Part 13

Esimerkiksi muuan kiihkeä joukko nuoria vallankumouksellisia kutsui minut kunniavieraakseen olutjuhlaan. Se on ainoa todellinen olutjuhla, johon olen ottanut osaa. Suostuessani kutsuun en ollut selvillä siitä, mitä moinen meno oikein merkitsi. Kuvittelin, että siellä keskusteltaisiin hurjasti ja äänekkäästi, että toiset joisivat enemmän kuin kestivät ja että itse nauttisin kohtuullisesti. Mutta nämä olutkemut näyttivätkin olevan huvittelutilaisuuksia, joissa nuoret vikurivarsat koettivat unohtaa olemassaolon ikävyydet tekemällä pilkkaa paremmistaan. Myöhemmin sainkin kuulla, että he olivat juottaneet sikahumalaan erään varemman kunniavieraansa, kyvykkään nuoren radikaalin, joka ei ollut tottunut väkijuomiin.

Kun aloin aavistaa, minkälaiseen tilanteeseen olin heidän parissaan joutunut, minussa heräsi tuo eriskummallinen ylpeys. Kyllä minä näyttäisin noille nuorille veijareille! Näyttäisin heille, kuka tässä kykenisi puoliaan pitämään, kenellä olisi paras vatsa ja kestävin pää, kuka saattaisi latkia sisäänsä enimmän rypemättä silti sian lailla. Senkin pöyhkeät penikat, luulevat pystyvänsä juomaan _minut_ pöydän alle!

Nähkääs, tämä oli kestävyyskilpailu, eikä yksikään mies halua tunnustaa toista paremmaksi. Pyh! Sehän olikin astiaolutta. Olin minä perehtynyt väkevämpiinkin juomiin. Vuosikausiin en ollut ryypännyt astiaolutta; mutta aikoinani olin lipponut sitä miesten parissa, ja nyt arvelin, että kyllä kykenisin näyttämään näille poikasille, miten olutta oli oikein latkittava. Ja sitten alkoivat kemut ja minun oli ryypättävä joukon parhaiden kanssa. Jotkut heistä saattoivat kyllä laiskoitella, mutta kunniavieraalle ei se ollut luvallista.

Ja kaikki ankarat yöt, jotka olin viettänyt uutterana palavan lampun ääressä, kaikki lukemani kirjat, kaikki keräämäni viisaus välkkyi hohtavana apinamaisuuteni ja tiikerimäisyyteni edessä, jotka ryömivät esiin perinnöllisten taipumusteni syövereistä, atavistisina, taistelunhaluisina ja raakoina, uhkuen irstasta voimaa ja halua olla sikaakin sikamaisempia.

Ja kun kokous päättyi, minä seisoin vieläkin omilla jaloillani ja astuin suorana, horjumatta, mitä ei suinkaan voinut sanoa useimmista isännistäni. Muistuupa mieleeni eräs heistä, joka eräässä kadunkulmassa itki harmista huomatessaan minun pysyneen niin selvänä. Ei hän saattanut aavistaakaan, että minä pidättelin vanhan harjaantumuksen rautakourin tietoisuutta humisevissa aivoissani, hillitsin lihaksiani ja kuvotustani, säilytin ääneni tasaisena ja kevyesti luistavana ja ajatukseni johdonmukaisina ja loogillisina. Ja kaiken sen ohella minä virnistelin salaisesti. Eivätpä saaneetkaan minua narrikseen noissa juomingeissaan! Olin ylpeä urostyöstäni. Tuhat tulimmaista, ylpeilenpä siitä vieläkin -- niin omituinen on miehen luonne.

Mutta seuraavana aamuna en kirjoittanut tuhatta sanaa. Olin sairas, myrkytetty. Siitä muodostui kurja päivä. Iltapuolella minun oli määrä esiintyä eräässä kokouksessa puhujana. Sen teinkin, ja olen varma siitä, että puheeni oli yhtä kehno kuin oma tilani. Eräät isännistäni istuivat ensi riveillä ottaakseen selkoa siitä, oliko edellinen ilta jättänyt minuun jälkiä. En tiedä, huomasivatko he minussa mitään jälkiä, mutta kyllä minä puolestani huomasin niitä heissä ja lohdutin itseäni sillä, että he olivat aivan yhtä sairaita kuin minäkin.

