Part 14

Olin niin vapaa alkoholista, että yksi ainoa _cocktail_ tuntui terästävän. Yksi ainoa lasillinen sai mielen lämpenemään ja nauruhermot kiihtymään muutamiksi minuuteiksi, ennenkuin oli istuuduttava pöytään ja aloitettava miellyttävä syömispuuha. Toisaalta oli vatsani niin kestävä, vastustuskykyni niin suuri, että tuo yksi _cocktail_ tuntui vain vähäiseltä välkähdykseltä, heikolta naurunhyrähdykseltä. Eräänä päivänä muuan ystävä ehdotti julkeasti toista _cocktailia_. Tyhjensin hänen kerallaan toisenkin lasin. Lämmön tunne kesti melkoista kauemmin, nauru muodostui syvemmäksi ja kaikuvammaksi. Sellaiset kokemukset eivät hevillä haihdu mielestä. Toisinaan tulen melkein ajatelleeksi, että ryhdyin toden teolla juomaan juuri siitä syystä, että tunsin itseni niin perin onnelliseksi.

Eräänä päivänä Charmian ja minä teimme pitkän ratsastusretken vuoristoon. Palvelijat olivat saaneet vapaapäivän, ja palattuamme iltasella me laadimme hupaisat tilapäis-illalliset. Kylläpä elämä tuntui suloiselta sinä ehtoona, kun me hommailimme kahden keittiössä. Minä puolestani tunsin kohonneeni oikein elämän huipulle. Sellaisia asioita kuin kirjat ja lopullinen totuus ei elämässä ollutkaan. Ruumiini oli suuremmoisen terve ja terveellisen väsynyt pitkällisestä ratsastuksesta. Päivä oli ollut kerrassaan loistava. Liikuin sen naisen rinnalla, joka oli puolisoni, ja kahden me illastimme huiman hilpeinä. Minulla ei ollut mitään huolia. Kaikki laskut olivat maksetut ja taskuuni valui rahoja viljalti. Tulevaisuus laajeni laajenemistaan. Ja juuri edessäni, keittiössä, porisi kattilassa herkullisia aineksia, meidän naurumme helkkyi, ja vatsassa tuntui mitä suloisin ruokahalun tunne.

Olo tuntui niin hyvältä, että minussa heräsi jäytävä halu saada se tuntumaan vieläkin paremmalta. Olin niin onnellinen, että tahdoin kohottaa onnellisuuteni vieläkin ylemmäksi. Ja keinon tunsin. Sen olin oppinut joutuessani tuhannet kerrat tekemisiin Tuliliemen kanssa. Tuon tuostakin siirryin keittiöstä _cocktail_-pullon luo, ja joka kerta sen sisällys hupeni aimo ryypyn verran. Tulos oli suuremmoinen. Minä en joutunut humalaan, en edes hiprakkaan; mutta minä lämpenin, aloin hehkua, onneni kohosi ylimpään huippuunsa. Elämä oli minua kohtaan antelias, minä lisäsin anteliaisuutta. Se oli suuremmoinen hetki -- elämäni suuremmoisimpia. Mutta minä sain maksaa siitä, pitkien aikojen kuluttua, kuten vielä joudutte näkemään. Sellaiset kokemukset eivät haihdu mielestä, eikä ihminen typeryydessään opi havaitsemaan, ettei ole olemassa mitään järkkymätöntä lakia, joka säätää, että samain asiain on aiheutettava samallaisia tuloksia. Sillä sitä ne eivät tee, muutoin tuhannes ooppiumipiippu synnyttäisi saman nautinnon kuin ensimäinen, muutoin aiheuttaisi yksi _cocktail_ usean sijasta saman lämmön vielä sittenkin, kun on nauttinut _cocktaileja_ jo vuosikausia.

Eräänä päivänä, suoritettuani aamutyöni ja odotellessani päivällistä, minä otin _cocktailin_ yksikseni, kun ei sattunut olemaan vieraita saapuvilla. Sen jälkeen join säännöllisesti ennen päivällistä _cocktailini_, vaikka ei ollut vieraitakaan. Ja juuri siten Tuliliemi sai minut valtaansa. Aloin ryyppiä yksikseni. Enkä tehnyt sitä seuran vuoksi, en myöskään siitä syystä, että juoma maistui, vaan ryypyn vaikutuksen tähden.

