Part 8

Ja pastori Gade istui heidän keskellään, vielä jokseenkin voimattomana, mutta onnesta ja kiitollisuudesta säteilevin kasvoin. Olihan hän vielä mies paraassa iässään ja toivoi voivansa tehdä paljonkin seurakuntanpa iloksi ja hyödyksi.

Päivällisen jälkeen lähtivät nuoret kävelylle, ja kappalainen, jonka oli määrä viipyä vielä vähän aikaa pappilassa, liittyi mukaan. Grethe ja Svend pitivät yhtä seuraa, kuten aina, eikä heitä kukaan häirinnyt; mutta kappalaista, joka oli toivonut saavansa olla Elsen parissa, kohtasi paha pettymys. Poul nimittäin veti hänet syrjään ja jutteli parantuneesta pastorista ja lääketieteen edistyksestä viime vuosisadalla. Nuori pappi kuunteli häntä alistuvasti ja näki mielipahakseen, kuinka pari, Erik ja Else, jäi yhä kauemmaksi.

Nämä olivat tavanneet toisensa vain jonkun kerran sen marraskuunillan jälkeen, jolloin Else oli viskannut omenan Erikille, ja nuorukainen kertoi nyt, että uutinen, jota hän sinä iltana ei tullut ilmoittaneeksi, oli hänen pääsemisensä Trillerödholmin tilanhoitajaksi.

"Nyt teillä on tulevaisuus, mutta minäkin aion vakaasti ajatella omaani. Niin pian kuin tutkinto on suoritettu, alan harjoittaa lauluopintoja, ensiksi oopperalaulaja Thychsenin johdolla ja myöhemmin ulkomailla. Sitten on minulla lisäksi hyvä omatunto, kun olen täyttänyt isän toivomuksen ja suorittanut tuon tutkinnon; ja velvollisuutensa täyttäminen on aina suloista."

"Se on kyllä totta; mutta Else, jos... jos sentään joskus mieltyisitte johonkuhun mieheen, ettekö luopuisi opinnoistanne?"

"Ei, Erik, sitä en tekisi. Luuletteko ehkä, että joku mies tahtoisi uhrata työnsä tai oikeammin elämänkutsumuksensa seuratakseen minua? Tahtoisitteko esimerkiksi te luopua toivomastanne maatilasta seurataksenne minua impressariona pitkin maailmaa?"

Hän katsoi ärsyttävästi nuorukaiseen, mutta tämä sanoi vakavasti: "Tarkoitatteko, mitä sanotte?"

"Tarkoitan tietysti. Mitä mies vaatii naiselta, sitä on naisellakin oikeus vaatia mieheltä -- varsinkin kun hän tuntee, että hänellä on todellinen kutsumus. Miksi toinen uhraisi kaikki eikä toinen mitään?"

"Siksi, että naisen toimiala on kodin piirissä."

"Voi, voi, palaammeko nyt siihen vanhaan!"

Else puhui valittelevaan sävyyn, mutta lisäsi heti innokkaasti:

"Mutta ellei hän tahdo mennä naimisiin, juuri siksi että hän pitää oikeutenaan seurata kutsumustaan, tuleeko hänen silloinkin jäädä kotiin?"

"Ei; jos hänen sydämensä on vapaa, saa hän menetellä niinkuin tahtoo."

"Paljon kiitoksia luvasta." Else niiasi syvään; mutta Erik sanoi totisesti:

"Muistatteko tarinan viulunsoittajasta, joka oppi taitonsa vetehiseltä? Hän antoi lemmenonnensa maksuksi, eikä hänellä siitä päivästä pitäen ollut iloista hetkeä. Kunnia ei ole kylliksi eikä taidekaan sellaisenaan. Täytyy löytää elävä ihmissydän, joka sykkii omaamme vasten, ja vain siten saavutetaan korkein onni."

"Luulisi melkein, että olette rakastunut, kun puhutte niin kokeneesti."