Se oli viimeinen kerta, vannoin itsekseni. Enkä sen koommin ole koskaan enää antautunut olutjuominkeihin. Muuten tuo juhla jäi joka suhteessa viimeiseksi juomakilvoittelukseni. Tosin olen ryypännyt monet kerrat senkin jälkeen, mutta aina viisaammin, varovaisemmin, turhia kilpailuja karttaen. Tällä tapaa juomari kypsyy karaistuneeksi.

Osoittaakseni, että tänä kautena elämääni juominen johtui vain toverillisuudesta, tahdon tässä mainita sen kerran, jolloin matkustin Atlannin poikki vanhassa _Teutonic_-laivassa. Satuin heti alkumatkasta tutustumaan erääseen englantilaiseen sähkölennätinvirkailijaan ja erään espanjalaisen laivanvarustajaliikkeen alijohtajaan. He joivat yksinomaan "hevoskauloja" -- mietoa, viileätä juomaa, jossa uiskenteli omenankuori tai appelsiininkuori. Ja kaiken matkaa minäkin join "hevoskauloja" toverieni kanssa. Jos he sitä vastoin olisivat juoneet whiskyä, minäkin olisin juonut sitä heidän kerallaan. Tästä ei kuitenkaan pidä tehdä sitä johtopäätöstä, että minä olin heikko, epäitsenäinen. Minä en suoraan sanoen välittänyt. Minulla ei ollut tässä asiassa mitään siveellistä kantaa. Olin nuorekkaan voimakas ja arkailematon, ja alkoholi oli minusta omaan itseeni nähden aivan joutava asia.

KAHDEKSASKOLMATTA LUKU

Vielä en ollut valmis työntämään kättäni Tuliliemen kainaloon. Kuta vanhemmaksi kävin, kuta suuremmaksi menestykseni kasvoi, kuta enemmän rahaa ansaitsin, sitä laajemmassa määrin pääsi maailma vaikuttamaan minuun ja sitä huomattavammin tunkeutui Tuliliemi elämääni. Kuitenkaan ei hän ollut vielä päässyt pintapuolista tuttavuutta lähemmäksi. Join seuran vuoksi, mutta yksin ollessani en nauttinut väkijuomia. Toisinaan jouduin hieman hiprakkaan, mutta moiset tilaisuudet olivat minusta varsin vähäinen hinta seuraelämän tarjoamista etuuksista.

Niin kypsymätön olin vielä Tuliliemen helmatoveriksi, että kun tähän aikaan vaivuin syvälle alakuloisuuden kuiluun, en edes uneksinutkaan etsiä apua häneltä. Sain kokea sekä ulkonaisia että sydämen huolia, jotka eivät sovellu tässä yhteydessä esitettäviksi. Mutta niiden yhteydessä esiintyi älyllisiä huolia, jotka aiheuttivat syviä seurauksia.

Minun tilanteeni ei ollut tavallisimpia. Olin lukenut liian paljon positiivista tiedettä ja viettänyt liian positiivista elämää. Nuoruuden kiihkossa olin tehnyt sen ikivanhan erehdyksen, että olin tavoitellut Totuutta liian häikäilemättömästi. Olin riistänyt hunnun sen yltä, ja eteeni oli paljastunut näky, jota en ollut kestänyt. Lyhyesti sanoen, olin kadottanut kauniin uskoni melkein kaikkeen muuhun paitsi inhimillisyyteen, ja inhimillisyys, jota kohtaan olin säilyttänyt uskoni, oli varsin alkeellista laatua.

Tämä pitkällinen pessimismi-sairaus on siksi tuttu useimmille meistä, ettei sitä kannata tässä tarkemmin kuvata. Tahdon vain tehostaa, että olin peräti kurjassa tilassa. Ajattelin jo itsemurhaa yhtä kylmäverisesti kuin konsanaan kreikkalainen filosofi. Minua suretti se, että niin moni ihminen oli toimeentuloonsa nähden minusta riippuvainen, joten en voinut erota elämästä. Mutta tämä oli pelkkää moraalisuutta. Todellisuudessa minut pelasti ainoa säilynyt harhaluulo -- KANSA.

