Part 15

Valkoihoiset joutuvat kuumassa vyöhykkeessä radikaalisten muutosten alaisiksi luonteeltaan. He muuttuvat hurjiksi, armottomiksi. He suorittavat hirvittävän julmia tekoja, jotka heistä olisivat tuntuneet mahdottomilta heidän alkuperäisessä lauhkeassa ilmanalassaan. He käyvät hermostuneiksi, ärtyviksi ja vähemmän siveellisiksi. Ja he juovat enemmän kuin konsanaan ennen. Juominen on yksi niistä monista degeneratsiomuodoista, jotka ovat seurauksena siitä, että valkoihoiset ovat liian kauan alttiina ylenmäärin valkoiselle valolle. Alkoholin käyttö karttuu aivan automaattisesti. Kuumassa vyöhykkeessä ei pidä oleskella pitkää aikaa. He näyttävät joka tapauksessa olevan tuomitut kuolemaan, ja ankara juominen jouduttaa turmiota. He eivät harkitse tätä asiaa. He vain tekevät niin.

Minäkin sain "auringontaudin", vaikka olinkin ollut kuumassa vyöhykkeessä vain pari vuotta. Join ankarasti tänä aikana, mutta juuri tässä tahdon heti poistaa kaiken väärinkäsityksen. Juominen ei suinkaan ollut taudin eikä matkan hurjistelun syynä. Olin voimakas kuin karhu, ja monta kuukautta kamppailin "auringontautia" vastaan, joka raateli rintani ja hermokudokseni siekaleiksi. Minä suoritin viiden miehen työn matkustaessamme Uusien Hebridien ja Salomon-saarten kautta ja päiväntasaajan koralliriuttain keskitse, raadoin hurjasti kaiken aikaa troopillisen auringon alla, potien malariaa ja muutamia muita pienempiä tauteja, kuten esimerkiksi raamatun hopeahipiä-spitaalitautia.

Ohjata alusta särkkien ja matalikkojen lomitse ja korallimerien majakattomien rannikoiden ohitse on jo itsessään miehen työtä. Minä olin ainoa purjehdustaitoinen koko laivalla. Siellä ei ollut ketään, joka olisi voinut auttaa minua tekemään huomioita, ei ketään joka olisi kyennyt neuvomaan pimeydessä keskellä merkitsemättömiä särkkiä ja kareja. Minä hoidin yksinäni kaikki vahtivuorot. Mukana ei ollut ainuttakaan merimiestä, jonka osalle olisin voinut uskoa perämiehen vuoron. Toimin perämiehenä yhtä hyvin kuin kapteeninakin. Kaksikymmentä neljä tuntia vuorokaudessa pidin perää torkahtaen silloin ja tällöin sopivassa tilaisuudessa. Kolmanneksi olin lääkäri. Ja sallittakoon minun sanoa suoraan, että lääkärin toimi _Snarkilla_ oli siihen aikaan miehen työtä. Laivalla poti jok'ikinen malariaa -- todellista troopillista malariaa, joka voi surmata kolmessa kuukaudessa. Jok'ikinen poti visvaisia haavoja ja _ngari-ngarin_ hulluuteen asti ärsyttävää syyhyntää. Japanilainen kokki menetti järkensä liian lukuisista taudeistaan. Muuan polyneesialaisista merimiehistäni kamppaili kuoleman kynsissä vatsakuumetta potien. Niin, siinä oli miehellä täysi työ, ja minä tarjoilin lääkkeitä, kiskoin suusta hampaita ja autoin potilaitani suoriutumaan sellaisista pikkuseikoista kuin esimerkiksi ruokamyrkytyksestä.