Else tiesi kyllä uskaltavansa kauaksi, tehdessään tämän huomautuksen; mutta hän melkein pelästyi, kun Erik tuimalla, katkeralla sävyllä sanoi:

"Niin, minä olen rakastunut; mutta se, jota rakastan, on myynyt sielunsa vetehiselle, ja onneni hän polkee kuoliaaksi."

Hän kiirehti askeleitansa, kunnes he saavuttivat toiset, jotka olivat metsän rinteessä heittäytyneet ojan äyräälle, ja Erik taittoi tarpeettoman voimakkaasti koivusta oksan ja alkoi innokkaasti karsia sitä taskuveitsellään.

Kappalainen lähestyi nyt Elseä; mutta tyttö vastasi vain yksitavuisin sanoin.

Illalla, kun vieraat olivat matkustaneet ja molemmat nuoret tytöt menneet huoneeseensa, painoi Grethe kätensä rintaansa vasten ja sanoi hiljaa, juhlallisesti:

"Svend ja minä olemme menneet kihloihin."

Else katsahti häneen ja hyrähti senjälkeen toisen suureksi kummastukseksi itkemään.

"Mutta Else hyvä!" Grethe laski kätensä hänen kaulalleen. "Oletko minulle vihainen?"

"Vihainen! Miksi sitten olisin sinulle vihainen?"

"Oh, ajattelin..." Grethe peräytyi hiukan. "Ajattelin, että tämä sinusta saattaisi olla huono avioliitto Svendille, joka on niin etevä ja kunnollinen. Minähän olen vain maalaistyttö."

"Mutta rakas pikku Grethe" -- Else suuteli häntä -- "luuletko, että minä olen niin typerä! Päinvastoin toivotan sinulle onnea; eihän ole ketään, jonka mieluummin haluaisin kälykseni kuin sinut; mutta..." Tässä hän jälleen alkoi itkeä. "Minä olen itse kovin onneton."

"Pelkäätkö sinä tutkintoa? Älähän toki! Sinä, joka olet niin hyväpäinen, suoritat sen kyllä, saatpas nähdä."

Else oli istahtanut vuoteelle, ja hänen itkunsa yltyi yltymistään. Koko hänen ruumiinsa vapisi, eikä Grethe ollenkaan käsittänyt hänen suruansa.

Elsellähän oli kaikkea, mitä sydän saattoi haluta: kauneutta, rikkautta, terveyttä ja ihana lauluääni, ja ellei hän läpäisisikään tutkinnossa, ei suinkaan kukaan häntä senvuoksi nuhtelisi. Eihän hänen toimeentulonsa siinä ollut kysymyksessä.

Mutta Else katsahti häneen, ja suuret, mustat silmät ilmaisivat niin paljon surua ja epätoivoa, että Grethen sydäntä vihlaisi; ja hänen äänensä kuului niin syvältä ja oudolta, kun hän sanoi:

"Onni ei ole minua varten, -- minä olen myynyt sen vetehiselle."

* * * * *

Oli nuortenpäivälliset ylioikeuden-asianajaja Mörckin perheessä. Ylioppilastutkinto oli suoritettu, ja Else, Grethe ja Poul Lange olivat saaneet siinä korkeimman arvosanan. Siellä oli, paitsi joukko köpenhaminalaisia, kaikki nuoret keltanokat sekä koulun rehtori saapuvilla. Erikillä, joka tietysti oli mukana, oli Else pöytätoverina, ja häntä kadehtivat kaikki nuoret miehet, mutta neitoset olisivat mielellään itse ottaneet hänet pöytäkumppanikseen, tuon kookkaan ja voimakkaan tumma- ja vakavasilmäisen nuorukaisen, joka kaiketi oli hauska ja mielenkiintoinen henkilö.