Se, minkä vuoksi olin taistellut ja öisin lamppuani polttanut, oli osoittautunut pettymykseksi. Menestys -- sitä minä halveksin. Maailman tunnustus -- se oli pelkkää tuhkaa. Seuraelämä, miehet ja naiset, jotka kohosivat satamakorttelien ja kanssien loan ja lian yläpuolelle -- heidän tympäisevä henkinen keskinkertaisuutensa minua hämmästytti. Naisen rakkaus -- se oli samaa maata kuin kaikki muukin. Raha -- minä saatoin nukkua vain yhdessä vuoteessa kerrallaan, ja mitä merkitystä oli sillä, että kannatti päivässä ostaa sata pihviä, kun saatoin syödä vain yhden? Taide, kulttuuri -- biologian järkkymättömien tosiasiain rinnalla moiset seikat olivat naurettavia, niiden tulkitsijat sitäkin naurettavampia.

Yllä olevasta käynee selville, kuinka surkean sairas todellakin olin. Minä olin syntynyt taistelemaan. Se, minkä puolesta olin taistellut, ei ollut osoittautunut taistelun arvoiseksi. Jäljellä oli KANSA. Oma taisteluni oli päättynyt, mutta jäljellä oli vielä jotain, minkä puolesta kannatti taistella -- KANSA.

Sillä välin kuin keksin tämän viimeisen siteen, joka kiinnitti minut elämään, ja äärimmäisessä hädässä, synkän alakuloisuuden valtaamana vaelsin varjojen laaksossa, pysyivät korvani kuuroina Tuliliemelle. Tietoisuudessani ei kuulunut heikoimpana kuiskauksenakaan vakuutusta, että Tuliliemi tuottaisi huojennusta, että hän kykenisi valehtelemaan minuun elämänrohkeutta. Vain yksi keino väikkyi ylimpänä ajatuksissani -- revolveri, murskaavan luodin tuottama ikuinen pimeys. Talossa oli yllin kyllin whiskyä -- vieraiden varalta. Minä en siihen kajonnutkaan. Aloin pelätä revolveriani -- pelätä sinä aikana, jolloin KANSAN loistava, leimahteleva näky rupesi muodostumaan selväksi mielessäni ja tahdossani. Niin voimakkaana oli minut vallannut halu kuolla, että pelkäsin tekeväni itsemurhan nukkuessani ja minun oli pakko luovuttaa revolveri toisille, joiden piti kätkeä se sellaiseen paikkaan, mistä ei tiedottomana etsivä käteni sitä tavoittaisi.

Mutta KANSA pelasti minut. KANSA minut kahlehti elämään. Minua varten oli vielä jäljellä yksi taistelu, ja tässä oli asia jonka puolesta kannatti taistella. Heitin kaiken varovaisuuden tuulen teille, syöksyin entistä hurjemmalla innolla kamppailuun sosialismin puolesta, nauroin toimittajille ja kustantajille, jotka varoittivat minua ja hankkivat minulle sata pihvipaistia päivässä, ja välitin viis' siitä, kenen tunteita loukkasin ja kuinka törkeästi loukkasin. Kuten "tasaisesti punnitsevat radikaalit" tähän aikaan väittivät, minun pyrkimykseni olivat niin kiihkeitä, niin epävarmoja ja järjettömiä, niin äärimmäisen vallankumouksellisia, että hidastin sosialismin kehitystä Yhdysvalloissa viiden vuoden verran. Ohi mennen haluan tässä huomauttaa, että lujasti uskon jouduttaneeni sosialismin kehitystä Yhdysvalloissa ainakin viiden minuutin verran.

KANSA minut auttoi suoriutumaan pitkällisestä taudistani, Tuliliemellä ei ole siinä suhteessa mitään ansiota. Ja kun sitten aloin toipua, saapui naisen rakkaus tehden parantumisen täydelliseksi ja uinuttaen pessimismini uneen pitkiksi ajoiksi, kunnes Tuliliemi herätti sen jälleen toimintaan. Mutta sillä välin tavoittelin Totuutta vähemmän häikäilemättömästi, varoen riistämästä siltä viimeistä huntua silloinkin, kuin olin jo käsin tarttunut siihen. Minua ei enää haluttanut nähdä Totuutta alastomana. Kieltäydyin katselemasta toista kertaa, minkä olin kerran nähnyt. Ja muiston siitä, mitä tällöin olin nähnyt, hävitin päättäväisesti mielestäni.

