tässähän oli muuan samaa maata. Kun kerran olin päässyt selville asiasta, saattoi olla parasta toteuttaa se perin pohjin. "Tuleppa mukaan", virkoin, "niin käydään tyhjentämässä lasi Johnnyn kapakassa".

Matkalla tapasimme Näkin, joka oli menossa satamaan. Näkki oli Nelsonin työtoveri ja oiva, reima, komea, kolmikymmen-vuotias viiksiniekka -- täydellinen vastakohta liikanimelleen. "Tulkaapas mukaan ryypylle", minä ehdotin. Hän tuli. Ennätimme "Viimeiseen voiteluun", josta juuri astui ulos Pat, Kuningattaren veli.

"Minne matka?" minä tervehdin häntä. "Me käymme ottamassa lasin. Lähtekää mukaan." -- "Minä siellä juuri join", hän vastusteli. -- "No entä sitten -- otetaan yksi lisää", minä vastasin. Ja Pat suostui liittymään meidän seuraamme, ja minä voitin hänen suosionsa parilla lasillisella olutta. Sinä iltapäivänä minä opin paljon Tuliliemen tavoista. Hänessä piili jotain muutakin kuin se paha maku, minkä sai suuhunsa häntä nieleskellessään. Nyrpeä, äreä olento, joka uhkasi muuttua viholliseksi, oli kymmenen sentin polkuhinnasta käynyt hyväksi ystäväksi, vieläpä herttaiseksikin; hänen katseensa tulivat ystävällisiksi, ja meidän äänemme sulivat toisiinsa, kun jauhoimme satama- ja osterisärkkä-juttuja.

"Minulle pikku lasi, Johnny", virkoin, kun toiset olivat tilanneet suurimmat lasit. Minä virkoin sen tottuneen juomarin lailla, huolettomasti, ohimennen, ikäänkuin se ajatus olisi juuri pälkähtänyt päähäni. Kun nyt ajattelen asiaa, olen varma siitä, että ainoastaan Johnny Heinhold arvasi minut uusikoksi kapakkavieraiden joukossa.

"Mistä kummasta hän on nyt jo tullut hiprakkaan?" kuulin Lukin salavihkaa kysäisevän Johnnyltä.

"Hän on ryyppinyt täällä koko iltapäivän Nelsonin kanssa", Johnny vastasi.

En ollut kuulevinani sitä, mutta kylläpä tunsin itseni ylpeäksi. Tässähän yksin kapakoitsijakin julisti minut täys'mieheksi. _"Hän on ryyppinyt täällä koko iltapäivän Nelsonin kanssa."_ Mitä taikasanoja! Olutlasilla oli kapakoitsija lyönyt minut ritariksi!

Muistin, että Ranskan Ranssi oli tarjonnut ryypyn Johnnyllekin sinä päivänä, jolloin olin ostanut _Raketin_. Lasit olivat täynnä, ja me olimme valmiit tyhjentämään ne. "Ottakaapa itsekin, Johnny", minä virkoin kasvoillani sellainen ilme, kuin olisi aikomukseni kaiken aikaa ollut sanoa se, vaikka se olikin jäänyt näin myöhäiseksi, kun olin joutunut mielenkiintoiseen keskusteluun Näkin ja Patin kanssa.

Johnny loi minuun nopeasti terävän katseen, varmaankin havaiten, miten joutuin minä edistyin opinkäynnissäni, ja kaatoi itselleen sitten whiskyä yksityispullostaan. Tämä kirvelsi hetkisen säästäväisyystunnettani. Hän oli ottanut kymmenen sentin juoman, kun me muut tyhjensimme viiden sentin laseja! Mutta kipua kesti vain hetkisen. Minä tuomitsin koko tunteen epäjaloksi, muistin päätökseni enkä paljastanut heikkouttani.

