Part 7

"Bodilin äiti oli kyllä aika vilkas nuorena. Äiti on kertonut, että hän palvellessaan isovanhempaini luona oli eräänä iltana äitini kanssa Tivolissa. He olivat livahtaneet sinne kenenkään tietämättä; mutta kyllä he seuraavana päivänä saivat kuulla kunniansa. Äidinäiti oli varsin ankara."

"Niin, niin, sen jutun on äiti kertonut satoja kertoja. Hän sanoi rouvan olleen niin kauniin, että kaikki herrat Tivolissa juoksivat häntä tirkistelemään, mutta sitten hän suuttui ja itki kotiin tultuansa ja sanoi, ettei koskaan menisi naimisiin."

"Oh, sellaista lörpötellään varsin usein, vaikk'ei kuitenkaan mitään tarkoiteta."

"Mutta sitähän ei toki neiti sano, kun on niin kaunis?"

"Minä... hm... niin... ei, _minä en todellakaan tahdo koskaan mennä naimisiin._ Onneksi on korkeampiakin harrastuksia."

"Niin, sen voitte kyllä te sanoa. -- Nyt minun täytyy kai kiirehtiä silitysrautani ääreen; meidän täytyy saada työ valmiiksi ennen päivällistä, ja kalaputinki on jo keitetty."

Bodil läksi, ja Else jatkoi kirjoitustaan. Hän pyysi ystäväänsä ilmoittamaan rehtorille, että hän kernaasti ottaisi tuon osan ja tulisi kouluun ensi tilassa. Else puraisi kynänvarteen. Oli toki onni, ettei hänen eroamistaan ollut ilmoitettu heti loma-ajan jälkeen, kuten hän oli pyytänyt isää tekemään. Olisihan kuitenkin tullut suorittaa lukukausimaksut kesälomaan asti, ja hänen isänsä oli aina sanonut: "Odottakaamme, mitä aika tuo mukanaan." Hän ajatteli nyt todellisella ihailulla isäänsä, joka aina oli niin järkevä ja kaukonäköinen; mutta hänhän tunsikin ihmiset hyvin, varsinkin kai naiset; sillä Elsen äiti ei suinkaan aina ollut oikuista vapaa. Mitä hänen oma käytöksensä tässä tapauksessa voisi osoittaa, sitä ei Else ollenkaan ajatellut; hän koetti vain kuvitella menettelevänsä yksinomaan isän toivomusten mukaisesti palatessaan täyshoitola-opistoon.

Äkkiä hän näki edessään Poul Langen. Tämä keikautti päätään tahtoessaan suoria pois silmiltään pitkää, aaltoilevaa tukkaansa, joka usein oli ärsyttänyt Elseä. "Leikkauta toki hiuksesi koneella", oli tyttö sanonut, "niin kestää sentään hiukan aikaa, ennenkuin ne jälleen kasvavat"; mutta Poul, joka luuli voimansa olevan hiuksissaan, kuten Simsonilla, ei noudattanut Delilan neuvoa. Hän antoi niiden kasvaa eikä vielä sittenkään, kun Else lahjoitti hänelle kaksi heleänpunaista hiusnauhaa, yhden kummallekin ohimolle, joutunut hämilleen, vaan keikautti päätään taaksepäin, niin että hampaat kalahtivat yhteen suussa.

Kirje oli valmis, ja Else juoksi käytävään noutamaan päällysnuttuansa. Tärkeimmät kirjeet hän tahtoi itse toimittaa postiin, ja tämä oli mitä tärkeimpiä. Siinähän puhuttiin koulunäytelmästä ja Poulista sekä kaikkein, kaikkein tärkeimmästä -- kappaleen päähenkilöstä, hänestä itsestään.

* * * * *

Else ja Grethe istuivat yhteisessä huoneessaan pappilassa ja lukivat "Lomavieraissa" esitettäviä osiansa. Läksyjen lukeminen oli kauan sitten päättynyt. Se työ toimitettiin tähän aikaan mitä ripeimmin ja nopeimmin pois tieltä ja innokkaasti puuhattiin sitten tässä verrattomasti hauskemmassa toimessa.