Minä _tarvitsin_ tuon ryypyn ennen päivällistä. Eikä mieleeni juolahtanut koskaan, ettei minulla ollut mitään syytä jättää sitä nauttimatta. Minähän maksoin sen. Saatoin kustantaa tuhat _cocktailia_ päivässä, jos minua halutti. Ja mitä merkitsi _cocktail_ -- yksi _cocktail_ -- minulle, joka olin niin monessa tilaisuudessa niin monen vuoden ajan nauttinut suunnattomat määrät väkevämpiäkin aineita kärsimättä niistä mitään haittaa?

Elämäni maalla kului seuraavalla tavalla: Suoritettuani vuoteessa oikolukua kello neljästä tai viidestä minä istuuduin joka aamu puoli yhdeksältä kirjoituspöytäni ääreen. Erinäiset muistiinpanot ja kirjeenvaihto veivät puolen tuntia, ja täsmälleen kello yhdeksän minä ryhdyin kirjoittamaan. Kello yhdeltätoista, toisinaan muutamia minuutteja myöhemmin, toisinaan varemmin, olin saanut valmiiksi tuhat sanaani. Kului vielä puoli tuntia järjestelyhommiin, ja sitten oli päivätyö päättynyt, joten minä siirryin puoli kahdeltatoista riippuverkkooni puiden siimekseen varattuani mukaan postilaukun ja aamulehdet. Puoli yksi söin päivällistä ja iltapäivällä kävin uimassa ja ratsastamassa.

Eräänä aamuna kello puoliyhdeltätoista, ennen kuin olin siirtynyt riippuverkkoon, join lasillisen _cocktailia_. Tämä uudistui seuraavina aamuina, jolloin tietysti otin toisen _cocktailin_ juuri ennen päivällistä. Pian havaitsin istuvani kirjoituspöytäni ääressä kesken työtäni odotellen tuota puolikahdentoista ryyppyä.

Nyt olin lopultakin täysin tietoinen siitä, että kaipasin alkoholia. Mutta entä sitten? Minä en pelännyt Tulilientä. Olin seurustellut hänen kanssaan liian kauan. Väkijuoma-asioissa olin viisas. Menettelin varovaisesti. En joisi koskaan enää ylenmäärin. Tunsin hyvin Tuliliemen salajuonet ja turmiolliset paulat, kaikki ne monet keinot, joita käyttäen hän oli varemmin koettanut surmata minut. Mutta kaikki tuo oli mennyttä, aikoja sitten mennyttä. En joisi itseäni milloinkaan enää tajuttomaksi. En päästäisi itseäni koskaan humaltumaan. Muuta en halunnut enkä muuta ottaisikaan kuin juuri sen verran, että pääsisin lämpenemään, saisin hilpeyden heräämään, naurun herahtamaan kurkkuuni ja mielikuvitukseni vilkkaampaan toimintaan. Oh, kyllä minä osasin pitää itseni täydelleen kurissa ja samaten myöskin Tuliliemen.

YHDESNELJÄTTÄ LUKU

Mutta sama kiihoke ei jaksa ajan mittaan aiheuttaa ihmisen elimistössä samoja tuloksia. Vähitellen sain huomata, ettei yksi _cocktail_ sisältänyt laisinkaan nostatusta. Se ei synnyttänyt mitään lämpöä, ei kutkuttanut nauramaan. Nyt tarvittiin kaksi tai kolme lasillista luomaan saman vaikutuksen kuin alkuaan yksi ainoa. Ja minä tarvitsin tuota vaikutusta. Join ensimäisen _cocktailini_ puoli kahdeltatoista, siirtyessäni aamuposti mukana riippuverkkoon, ja toisen nautin tuntia myöhemmin juuri ennen ateriaa. Minulle kävi tavaksi kavuta verkosta kymmentä minuuttia varemmin ennättääkseni ja juljetakseni siemaista kaksi _cocktailia_, ennenkuin ryhdyin syömään. Näin tapahtui päivittäin -- kolme _cocktailia_ yhdessä tunnissa, joka ennätti kulua työn päättymisestä aterian alkamiseen. Olin siis saanut kaksi mitä turmiollisinta ryyppytapaa: join säännöllisesti ja join yksikseni.