"Taitaa olla parasta merkitä tämä minun tiliini", sanoin hänelle, kun lasit olivat tyhjennetyt. Ja tyytyväisyydekseni sain nähdä, että minun nimelleni varattiin tyhjä sivu ja siihen merkittiin meidän juomistamme kolmekymmentä senttiä. Ikäänkuin kultahohtoisen usvan läpi minun silmiini kuulsi tulevaisuus, jolloin tämä sivu olisi täynnä numerosarjoja, joista toiset olisivat ristiviivalla merkityt, toiset vielä avointa tiliä osoittamassa.

Minä tarjosin toistamiseen koko joukolle, ja sitten Johnny minun kummastuksekseni korvasi tuon kymmenen sentin juoman. Hän tarjosi meille ryypyn omasta puolestaan, ja minä laskin, että hän oli aritmeettisesti tasoittanut meidän tilimme varsin sopivasti. "Lähdetäänpä St. Louis Houseen", ehdotti Lukki ulos saavuttuamme. Pat, joka oli lapioinut hiiliä kaiken päivää, oli mennyt kotiin, ja Näkki oli poistunut _Peuralle_ illallista valmistamaan.

Ja niin Lukki ja minä lähdimme St. Louis Houseen -- minulle se oli ensimäinen käynti -- sangen suureen huoneistoon, jonne oli kokoontunut ainakin viisikymmentä henkilöä, enimmäkseen satamatyöläisiä. Ja siellä tapasin Juoppo-Kennedyn toistamiseen sekä Bill Kellyn; _Annien_ Smith, tuo revolveriniekka, puikahti myös sisään, ja samaten hiukkaista myöhemmin Nelson. Tapasin siellä useita muitakin, Vigyn veljekset, jotka omistivat tämän paikan, ja ylinnä muita Joe Goosen, jolla oli häijyt silmät, vinoon vääntynyt nenä ja kukalliset liivit, joka soitteli suupelillä kuin enkeli ja saattoi hurjistella niin, että yksinpä Oaklandin satamapuolenkin täytyi häntä ihailla.

Maksaessani juomista -- joita kyllä toisetkin puolestaan tarjoilivat -- välähti mielessäni ohimennen ajatus, ettei _Raketin_ tuloista riittänyt sinä viikkona paljoakaan Jennie mummon lainan lyhennykseksi. "Mutta viis' siitä", minä mietin, tai oikeammin Tuliliemi mietti minun puolestani. "Sinä olet mies ja sinä saat tutustua miehiin. Jennie mummo ei tarvitse rahojaan tuossa tuokiossa. Hän ei näe nälkää. Sen sinä tiedät varsin hyvin. Hänellä on enemmän rahaa pankissa. Anna hänen odottaa ja maksa hänelle takaisin vähitellen."

Ja siten sain oppia taas uuden piirteen Tuliliemen luonteesta. Hän haittaa moraalia. Vääryyden, joka selvällä päällä ollessa tuntuu mahdottomalta, tekee peräti helposti juovuspäissään. Toisin ei itse asiassa saatakaan tehdä, sillä Tuliliemen keksimä este asettuu muuriksi ihmisen välittömän halun ja aikojen kuluessa opitun siveellisyyden välille.

Karkoitin mielestäni Jennie mummon velan ja jatkoin seurustelua, joka maksoi minulle jonkun verran tuota vaivaista rahaa ja varsin ikävän humalan. En tiedä, kuka minut sinä iltana kuljetti kotiin ja toimitti vuoteeseen, mutta luullakseni sen teki Lukki.

KYMMENES LUKU

Ja niin voitin miehuuteni kannukset. Asemani satamassa ja osterirosvojen parissa muodostui viipymättä oivalliseksi. Minua pidettiin kelpo toverina ja lisäksi rohkeana veikkona. Ja siitä päivästä pitäen, jolloin istuin aprikoiden Oaklandin sataman pollarilla, en ole milloinkaan välittänyt paljoa rahasta. Sen koommin ei kukaan ole enää pitänyt minua saiturina, päin vastoin -- huolettomuuteni rahaan nähden tuottaa eräille, jotka minut tuntevat, melkoista huolta ja vaivaa.