Elsen oli määrä esittää Inkeriä ja Grethen neitsyt Tudsgaardia; Poul olisi Knudina ja muut osat olivat annetut yliluokan oppilaille. Kaj Wulff, joka muutteeksi oli jonkun aikaa haaveillut Gretheä saaden tytöltä kuitenkin jokseenkin viileää myötätuntoa, oli Elsen palattua muuttunut jälleen tämän ihailijaksi. Mutta silläkään taholla hän ei kohdannut ymmärtämystä. Else suosi enemmän Poulia, mikäli hän yleensä välitti muista kuin itsestään, -- mutta nuorukaisesta tuntui, että tytöltä kokonaan puuttui sydän.

Hänen oli arvosteltava esitystä koulun lehdessä, ja hän kirjoitteli nyt joka ilta sivun toisensa perään Elsen näyttelemisestä, joka tietysti menisi loistavasti. Olihan parasta harjoitella ajoissa, ja jos arvostelusta tulikin pitkänlainen -- se täyttäisi kaikki palstat ainakin kymmenkunnassa koululehden numerossa, -- oli hän joka tapauksessa tuonut esille sekä hyviä että tärkeitä seikkoja.

Else veti lampun lähemmäksi itseänsä:

"Sehän ei valaise ollenkaan. Miksei teillä toki ole sähkövaloa? Onhan sitä muuten kaikkialla tässä kylässä?"

"Isä pitää enimmän öljylampuista. Ne ovat hänestä kodikkaampia ja hauskempia."

"Sait kai häneltä kirjeen tänä aamuna. Kuinka hän nyt voi?"

"Isä voi hyvin, niin hän kirjoittaa, ja syö ja juo hyvällä halulla."

"Niin, Skodsborgin sanatoriossa onkin mainio hoito, niin olen kuullut."

Grethe teroitti lyijykynää ja sanoi puolittain kuiskaten vilkaistessaan ovelle:

"Mitä sinä pidät kappalaisesta?"

"Oh, enpä tiedä. Hän on varmaan omituinen olento." Else hymyili hiukan hämillään. "Ja hän tuijottaa minuun suurilla unisilla juutalaissilmillään kaiken aikaa, kun hän on sisällä, niin että tuskin tiedän, mihin katsoisin."

"Hän on tietysti rakastunut sinuun kuten kaikki muutkin."

Grethen äänessä oli vivahdus katkeruutta, minkä Else heti huomasi; hän sanoi senvuoksi nopeasti:

"Sinä olet ehkä itse hullaantunut häneen?" Kun Grethe ei vastannut, vaan ainoastaan katsoi loukkaantuneena toveriinsa, jatkoi tämä hymyillen: "Mitä luulet Lain siihen sanovan? Jumaluusoppi ja lakitiede ovat kaksi kovin erilaista käsitettä -- edellinen käsittelee haudantakaisen ja jälkimäinen tämän maallisen elämän asioita. Sanohan, kumpi on sinulle mieluisempaa."

"Minulle on mieluisinta mennä levolle; kello on kymmenen."

Else nauroi:

"Ihan varmaan sinä pidät kiinni juridiikasta, -- näenhän, kuinka hyvin osaat päästä eroon kaikista hankaluuksista."

"Else, lopeta nyt tuo ärsyttely! Minä en todellakaan sellaisia hupsuuksia ajattele."

"Voi sinä pyhä Nepomuk! Hupsuuksia, sanot. Noin halveksivastiko sinä puhut kaikkein korkeimmasta tunteesta -- rakkaudesta?"

"Tule nyt, Else." Grethe oli sytyttänyt käsilyhdyn, jota he aina käyttivät, kun heidän oli mentävä ullakon läpi päästäkseen alas huoneustoon. He astuivat hiljaa permannon yli ja lähestyivät portaita, kun samassa heidän kammiotaan aivan vastapäätä olevan päätyhuoneen ovi avautui ja kappalainen, pastori Mortensen, näyttäytyi. Hänelläkin oli lyhty kädessä. Hän virkkoi ujolla, melkein nöyrällä äänellä:

"Olin juuri menossa sanomaan hyvää yötä rouvalle -- ja kenties tulisi meidän laulaa pieni iltavirsi?"