Kerrottiin, että hän oli perinyt joukon rahoja isoäidiltään ja ajatteli ostaa herraskartanon. Hänen juutinmaalainen ääntämisensä antoi hänen sanoilleen luotettavan leiman; mutta hän olikin viettänyt melkein koko lapsuutensa Juutinmaalla, ja sikäläiset aina erottaa murteestaan.

Mutta Erik ei ajatellut tehdä itseänsä mielenkiintoiseksi, eikä hänellä ollut aavistustakaan osakseen tulleesta huomiosta. Hänen silmänsä katselivat vain pöytätoveria, joka nauroi ja jutteli sekä hänen että toisella puolellaan istuvan Poul Langen kanssa; viimemainitulla oli pöytäkumppanina Trillebyn asemapäällikön tytär. Kun oli päästy jälkiruokaan ja sekä rehtori että Mörck pitäneet puheen, kohosi tunnelma hyvin vilkkaaksi ja vieraat puhelivat kilpaa.

Else, joka kiisteli Erikin kanssa eräästä mansikkaruuasta -- käyttäen väitöstensä tukena kouluviisauttaan toisen maanviljelyskokemusta vastaan -- vaikeni äkkiä ja leimahti tulipunaiseksi. Erik oli tarttunut hänen käteensä ja puristi sitä. Else veti sen hiukan hämillään pois, mutta Erik kuiskasi:

"Muistatteko sitä omenaa?" Tyttö nyökkäsi, ja hän jatkoi: "Se on tehnyt vaikutuksensa. Te olette täydellisesti lumonnut minut, ja minä ajattelen aina samaa yöt ja päivät. -- Käsitättekö tarkoitukseni?"

Neitosen silmät harhailivat avuttomina, mutta vihdoin Erik ne tavoitti, ja tyttö nyökkäsi kuin hypnotisoituna.

"Ja te vastaatte?"

Nyt annettiin merkki pöydästä nousemiseen, ja Else, joka pääsi vastaamasta, hengitti keveämmin, sillä hän ei olisi voinut vastata myöntävästi eikä kieltävästi. Hän jutteli paljon Poul Langen kanssa ja vältti lopun iltaa Erikiä; mutta Poul, jonka sydämessä heräsi uusia toiveita, tuli niin säteilevän iloiseksi, että hän ylimielisen elämänilon kuohahduksessa hyppäsi tuolille ja piti valmistelematta keltanokka-tovereilleen puheen, joka herätti suurta mieltymystä. Itse ylioikeuden-asianajaja onnitteli häntä, ja hänestä tuli äkkiä illan sankari, joten juuri hän pyysi parikseen perheen tyttären, kun ehdotettiin pientä tanssia.

Hän istui myöhemmin Ursula-rouvan vieressä ja selitteli hänelle kaikkia tulevaisuudensuunnitelmiansa. Hän puhui siitä muutoksesta, mikä Grönlannissa hänen taitavalla johdollaan tapahtuisi, niin ettei sitä länsi-intialaisten saarien tapaan unohdettaisi ja sitten myöhemmin myytäisi pois kuningaskunnasta, johon se kuuluu.

Ursula-rouva tiesi kyllä, miksi hän juuri hänelle kertoi tuota kaikkea; mutta hän etsi silmillään Erikiä, jolla oli niin paljon luonteenyhtäläisyyttä maisteri Bang-vainajan kanssa, ja hän tiesi, että vakavat ja sitkeätarmoiset miehet aina paremmin kiintyvät kotiin ja puolisoon kuin Poul Langen kaltaiset henkilöt.

Poul oli hyväluontoinen, toimihaluinen ja suunnitteli suuria; mutta hän oli kiivas ja päästi aina vihansa valloilleen. Itsensähillitsemistä ei kukaan ollut voinut hänelle opettaa.

Vieraiden sanoessa hyvästi Else seisoi äitinsä vieressä, eikä Erik saanut mitään vastausta puristukseensa häntä kätellessään. Tyttö oli kovin hermostunut ja toisteli yhä hajamielisesti kaikille: "Tapaamme toisemme pian jälleen."