Olin aina halukas ottamaan lasin, kun sattui olemaan vieras saapuvilla. Join yksikseni, kun ei ollut toveria käsillä. Sitten astuin uuden askeleen. Kun saapuvilla oli vieras, joka oli väkijuomien käyttöön nähden perin kohtuullinen, minä tyhjensin kaksi lasia kutakin hänen lasiaan kohti -- yhden lasin hänen kerallaan, toisen ilman häntä ja hänen tietämättään. _Varastin_ tuon toisen lasillisen, ja kaikkein pahinta oli se, että rupesin juomaan yksikseni, vaikka saapuvilla -- olikin vieras, toveri, jonka seurassa olisin voinut juoda. Mutta Tuliliemi keksi siihen lieventävän selityksen. Oli sopimatonta kiusata vierasta liiallisella vieraanvaraisuudella ja juottaa hänet humalaan. Jos yllytin niukkaan määrään tottunutta pysyttelemään ryyppäämisessä minun tasallani, niin varmasti laittaisin hänet juovuksiin. Täytyihän minun varastaa itselleni joka toinen lasillinen, muutoin olisi pitänyt kieltäytyä tuosta nostatuksesta, minkä hän sai puolta vähemmästä määrästä.

Kun nyt kuvaan tätä juomistottumukseni kehitystä, pyydän lukijaa muistamaan, etten ole mikään narri enkä raukkakaan. Sen mukaan kuin maailma arvostelee asioita, minä olen saavuttanut menestystä -- uskallanpa sanoa: paljoa suuremmassa määrin kuin tavallinen onnellinen ihminen -- ja menestystä, joka on vaatinut melkoisen määrän älyä ja tahdonlujuutta. Ruumiini on voimakas. Se on säilynyt sellaisissa oloissa, missä heikot raukat ovat kuolleet kuin kärpäset. Ja kuitenkin kaikitenkin ovat kuvaamani seikat tapahtuneet juuri ruumiilleni ja minulle itselleni. Minä olen tosiasia. Juomiseni on tosiasia. Juomiseni on jotain, mikä todella on tapahtunut, eikä mikään teoria tai harkinnan tulos. Ja sikäli kuin minä itse asiata ymmärrän, se vain tehostaa Tuliliemen valtaa -- raakamaisuutta, jota me yhä vielä suvaitsemme, turmiollista ilmiötä, joka on jäljellä vanhoilta hurjilta päiviltä ja vaatii raskaan veron nuoruutta ja voimaa ja uljuutta ja kaikkea, mikä meissä on parhainta.

Palatkaamme asiaan. Kun olin iltapäivällä mellastanut pitkän aikaa uima-altaassa ja sitten tehnyt suuremmoisen ratsastusretken vuoristoon tai edes ja takaisin Kuulaaksossa, tunsin olevani niin virkeällä ja loistavalla tuulella, että halusin päästä vieläkin virkeämmäksi, vieläkin hilpeämmäksi. Keinon tunsin. Yksi _cocktail_ ennen illallista ei riittänyt keinoksi. Tarvittiin vähintään kaksi tai kolme. Minä otin ne. Miksi en olisi ottanut? Se oli elämää. Olin aina rakastanut hartaasti elämää. Tämäkin alkoi käydä jokapäiväiseksi tottumukseksi.

Sitten rupesin keksimään tekosyitä ylimääräisiä _cocktaileja_ saadakseni. Luokseni sattui tulemaan erikoisen hauskoja vieraita, saatoin suuttua arkitehdille tai näpistelevälle muurarille, joka rakensi minulle aittaa, lemmikkihevoseni sotkeutui piikkilanka-aitaan kuoliaaksi, aamupostissa saapui hyviä uutisia toimittajilta tai kustantajilta. Tekosyyksi kelpasi mikä asia tahansa, kun tuo halu kerran oli päässyt juurtumaan minussa. Pääasia oli, että _halusin_ saada alkoholia. Lopultakin, kun olin parikymmentä vuotta leikkinyt sillä tuntematta mitään tarvetta, minä nyt halusin sitä. Ja voimani oli heikkouteni. Tarvitsin kaksi, kolme tai neljä ryyppyä saavuttaakseni sen tuloksen, minkä tavallinen ihminen sai yhdestä ainoasta lasista. Yhtä sääntöä kuitenkin noudatin vielä. En nauttinut koskaan rahtuistakaan, ennenkuin olin suorittanut päivätyöni, kirjoittanut tuhat sanaani. Ja kun se oli tehty, silloin _cocktailit_ loivat erottavan muurin suoritetun päivätyön ja loppupäivän huvittelujen välille. Työ häipyi pois tietoisuudestani. Siihen ei kohdistunut ainoakaan ajatus ennen kuin seuraavana aamuna kello yhdeksältä, jolloin taas istuuduin työpöytäni ääreen ja ryhdyin seuraavaa tuhatlukua sepittämään. Tämä oli muuten erittäin tyydyttävä mielentila. Minä säästin tarmoani alkoholin avulla. Tuliliemi ei ollut niin musta, kuin miksi hänet maalattiin. Hän saattoi tehdä ihmiselle monta palvelusta, ja tämä oli juuri sellaisia.