"Se ei ole meillä täällä tapana, me laulamme vain aamuvirren."

Grethe sen ilmoitti; mutta Else virkkoi ripeästi:

"Eikö herra pastori sitä vielä tiedä, vaikka on ollut täällä kaksi kuukautta?"

"Kyllä... mutta ajattelin..."

"Että voisitte muuttaa talon tapoja pastori Gaden poissaollessa? -- Ei, hyvä kappalainen, siksi kunnioitamme täällä liiaksi paljon vanhaa järjestystä."

Else riensi portaita alas, ja hänen perästään Grethe, jonka oli hyvin vaikea pysyä vakavana. Elsehän aina sai hänet nauramaan.

"Kah, oletteko te täällä?"

Else laski lyhdyn käytävään ja ojensi kätensä Erikille, joka seisoi arkihuoneen avoimella ovella.

"Olen tosiaan; tulin heti iltatyön päätyttyä. Äiti istui niin yksinään."

Else meni katuvaisena Karen-rouvan luo, joka istui pöydän ääressä kutomassa silkkistä kaulahuivia miehelleen.

"Rakas täti Karen, oletteko vihainen, kun lähdimme niin aikaisin ylös?"

"En suinkaan." Karen-rouva hymyili häntä vastaan. "Teidänhän on opittava osanne", virkkoi hän, "enkä minä erikoisesti ymmärrä huvinäytelmiä".

Pappi ja Grethe tulivat nyt myös sisälle ja asettuivat kaikki pöydän ympärille.

"Teillä kahdella on kyllä ollut herkullista, sillävälin kun Else ja minä olemme ahertaneet."

Grethe hymyili äidilleen ja osoitti pöydän keskellä olevaa maljakkoa, missä oli isoja kirkkaita omenia. "Saanko minä ottaa yhden?"

"Niin, syökää toki, lapsukaiset, senvuoksi ne olen esille ottanutkin."

Grethe otti itselleen isoimman ja kauniimman; mutta Else sieppasi sen hänen kädestään ja leikkeli siihen hedelmäveitsellä. Grethe tahtoi ottaa sen takaisin, mutta Else kieritti sen pöydän yli Erikille ja huudahti:

"Olkaa hyvä, Erik! Nyt olen piirtänyt teille riimukirjoitusta."

Nuorukainen loi häneen nopean silmäyksen, otti omenan ja pisti sen taskuunsa.

"Sen minä syön juuri ennen maatamenoa, niin varmaankin näen hyvää unta."

Else punehtui hiukan ja nappasi nopeasti toisen omenan maljakosta; mutta kappalainen, joka ei ollut irroittanut silmiänsä hänestä, sanoi hitaasti ja viivytellen:

"Ettekö tahdo riimustaa runoja minullekin?"

"Sen teen hyvin kernaasti. Erik, antakaahan minulle veitsi!"

"Ei, Else, lakkaa jo tuosta hulluttelusta!" Karen-rouva otti veitsen Erikiltä ja kuivasi sen silkkipaperin palaseen. "Teidän ei laisinkaan tarvitse kuoria omenia, minä olen itse poiminut ne puusta, ja tiedättehän, että hienoin tuoksu on juuri kuoren alla."

Else alkoi omenallaan leikkiä palloa, ja Grethe sanoi:

"Me tulimme tänne alas sanoaksemme hyvää yötä, mutta näyttääkin siltä, että oikeastaan ilta nyt vasta alkaa."

Karen-rouva pani työnsä kokoon ja virkkoi katsahtaen poikaansa: "Erik tuli tänne tänä iltana ilmoittaakseen uutisen; mutta kerro se mieluummin itse."