Niin täydellisesti hylkäsin varemman säästäväisyyteni, että lähetin kotiin sanan pyytäen äitiä jakamaan kaikki kokoelmani naapuriston pojille. En edes viitsinyt ottaa selkoa siitä, kuka poika sai minkin kokoelman. Olin nyt mies ja pudistin yltäni kaiken, mikä sitoi minut poikuuteeni.

Maineeni kasvoi. Kun satamassa kerrottiin, miten Ranskan Ranssi oli koettanut ajaa minut upoksiin kuunarillaan ja kuinka minä olin seisonut _Raketin_ kannella ladattu kaksipiippuinen kädessäni, pitäen perää jaloillani ja pysytellen purtta kurssissaan, ja siten pakottanut hänet kääntämään peräsintä ja siirtymään tieltä, silloin satama arveli, että nuoruudesta huolimatta minussa oli koko joukko miestä. Ja minä osoitin yhä edelleen, mitä minussa oli. Toisinaan ohjasin _Raketin_ satamaan lastina suurempi määrä ostereita kuin yhdessäkään toisessa kahden miehen purressa. Kerran pyydystettiin varkain kaukana alisella lahdella ja minun purteni oli ainoa, joka päivän vaietessa oli ennättänyt takaisin ankkuripaikalle Asparagus-saaren luo. Eräänä torstai-yönä me laskimme kilpaa markkinapaikalle ja minä ohjasin _Raketin_ ensimäisenä perille ja kuorin kerman perjantaiaamun torikaupoissa. Ja kerran laskin yliseltä lahdelta kotiin vain halkaisijan avulla, kun Scotty oli polttanut minulta ison purjeen.

Mutta uudessa maailmassani ei otettu lukuun ainoastaan vesillä suorittamiani urostekoja. Maineeni täydensi ja minulle tuotti kunnianimen "Osterisärkkäin prinssi" se seikka, että olin maallakin oiva veikko tarjoillen ryyppyjä miehen lailla. Vielä en voinut uneksiakaan, että Oaklandin satama, joka ensinnä oli herättänyt minussa hämmästystä, vuorostaan hämmästyisi ja suuttuisi minun pirullisuuksistani.

Mutta elämään on aina liittynyt ryyppääminen. Kapakat ovat köyhän miehen seurustelupaikkoja. Me sovimme siitä, että kohtaisimme toisemme kapakassa. Me juhlimme menestystämme tai itkimme murheitamme kapakassa. Me teimme tuttavuuksia kapakassa.

Saattaisinko milloinkaan unohtaa iltapäivää, jolloin tapasin Vanhan Kissan, Nelsonin isän? Se tapahtui "Viimeisessä voitelussa". Johnny Heinhold esitti meidät toisillemme. Siinäkin oli jo itsessään kylläksi, että Vanha Kissa oli Nelsonin isä. Mutta asiassa oli toinenkin puoli. Hän omisti ja ohjasi _Annie Mine_ kuunaria, ja jonakin päivänä minä kenties saatoin päästä laivamiehenä hänen matkaansa. Ja vieläkin enemmän: hän olennoi seikkailun. Hän oli sinisilmäinen, vaaleatukkainen, luiseva viikinki, kookas ja jäntevälihaksinen vanhuudestaan huolimatta. Ja hän oli kyntänyt meriä kaiken maailman aluksilla ja vanhoina hurjina purjehdusaikoina.

Olin kuullut hänestä monta merkillistä tarinaa ja ihailin häntä matkan päästä. Kapakka oli tarpeen, jotta me olisimme yhtyneet. Eikä tuttavuutemme sittenkään olisi taitanut kehittyä kädenpuristusta ja muutamaa sanaa pitemmälle -- hän oli näet harvasanainen ukko -- ellei olisi käynyt turvautuminen ryyppäämiseen.