Neljänneksi olin kirjailija. Pusersin hikipäässä esille tuhat sanaani joka päivä, jok'ikinen päivä, paitsi milloin kuumepuuska kaappasi minut valtaansa tai pari kiukkuista tuulenpuuskaa kaappasi _Snarkin_ lennätettäväkseen. Viidenneksi olin matkailija ja kirjailija, halusin innokkaasti nähdä uutta ja kerätä aineksia muistikirjaani. Ja kuudenneksi olin aluksen päällikkö ja omistaja ja liikuin oudoilla seuduilla, missä vieraat ovat harvinaisia ja herättävät suurta huomiota. Siksi minun oli pidettävä huolta myöskin seuraelämästä, otettava aluksella vastaan vieraita, käytävä itse maissa tapaamassa viljelijöitä, kauppamiehiä, maaherroja, sotalaivain kapteeneja, kähärätukkaisia ihmissyöjäin kuninkaita sekä pääministereitä, jotka toisinaan olivat peräti onnellisia voidessaan komeilla puuvillapaidassa.

Luonnollisesti minä join. Join vieraitteni ja isäntieni kera. Join myöskin itsekseni. Kun kerran suoritin viiden miehen työn, arvelin olevani oikeutettu juomaan. Alkoholi teki hyvää miehelle, jonka täytyi ponnistella ylenmäärin. Huomasin, miten se vaikutti vähäiseen laivamiehistööni: kun se oli katketakseen kiskonut raskasta ankkuria neljänkymmenen sylen syvyydestä ja puolen tunnin kuluttua seisoi läähättäen ja vavisten, minä sain siihen uutta voimaa antamalla aito annoksen rommia. Miehet vetäisivät syvään henkeään, pyyhkivät suutaan ja kävivät jälleen käsiksi tarmonsa takaa. Ja kun me kallistimme _Snarkin_ syrjälleen korjaustöitä varten ja saimme raataa kaulaan asti vedessä kuumepuuskien kynsissä väristen, minä huomasin miten rommi auttoi suoriutumaan työstä.

Tässä tapaamme jälleen uuden puolen tuota monipuolista Tulilientä. Ensi näkemältä näyttää siltä, että hän antaa aina jotain ilmaiseksi. Siellä, missä ei ole enää jäljellä voimaa, hän löytää uutta voimaa. Uupunut yltyy suurempiin ponnistuksiin. Sillä haavaa voima näyttää todellakin lisääntyvän. Muistan, kuinka kerran kuljetin hiiliä eräällä valtamerihöyryllä helvetillisen viikon ajan, jonka kuluessa me hiilenkuljettajat pysyimme työssä whiskyn avulla. Me raadoimme kaiken aikaa puolihumalassa. Ilman whiskyä emme olisi kyenneet pitämään huolta hiilen kuljettamisesta.

Tämä Tuliliemen suoma voima ei ole kuviteltua voimaa. Se on todellista tarmoa. Mutta se riistetään voiman lähteistä, ja lopulta siitä on maksettava sekä pääoma että korot. Mutta rupeisiko väsynyt ihmisolento ajattelemaan niin pitkälle? Hän ottaa tämän näennäisesti ihmeellisen voiman lisäyksen nimellisarvosta vastaan. Ja moni rasittunut liikemies, ammattimies ja loppuun kulutettu tavallinen työläinen on vaeltanut Tuliliemen viitoittamaa kuolontietä tämän hairahduksen vuoksi.

KOLMASNELJÄTTÄ LUKU

Lähdin Australiaan sairaalassa paikattavaksi, jonka jälkeen minulla oli aikomus jatkaa matkaani. Ja niinä pitkinä viikkoina, jotka makasin sairaalassa, en kaivannut rahtuistakaan alkoholia. En edes ajatellutkaan sitä. Tiesin saavani sitä jälleen, kunhan pääsen pystyyn. Mutta päästyäni jaloilleni en ollutkaan vielä selviytynyt pahimmista taudeistani. Minulla oli vielä Naamanin hopeahipiä. Tuo salaperäinen auringontauti, jota Australian asiantuntijat eivät kyenneet hillitsemään, raateli yhä vielä kudoksiani. Malariakin kyti ruumiissani ja kaatoi minut vuoteeseen horkassa värisemään aivan sopimattomina aikoina; muun muassa se pakotti minut peruuttamaan valmiiksi järjestetyn luentomatkan.