Poul, jonka ensi tilassa piti matkustaa isänsä luo Grönlantiin, sommitteli jo ajatuksissaan kosimakirjettä, ja varmana siitä, ettei hän nyt tuon loistavan puheen pidettyään saisi rukkasia, hän uinahteli turvassa ja levollisena vaununosaston nurkassa vastapäätä muutoin niin pelättyä kilpailijaansa.

Erik istui rupatellen tyynesti rehtorin kanssa ja Grethe nojasi päätänsä äitinsä käsivarteen ja nukkui makeasti. Häntä ei vaivannut levottomuus eikä huoli mistään, hän oli varma Svendistään. Pastori Gade ja hänen vaimonsa juttelivat hiljakseen onnesta, jota Jumala niin täysin mitoin oli heille suonut.

Siitä onnesta, jonka _Hänen_ avullaan itse kykenemme itsellemme luomaan elämällä puhdasta ja kunniallista elämää. Ja niin totta kuin Kristus on kuollut edestämme ja siten lahjoittanut meille täydellisen anteeksiantonsa kuoleman _jälkeen,_ yhtä varmaan täytyy meidän itse vastata teoistamme täällä maan päällä. Ja vaikka elämä usein tuntuukin kovalta ja kohtuuttomalta, tulee meidän kuitenkin alati ajatella, että kukin on oman onnensa seppä.

* * * * *

Oli hiljainen lauhkea elokuun päivä, heinän tuoksu henki suloisesti niityiltä, ja kesän siunattu rauha vallitsi mailla ja kylissä.

Else, joka oli tullut muutamiksi päiviksi vierailemaan Grethen luo, seisoi ulkona puutarhan veräjällä käsi ystävättärensä vyötäisillä ja odotteli postintuojaa. Hänpä oli hauska, tuo kirjeenkantaja Ole! Jos hänellä oli avonainen postikortti tuotavana, luki hän sen aina ihan saajan silmäin edessä, puoliääneen mumisten sen lause lauseelta lävitse, ja ellei hän ollut päässyt loppuun, ennenkuin ehti asianomaisen luo, ei hän antanut sitä kädestään lukematta ensin viimeiseen sanaan asti.

Elsellähän ei ollut mitään kirjettä odotettavana; mutta Grethe kiiltävine kultasormuksineen, jonka hän oikein antoi loistaa päiväpaisteessa, avasi kärsimättömästi pensasaidan portin nähdessään miehen tulevan ja ojensi kätensä. Tämä katsoi vakavasti nuoriin, hymyileviin neitosiin ja sanoi:

"Nyt tästä tulee muuta miettimistä kuin rakkauskirjeitä. Saksa on julistanut Venäjää vastaan sodan."

"Mitä sanot?" Molemmat tuijottivat häneen säikähtyneinä. "Lähteekö Tanskakin mukaan?"

"Tietysti se lähtee; mutta voittehan itsekin lukea lehdistä. Pian kai täällä asetetaan sotajoukot oikein liikekannalle."

Posti-Ole kulki reppuineen edelleen, ja neitoset riensivät rakennuksen taitse keittiöön, missä tiesivät Karen-rouvan oleskelevan. Kaikki ikkunat ja ovet olivat auki puutarhaan päin, ja palvelustytöt puuhailivat ruoka-astiain pesussa aamiaisen jälkeen. Karen-rouva seisoi ison lieden ääressä, missä padat kiehuivat, ja niiden poreilevaa sisältöä täytyi alituisesti kuoria; ja kaiken aikaa rouva suori otsaltaan hiuksia, mitkä pieninä hienoina kiharina pilkistivät esille huivin alta.

"Äiti!" Grethen ääni vapisi. "Saksa on julistanut sodan Venäjää vastaan."