Ja suorittamani työ oli tervettä, raikasta ja vilpitöntä. Se ei ollut milloinkaan pessimististä. Pitkällisen tautini aikana olin oppinut oikean tien elämään. Tiesin harhaluulot oikeiksi ja ylistin harhaluuloja. Suoritan yhä vielä samallaista työtä, luon sellaista, mikä on puhdasta, elinvoimaista, optimistista ja auttaa pääsemään elämää kohti. Ja aina arvostelijat vakuuttavat, että minussa kuohuu elinvoima yltäkylläisenä ja että annan noiden harhaluulojen perinpohjaisesti pettää itseni.

Näistä puhuessani sallittakoon minun toistaa kysymys, jonka olen kymmenen tuhatta kertaa esittänyt itselleni. _Miksi minä join?_ Oliko se tarpeen? Minä olin onnellinen. Siitäkö syystä että olin liian onnellinen? Olin voimakas. Siitäkö syystä että olin liian voimakas? Oliko minulla ylenmääräisesti elinvoimaa? En tiedä, miksi join. En kykene vastaamaan, vaikka saatankin pukea sanoiksi epäluulon, joka yhä kasvaa minussa. Olin ollut liian läheisissä tekemisissä Tuliliemen kanssa liian monta vuotta. Vasenkätinen voi pitkällisen harjoituksen kautta muuttua oikeakätiseksi. Oliko minusta pitkällisen harjoituksen kautta tullut alkoholisti?

Olin niin onnellinen! Pitkällisen tautini perästä olin viimeinkin päässyt voitolle ja saanut palkaksi naisen rakkauden. Ansaitsin enemmän rahaa vähemmillä ponnistuksilla. Säteilin terveyttä. Nukuin lapsen lailla. Kirjoitin edelleen onnistuneita teoksia, ja sosiologisessa taistelussa näin ajan luomien tosiasiain, jotka päivittäin pystyttivät uusia tukia oman kantani varaksi, kumoavan vastustajaini väitteet. Aamusta iltaan elin täysin huoletonna, tuntematta mitään murhetta, pettymystä tai katumusta. Olin onnellinen kaiken aikaa. Elämä oli loputonta laulua. Pahoittelin sitä, että tuohon siunattuun uneen täytyi kuluttaa niin monta tuntia, koska se riisti minulta niin paljon riemuja, jotka olisin saanut nauttia valveilla ollen. Ja kuitenkin join. Ja minun tietämättäni Tuliliemi totesi yhtä mittaa, mille asteelle hänen aiheuttamansa tauti oli kehittynyt.

Kuta enemmän join, sitä enemmän tarvitsin väkijuomia saavuttaakseni entisen tuloksen. Kun lähdin Kuulaaksosta kaupunkiin ja söin siellä päivällistä, tuntui yksi ainoa _cocktail_ miedolta ja tehottomalta. Se ei lisännyt laisinkaan ruokahalua. Matkalla päivällispaikkaan minun oli pakko lisätä sen vaikutusta -- nauttia kaksi, kolme _cocktailia_ ja, jos satuin tapaamaan ystäviä, neljä tai viisi tahi kuusikin. Kerran minulla oli kova kiire. En ennättänyt tyhjentää monta lasia kunnolleen. Silloin minussa heräsi mainio ajatus. Pyysin kapakoitsijaa sekoittamaan minulle kaksinkertaisen _cocktailin_. Milloin tahansa sen koommin oli kiire, minä tilasin kaksinkertaisen ryypyn. Siten säästyi aikaa.

Tuloksena tästä säännöllisestä juomisesta oli muun muassa se, että aloin käydä kuluneeksi. Mieleni tottui siinä määrin vilkastumaan keinotekoisilla neuvoilla, että se kieltäytyi vilkastumasta ilman näitä. Minä tarvitsin yhä välttämättömämmin alkoholia voidakseni päästä seurustelukuntoon. Tuon aineen täytyi kiihdyttää minua, saattaa mielikuvitukseni eloisaksi, kutkuttaa nauruhermoja, luoda päivänpaistetta kaiken ylle, ennenkuin kykenin liittymään tovereihini ja sulautumaan heidän joukkoonsa.