Luovuin siis _Snarkilla_ matkustamasta ja siirryin viileämpään ilmastoon. Samana päivänä kuin poistuin sairaalasta, ryhdyin jälleen väkijuomia nauttimaan. Join viiniä aterioidessani. Join _cocktaileja_ ennen ateriaa. Join whiskyä, milloin joku tuttava, jonka seurassa satuin olemaan, nautti sitä. Olin niin täydellisesti Tuliliemen valtias, saatoin olla hänen parissaan tai tulla toimeen ilmankin, miten vain itseäni halutti, aivan samoin kuin olin menetellyt koko elämäni ajan. Jonkun ajan kuluttua lähdin viileämpää ilmastoa kaivaten eteläisimpään Tasmaniaan, aina kolmannelleneljättä leveysasteelle. Tällöin jouduin seutuun, missä ei tavannut laisinkaan väkijuomia. Se ei merkinnyt mitään. Minä en juonut. Se ei tuottanut mitään vaikeuksia. Nautin täysin siemauksin viileätä ilmaa, ratsastin ja kirjoitin tuhat sanaani joka päivä, paitsi milloin sain aamuisin kuumekohtauksen.

Pelkään kuitenkin jonkun lukijoista vielä arvelevan, että terveyteni pilaantumiseen oli syynä väkijuomain käyttö varempina vuosina. Tahdon tämän johdosta huomauttaa, että japanilainen kajuuttapoikani Nakata, joka yhä oleskeli luonani, poti vielä ankaraa kuumetta samaten kuin Charmiankin, jota sen lisäksi vaivasi kuuman vyöhykkeen aiheuttama neurastenia, mikä ei ottanut moneen vuoteen parantuakseen edes lauhkeassakaan vyöhykkeessä; eikä hän eikä Nakatakaan käyttänyt väkijuomia eikä ollut koskaan käyttänytkään.

Palattuani Hobart Towniin, missä oli saatavina väkijuomia, minä join entiseen tapaani. Samaten kävi, kun saavuin takaisin Australiaan. Mutta kun sitten matkustin Australiasta lastihöyrylaivalla, jota ohjasi absolutistinen kapteeni, en ottanut mukaan mitään väkijuomia enkä tyhjentänyt ainoatakaan lasillista kolmeneljättä päivää kestävän matkan kuluessa. Saavuttuani Ecuadoriin, aivan troopillisen auringon alle, missä ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä keltakuumeeseen, isoon rokkoon ja ruttoon, minä aloin viipymättä juoda uudelleen -- kaikenkaltaisia juomia, jotka vaikuttivat repäisevästi. Minuun ei tarttunut ainoakaan näistä taudeista. Mutta terveinä säilyivät myöskin Charmian ja Nataka, jotka eivät nauttineet väkijuomia.

Olin ihastunut troopillisiin maihin, vaikka ne olivatkin tuottaneet minulle suuria vaurioita, pysähdyin moneen paikkaan ja kesti varsin kauan, ennenkuin jouduin takaisin Kalifornian oivalliseen, lauhkeaan ilmanalaan. Kirjoitin tuhat sanaani joka päivä, joko sitten matkustin tai pysyin alallani, suoriuduin viimeisistä lievistä kuumekohtauksistani, näin hopeahipiäni häviävän ja auringon raatelemain kudoksieni käyvän jälleen eheiksi. Ja minä join, kuten hartehikkaat, leveärintaiset miehet saattavat juoda.

NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU

Palattuani maatilalleni Kuulaaksoon minä ryhdyin jälleen juomaan säännöllisesti. Ohjelmani mukaan ei aamulla herunut ainoatakaan ryyppyä; ensimäisen lasin tyhjensin vasta sitten, kuin olin kirjoittanut tuhat sanaani. Tästä päivällisiin mennessä nautin sitten niin monta lasillista, että jouduin varsin hyvälle tuulelle. Ja tuntia ennen illallista rupesin taasen hankkimaan itselleni hyvää tuulta. Ei kukaan nähnyt minua koskaan humalassa siitä yksinkertaisesta syystä, etten ollut milloinkaan humalassa. Mutta minä pääsin hyvälle tuulelle kahdesti päivässä; ja se alkoholimäärä, minkä päivittäin nautin, olisi varmasti kaatanut kumoon tottumattoman ihmisen, jos hän olisi saanut sen niin lyhyessä ajassa elimistöönsä.

Minulla oli edessäni vanha juttu. Kuta enemmän join, sitä enemmän tarvitsin tunteakseni jotain vaikutusta. Koitti jo aika, jolloin _cocktailit_ eivät enää tehonneetkaan. Minulla ei ollut aikaa juoda niitä kylliksi eikä tilaa mahduttaakseni niitä ruumiiseeni. Whisky oli paljoa tehoisampaa. Se vaikutti nopeammin vähemmissäkin määrin nautittuna. Ennen päivällistä käytin bourbonilaista tai ruiswhiskyä tahi myöskin ovelasti vahvennettuja sekoituksia. Iltapuolella join skottilaista ja soodavettä.

Ennen olin aina nukkunut hyvin, mutta nyt uni alkoi käydä huonommaksi. Milloin olin sattunut heräämään keskellä yötä, olin tavallisesti lukenut itseni uudelleen nukuksiin. Mutta tämä ei enää tehonnutkaan. Kun olin kuluttanut lukemalla pari, kolme aamutuntia ja siitä huolimatta pysynyt valveilla, huomasin lasin alkoholia sopivaksi nukutuskeinoksi. Toisinaan tarvitsin kaksi tai kolmekin lasillista.

Koska nousin aamuisin ani varahin, jäi tällöin jäljelle niin niukalti aikaa nukkumiseen, ettei elimistöni ennättänyt eristää itsestään alkoholia. Sen vuoksi heräsin suu kuivana ja korventaneena, pää hieman raskaana ja vatsassa lievää hermostunutta kouristusta tuntien. En voinut laisinkaan hyvin. Jouduin potemaan säännöllisen juomarin tavallista pahaa, aamutautia. Tarvitsin tällöin jotain terästävää. Kyllä Tuliliemi keksi keinon murrettuaan kerran miehen vastustuskyvyn! Minä rupesin nauttimaan lasillisen ennen aamiaista saadakseni ruokahalua -- turvauduin sen käärmeen myrkkyyn, joka oli minua purrut! Sain näihin aikoihin toisenkin oudon tavan, aloin varata vuoteeni ääreen vesikannun voidakseni suoda lievennystä polttavalle limakalvolleni.

Jouduin sellaiseen tilaan, ettei ruumiini ollut milloinkaan täysin vapaa alkoholista. Enkä sietänyt koskaan jäädä sitä vaille. Jos matkustin syrjäisiin seutuihin, joissa mahdollisesti olisi täytynyt olla kuivin suin, varasin laukkuuni tarpeellisen määrän pulloja. Ennen olin kummastellut huomatessani toisten menettelevän tällä tapaa. Nyt tein samaten vähääkään punastumatta. Ja kun jouduin toverien pariin, heitin hiiteen kaikki säännöt. Join heidän juodessaan, join mitä he joivat ja samalla tapaa kuin hekin.

Minä kannoin sisässäni komeata alkoholi-tulipaloa. Tämä eli omasta kuumuudestaan ja liekehti yhä hurjemmin. Hereillä ollessani ei kulunut hetkeäkään, jolloin en olisi halunnut ryyppyä. En malttanut enää odottaa päivätyöni päättymistä, vaan tyhjensin lasin jo silloin, kuin olin saanut viisi sataa sanaa paperille. Eikä kestänyt kauaa, ennenkuin otin lasin tuhannen sanani esipuheeksi.