Karen-rouva antoi kuorinkauhan eräälle piioista ja sanoi nopeasti: "Kristine, pidä varalla hillokattilaa, sillävälin kun minä käyn sisällä. Lisää turvetta tuleen, jottei se palaisi liian voimakkaasti, ja pane pari rengasta hellaan. Ota keitos tulelta niin pian kuin se on kirkasta ja pane sitten liha liedelle päivällistä varten."

Hän meni sisälle Grethen seuraamana, joka kulki Svendin kirje painettuna vasemmalle puolelle poveansa vasten ikäänkuin sieltä tekisi kipeätä; mutta Else lähti ulos puutarhaan. Hän meni puiston perälle veräjän luo ja hiipi siellä muutamien sireenipensaitten alle, jonne hän Grethen kanssa kerran oli laittanut penkin, ja istahti sinne miettimään surullista uutista.

Jos Tanska nyt joutuisi mukaan sotaan, niin täytyisi hänen molempien veljiensäkin lähteä -- ja Erikin myös. Hän ajatteli myöskin Poul Langea, joka vielä kerran onnettomasti kosittuaan oli matkustanut Grönlantiin. _Hän_ kai pääsisi vapaaksi. Kunpa Else voisi lähettää nuo kolme muutakin sinne! Täytyikö noiden reippaiden, kunnollisten nuorten miesten lähteä tappamaan toisia, saadakseen itse surmaniskun tai joutuakseen raajarikoiksi senvuoksi, että suurvallat eivät voineet sopia? Oliko se inhimillistä -- tai oikeammin kristillistä? Ja kuitenkin ne olivat kristittyjä maita. Mikseivät ne harvat, joilla oli toisilleen kaunaa, voineet tapella keskenään? Miksi täytyikään kaikkien rauhallisten ihmisten lähteä mukaan ja heidän rintansa täyttyä vihasta lähimäisiänsä vastaan?

Mutta ehkei ollut syytä siitä asiasta murehtia; sillä nykyisellä suurten keksintöjen aikakaudellamme sota pian loppuisi, ellei se olisi aivan mahdotonkin, -- niin oli hänen isänsä usein sanonut.

Takaveräjä narahti, ja Else kumartui eteenpäin nähdäkseen, kuka sieltä tuli.

"Erik!" Hän riensi ihmeissään vastaan, ja nuorukaisen huudahdus osoitti yhtä suurta kummastusta, kun tämä näki hänet. Reippaasti hän ojensi tytölle kätensä:

"Olette kai kuullut?" Else nyökkäsi ja Erik jatkoi: "Odotamme joka päivä, joka hetki mobilisoimiskäskyä, ja meidän on oltava valmiit. Otin itselleni vapautta tänään iltapäivällä, minun _täytyi_ käydä kotona; mutta en aavistanut tapaavani teitä täällä. On sentään hyväkin; sillä eihän koskaan tiedä, mitä voi tapahtua."

He menivät molemmat kuin äänettömästä sopimuksesta isoon lehmus-huvimajaan, joka sijaitsi puutarhan kulmauksessa, ja istahtivat penkille toistensa viereen.

Erik alkoi puhua. Hän ei katsellut neitosta, vaan istui etunojassa kädet polvien varassa; mutta Else istui suorana hänen vieressään.

"Minä matkustan nyt pois, ja Jumala yksin tietää, tulenko koskaan takaisin; mutta sen teille sanon, Else, että olen kärsinyt hyvin paljon teidän tähtenne. Minä pidän teistä, sen te tiedätte; mutta minä olen taistellut kovan kilvoituksen itseni kanssa, ja vasta kun tunsin, että rakkauteni oli kaikkea muuta suurempi, ymmärsin, että se oli turhaa. --

"Ettehän te pitänyt minusta, ja mitä silloin hyödytti uhrata toimialani matkustaakseni teidän kanssanne ulos maailmaan, varsinkin kun kaikkein vähimmin sovellun impressarioksi. Käsitin kyllä, että elämä ilman teitä olisi tyhjää, sisällötöntä ja sietämätöntä -- mutta käsitin myöskin, että te, joka olette niin kaunis ja hyvä ja lahjakas, ette koskaan voisi tulla talonpojan vaimoksi. --