"Otetaanpa lasi", minä ehdotin joutuisasti odotettuani sen hetkisen, jonka olin oppinut kuuluvan juomaseurassa hyvään tapaan. Sillä välin kuin me joimme olutta, jonka minä olin maksanut, hänen täytyi tietenkin kuunnella ja puhutella minua. Ja hyvänä isäntänä Johnny teki sopivia huomautuksia, joiden avulla saatoimme keksiä yhteisiä keskusteluaiheita. Ja koska kapteeni Nelson oli juonut minun oluttani, hänen täytyi tietenkin vuorostaan tilata lisää. Tämä pakotti jatkamaan keskustelua, ja Johnny erkani siitä palvellakseen toisia vieraita.

Kuta enemmän olutta kapteeni Nelson ja minä joimme, sitä parempia tuttavia meistä tuli. Hän tapasi minussa tarkkaavaisen kuulijan, joka kirjoista oli oppinut tuntemaan melkoisen määrän sitä merielämää, mitä hän itse vietti. Niin hän joutui vähitellen takaisin hurjaan nuoruuteensa ja jutteli minulle monta mielenkiintoista tarinaa, sillä välin kuin me ryypiskelimme olutta kaiken iltapäivää, tarjoten aina vuoron perään. Ja ainoastaan Tuliliemi voi varata minulle tuon pitkän iltapäivän tämän vanhan merikarhun parissa vietettäväksi.

Johnny Heinhold varoitti minua salaa pöytänsä takaa, että aloin tulla hiprakkaan, joten minun oli paras tilata pikku laseja. Mutta niin kauan kuin kapteeni Nelson tyhjensi isoja laseja, ei ylpeyteni sallinut minun rajoittua vähempään määrään. Enkä minä taipunut, ennenkuin laivuri oli itsekin tilannut ensimäisen pikku lasinsa. Kun sitten lopulta ennätimme pitkälliseen hellään jäähyväiskohtaukseen, olin täydessä humalassa. Mutta tyydytystä tuotti se, että Vanha Kissa oli yhtä paljon juovuksissa kuin minä itse. Nuorukaisen vaatimattomuus salli minun tuskin uskoa, että tuo karaistunut vanha merisissi oli vielä pahemmassakin tilassa.

Ja myöhemmin sain kuulla Lukilta ja Patilta ja Johnny Heinholdilta ja monelta muulta, että Vanha Kissa oli mieltynyt minuun ja kehuskeli minua kaikin puolin kelpo pojaksi. Tämä oli sitäkin merkillisempää, koska hän oli tunnettu hurjapäiseksi, riidanhaluiseksi ukko perhanaksi, jota ei kukaan miellyttänyt. (Hänen liikanimensä Kissa aiheutui siitä, että hän raivopäisenä tappelijana raapi vastustajansa kasvot pahanpäiväisiksi.) Ja siitä hyvästä, että olin voittanut hänen ystävyytensä, saatoin kiittää pelkästään Tulilientä Olen kertonut tämän tapauksen yksinomaan esimerkkinä niistä lukuisista kepposista ja palveluksista, joiden avulla Tuliliemi voittaa itselleen kannattajia.

YHDESTOISTA LUKU

Mutta vieläkään ei minussa herännyt mitään alkoholinhimoa, ei mitään kemiallista tarvetta. Vuosikausia jatkoin hurjaa ryyppäämistä, eikä ryyppääminen kuitenkaan synnyttänyt himoa. Juominen kuului minun elämäntapoihini kuten niidenkin miesten, joiden kanssa seurustelin. Lahdella risteillessäni en pitänyt matkassa laisinkaan väkijuomia; vesillä ei päähäni koskaan juolahtanut, että nytpä olisi hyvä saada jotain miestä väkevämpää. Vasta sitten kuin olin ankkuroinut _Raketin_ satamaan ja lähtenyt maihin miesten seurustelupaikkoihin, missä alkoholi valui virtanaan, vasta sitten ryyppyjen tarjoaminen toisille miehille ja toisten tarjoamien lasien tyhjentäminen tuntui minusta yhteiskunnalliselta velvollisuudelta ja miehuuden vaatimalta toimitukselta.