Toisena seurauksena oli se, että Tuliliemi alkoi pistellä minulle kampia. Hän tartutti minuun taas pitkällisen tautini, houkutteli minut tavoittelemaan jälleen Totuutta ja riistämään siltä hunnun, viekoitteli katselemaan todellisuutta silmästä silmään. Mutta tämä tapahtui vain asteittain. Ajatukseni alkoivat taasen käydä tylyiksi, joskin vain verkalleen.

Toisinaan mielessäni välähti varoitus. Minne tämä säännöllinen juominen mahtoi johtaa minut? Mutta kyllä Tuliliemi saa sellaiset kysymykset vaikenemaan. "Käyppäs ottamaan ryyppy, niin selitän sinulle koko asian", hän houkuttelee. Ja se auttaa. Voin mainita esimerkkinä seuraavan tapauksen, jonka hän alinomaa johdatti mieleeni.

Minua oli kohdannut tapaturma, joka teki mutkallisen leikkauksen välttämättömäksi. Viikko sen jälkeen kuin olin suoriutunut leikkauspöydältä, minä makasin eräänä aamuna sairaalan vuoteella heikkona ja väsyneenä. Päivettyneiden kasvojeni ruskea väri, mikäli sitä saattoi nähdä takkuisen parran lävitse, oli haalistunut sairaalloisen keltaiseksi. Lääkäri seisoi vuoteeni ääressä aikoen juuri poistua. Hän tuijotti paheksuvasti savukkeeseen, jota parhaillani polttelin.

"Tuosta teidän pitäisi luopua", hän neuvoi. "Siitä koituu huonot seuraukset. Katsokaapa minua."

Minä katsoin. Hän oli jotensakin minun ikäiseni, hartiakas, leveärintainen, loistavakatseinen ja punaposkinen. Komeampaa miestä oli vaikea löytää.

"Minullakin oli tapana tupakoida", hän jatkoi. "Sikaareja. Mutta minä luovuin niistäkin. Ja katsokaapa minua."

Mies ylvästeli ja täydellä syyllä, sillä hän tiesi voivansa hyvin. Mutta kuukauden kuluttua hän oli vainaja. Sitä ei aiheuttanut mikään tapaturma. Puoli tusinaa erilaista peikkoa, joilla on juhlallisen pitkät tieteelliset nimet, oli käynyt hänen kimppuunsa ja tuhonnut hänet. Sairaus monine lisätauteineen oli hämmästyttävän mutkallinen ja tuskallinen, ja päivämääriä ennen loppua tuon komean miehen tuskanhuudot kaikuivat laajalti ympäristöön. Hän kuoli parkuen.

"Näetkös nyt", virkkoi Tuliliemi. "Hän hoiti itseään. Hän luopui sikaareistakin. Ja sellaisen palkan hän sai. Kamala asia, vai kuinka? Mutta taudinsiemenet pystyvät lentämään. Niiltä ei voi suojella itseään. Sinun komea lääkärisi käytti kaikkia varokeinoja, ja kuitenkin ne voittivat hänet. Kun taudinsiemenet lentävät, on mahdotonta tietää, minne ne laskeutuvat. Saattavat valita sinutkin. Ja katsohan, mitä hän menetti. Haluttaako sinua luopua kaikesta, mitä minä voin tarjota, ja sitten joutua taudinsiementen syötäväksi. Elämässä ei ole mitään oikeutta. Se on silkkaa arpapeliä. Mutta minä luon elämän pinnalle valheellista hymyä ja nauran tosiseikoille. Hymyile ja naura minun kerallani. Lopulta sinä kyllä saat osasi, mutta naura sillä välin. Maailma on peräti synkkä. Minä kirkastan sen sinulle. Maailma on mätää, kun siinä voi tapahtua sellaista kuin sinun lääkärillesi äskettäin. Ei tässä elämässä ole muuta neuvoa kuin ottaa uusi ryyppy ja unohtaa."

