Part 6

"Nyt alkaa tyttärenne reipastua. Se veitikkamaisuus ja huumori, joka ennen tenhosi meidät kaikki, on palaamassa samaten kuin poskien puna."

"Se on onneksi kyllä totta; mutta tuntuu sentään kuin hän olisi kaiken tämän aikaa elänyt omassa erikoisessa maailmassaan, ja vasta tänään olen huomannut, että hän välittää tulevaisuudesta. Mutta mitään elämäniloa en ole hänessä vielä havainnut."

"Terveys sen kyllä tuo tullessaan. Muuten ei mikään olekaan niin kasvattavaa kuin suru ja sairaus. Sairaus opettaa meille itsehillintää, jollaista emme ennen ole tunteneet. Emmehän kernaasti huolestuttaisi rakkaitamme. Mutta se opettaa meitä samalla huomaamaan ja pitämään arvossa kaikkea, mikä ennen mielestämme kuului meille kuin itsestään: terveyttä, päiväpaistetta ja elämisen iloa. Nyt kiinnymme noihin asioihin ja ristimme kiitollisina kätemme jokaisesta auringonsäteestä; sillä nyt käsitämme, että Hän, joka lähetti meille sairauden ja surut, myöskin lähettää meille päivänsäteet."

Pastori Gade oli puhunut hiljaisella hartaalla äänellä ikäänkuin ei olisikaan haastellut Mörckille, vaan tahtonut sitä itselleen vakuutella; ja Mörck katseli häntä hetkisen tarkkaavaisesti. Hän näki ikäänkuin ensi kerran nuo jonkun verran sisäänpainuneet kasvot hehkuvan punaisine täplineen kummallakin ulkonevalla poskipäällä ja näki myös suuret, harmaansiniset, sisäänpäin kääntyneet silmät, joissa oli kummallinen fosforimainen kiilto, -- silmät, jotka ikäänkuin näkivät enemmän kuin muiden.

Ylioikeuden asianajaja Mörck oli levollinen, tasapainoinen luonne; mutta hänen oli vaikea hillitä itseänsä lausuessaan:

"Niin, meidän Herramme täytyy toisinaan käyttää meitä ankarassa koulussa, ennenkuin saa meidät puhuteltavikseen. Emmehän aina tule omasta aloitteestamme. Luin kerran erään kirjailijan teoksesta, että 'Herra on meitä kohtaan armollinen antaessaan meille kyyneleet'. Ne ovat enemmän arvoiset kuin hymy, -- ja sen me tuontuostakin tunnemme, kunhan vain saamme ne puserretuiksi esille. Monet vuodet tunsin mitä sydämellisintä sääliä teidän anoppianne, rouva Bangia, kohtaan. Hän itki, kun hänen ensimäinen miehensä hylkäsi hänet, hän itki, kun hänen vanhempansa ja poikansa kuolivat; mutta toisen miehensä kuoltua hän -- ei itkenyt. Ja siitä pitäin hän on ollut kuin kivettynyt. Hymyillä hän jonkun kerran voi; mutta hän ei enää voi itkeä."

"Se olikin onnellinen avioliitto."

"Niin, sitä se oli. Ei yhtä tuhannesta voi siihen verrata; mutta he olivatkin tavanneet toisensa vasta sitten, kun elämä oli kumpaakin ankarasti kouluttanut, ja kului vielä monta vuotta, ennenkuin he voivat mennä naimisiin."

Herrat jäivät vielä joksikin aikaa penkille istumaan ja juttelemaan, mutta Else ja Grethe eivät lopettaneet leikkiänsä kissanpojan kanssa, ennenkuin nuoret miehet virkistyneinä ja oivallisella tuulella palasivat uimasta.

"Nyt sitä ruoka maistuu!" huusi Poul jo etäältä, ja pian senjälkeen he kaikki istuivat pitkulaisen pöydän ympärillä nauttimassa tarjolla olevia maalaisruokia, joiden joukossa erityisesti kymmenkunnalla eri tavalla valmistetut kananmunat saavuttivat tunnustusta.