Erik pudisti vastahakoisesti päätänsä: "En luule, että se voi Elseä huvittaa."

"Mutta minua sitten!" Grethe katsoi loukkaantuneena veljeensä. "Miksi aina on kysymys Elsestä?"

"Älä nyt ole noin lapsellinen. Kyllä äiti sen sinulle huomenna kertoo."

"Minä en halua tunkeutua kenenkään salaisuuksiin."

Else katsoi vihaisesti Erikiin ja sanoi nousten:

"Kun tädillä on jotakin uskottavana tyttärelleen, en tahdo läsnäolollani häiritä."

"Mutta Else hyvä!" Karen-rouva katsoi häneen moittivasti. "Tuntuuko sinusta todellakin, että kohtelemme sinua kuin olisit vieras?"

Else ei vastannut siihen kysymykseen, vaan sanoi ripeästi: "Hyvää yötä, täti Karen, hyvää yötä, herra pastori, hyvää yötä, Erik. Tulet kai pian?"

Viime sanat lausuttiin Grethelle, joka nousi hämmästyneenä, seuratakseen häntä. Kappalainen oli myöskin noussut epätietoisena, lähtisikö perästä vai jäisikö; mutta Karen-rouva ratkaisi ripeästi kysymyksen lausumalla:

"Ehkä te soitatte hiukan uruilla pojalleni ja minulle?"

Hän kumarsi ja meni nopeasti pieneen huoneeseen, missä urut olivat, ja pian senjälkeen kuuluivat säveleet virrestä "Jo tulee mestarimme" ylös nuorten neitosten kammioon, joka sijaitsi aivan sen kohdalla.

Else lojui harmitellen vuoteessaan. Hän oli käyttäytynyt väärin, eikä mikään ole kiusoittavampaa kuin että täytyy se itselleen tunnustaa; mutta Erik oli ollut niin kylmä häntä kohtaan aina siitä päivästä asti, kun hän kesällä oli vakuuttanut hänelle, ettei koskaan menisi naimisiin. -- Sitä ei nuorukaisen toki olisi tarvinnut panna niin pahakseen. Olisihan hänen pitänyt käsittää, ettei hän, köpenhaminatar, mitenkään voisi mennä naimisiin talonpojan kanssa. Kyllähän Else hyvin tiesi, että hän Erikistä piti, mutta mitäpä se kaikki hyödytti, kun hän ei sentään pitänyt hänestä kylliksi; eikä hän sallinut pakottaa itseänsä avioliittoon -- ei totisesti sallinutkaan. Kun se kappalainenkin siellä jo lopettaisi! Nyt hän alkoi soittaa: "Ken tietää, milloin täältä lähden." Ihan nauratti ja itketti yhtaikaa! Hetkistä myöhemmin hän palasi äskeiseen ajatusjuoksuunsa: Erik ehkä vielä vaatisi, että hänen vaimonsa lypsäisi lehmiä ja avustaisi teurastuksessa sekä kaikessa muussa puuhassa, mitä sellaisessa talossa esiintyisi. Ei, hän tahtoi matkustaa ja elää sivistyneiden ihmisten parissa.

Hän naurahti äkkiä. Hän oli tullut ajatelleeksi Poulia ja ihmetteli hiljaa mielessään, että hänelle oli sattunut niin merkillisiä ihailijoita.

Jos hän otti toisen, niin hän voi esittää laulutaitoaan lehmille ja hevosille. Jos taas toisen, tulisi hänestä kai eskimotar ja hänen ehkä täytyisi syödä raakaa ihraa ja kastaa leipänsä hylkeenrasvaan. Ja siellä pohjoisessa hän voisi laulaa hylkeille ja jääkarhuille.

Hän kuuli Köpenhaminan yöjunan tulevan puhkuen ja sähisten ja näki ullakonikkunastaan veturin kaikkine vaunuineen. Se muistutti _camera obscurasta_, jonka hän oli nähnyt Langeliniellä; mutta se tuntui niin kummallisen epätodelliselta, että hän hypähti sängystään ja veti uutimet ikkunan eteen. Portaissa natisi, ja vasta nyt hän huomasi, että soitto oli lakannut. Sieltä tuli siis kappalainen, joka välttääkseen heidän häiritsemistään oli riisunut kenkänsä alhaalla käytävässä ja nyt meni levolle.