Ja minä tunsin itseni perin onnelliseksi. Elämä muodostui minulle suopeaksi. Nautin pienistäkin asioista. Suuria asioita en halunnut ottaa ylen vakavalta kannalta. Yhä vielä lueskelin kirjoja, mutta en enää yhtä kiihkeästi kuin ennen. Luen yhä vieläkin kirjoja, mutta en saata koskaan enää lukea niitä nuorekkaan intohimon loistavassa säteilyssä, kuten muinoin kuunnellessani oudon maailman kutsua, joka kuiskaten kehotti minua pyrkimään salaisuuden perille, elämän tuolle puolen ja tähtien taakse.

Tässä luvussa olen erikoisesti tahtonut tehostaa sitä, että siitä pitkällisestä taudista, joka aikanaan valtaa useimmat meistä, minä puolestani suoriuduin pyytämättä apua Tuliliemeltä. Lempi, sosialismi, KANSA -- nuo ihmismielen terveelliset keksinnöt -- ne minut paransivat ja pelastivat. Jos milloinkaan on ollut ihmistä, joka ei ole syntymästään saanut taipumusta väkijuomiin, niin minä uskon olevani sellainen ihminen. Ja kuitenkin ... no niin, kertokoot seuraavat luvut tarinansa, sillä niistä käy ilmi, kuinka minä sain maksaa siitä, että olin varemmat viisikolmatta vuotta ollut tekemisissä kaikkialla tavattavan Tuliliemen kanssa.

YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU

Pitkällisen tautini jälkeen minä join edelleen seuran vuoksi. Join toisten juodessa ja heidän parissaan liikkuessani. Mutta huomaamatta alkoholin tarve alkoi saada minussa selvän muodon ja kasvaa. Se ei ollut ruumiillista tarvetta. Minä harjoitin nyrkkeilyä, kävin uimassa, purjehdin, ratsastin, vietin kuvaamattoman terveellistä ulkoilma-elämää ja sain henkivakuutuslääkäriltä mitä loistavimmat todistukset. Kun nyt myöhemmin mietin asiaa, havaitsen, että alkuvaiheeltaan tämä alkoholin tarve oli henkistä tarvetta, hermojen, mielialan aiheuttamaa tarvetta. Miten voisinkaan sen tyydyttävästi selittää?

Se oli jotensakin seuraavan laista. Fysiologisesti, maun ja vatsan kannalta otettuna, alkoholi tuntui yhä vielä vastenmieliseltä, kuten aina ennenkin. Se ei maistunut paremmalta kuin olut viisivuotiaasta tai karvas punaviini seitsenvuotiaasta. Ollessani yksin, kirjoittaessani tai lueskellessani, en tuntenut mitään tarvetta. Mutta -- minusta alkoi tulla vanha tai viisas -- tai sekä vanha että viisas -- tai ehkä vaihtoehtoisesti voimme sanoa: ukkomainen. Seuraelämässä toisten lausumat seikat miellyttivät tai kiihottivat minua vähemmän kuin ennen. Varemmin naurunarvoisilta tuntuneet sukkeluudet ja typeryydet eivät maistuneet enää miltään; ja oli oikein kiusallista kuunnella naisten ikäviä ja jonninjoutavia puheita ja mitättömien, pintapuolisten miesten mahtipontisia, pöyhkeitä lausuntoja. Tällaisen rangaistuksen saa siitä, että lukee liian paljon kirjoja tai on itse narri. Minun kohdaltani on samantekevää, kumpaan vikaan tein itseni syypääksi. Vika sellaisenaan oli eittämätön tosiasia. Minulta alkoi häipyä ihmisten keskinäisen seurustelun synnyttämä elämä ja valo ja välke.

Olin kavunnut liian korkealle tähtien pariin, tai kenties olin nukkunut liian syvään. Kuitenkaan en ollut hysteerinen tai millään tavalla liikoja haaveileva. Valtimoni tykki normaalisesti. Sydämeni herätti oivallisuudellaan ihmetystä henkivakuutuslääkäreissä. Keuhkoni saivat yllä mainitut herrat aivan haltioitumaan. Kirjoitin tuhat sanaa jok'ikinen päivä. Suoritin äärimmäisen tarkasti kaikki asiat, mitkä elämä toimitti minun osalleni. Urheilin iloisena ja innokkaana. Nukuin öisin rintalapsen lailla. Mutta --

Niin pian kuin jouduin toisten seuraan, vaivuin alakuloisuuden valtaan ja tunsin tarvetta vuodattaa henkisesti kyyneliä. En voinut nauraa toisten kera, en hymyillä pöyhkeiksi aaseiksi arvostelemieni miesten juhlallisille sanoille; en myöskään voinut naureskella tai rupatella entiseen kevyeen tapaani typeräin pintapuolisten naisten kanssa, jotka tuhman ja pehmeän kuorensa alla olivat yhtä alkuperäisiä, suorasukaisia ja murhaavia biologista tehtäväänsä täyttäessään kuin naarasapinat, ennenkuin ne riisuivat yltään karvaisen kuorensa ja korvasivat sen toisten eläinten turkeilla.