"Minähän olen vain yksinkertainen mies; mutta rakkauteni teihin on niin suuri, että kysyessänne minulta, tahtoisinko luopua toimialastani seuratakseni teitä, tunsin, ettei ollut muuta valittavaa kuin: joko -- tahi. --

"Mutta onhan hyvä, ettei niin voi käydä; sillä nythän voin mitään ajattelematta syöksyä kuolemaan taistelutantereella; sillä _varmaa on,_ että ellei täällä tule sotaa, niin ilmoittaudun vapaaehtoiseksi sinne, missä apuani enimmin tarvitaan."

"Erik, ettehän toki sitä tarkoita! Erik, Erik, ettekö siis käsitä, etten voisi ollenkaan enää laulaa, että jokainen sävel takertuisi kurkkuuni ajatellessani teitä, Erik, omaa ystävääni?! Minä rakastan teitä paljon, paljon enemmän kuin kaikkea muuta maan päällä!"

Hän oli kumartunut alas ja tarttunut nuoren miehen molempiin käsiin; mutta tämä antoi itsensä lipua maahan hänen eteensä ja kätki päänsä hänen helmaansa. He istuivat ääneti, ja Else ymmärsi hänen nytkähdyksistään, että hän itki; mutta hän ei tohtinut puhua, koska hänkin oli purskahtaa itkuun; ja hän siveli hellästi kädellään Erikin tukkaan.

Vihdoin kohotti nuorukainen päänsä ja kuiskasi:

"Else, sanokaa se vielä kerran, muutoin luulen näkeväni unta."

Ja Else kuiskasi hyvin hiljaa, mutta sydämellisen hellästi:

"Minä rakastan sinua, Erik, -- minä rakastan sinua."

Nyt toinen ymmärsi, että se oli totta, ja nousten ylös hän painoi Elsen rintaansa vasten. Hän katsoi noihin tummiin, ihmeellisiin silmiin, jotka oli unettomina öinä niin usein loihtinut ajatuksiinsa, ja hän suuteli niitä kerran toisensa perään. Mutta kun hän suuteli hänen huuliansa, leimahti hehkuva puna Elsen poskille, ja hän muisti kohtauksen täyshoitolakoulun laulunopettajan kanssa. Hän kuroitti Erikille taas suunsa ja kuiskasi:

"Erik, sinä olet ensimäinen mies, jolle annan suudelman."

Ja Erik vastasi:

"Sinä olet ensimäinen nainen, jolta otan suudelman."

Else tiesi, että niitä sanoja ei yksi sadasta miehestä voinut valehtelematta lausua -- siitä hän oli Poulin kanssa usein jutellut. Tämän mielestä oli naurettavaa, jopa epämiehekästäkin olla ottamatta kaikkia suuteloita, jotka voi saada, ja samoin ajattelivat kaikki muut nuoret miehet ja pojat, jotka eivät _voineet_ tai _tahtoneet_ odottaa.

Siinä oli kaksi onnellista nuorta ihmistä, jotka käsitysten astuivat pappilaa kohti. Siellä pastori vaimoineen levottomissa aavistuksissa istui puutarha tuvassa, jonka isot ovet olivat avatut puutarhaan. He ihan kummastuivat ja hetkiseksi melkein luulivat, että sotahuhut olivat olleet perättömiä; sillä tuo nuorten silmistä säteilevä ilo saattoi tietää vain rauhaa.

Mutta Karen-rouva käsitti kyllä pian, mitä oli tapahtunut. Ja hän avasi heille sylinsä; ja he kumpikin tiesivät, että sieltä he aina löytäisivät rauhaa. Pastori Gade taas laski kätensä siunaten heidän päänsä päälle ja sanoi liikutettuna:

"Te olette tehneet liiton vakavana aikana, ja tämän päivän muisto on aina seuraava teitä, sen tiedän; mutta mihin toistenne luota vaeltanettekin, älkää milloinkaan unohtako, että juuri tänään rakkaus voitti. -- Else kyllä käsittää tarkoitukseni."