Käry kaakeliuunista, missä kytevä turve kutkutti hänen nenäänsä, häiritsi häntä, ja hän ryömi vuoteeseensa pää käärittynä hajuvedellä pirskoitettuun silkkinenäliinaan. Uh, kuinka oli kuuma, ja hän pisti nenänsä ulos saadakseen ilmaa, vaikka nenäliina onneksi ei tuoksahtanut talonpojilta eikä grönlantilaisilta.

* * * * *

Oli koulunäytelmän jälkeinen päivä. Else istui murrillaan ja haluttomana välitunnilla pureskellen kynän varttansa. Saksalaisessa kirjoitusharjoituksessa oli jotakin korjattavaa; mutta hän ei _voinut_ keksiä, mitä se oli, -- kaikki oli tänään kuin noiduttua.

Rehtori oli antanut hänelle muistutuksen siitä, että hän tavallisuuden mukaan oli myöhästynyt. Muistutus! Oli melkein naurettavaa, että hän, tuleva laulajatar ja pian ylioppilas, otti vastaan muistutuksia kuin joku aivan tavallinen koulutyttö.

Sitten siellä oli Poul Lange, joka oli kovin suuttunut, kun ei ollut häneltä saanut oikeata suudelmaa eilisiltaisessa huvinäytelmässä, ja "professori", tuo pöyhkeilijä, oli aamulla julkaissut "ylimääräisen koululehden" ja siinä kirjoittanut, että Else oli keimailija ilman erikoisempia lahjoja ja vaikutti vain etelämaalaisella ulkomuodollaan. Sen hän oli kylläkin lukenut jostakin rosvoromaanista; mutta nyt hän, kuten itse oli sanonut, tahtoi käyttää sitä valtaa, joka julkisen sanan palvelijoilla on. Niin, olipa hän soma sanomalehtimies! Koulupoika... hm... Tässä Else nyrpisti nenäänsä kirjoitusharjoitukselle, mutta äkkiä juolahti hänen ajatuksiinsa Erik.

Tämä oli istunut näyttämön ensimäisessä penkkirivissä ja ollut raivoissaan. Sen oli hänestä voinut nähdä, ja syynä oli mustasukkaisuus. Ja jos Else edes olisi todella suudellut Poulia! Mutta hän oli vain ojentanut hänelle poskensa, jota nuorukainen tuskin ehti koskettaa, kun hän oli niin nopeasti vetänyt sen takaisin. Ja sitäpaitsi -- mitä tuo kaikki Erikiä liikutti? Ei suinkaan Elsen tarvinnut hänelle tehdä tiliä teoistaan? Eikö hän liiankin usein ollut toistanut, ettei hän koskaan menisi naimisiin?

Voi, kuinka kiusallista oli olla noin tavoiteltu, ja pahemmaksi kävisi tietysti tilanne, sittenkun hänestä tulisi kuuluisuus. Hän sulki kirjoitusvihon ylimielinen primadonnan hymy huulillaan, ja nousi. Grethe pisti päänsä ovesta sisälle:

"Rehtori on kysynyt sinua. Tule pian! Tiedäthän, ettemme saa oleskella luokkahuoneissa, kun meitä ei mikään vaivaa."

"Niin, kylläpä se herra on vaativainen. Hän tahtoo kai, että menemme ulos pihamaalle ja annamme kaikkien kurittomain nulikoiden pommittaa itseämme lumipalloilla. Minua alkaa tämä kaikki jo kyllästyttää."

"Mutta tule nyt sentään. Parastahan on välttää torumisia."

Else meni majesteetillisella ryhdillä ulos eteisessä seisovan rehtorin luo ja lausui kuivalla ja ylväällä äänellä:

"Herra rehtori, sallitteko minun tänään jäädä sisälle? Minulla on kauhea päänkivistys."