Enkä minä ollut pessimistikään. Vakuutan valallani, etten ollut pessimisti. Olin vain peräti ikävystynyt. Olin nähnyt saman näytelmän liian usein, kuullut liian usein samat laulut ja samat kokkapuheet. Tiesin liian paljon teatterin pilettimyymälän asioista. Tunsin näyttämön takaisen koneiston pyörät niin hyvin, ettei lavalla pöyhisteleväin nauru eikä laulu saattanut tukahuttaa hammaspyöräin kitinää.

Ei ole ensinkään viisasta pistäytyä näyttämön taakse ja nähdä enkeliäänisen tenoorin pieksevän vaimoaan. Minä olin käynyt takapuolella, ja nyt sain maksaa siitä hyvästä. Tai sitten olin itse narri. Tässä tapauksessa on minun asemani samantekevä. Tärkeätä on vain tilanne itsessään, ja tämä oli nyt sellainen, että toisten parissa seurusteleminen alkoi käydä minulle tuskalliseksi ja tukalaksi. Toiselta puolen on kuitenkin myönnettävä, että joskus, perin harvoin, tapasin harvinaisia sieluja tai itseni kaltaisia narreja, joiden kera saatoin viettää suuremmoisia hetkiä tähtien parissa tai narrien paratiisissa. Olin nainut harvinaisen sielun tai narrin, joka ei koskaan ikävystyttänyt minua ja pysyi aina uusien yllätyksien sekä loppumattoman ilon lähteenä. Mutta en saattanut viettää joka hetkeä yksinomaan hänen seurassaan. Eikä olisi ollut kohtuullista eikä viisastakaan pakottaa häntä viettämään joka hetkeään minun seurassani. Sitä paitsi olin kirjoittanut sarjan onnistuneita teoksia, ja yhteiskunta vaatii miestä, joka sepittää kirjoja, uhraamaan osan lepohetkistään sen hyväksi. Ja vaatiihan muuten jokainen normaalinen ihminen muutamia hetkiä kanssaihmiseltään.

Ja nyt me alamme jo lähetä itse pääasiaa. Kuinka saattoi kestää seurustelua, kun sen loisto oli häipynyt. Tuliliemi! Tuo alati malttavainen oli odottanut neljänneksen vuosisataa, että ojentaisin käteni häntä tarviten. Hänen tuhannet temppunsa olivat jääneet tuloksettomiksi mainion terveyteni ja hyvän onneni tähden, mutta hänellä oli varastossaan uusia temppuja. Huomasin, että pari _cocktailia_ virkisti minua, niin että saatoin esiintyä narrina narrien joukossa. _Cocktail_ tai useampikin ennen päivällisiä nautittuna antoi minulle kyvyn nauraa sydämeni pohjasta seikoille, jotka olivat kauan sitten lakanneet olemasta naurettavia. _Cocktail_ oli tutkain, kannus, potku kiusaantuneelle ja kyllästyneelle mielelleni. Se elvytti naurun ja laulun ja loi väriä omaan mielikuvitukseeni, niin että saatoin nauraa ja laulaa ja jutella typeryyksiä eloisimpien kanssa tai lausua lämmöllä ja innokkaana joutavuuksia tyydyttääkseni mahtipontisia poroporvareita, jotka eivät osanneet muulla tavalla puhuakaan.

Ilman _cocktailia_ minä pysyin peräti huonona seuramiehenä, sellaisen saatuani muutuin varsin onnistuneeksi seuranpitäjäksi. Saavutin siten valheellisen hilpeyden, myrkytin itseni iloiseksi. Ja tämä alkoi niin huomaamattomasti, etten minä, Tuliliemen vanha tuttava, edes aavistanutkaan, mille tielle olin joutunut. Aloin huutaa soittoa ja viiniä; pian oli vuoroni huutaa hurjempaa soittoa ja enemmän viiniä.