Ja Else käsitti hänet. -- Pappi oli jo kauan sitten lukenut hänen sydämensä aivoitukset ja ymmärtänyt, että siellä oli taistelu käynnissä kutsumuksen ja rakkauden välillä, ja hän iloitsi nyt rakkauden voitosta.

Muutamia päiviä myöhemmin soitettiin kelloja kaikissa maan kirkoissa. Tanska asetti joukkojaan liikekannalle. Illalla marssi pitkä sotamiesjono maantiellä. Jotkut joukosta yrittivät laulaa: "Kun läksin kotoain"; mutta sävel kuului särkyneeltä ja voimattomalta. Maantien vierustoilla seisoi naisia, lapsia ja vanhuksia. Muutamat näistä itkivät, toiset liehuttivat nenäliinoja huudellen reippaita jäähyväissanoja; mutta useimmat olivat ääneti ja vakavina. Viimemainittujen joukossa olivat Else ja Karen-rouva; he seisoivat käsitysten kyynelettömässä tuskassa. Mutta molemmat pakottivat huulilleen pienen hymyn, kun näkivät Erikin rivissä ja kun tämä heilutti lakkiansa unohtaen kaiken sotakurin, mistä seikasta ei kukaan häntä nuhdellutkaan; ja he jäivät seisomaan, kunnes viimeinen sotilas oli kadonnut mäenharjanteen taakse.

Karen-rouva meni miehensä luo, joka istui työhuoneessaan, raamattu avattuna edessään. Mutta hän ei sitä lukenut, hän ei saanut sanoja "älä tapa" sopimaan yhteen sen kanssa, mitä nyt ulkona maailmassa tapahtui. Hänestä se rukous voitosta, jonka taistelevat joka aamu rukoilivat, ennenkuin lähtivät verityöhönsä, oli elävän Jumalan ivaamista. Mutta Else istui alhaalla huvimajassa samalla penkillä, missä hän ja Erik olivat toisilleen luvanneet unohtaa itsensä toistensa tähden, ja hänestä tuo kaikki oli niin järjetöntä, tarkoituksetonta, eikä hän käsittänyt, että Jumala saattoi sellaista sallia.

Hänestä tuntui, että hänessä jäykistyi jotakin siitä hyvyydestä ja lempeydestä, minkä rakkaus Erikiä kohtaan oli loihtinut esiin, ja hän oli syyttämäisillään Jumalaa, kun oli jättänyt hänet näin avuttomaksi. Mutta sitten muistuivat hänelle mieleen muutamat sanat, jotka Erik samana aamuna oli lausunut: "Tämä ei ole Jumalan työtä, vaan ihmisten, ja me tarvitsimme järkytyksen löytääksemme itsemme." Ja hän lyyhistyi itkemään.

Vasta kun usva ja pimeys laskeutuivat puutarhaan, meni hän levolle. Hän oli jo torkahtanut, mutta havahtui äkkiä. Alkoi jymistä kuin ukkosen lähestyessä, ja jyrinä kasvoi ja kävi voimakkaammaksi. -- Oliko vihollinen hyökännyt maahan? -- Hän juoksi avojaloin ullakolle kattoikkunan ääreen, mistä voi nähdä Kuninkaankujalle, ja erotti täältä pitkän sotilasjonon hevosineen ja tykkeineen, joka aika kolinalla mennä tömisti eteenpäin.

Ne olivat läheisen leirin kanuunat, joita yön hiljaisuudessa kuljetettiin pääkaupunkiin. Oltiin valmiit.

* * * * *

Kului kolmisen vuotta.