Toisinaan, kun alukseni kellui kaupungin satamassa tai vuonon toisella rannalla hiekkakuopan luona, sattuivat Kuningatar, hänen sisarensa ja veljensä sekä rouva Hadley saapumaan vierailulle. Alus oli minun. Minä olin isäntä, ja minä saatoin osoittaa vieraanvaraisuutta vain heidän hyväksymällään tavalla. Silloin lähetin Lukin tai Irlannin Pojan tai Scottyn tai jonkun muun, joka sattui olemaan laivamiehenäni, noutamaan ruukullisen olutta ja lekkerillisen paloviinaa. Ja kun maattiin satamassa ostereita kaupitellen, hiipi hämärän tullen rotevia poliiseja ja etsiviä alukseen. Ja koska me harjoitimme elinkeinoamme järjestyksenvalvojain siipien suojassa, me aukoilimme ostereita ja syötimme niitä heille pippurikastikkeen kera ja noudimme olutta tai hankimme väkevämpää pulloissa.

Kuinka paljon joinkin, en sittenkään oppinut pitämään Tuliliemestä. Pidin häntä erittäin suuressa arvossa hänen seurapiirinsä vuoksi, mutta en suinkaan maun tähden. Kaiken aikaa koetin olla mies miesten parissa, ja kaiken aikaa minussa vallitsi salainen ja häpeällinen halu imeskellä makeisia. Mutta ennen olisin heittänyt henkeni, kuin olisin antanut kenenkään aavistaa sellaista. Tapani oli herkutella yksinäni, milloin tiesin laivamieheni lähtevän yöksi maihin. Kävin silloin kansankirjastoon, vaihdoin kirjani uusiin, ostin viidelläkolmatta sentillä kaikenkaltaisia makeisia, joita saattoi kauan pureskella, hiivin takaisin _Rakettiin_, sulkeuduin kajuuttaan, kävin vuoteeseen ja makasin siinä monta ihanaa tuntia lueskellen ja makeisia pureskellen. Ja tuollaiset tilaisuudet olivat ainoita tapauksia, jolloin tunsin saaneeni jotain kunnollista rahallani. Kaikki kapakkapöydälle heitetyt dollarit eivät voineet tuottaa sitä tyydytystä, minkä sain viidelläkolmatta sentillä makeismyymälästä. Sikäli kuin ryyppääminen kävi ankarammaksi, aloin yhä enemmän havaita, että elämän rusohohtoiset hetket sattuivat juuri juomingeissa. Juomingit olivat aina muistorikkaita tilaisuuksia. Joe Goosen kaltaiset miehet laskivat aikansa humalasta toiseen. Kaikki satamajätkät odottelivat lauantai-iltaa, jolloin saattoivat hankkia itselleen humalan. Me osterilaivurit vartosimme, kunnes olimme myyneet lastimme, ennenkuin todenteolla aloitimme, joskin saatoimme silloin ja tällöin ottaa lasin muulloinkin tai kohdatessamme hyvän ystävän joutua tavallista varemmin juopottelemaan.