Näihin aikoihin rupesin huomaamaan odottavani jännityksellä päivällisryyppyä. Minä _kaipasin_ sitä ja tein tämän _tietoisesti_. Muistan, että toimiessani sotakirjeenvaihtajana kaukaisessa idässä jokin mahti veti minua vastustamattomasti erääseen taloon. Paitsi sitä että aina noudatin päivälliskutsuja, minä pistäysin siellä melkein joka iltapäivä. Talon emäntä oli hurmaava nainen, mutta hänen tähtensä en suinkaan oleskellut niin useasti hänen kattonsa alla. Asian laita oli näet sellainen, että hän laati kaikkein parhaita _cocktaileja_ koko tuossa suuressa kaupungissa, missä juomien sekoittaminen oli muukalaisen väestön keskuudessa kehittynyt todelliseksi taiteeksi. Sellaisia _cocktaileja_ ei voinut saada yhdessäkään klubissa, hotellissa tai yksityistalossa. Hänen sekoituksensa olivat nerokkaasti sommiteltuja, ne olivat mestariteoksia. Limakalvolle ne eivät tuntuneet laisinkaan vastenmielisiltä, ja ne sisälsivät runsaimmin "väkeä".

Mutta minä halusin hänen ryyppyjänsä vain seuraelämän vuoksi, terästääkseni itseni seurustelutuulelle. Kun ratsastin tuosta kaupungista satoja maileja riisivainioiden ja vuorien poikki, kun vietin kuukausimääriä leirielämää ja seurasin voitollisia japanilaisia Mandshuriaan, en juonut. Kuormahevosteni kantamuksissa oli aina useita whiskypulloja. Mutta en avannut ainuttakaan pulloa, en tyhjentänyt ainoatakaan lasia yksikseni, eikä minua edes haluttanutkaan nauttia väkijuomia. Jos valkoihoinen sattui pistäytymään telttaani, silloin avasin pullon ja me joimme miesten tapaan, aivan samoin kuin hän olisi avannut pullon ja tarjonnut minulle, jos olisin vieraillut hänen luonaan. Minä kuljetin tuota whiskyä mukanani seuraelämän vuoksi, ja senpä tähden tilitin siitä sanomalehteä, jonka palveluksessa työskentelin.

Vain taaksepäin katsellessani saatan huomata haluni melkein huomaamattomasti kasvaneen. Siitä ilmeni vähäisiä viittauksia, joihin en kiinnittänyt huomiota, pieniä välkähdyksiä, joita en nähnyt, pikku tapahtumia, joiden merkitystä en tajunnut.

Esimerkiksi muutaman vuoden ajan minulla oli tapana purjehtia talvisin kuusi, kahdeksan viikkoa San Franciscon lahdella. Tukevassa purjeveneessäni _Hyrskeessä_ oli mukava kajuutta ja hiiliuuni. Keittohommista piti huolta muuan korealaispoika, ja tavallisesti otin mukaan ystävän tai pari jakamaan kanssani retken riemuja. Matkassa oli myöskin kirjoituskoneeni, ja minä naputin sillä tuhat sanaa päivässä. Sillä kertaa, jota tässä erikoisesti ajattelen, olivat mukana Cloudesley ja Toddy. Se oli Toddyn ensi matka. Varemmilla retkillä Cloudesley oli tyytynyt juomaan olutta; olin siis pitänyt aluksessa olutvarastoa ja juonut tätä ainetta hänen kerallaan.

Mutta tällä kertaa oli tilanne aivan toisellainen. Toddy oli pilkkanimi, koska tämä henkilö oli aivan pirullisen taitava sekoittamaan toteja. Nyt minä otin mukaan whiskyä -- muutamia litroja. Se oli turmioksi. Minä hankin lisää monta monituista litraa, sillä Cloudesley ja minä totuimme juomaan suurin lasillisin kuumaa totia, joka todellakin maistui ihanalta ja vaikutti kuvaamattoman "terästävästi".

Minä pidin noista ryypyistä. Rupesin oikein odottelemaan, milloin olisi aika sekoittaa niitä. Me joimme niitä säännöllisesti, yhden ennen aamiaista, toisen ennen päivällistä, taasen ennen illallista ja viimeisen ennen maatapanoa. Juovuksiin emme joutuneet milloinkaan. Mutta tahdon tunnustaa, että neljä kertaa päivässä me olimme peräti iloisella tuulella. Ja kun Toddyn oli pakko palata San Franciscoon kesken retkeä, pidimme Cloudesley ja minä huolta siitä, että korealaispoika sekoitti meille säännöllisesti tuutingit tarkan reseptin mukaan.