Melkein koko Eurooppa oli kamppailussa. Maailmansodaksi sitä nimitettiin, tuota sodista kamalinta, hirveintä, missä ei taisteltu mies miestä vastaan, vaan niitettiin ihmisiä kuin viljaa. Kaikki suuret keksinnöt, jotka olisivat voineet tuottaa ihmiskunnalle paljon hyötyä, käytettiin kaiken elinkykyisen, lahjakkaan ja voimakkaan hävittämiseksi, samalla kun nälkä ja puute lopetti toisia.

Mutta pohjoisessa oli vielä rauha; ja Trillerödissä, tuossa pienessä hauskassa maalaiskylässä, vietettiin eräänä maaliskuun sunnuntaina kaksoishäitä. Melkein kaikki kylän asukkaat olivat kokoontuneet kirkon ja pappilan ulkopuolelle; mutta kun tapausta oli päätetty viettää syvimmässä hiljaisuudessa, ei perheen kunniaksi mitään erikoisempaa hommattu.

Papin lapset ne häitä viettivät, ja kun talvi oli ollut tavattoman ankara, oli teillä vielä lunta. Mutta kottarainen liritteli pappilan katolla. Vakavat ajat eivät kehoittaneet seuranpitoon; ainoastaan vanhemmat ja sisarukset olivat morsiusparien kanssa saapuvilla päivällisillä. Vanha äidinisä oli tullut kylään jo iltaa ennen; mutta häntä ei voitu saada lähtemään ulos päätykammiostaan, joka ennen oli ollut rouva Bangin, ja täällä hän mielihyvällä nautti kaikkia maukkaita ruokalajeja, joita hänelle lähetettiin.

Köpenhaminassa ei ollut voitu vuokrata huoneustoa, siellä kun jo kauan oli vallinnut asuntopula, ja niinpä Svend, josta oli tullut isänsä prokuristi tämän asianajo-toimistossa, oli vaimonsa kanssa toistaiseksi asuva Mörckin perheessä.

Erik sitävastoin, joka oli käyttänyt suuren osan isoäidin perinnöstä talon ostoon ja jota nyt nimitettiin tilanomistajaksi, tervehti ilolla sitä hetkeä, jolloin hän nuoren vaimonsa kanssa saattoi astua oman kynnyksensä yli.

Vaikka ajat olivatkin näin vaikeita ja surullisia, ei se onni, jota molemmat parit tunsivat, ollut vähäisempi kuin hyvinä päivinä. Ajan vakavuus oli päinvastoin opettanut heille, että joka hetki, minkä omistamme, on lahja Jumalalta ja käytettävä hyvän palvelukseen; sillä jo seuraava silmänräpäys voi riuhtaista meidät pois toistemme luota, ja jokainen lausumamme katkera sana kiusaa ja raatelee meitä enemmän kuin mikään muu, sitä kun ei enää voi peruuttaa.

Kun vaunut illalla ajoivat pois, jäivät pappi ja hänen vaimonsa yksikseen; mutta kyynel, joka kimmelsi Karen-rouvan silmässä, ei ollut surunkyynel, vaan se oli kummunnut kiitollisuudesta Häntä kohtaan, joka oli säästänyt hänet ja hänen puolisonsa sekä nuo kaksi nuorta naista surusta, että olisivat nähneet poikien lähtevän sotaretkelle.

Vielä vallitsi Tanskassa rauha. Tykkien pauke sieltä rajan takaa kuului heikommin, ja voittoa-rukoilevat äänet mykistyivät, sillä epätoivoiset ihmiset olivat muuttumaisillaan koneiksi, joiden täytyi vain totella mitään ajattelematta ja tuntematta, kuin mielipuolisuuden pelossa.

Mutta toiset toimivat heidän puolestaan, rauhanrukous kohosi yhä korkeammalle, kunnes se kerran ehti Jumalan valtaistuimen eteen.

End of Project Gutenberg's Tulevaisuudentoiveita, by Ellen Kruuse Poulsen