Ja luonnollisesti minä otin uuden ryypyn, koska se soi unohdusta. Minä otin uuden ryypyn joka kerta, kuin Tuliliemi muistutti minua tapahtuneesta. Join kuitenkin järkevästi, älyäni käyttäen. Pidin huolta siitä, että aine oli parhainta laatua. Minä etsin nostatusta ja unohdusta ja vältin huonojen aineiden ja humalan aiheuttamia vaurioita. Sivumennen voin tässä huomauttaa, että kun ihminen alkaa juoda järkevästi -- ja älyään käyttäen, hän ilmaisee epäämättömästi, miten pitkälle hän on jo vaeltanut juomarin tietä.

Mutta minä noudatin edelleen sääntöä, ettei ensimäistä ryyppyä pitänyt ottaa, ennenkuin viimeinen sana päivän tuhatluvusta oli kirjoitettu. Toisinaan soin itselleni kuitenkin yhden päivän loman. Tällöin en välittänyt siitä, kuinka varhain nautin ensimäisen lasillisen, koska en silloin rikkonut yllä mainittua sääntöä. Ja henkilöt, jotka eivät ole koskaan vaeltaneet juomarin tietä, kummastelevat, miten juomatottumus voi kasvamistaan kasvaa!

KAHDESNELJÄTTÄ LUKU

Kun _Snark_ lähti pitkälle matkalleen San Franciscosta, ei meillä ollut mukana laisinkaan väkijuomia. Tai oikeammin sanoen: olimme kaikki tietämättömiä siitä, että laivassa oli juotavan arvoista, emmekä huomanneet sitä moneen kuukauteen. Tämä "kuivana" purjehtiminen oli minun keksimäni pahanilkinen juoni. Olin tehnyt Tuliliemelle kepposen. Ja se osoitti, että minä kallistin jo hiukan korvaani niille heikoille varoituksille, joita alkoi kaikua tietoisuudessani.

Tietenkin koetin salata tilannetta itseltäni ja puolustautua Tuliliemen edessä. Ja siinä minä menettelin peräti tieteellisesti. Sanoin, että joisin vain satamapaikoissa. "Kuivien" meritaivalten kestäessä elimistöni puhdistuisi alkoholista, joka oli siihen imeytynyt, niin että satamaan saavuttuani kykenisin nauttimaan sitä enemmän Tuliliemen seurasta. Alkoholi purisi sitä terävämmin, pudistaisi sitä tuntuvammin ja suloisemmin. Meiltä kului seitsemänkolmatta päivää purjehtiessamme San Franciscosta Honoluluun. Oltuani yhden päivän merellä minua ei kertaakaan vaivannut halu saada ryyppy. Tämän mainitsen osoittaakseni, että luonnostani en ole laisinkaan alkoholisti. Kun toisinaan matkan varrella ajattelin vastaisia ja kuvailin mielessäni Hawaijin ihania _lanai_-aamiaisia ja -päivällisiä (olin varemmin käynyt siellä pari kertaa), tulin luonnollisesti ajatelleeksi myöskin juomia, joita nautittaisiin ennen ateriaa. En ajatellut noita juomia kaivaten, sadatellen matkan pituutta. Arvelin vain, että ne maistuisivat hyvältä ja kuuluivat osaltaan oikean aterian ruokalistaan.

Täten todistin jälleen tyytyväisyydekseni, että osasin pitää Tuliliemen kurissa. Saatoin juoda, milloin halutti, olla juomatta, milloin halutti. Sen vuoksi aioin juoda edelleen milloin halutti.

Vietimme viitisen kuukautta Hawaijien ryhmän eri saarilla. Maihin mentyämme minä nautin väkijuomia. Joinpa hiukkaista enemmänkin, kuin olin tottunut juomaan Kaliforniassa ennen matkaamme. Hawaijissa näyttiin juotavan vähäistä enemmän, kuin oli tapana lauhkeammissa vyöhykkeissä. Hawaiji on kuitenkin vain subtroopillista seutua. Kuta kauemmas jouduin kuumaan vyöhykkeeseen, sitä runsaammin huomasin ihmisten käyttävän väkijuomia, sitä enemmän join itsekin.

Hawaijista purjehdimme Marquesas-saarille. Tähän matkaan kului kuusikymmentä päivää. Kuuteenkymmeneen päivään emme nähneet kertaakaan maata, purjetta tai höyrylaivan savua. Mutta alkumatkasta kokki löysi jotain merkillistä tarkastellessaan aluksen varastoja. Erään syvän arkun pohjasta hän keksi tusinan angelika- ja muskottiviinipulloja. Nämä olivat joutuneet maataloni keittiökellarista mukaan kotitekoisten hillojen ja hedelmäsäilykkeiden keralla. Kuusi kuukautta vallinnut kuumuus oli aiheuttanut jonkinlaisen muutoksen tuossa paksussa makeassa viinissä -- varmaankin saanut sen käymään.