Tavallaan moiset satunnaiset juopottelut olivat parhaita. Sellaisissa tilaisuuksissa kohtasi outoja henkilöitä ja muuta mielenkiintoista. Kuten esimerkiksi sinä sunnuntaina, jolloin Nelson ja Ranskan Ranssi ja kapteeni Spink varastivat varastetun lohiveneen Whisky-Bobilta ja Kreikan Nikulta. Osterialusten miehistössä oli tapahtunut muutoksia. Nelson oli joutunut _Anniella_ tappeluun Bill Kellyn kanssa ja saanut luodin vasemman kätensä lävitse. Jouduttuaan riitaan myöskin Näkin kanssa ja erottuaan tämän kumppanuudesta hän oli sitten purjehtinut _Peuralla_ käsivarsi siteessä ja apulaisenaan kaksi valtamerimatruusia; tällöin hän oli laskenut niin mielettömän uhkarohkeasti, että nämä pelästyneinä pakenivat maihin. Miehet levittivät Nelsonin häikäilemättömyydestä sellaisia juttuja, ettei kukaan halunnut lähteä hänen mukaansa. Niin _Peura_ sai miehistöä vailla kellua vuonon toisella rannalla hiekkakuopan luona. Sen rinnalla oli _Raketti_ poltetuin purjein Scottyn ja minun hoitelemana. Whisky-Bobin ja Ranskan Ranssin välit olivat rikkoutuneet ja edellinen oli lähtenyt Kreikan Nikun kera jokea ylöspäin "tutkimusretkelle".

Tämän "tutkimusretken" tuloksena oli ihka uusi lohivene, joka oli varastettu eräältä italialaiselta kalastajalta. Italialainen kävi etsimässä kaikkien osterirosvojen luona, ja tuntien Whisky-Bobin ja Kreikan Nikun hommat me olimme varmat siitä, että he olivat syypäät tähän tekoon. Mutta missä oli lohivene? Satoja kreikkalaisia ja italialaisia kalastajia oli liikuskellut lahdella ja joella tutkiskellen jokaisen poukaman ja nevan. Kun omistaja epätoivoisena tarjosi palkkioksi viisikymmentä dollaria, meidän mielenkiintomme kasvoi ja asia kävi yhä salaperäisemmäksi.

Eräänä sunnuntai-aamuna vanha kapteeni Spink käväisi minun luonani. Meillä oli varsin salaperäinen keskustelu. Hän oli juuri käynyt purrellaan kalastamassa Alamedan vanhan lauttatelakan seutuvilla. Pakoveden sattuessa hän oli havainnut köyden, joka oli sidottu vedenalaiseen paaluun ja johti alaspäin. Turhaan hän koetti kiskoa esiin sen toista päätä. Kauempana oli toinenkin köysi, joka myöskin ulottui alaspäin eikä heltinyt kiskottaessa. Epäilemättä kadonnut lohipursi sijaitsi siellä. Jos toimitimme sen takaisin oikealle omistajalle, me saisimme palkkioksi viisikymmentä dollaria. Mutta minussa vallitsi omituinen siveellinen käsitys varkaiden välisestä kunniasta enkä siis suostunut sekaantumaan tähän yritykseen.

Mutta Ranskan Ranssi oli joutunut riitaan Whisky-Bobin kanssa ja myöskin Nelson oli hänen vihamiehiään. (Whisky-Bob parka! Hän ei ollut ilkeä, vaan hyväsydäminen, antelias, syntymästään heikko, köyhissä oloissa kasvanut osterirosvo, jonka oli vastustamattomasti vallannut kemiallinen alkoholintarve. Vähää myöhemmin hänen ruumiinsa löydettiin merestä erään telakan vierestä, minne se oli vajonnut ylt'yleensä luotien lävistämänä.)

Tuskin oli kulunut tuntiakaan siitä, kuin hylkäsin kapteeni Spinkin tarjouksen, kun jo näin hänen purjehtivan vuonoa pitkin Nelsonin _Peuralla_. Myöskin Ranskan Ranssi seurasi kuunarillaan.