Käsitin varsin hyvin tämän asian vakavuuden. Laadin uusia sääntöjä. Aioin päättäväisesti pidättyä juomasta, kunnes olin suorittanut työni. Mutta nyt nousi eteen uusi ja peräti pirullinen este. Työ ei taipunut valmistumaan ilman ryyppyä. Sitä ei yksinkertaisesti käynyt tekeminen. Minun täytyi juoda saadakseni sen valmiiksi. Nyt aloin kamppailla. Minussa oli lopultakin herännyt himo, ja se piti minua vallassaan. Saatoin istua pöytäni ääressä leikiten kynällä ja paperilla, mutta sanat eivät ottaneet virratakseen. Aivoni eivät voineet luoda oikeita ajatuksia, koska niitä vaivasi herkeämättä se ajatus, että huoneen toisella puolen odotti Tuliliemi pullokaapissa. Kun epätoivoisena otin ryypyn, vapautuivat aivoni heti ja alkoivat purkaa esiin sanoja.

Kaupunkikodissani Oaklandissa tyhjensin väkijuomavarastoni ja kieltäysin itsepintaisesti ostamasta uutta tavaraa. Se ei hyödyttänyt ensinkään, koska onnettomuudeksi oli vielä jäljellä kori olutta. Turhaan koetin kirjoittaa. Olut on varsin vaivainen väkijuomani sijake; mutta en voinut ajatella muuta kuin tuota olutta, joka odotti niin helposti saatavana. Vasta sitten, kuin olin tyhjentänyt tuopillisen, alkoivat sanat herua esiin, ja tavallinen tuhatluku valmistui lukuisien tuoppien avulla. Pahinta oli se, että olut tuotti minulle ankaraa sydämenpolttoa. Mutta tästä epäkohdasta huolimatta tyhjensin pian koko korillisen.

Nyt oli varasto loppunut. En uusinut sitä. Oikein sankarillisesti ponnistaen pakotin itseni kirjoittamaan päivittäisen tuhatluvun Tuliliemen kannusta käyttämättä. Mutta kaiken aikaa tunsin selvästi, kuinka hartaasti himosin ryyppyä, ja niin pian kuin aamutyö oli suoritettu, minä riensin ulos kaupungille ensimäistä ryyppyäni hankkimaan. Armollinen taivas! -- jos Tuliliemi voi saada niin perinpohjaisesti valtoihinsa minut, joka en ollut alkoholisti, kuinka äärettömästi inahtaakaan kärsiä oikea alkoholisti taistellessaan kemiansa elimistöllisiä vaatimuksia vastaan, sillä välin kuin hänen lähimmäisensä tuntevat vain pintapuolista myötätuntoa, ymmärtävät vieläkin vähemmän ja halveksivat ja pilkkaavat häntä!

VIIDESNELJÄTTÄ LUKU

Mutta rahti oli maksettava. Tuliliemi alkoi periä sitä, eikä hän velkonut niin paljoa ruumiilta kuin hengeltä. Tuo vanha pitkällinen tauti, joka oli ollut pelkästään henkistä laatua, rupesi jälleen vaivaamaan minua. Vanhat peikot, jotka olivat pysyneet kauan piilossa, nostivat taasen päätään. Mutta ne olivat toisenlaisia, kamalampia peikkoja. Vanhat peikot, alkuperältään älyllistä laatua, oli kukistanut terve ja normaalinen logiikka. Mutta nyt ne nostatti esiin Tuliliemen Valkoinen Logiikka, eikä Tuliliemi päästä koskaan nostamiaan peikkoja lepäämään. Parantaakseen pessimismin taudin, jonka juominen on aiheuttanut, ihmisen täytyy juoda edelleen tavoitellen sitä huumausainetta, jonka Tuliliemi on luvannut, mutta jota hän ei milloinkaan anna.