"Ei, päinvastoin!" Rehtori naurahti. "Mikään ei ole parempaa päänkivistykselle kuin raikas pakkasilma. Ottakaa ripeästi päällysnuttu yllenne; pian soitetaan sisälle."

Else kääntyi vimmastuneen loukkaantuneena ja meni pitkin käytävää; mutta rehtori huusi äkkiä:

"Kuulkaahan, Else, tulkaa vähän tänne!"

Tyttö käännähti; mutta hänen kasvonsa kirkastuivat, kun rehtori sanoi:

"Minä olen tilannut täksi illaksi kuusi rekeä. Onko teillä ja Grethellä halua lähteä mukaan kuutamoretkelle metsään?"

"Kyllä, monet kiitokset!" Else niiasi iloisesti hämmästyneenä. "Sen teen hirveän mielelläni."

Rehtori hymyili vienosti nähdessään, kuinka nopeasti nainen muuttui lapseksi, ja hän huusi tytön jälkeen, kun tämä jo oli kaukana käytävässä: "Tulkaa siis kello kahdeksalta!"

"Kyllä, hyvin kernaasti!"

Else oli vähällä juosta kumoon herra Knudsenin, laulunopettajan, mutta tämä kietaisi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja ennenkuin Else oikein oli käsittänyt, mitä oli tapahtunut, oli hän painanut suudelman hänen huulilleen ja rientänyt eteenpäin. Else joutui kovin hämilleen. Oliko se todella mahdollista? Ja vielä opettaja! Kuinka hän rohkeni? Else veti nenäliinansa taskustaan ja hyökkäsi keittiöön, missä hän sysäsi erään monista palvelijattarista sivulle.

"Minä tahtoisin hiukan vettä."

"No, hyväinen aika, minä en suinkaan tahdo sitä estää."

Else huuhtoi suutansa ja hieroi hieromistaan huuliansa nenäliinallaan.

"Oletteko syönyt jotakin myrkyllistä?"

Else ei vastannut, vaan juoksi suu ammollaan töllistelevien palvelijattarien ohi leikkipaikalle, jossa hän kiukusta vavisten kertoi Poulille, mitä oli tapahtunut.

Poul raivostui.

"Sellainen lurjus! Että tohtiikin! Hän saa rangaistuksen, jollaisesta ei olisi voinut uneksiakaan. Vakuutan sinulle kunniasanallani, että se loukkaus kostetaan."

Oppilaat soitettiin sisälle; mutta Else ehti sentään kuiskata: "Älä toki iske häntä kuoliaaksi!"

Ja Poul vastasi rauhoittaen: "Ei, älä pelkää. Siitä tulee jotakin paljoa pahempaa."

Else oli nyt kokonaan riuhtautunut irti aamupäivän synkästä mielentilasta, hänen aivonsa toimivat selvästi kuten ennen, ja hän ajatteli jännittynein mielin Poulin aikomaa kostoa.

Samana iltana vallitsi mitä rattoisin mieliala, kun reet, kuusi perätysten, kääntyä tuiskauttivat portista kylään ja sitten eteenpäin metsään. Naurettiin ja laulettiin, kulkuset kilisivät, ja pakkaslumi kitisi jalasten alla; mutta kun he tulivat metsään, missä lumi painoi isot tummat kuusenoksat maata kohti, syntyi äkkiä hiljaisuus. Poul oli saanut ajaakseen yhtä rekeä ja omituista kyllä hän oli luopunut istumasta Elsen vieressä, ja valinnut sen reen missä istuivat herra Knudsen -- joka pysytteli jonkun matkan päässä Elsestä -- ja pari vanhempaa oppilasta.