Kauaa ei kestänyt, ennenkuin he purjehtivat takaisin merkillisen lähekkäin toisiaan. Kun he ohjasivat hiekkakuoppaa kohti, saattoi erottaa vedellä täyttyneen lohipurren, jota molempiin aluksiin kiinnitetyt köydet estivät uppoamasta. Oli pakoveden aika, ja he purjehtivat suoraa päätä hiekkakuoppaan, laskien rantaan rinnatusten ja lohipursi keskellään.

Heti sen jälkeen Hans, muuan Ranskan Ranssin laivamiehistä, laskeutui veneeseen ja lähti ripeästi soutamaan pohjoista rantaa kohti. Peräteljolle sovitettu iso pullo ilmaisi matkan määrän. He eivät jaksaneet odottaa hetkeäkään, vaan halusivat heti ryhtyä juhlimaan noiden helposti ansaittujen viidenkymmenen dollarin johdosta. Sellainen on Tuliliemen kannattajain tapa. Kun onni on myötäinen, he juovat. Kun onni ei suosi, he juovat menestyksen toivossa. Jos onni on vastainen, he juovat unohtaakseen sen. Tavatessaan ystävän he juovat. Riidellessään ystävän kanssa ja kadottaessaan hänet he juovat. Jos menestys suosii heitä lemmenpoluilla, he ovat niin onnellisia, että heidän täytyy juoda. Jos he saavat rukkaset, he juovat päinvastaisesta syystä. Ja milloin heillä ei ole mitään hommaa, he ottavat ryypyn varmasti tietäen, että kun on tyhjennetty kyllin monta lasia, silloin tulee jos jonkinlaisia päähänpistoja ja hommaa yllinkyllin. Kun he ovat selvällä päällä, he tuntevat tarvetta juoda; ja juotuaan he tuntevat tarvetta juoda enemmän.

Tietenkin Scotty ja minut kutsuttiin mukaan juominkeihin, koska olimme hyviä tuttavia. Me autoimme huventamaan tuota viidenkymmenen dollarin summaa, jota ei kukaan ollut vielä saanut. Tavallisesta kesäisestä sunnuntaista tämä iltapäivä muuttui loistavaksi, purpuranhohteiseksi. Me juttelimme ja lauloimme, räyhäsimme ja kerskailimme, ja yhä uudelleen Ranskan Ranssi ja Nelson täyttivät lasimme. Alus sijaitsi jotensakin lähellä Oaklandin satamaa ja meluisa juominkimme herätti ystävien huomion. Vene toisensa jälkeen liukui vuonon poikki ja vedettiin hiekkarannalle, ja Hansilla oli yllin kyllin työtä soutaessaan tuon tuostakin uusia juomatarpeita noutamaan.

Sitten Whisky-Bob ja Kreikan Niku saapuivat paikalle selväpäisinä, harmissaan, suuttuneina siitä, että sissitoverit olivat sekaantuneet heidän peliinsä. Tuliliemen auttamana Ranskan Ranssi puhui tekopyhästi hyveistä ja rehellisyydestä ja sai viidestäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta Whisky-Bobin rannalle, missä hän ryhtyi entistä toveriaan löylyttämään. Kun Kreikan Niku loikkasi kädessään lyhytvartinen luodin auttamaan Whisky-Bobia, antoi Hans hänelle pian oikein isän hihasta. Ja kun sitten Bobin ja Nikun veriset jäännökset lähetettiin matkaansa heidän omaan veneeseensä mätettyinä, täytyi tapahtumaa luonnollisesti juhlia uudelleen ryyppäämällä.

Vieraita oli saapunut runsaasti, ja nyt meitä oli aikamoinen joukko eri kansakuntia ja luonteita edustavia. Tuliliemi oli saanut kaikki haltioihinsa, kaikki ehkäisevät siteet oli katkottu. Vanhat riidat uudistuivat, menneet vihat liekehtivät jälleen ilmituleen. Ilma oli täynnä tappelun tuntua. Ja milloin tahansa rantajätkän mieleen juolahti vanha kauna jotakuta matruusia kohtaan tai päin vastoin, tahi joku osterirosvo muisti menneitä tai muistui toisen mieleen, silloin puristui käsi nyrkkiin ja uusi tappelu oli käynnissä. Ja jokainen rytäkkä sovittiin sitten uusien lasien ääressä, jolloin riitapukarit meidän muiden auttamina ja yllyttäminä syleilivät toisiaan ja vannoivat ikuista ystävyyttä.