Kuinka voisin selittää tämän Valkoisen Logiikan niille, jotka eivät ole koskaan kokeneet sitä? Kenties on parasta ensinnä todeta, kuinka mahdoton sellainen kuvaus on. Ajatelkaapa esimerkiksi Hashish-maata, tuota aikaan ja tilaan nähden rajatonta maata. Olen tehnyt menneinä vuosina kaksi ikimuistoista retkeä tuohon etäiseen maahan. Siellä kokemani seikkailut ovat tarkimpia yksityiskohtiaan myöten syöpyneet aivoihini. Ja kuitenkin olen turhaan koettanut loppumattomin sanoin kuvata edes vähäisintä erikoisvaihetta henkilöille, jotka eivät ole siellä käyneet.

Minä käytän kaikkia vertauskuvien liiennyksiä ja kerron, mitä loppumattomia vuosisatoja ja käsittämättömän tuskan ja kauhun syövereitä saattaa mahtua pianolla nopeasti soitetun polskan sävelten jokaiseen väliasteeseen. Puhun kokonaisen tunnin ajan, selitellen laajasti tuota yhtä Hashish-maan vaihetta, enkä loppuun päästyäni ole kertonut heille mitään. Ja kun en kykene kertomaan heille tätä yhtä ainoata kaikista loppumattomista kauheista ja ihmeellisistä asioista, tiedän hyvin, etten ole voinut antaa heille vähäisintäkään käsitystä Hashih-maasta.

Mutta kun joudun puheisiin sellaisen kanssa, joka on itse käynyt noissa omituisissa seuduissa, niin saavutan heti ymmärtämystä. Yksi sanontatapa, yksi sanakin herättää viipymättä hänen mielessään kuvan siitä, mitä tuntikausien selitykset eivät voineet valaista kokemattomalle. Sama on laita Tuliliemen valtakunnan, missä Valkoinen Logiikka vallitsee. Niistä, jotka eivät ole siellä käyneet, tuntuvat matkustajan kuvaukset aina käsittämättömiltä ja fantastisilta. Minä en voikaan tehdä muuta kuin pyytää kokemattomia uskomaan, mitä nyt aion kertoa.

Sillä alkoholissa piileskelee turmiollisia totuuden ounastuksia. Maailmassa tuntuu olevan totuutta erilaisia muotoja. Eräät lajit totuutta ovat paikkansapitävämpiä kuin toiset. Eräänlaiset totuudet ovat valhetta, ja juuri nämä lajit ovat käyttöarvoltaan tärkeimpiä sille elämälle, joka haluaa todellakin elää. Sinä, kokematon lukija, näet nyt heti, kuinka mielipuolinen ja herjaavainen on se maailma, jota minä koetan sinulle kuvata Tuliliemen heimon kielellä. Sitä kieltä ei käytä sinun heimosi; sen kaikki jäsenet karttavat tarkoin teitä, jotka johtavat kuolemaan, ja vaeltavat vain niitä teitä, jotka johtavat elämään. Sillä teitä on monenlaisia, ja totuutta on monta eri lajia. Mutta ole kärsivällinen. Lopulta sinä kenties saatat kaiken sen kautta, mikä tuntuu vain sanoiksi puetulta valitukselta, erottaa kaukaisina siinteinä toisia maita ja heimoja.