Mutta näin tapahtui vain aluksella. Palattuani maihin, kotiin, en ottanut koskaan aamutuikkua, en myöskään varannut itselleni "yömyssyä". Enkä ole sen koommin nauttinut kuumia tuutinkeja, vaikka siitä on jo kulunut useita vuosia. Mutta pääasia on se, että _pidin_ niistä. Oli aivan ihmeellistä, kuinka hilpeän tuulen ne saivat aikaan. Vaatimattomalla, salakähmäisellä tavallaan ne vaikuttivat voimakkaasti Tuliliemen hyväksi. Ne olivat ikäänkuin esituntua jostakin, minkä oli määrä kasvaa jokapäiväiseksi ja tuhoisaksi tarpeeksi. Mutta minä en sitä tietänyt, en uneksinutkaan -- minä, joka olin elänyt niin monta vuotta Tuliliemen seurassa ja nauranut ylimielisesti, kun hän oli turhaan koettanut saada minua valtaansa.

KOLMASKYMMENES LUKU

Alkaessani parantua pitkällisestä taudistani tämä ilmeni osaksi siten, että minua rupesivat huvittamaan vähäpätöiset seikat, jotka eivät olleet missään yhteydessä kirjain ja problemien kanssa; minua huvitti urheilla, leikkiä uima-altaassa, lennätellä leijoja, kisailla ratsuilla, ratkaista mekaanisia arvoituksia. Tämä sai minut väsymään kaupunkielämään. Eräässä maatalossa Kuulaaksossa minä löysin paratiisini. Muutin kokonaan pois kaupungista. Sinne ei minua houkutellut muu kuin musiikki, teatteri ja turkkilaiset kylvyt.

Ja kaikki menestyi minulta. Tein uutterasti työtä, urheilin uutterasti ja tunsin itseni varsin onnelliseksi. Lueskelin enemmän kaunokirjallisuutta ja vähemmän tietokirjallisuutta. En tutkinut kymmenettäkään osaa siitä, mitä varemmin olin tehnyt. Tunsin yhä vielä mielenkiintoa olemassaolon perusproblemeihin, mutta se oli peräti varovaista mielenkiintoa; sillä olinhan polttanut sormeni, kun olin tarttunut Totuuden verhoon ja riistänyt sen hänen yltään. Tässä suhteessani oli kyllä vähän valheellisuutta ja tekopyhyyttä. Mutta nämä johtuivat siitä, että halusin elää. Tekeydyin ehdoin tahdoin sokeaksi kaikelle sellaiselle, mikä tuntui biologisten tosiseikkain raakamaiselta selvittelyltä. Koetinhan oikeastaan vain päästä vapaaksi huonosta tavasta, luopua kehnosta mielentilasta. Toistan vieläkin, että tunsin itseni varsin onnelliseksi. Ja minä lisään, että arvostellessani elämääni kylmän harkitsevasti tämä aikakausi oli kaikista onnellisin.

Mutta mikäli voin nähdä, läheni säälimättömänä se aika, jolloin minun oli maksettava niistä parista vuosikymmenestä, mitkä olin maleksinut Tuliliemen seurassa. Toisinaan saapui maatalooni vieraita, jotka viipyivät siellä muutamia päiviä. Jotkut eivät käyttäneet väkijuomia. Mutta sellaisista, jotka niitä käyttivät, oli peräti tukalaa oleskella maalla aivan kuivin suin. En voinut loukata vieraanvaraisuus-tunnettani pakottamalla heitä moiseen kieltäymykseen. Hankin kotiini varaston ... vieraitteni tähden.

En ollut koskaan innostunut _cocktaileihin_ siinä määrin, että olisin oppinut itse sekoittamaan niitä. Sain sen vuoksi erään Oaklandin kapakoitsijoista laatimaan niitä oikein kosolta ja lähettämään pullot minulle. Kun ei ollut vieraita, en juonut. Mutta aloin huomata, että päätettyäni aamutyöni minusta tuntui hauskalta, jos sattui olemaan vieras saapuvilla, koska silloin voin juoda hänen kerallaan _cocktailin_.