Ja juuri tämän tilaisuuden sattui Ryyppy-Kennedy valitsemaan tullakseen perimään vanhaa paitaa, jonka hän oli jättänyt _Peuralle_ purjehtiessaan viimeistä kertaa Näkin kera. Hän oli asettunut Näkin puolelle tämän joutuessa riitaan Nelsonin kanssa. Hän oli myöskin juonut melkoisesti St. Louis Housessa, joten oikeastaan Tuliliemi nyt opasti hänet hiekkakuopalle tuota vanhaa paitaa noutamaan. Muutamasta sanasta nousi rähäkkä. Hän joutui käsikähmään Nelsonin kanssa ja yleisessä mylläkässä kiukustunut Ranskan Ranssi oli murskaamaisillaan hänen päänsä rautakangella palkaksi siitä, että hän julkesi käydä yksikätisen miehen kimppuun, (jos _Peura_ on vielä jäljellä, voi sen peräkannen puuaitauksessa nähdä rautakangen iskemän loven.)

Mutta Nelson kiskaisi luodin lävistämän kätensä vapaaksi kantositeestä ja itki meidän pitelemänämme ja kirkui kiukuissaan, että hän kyllä kykenisi löylyttämään Ryyppy-Kennedyn yksikätisenäkin. Me päästimme heidät vapaiksi rannalle. Kerran, kun Nelson näytti joutuvan tappiolle, Ranskan Ranssi ja Tuliliemi sekaantuivat julkeasti tappeluun. Scotty vastusteli sitä ja kaapasi kiinni Ranskan Ranssista, joka pyörähti päin ja kaatui hänen päälleen, minkä jälkeen molemmat kierivät parinkymmenen jalan matkan hiekassa toisiaan mukiloiden. Kun näitä kahta koetettiin erottaa, syntyi toisten kesken puolikymmentä ottelua. Nämä kahakat saatiin tavalla tai toisella päättymään tai riitapukarit lepytettiin ryyppyjen avulla, ja kaiken aikaa Nelson ja Ryyppy-Kennedy jatkoivat kamppaillaan. Silloin tällöin me palasimme heidän luokseen neuvoja antamaan; esimerkiksi kun he makasivat uupuneina maassa kykenemättä enää iskemään, heille huudettiin: "Heitä hiekkaa silmiin." Ja niin he heittivät hiekkaa toistensa silmiin, toipuivat ja tappelivat taas, kunnes uudelleen väsyivät.

Kaikki tämä on tietenkin kurjaa, naurettavaa ja eläimellistä, mutta koettakaa ajatella, mitä se merkitsi minulle, kuudettatoista käyvälle nuorukaiselle, jonka mielessä hehkui seikkailuhenki, jonka mielikuvitus oli täynnä taruja merirosvoista ja kaappareista, kaupunkien hävityksestä ja aseellisten miesten otteluista, jonka pää oli pyörällä juomista. Se oli elämää, raakaa ja alastonta, hurjaa ja vapaata -- ainoata sen kaltaista elämää, josta minä voin päästä osalliseksi! silloisissa olosuhteissani. Ja vielä enemmänkin. Siihen sisältyi lupaus. Se oli alkua. Hiekkakuopalta tie johti ulos Kultaisen Portin kautta avaran maailmani seikkailuihin, missä taisteltaisiin -- ei vanhoista paidoista ja varastetuista lohiveneistä, vaan ylevistä päämääristä ja romanttisista syistä.