Alkoholi ilmaisee totuuden, mutta sen totuus ei ole normaalista laatua. Mikä on normaalista, on terveellistä. Mikä on terveellistä, se viittaa elämää kohti. Normaalinen totuus on erikoista ja alempaa laatua totuutta. Ajatellaanpa esimerkiksi kuormahevosta. Kautta kaikkein tukaluuksiensa, elämän alusta loppuun asti, sen täytyy kuitenkin jotenkuten, käsittämättömän hämärällä tavalla, uskoa että elämä on hyvää, että valjaissa raataminen on hyvää, että kuolema on kauhistava jättiläinen, kuinka sokean-vaistomaisesti se tämän käsittäneekin, että elämä on elämisen arvoista. Ja se uskoo itsepintaisesti, ettei sitä lopulta voimien riutuessa piestä ja kolhita ja pakoteta ponnistelemaan yli nyrjähtyneen ja pattisen kykynsä, että vanhuuskin saattaa olla kunniakas ja arvokas, vaikka sen saakin viettää laihana variksenpelättinä kulkukauppiaan kärryjen edessä, kompastellen askeleen joka läimähdykseltä, kompastellen turtuvana edelleen halki armottoman orjuuskauden ja verkkaisen tuhoutumisen kohti loppua -- jolloin sen osat (hieno liha, punertavat ja joustavat luut, mehut ja kaikki, mikä sen muodosti) jaetaan kanatarhan, nahka-, liima- ja luujauhotehtaiden kesken. Kompastuvan loppunsa viimeiseen kompastukseen asti tämän kuormahevosen täytyy totella juuri tuon vähempiarvoisen totuuden määräyksiä, joka on elämän totuutta ja tekee elämän siedettäväksi.

Tämä kuormahevonen on elämän sokaisema ja tunteiltaan tyrmistynyt, kuten kaikki muutkin hevoset ja kaikki muut eläimet, ihminen niiden joukkoon luettuna. Se tahtoo elää mistä hinnasta hyvänsä. Elämä on mieluisaa peliä, vaikkakin se tuottaisi kauttaaltaan tuskaa ja vaikka kaikkinainen elämä lopulta joutuu siinä leikissä tappiolle. Tämä on sitä lajia totuutta, mikä on voimassa, ei maailmankaikkeudelle, vaan siinä eläville olioille, jos he saattavat kestää lyhyen hetken, ennenkuin katoavat. Tämän laatuinen totuus, olkoon kuinka erehdyttävää tahansa, on kuitenkin tervettä ja normaalista totuutta, järkevää totuutta, johon elämän on uskottava voidakseen elää.

Kaikista luontokappaleista on ihminen yksinään saanut hirvittävän etuoikeuden käyttää järkeään. Ihminen kykenee aivojensa avulla tunkeutua asiain päihdyttävän ulkokuoren lävitse ja tarkastella maailmankaikkeutta, joka osoittautuu kylmän välinpitämättömäksi häntä ja hänen unelmiaan kohtaan. Tämän hän voi tehdä, mutta hänen ei ole hyvä tehdä sitä. Voidakseen elää ja elää runsain mitoin, tuntea elämän kannustavan, tuntea elävänsä (toisin sanoen: olla mikä on) ihmisen on hyvä olla elämän sokaisema ja tunteiltaan turtunut. Mikä on hyvää, se on totta. Ja tämä on sitä lajia totuutta, joskin vähemmänarvoista, joka ihmisen on tunnettava ja käytettävä tekojensa mittanuorana, vääjäämättömästi uskoen, että se on ehdotonta totuutta ja ettei koko maailmankaikkeudessa voikaan olla muunlaista totuutta. Ihmisen on parasta hyväksyä nimellisarvosta kaikki hengen kavallukset ja lihan paulat ja tunteellisuuskyvyn usvien kautta tavoitella intohimon houkutuksia ja valheita. Parasta on, ettei hän saa nähdä varjoja eikä turhuuksia eikä kauhistu halujaan eikä saaliinhimoaan.

Ja kaiken tämän ihminen tekeekin. Lukemattomat ihmiset ovat vilahdukselta nähneet tuon toisen ja oikeamman lajin totuutta ja kavahtaneet sitä. Lukemattomat ihmiset ovat poteneet tuota pitkällistä tautia ja jääneet eloon kertoakseen siitä ja ehdoin tahdoin unohtaakseen sen elämänsä loppuun asti. He jäivät, eloon. He käsittivät elämän, sillä elämä on sitä, mitä he itse olivat. He tekivät oikein.