Kun he olivat ehtineet niitylle viettävälle mäelle, ajoi Poul äkkiä kannon päälle, ja reki kaatui. Onneksi pysähtyi hevonen, mutta opettaja ja oppilaat kierivät rinnettä pitkin alas niitylle. Rehtori ja useat opettajat riensivät apuun, ja ensin mainittu näki nyt kirkkaassa kuutamossa kummallisen, käsittämättömän näyn. Herra Knudsenin, joka vaivaloisesti oli alkanut kavuta mäkeä ylös, kiskaisi Poul äkkiä kunnon, heittäytyi hänen päälleen, peitti hänet lumella ja paiskasi häneen toisen lumipallon toisensa perästä. Hämmästynyt opettaja ei ehtinyt puolustautumista ajatellakaan. Rehtori ja oppilaat tulivat juoksujalkaa vetääkseen Poulin pois, mutta Poul rimpuili vastaan.

"Tämä on Nemesis!" huusi hän, ja vasta kun Else sydäntäsärkevällä äänellä huusi häntä nimeltä, päästi hän hengästyneenä opettaja-paran, joka oli valkoinen kiireestä kantapäähän.

"Jälkinäytöksestä tulee kyllä hauskin", virkkoi "professori" Elselle, "mutta se on varmaan jotakin kostoa; muulla tavoin en osaa hänen käytöstään selittää".

"Sitä se onkin!" Else katsoi merkitsevästi häneen. "Kirjoita ensi kerralla lehteen, että Poul puolusti neitosta, jota opettaja oli kuolettavasti loukannut, niin silloin teet jotakin kunnollista."

Tunnelma -- sekä rekiretken aiheuttama hilpeä että kuun valaiseman salaperäisen metsän seurueessa herättämä lyyrillinen mieliala -- oli särkynyt, ja innokkaasti tapausta pohtien palattiin opistolle. Poul määrättiin heti menemään ylös huoneeseensa, sillävälin kun muut oppilaat opettajineen kokoontuivat ruokasaliin, missä tarjottiin kahvit. Else ja Grethe lähtivät pian senjälkeen kotiin pappilaan, mutta näkivät ensin, kuinka Poul johtajan ja herra Knudsenin kanssa astui rehtorinkansliaan.

Else uskoi asian vaitiolo-lupausta vastaan Grethelle, joka kuitenkin oli sitä mieltä, että olisi parasta ilmoittaa se Karen-rouvalle; mutta Else ei millään ehdolla tahtonut sitä sallia.

"Äitisi ei kuitenkaan voi asialle yhtään mitään, ja hänellä on kyllin huolia ilmankin", sanoi hän.

Else sai siis pitää päänsä, ja seuraavana aamuna he saapuivat hyvissä ajoin kouluun. Else näki heti Poulin, joka seisoi eteisessä puolittain erään pylvään takana piilossa, ja kiirehti hänen luokseen. Nuorukainen kuiskasi varoittaen:

"Pysyttele mieluummin erilläsi minusta. Minut karkoitetaan koulusta; mutta minä en ole kertonut, miksi minä sille vintiölle annoin selkään."

Else poistui nopeasti; mutta välitunnilla hän meni rehtorin luo pyytäen saada häntä puhutella.

"Kyllä, olkaa hyvä, sanokaa pois vain, -- olen valmis kuuntelemaan."

"Ei, ei täällä, -- meitä ei saisi häiritä."

"Onko se niin tärkeätä? Menkäämme sitten kansliaan."

Heti kun he olivat tulleet sisälle ja rehtori lukinnut oven, aloitti Else:

"Poul Langestahan minä haluaisin puhua."

"Hänestä minä mieluummin olen puhumatta -- hän viipyy täällä vain joululomaan asti. Ylioppilastutkinnon hän voi suorittaa muualla."

"Se on kovin väärin. Poul vain kosti minun puolestani, ja hän on menetellyt miehen lailla, niin että hän pikemminkin ansaitsee kiitosta."