Maistoin eräästä pullosta. Se oli oivallista. Ja sen jälkeen tyhjensin puoli pikarillista joka päivä kello kahdeltatoista, kun olimme merkinneet muistiin huomiomme ja määränneet _Snarkin_ aseman. Se vaikutti omituisen kiihdyttävästi. Se lämmitti mieltä ja sai meren itsestäänkin kauniin pinnan välkkymään entistä kauniimpana. Kun aamuisin hikoilin kajuutassa tuhatta sanaani sepitellen, rupesin jo odottelemaan tuota tähdellistä kello kahdentoista tapahtumaa.

Huolta tuotti vain se, että minun täytyi jakaa aarteestani muillekin, ja oli mahdotonta sanoa, kuinka kauan viivyttäisiin merellä. Pahoittelin sitä, ettei ollut mukana enempää kuin tusinan verta pulloja. Ja kun ne olivat loppuneet, pahoittelin sitäkin, että olin laisinkaan antanut niistä toisille. Janosin jo alkoholia ja halusin kiihkeästi päästä Marquesas-saarille.

Näin olin hankkinut itselleni todellisen, suuremmoisen janon Marquesas-saarille saapuessani. Siellä oli useita valkoihoisia, joukko näivettyneitä alkuasukkaita, komeita maisemia, runsaasti rommia, suunnattomat määrät absinttia, mutta ei rahtuistakaan whiskyä tai paloviinaa. Rommi korvensi suunahan. Tiedän sen omasta kokemuksestani. Mutta minä olen aina mukautunut olosuhteisiin ja valitsin nyt absintin juomakseni. Tällä aineella oli vain se paha puoli, että minun täytyi nauttia niin rajattomat määrät tunteakseni edes lievää vaikutusta.

Marquesas-saarilta purjehdin lastina riittävä määrä absinttia Tahitiin, missä hankin skottilaista ja amerikkalaista whiskyä; eikä sen jälkeen tarvinnut purjehtia satamasta toiseen "kuivin suin". Mutta älköön lukija käsittäkö tätä väärin. Laivalla ei ollut yhtään humalaista -- sanan tavallisessa merkityksessä humalaista -- siellä ei hoiperreltu eikä kieriskelty, ei ryvetty tajuttomina. Taitava ja tottunut juomari, jolla on voimakas ruumis, ei alennu koskaan tällaiseen tilaan. Hän juo joutuakseen hyvälle tuulelle, ei sen enempää. Hän välttää tarkoin liiallisesta juomisesta aiheutuvaa pahoinvointia, jälkiseuraamuksia, avuttomuutta ja nöyryytystä.

Taitava ja tottunut juomari hankkii itselleen hienon ja sopivan puolihumalan ja tekee sen kaiken vuotta kärsimättä mitään ilmeistä vauriota. Yhdysvalloissa on tätä nykyä satoja tuhansia sellaisia miehiä, klubeissa, hotelleissa ja omissa kodeissa -- miehiä, jotka eivät ole koskaan humalassa, mutta myös harvoin ovat täysin selviä, vaikka useimmat heistä suuttuneina väittäisivätkin sen valheeksi. Ja kaikki he luulevat lujasti, kuten minäkin uskoin, että he pääsevät tässä pelissä voitolle.

Merimatkoilla olin melkein ehdottomasti raitis, mutta satamissa join enemmän. Näytti siltä, että tarvitsin troopillisissa seuduissa runsaammin kuin muualla. Tämä on yleinen kokemus, sillä valkoihoisten tiedetään kuumassa vyöhykkeessä käyttävän ylenmäärin alkoholia. Kuuman vyöhykkeen seudut eivät sovellu valkoihoisille. Heidän ihonvärinsä ei suojele heitä auringon suunnattoman valkoiselta väriltä. Ultravioletit sekä muut näkymättömät säteet kirjon yläpäästä raatelevat heidän kudoksiaan, aivan samoin kuin X-säteet tekivät laboratoriokokeissa, ennenkuin opittiin tuntemaan niiden vaarallisuus.