Ja nyt saapuu Tuliliemi ja lahjoittaa kirouksensa mielikuvitusrikkaalle ihmiselle, joka kuohuu elämää ja haluaa elää. Tuliliemi lähettää Valkoisen Logiikkansa, totuuden takaisen totuuden kiihkeän viestintuojan, elämän vastakohdan, julman ja kalpean kuin tähtien välinen avaruus, eloa sykkimättömän ja jäätyneen kuin absoluuttinen nolla-aste, säihkyen kumoamattoman logiikan ja unohtumattoman todellisuuden pakkaskuuraa. Tuliliemi ei tahdo sallia uneksijan uneksia, elävän elää. Hän tuhoo syntymän ja kuoleman ja hajoittaa olemassaolon paradoksin usvaksi, kunnes hänen uhrinsa huutaa ääneen: "Meidän elämämme on petosta, kuolemamme musta kuilu!" Ja niin kauhistavan tuttavuuden uhri siirtää jalkansa kuoleman polulle.

KUUDESNELJÄTTÄ LUKU

Palaan takaisin omakohtaisiin kokemuksiin sekä siihen vaikutukseen, mikä Tuliliemen Valkoisella Logiikalla menneinä päivinä oli minuun itseeni nähden. Ihanassa maatalossani Kuulaaksossa minä vaellan aivot monen kuukauden alkoholin kastamina ja tuntien kosmillista alakuloisuutta, joka on aina ollut ihmisen perintöosuuksia. Turhaan tiedustelen itseltäni, miksi olen alakuloinen. Yöni vietän lämpimässä. Kattoni ei vuoda. Minulla on ruokaa riittävästi tyydyttämään kaikki ruokahalun oikut. Voin nauttia kaikista mukavuuksista, mitä luontokappaleille on tarjona. Ruumiini ei tunne mitään tuskaa eikä kipua. Oiva vanha lihakone toimii nyt tasaisesti. Aivoja ja lihaksia ei ole rasitettu liiaksi. Minulla on maata, rahaa, valtaa, maailman tunnustusta, olen tietoinen siitä, että ansaitsen hyvän palkan toisia palvelemalla; minulla on puoliso, jota rakastan, lapsia, jotka ovat omaa rakasta lihaani. Olen tehnyt ja teen edelleenkin, mitä kelpo kansalaisen tulee tehdä. Olen rakentanut taloja, useita taloja, ja viljellyt monta sataa auranalaa. Ja enkö ole lisäksi istuttanut satoja tuhansia puitakin? Kaikkialta, jokaisesta akkunastani saatan katsella noita omin käsin istuttamiani puita, jotka kohoavat ripeän suorina ja pyrkivät kohti aurinkoa.

Elämäni on todellakin muodostunut peräti mieluisaksi. Miljoonasta ihmisestä ei ole satakaan onnistunut niin hyvin kuin minä. Mutta kaikesta tästä suuresta onnesta huolimatta olen alakuloinen. Olen alakuloinen siitä syystä, että Tuliliemi asustaa luonani. Ja hän oleksii seurassani siitä syystä, että olen syntynyt aikana, jota vastaisuudessa nimitetään järkevän sivistyksen entiseksi pimeäksi aikakaudeksi. Tuliliemi on luonani sen vuoksi, että kaikkina nuoruuteni tietämättöminä päivinä Tuliliemi oli kaikkialla tavattavissa, kutsuen minua joka kulmassa ja jokaisella kadulla. Valesivistys, johon minä olen syntynyt, salli kaikkialla lain suojaamia myymälöitä sielunmyrkyn anniskelemiseksi. Elämän järjestelmä oli siten järjestetty, että minut (ja miljoonat minun kaltaiseni) viekoiteltiin ja kiskottiin ja ajettiin myrkkymyymälöihin.