Else oli puhunut kiihtyneesti, ja kun rehtori ei häntä keskeyttänyt, kertoi hän koko jutun. Rehtori näytti hiukan miettiväiseltä. Hän käsitti nyt, että Else oli oikeassa, -- olisi kovin väärin kohdella Poulia sillä tavoin. Hän ymmärsi varsin hyvin tuon kahdeksantoistavuotiaan nuorukaisen -- niin, itsekin hän sillä iällä olisi menetellyt samoin; sillä hän ymmärsi Poulin vaikuttimet. Hän ei kuitenkaan tahtonut suoraan lausua mielipidettään, vaan sanoi ystävällisesti:

"Te pyydätte siis Poulin puolesta?"

"Niin pyydän. Poulissa ei ole syytä, minä itse pyysin häntä kostamaan puolestani herra Knudsenille, -- muutoin hän ei olisi sitä tehnyt."

"Eiköhän...?" Rehtori taputti häntä olkapäälle. "Menkäämme nyt, niin saan nähdä, mitä voin tehdä. Herra Knudsen on rikkonut; mutta se tapahtui hetkellisessä ajattelemattomuudessa, eikä hän varmaankaan aikonut tehdä teille mitään pahaa."

Else karahti hehkuvan punaiseksi ja meni ovelle; mutta sitten hän kääntyi ja sanoi varmasti:

"Kyllä hän on tehnyt minulle pahaa. Hän otti minulta ensimäisen suudelman, ja se olisi ollut säästettävä... toiselle."

Rehtori sai äkkiä yskää, ja avaimen kiertäminen lukon reiässä oli hänelle vaivaloista; mutta Else laski kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi:

"Mutta minä juoksin heti keittiöön ja pesin suuni. Ettekö siis luule, että se on huuhdottu pois?"

"Ihan varmaan, pikku Else, -- ja ken kerran saa ensimäisen suudelmasi, saa sen puhtaimmilta ja kauneimmilta huulilta."

Rehtori avasi oven, ja Else livahti ulos, kasvot yhtä punaisina kuin äsken mainitut huulet, ja sisällä luokkahuoneessa, missä hän onneksi oli yksinään, hän painoi nenäliinansa silmiänsä vasten. Hän tunsi halua sekä nauruun että itkuun, mutta hänen mielestään rehtori oli oivallisin ihminen maan päällä.

Tämä oli ensi kertaa sanonut hänelle kohteliaisuuden ja siten osoittanut pitävänsä häntä naisena.

* * * * *

Karen-rouva oli viettänyt hiljaisen joulun lastensa ja kappalaisen kera pappilassa. Else oli ollut kotoaan lomalla, eikä seuraelämästä voinut olla puhetta niin kauan kuin pappi oli sanatoriossa. Mutta aika kului, talven täytyi väistyä kevään tieltä, ja eräänä kesäkuun päivänä palasi pastori Gade kotiin. Hän oli nyt päässyt kaikesta vaarasta ja saattoi pian jo toivoa kokonaan parantuvansa, jos noudatti sanatoriossa saamiansa ohjeita.

Kotona oli juhla, hiljainen, onnellinen juhla, missä vain oma perhe ja Mörckin väki olivat saapuvilla. -- Niin, siellä oli vielä eräs muukin, joka myöskin kernaasti olisi tahtonut kuulua perheeseen, vanha, ryppyinen, valkohapsinen mies, joka ihmisiä kaihtavana hiipi loukkoon, mutta kuitenkin halusi olla mukana. Henrik Carstensen ei muuten usein näyttäytynyt. Hän oli rouva Bangin kuoleman jälkeen alkanut karttaa ihmisiä, tullut omituiseksi ja lähti tuskin koskaan huoneestaan, minkä oli vuokrannut eräästä Nörrebron täyshoitolasta. Hän söi vain niin paljon kuin oli elämän ylläpitämiseksi välttämätöntä ja sai raha-avustusta tyttäreltään, rouva Gadelta, mutta muutoin hän istui ikkunansa ääressä päivät pitkät kädet ristissä ja alituisesti pyöritellen peukaloitansa sekä katsellen ulos kuitenkaan mitään näkemättä. Hän oli nyt tullut näkemään ihmettä, joka oli tapahtunut ennen niin heikossa papissa -- elämän voittoa kuolemasta.