* * * * *

Kuu oli noussut taivaalle, kun seurue souti takaisin. Grethe ja Svend istuivat veneen perässä, jossa viimemainittu hyvin innokkaasti jatkoi keskeytynyttä esitelmäänsä. Erik souti yksinään, kuten tulomatkallakin, ja Else istui häntä vastapäätä molempain rouvien välissä.

Poul Mörck piti myöskin esitelmää. Pappi oli nimittäin valittanut kaulakipua, ja Poul käytti heti tilaisuutta tarjotakseen muutamia pillereitä, joita hänellä sattumalta oli mukanaan, ja monilla kaulan vääntelemisillä ja soodaveden avulla, joka samalla tuotti hänelle nikotusta, pappi sai vihdoinkin nielaistuksi pillerin, jolloin kandidaatti heti oli valmis aloittamaan, ja pian koko venekunta ei haastellut muusta kuin anginasta.

Kun tämä Elsestä kävi liian ikäväksi, alkoi hän laulaa:

"Ja rauha verhoo kaupungin, jo uinuu metsä, maa; käy taivas tumma tähtihin, kuun sirppi kohoaa."

Kaikki yhtyivät lauluun, ja yön kauneus, syvänsininen taivas ja tummien, uinuvien metsien seppelöimä järvi, jolle kuu valoi vaaleata, haaveellista hohdettaan, tempasi heidät lumoukseensa, ja vihdoin he vaikenivat vanaveden kimaltelevien pikkulaineiden välkkyessä, kunnes vedenkalvo jälleen tasoittui umpeen.

Heti kun he tulivat maihin, tarttui Else isänsä käsivarteen. Hän sanoi olevansa väsyksissä ja halusi päästä levolle. Rasmus Lolländerilta Sörupin kylästä he saivat vaunut, joissa vieraat aikoivat ajaa Leidersdorffin hotelliin Hillerödissä. Tänne he jäisivät yöksi matkustaakseen seuraavana aamuna kotiin. Else kätteli heitä kaikkia; ja Poul Langelle hän sanoi:

"Minä varmaankin eroan täyshoitola-koulusta, joten siellä tuskin enää tapaamme toisiamme."

Poul ei tiennyt mitä vastata. Hänestä tuntui kuin olisi kaikki yhtäkkiä romahtanut kasaan, ja varma luottamus, joka hänellä kaiken päivää oli ollut, että kerran kuitenkin voittaisi tytön omakseen, näytti hänestä nyt äkkiä mahdottomalta. Täyshoitola-opistohan oli hänelle ollut toivon liesi, ja kun he nyt eivät edes näkisikään toisiansa siellä, eikä kukaan ollut kutsunut häntä tänne jälleen, niin missä hän sitten hänet tapaisi?

Hän etsi sanoja, mutta toiset, jotka jo istuivat vaunuissa, kutsuivat häntä kärsimättöminä, ja hän sanoi nopeasti hyvää yötä.

* * * * *

Eräänä syyskuun aamuna, vähän senjälkeen kun olivat muuttaneet takaisin kaupunkiin, Mörckin perhe matkusti Trillerödiin kuulemaan pastori Gaden saarnaavan. Poul syytti lukuja, hänellä ei ollut aikaa, ja sitäpaitsi antoi pääkallo, mikä hänellä aina oli uuninreunalla, kylliksi aihetta mietiskelyyn. Se kertoi hänelle elämän katoavaisuudesta, ja tyhjät silmäkuopat tuijottivat häntä vastaan katseella, joka olematta mikään katse oli kuitenkin paljoa vihlovampi kuin elävien ihmisten. Poul oli siis hyvässä seurassa, ja kun perhe lähti matkaan, ennenkuin kello vielä oli kunnolleen kahdeksaa lyönyt, kömpi hän vuoteeseensa auringon paistaessa korkealta taivaalta.

Pappilassa oli hiljaista.

Iso kenttä rakennuksen edustalla oli haravoitu ja siistitty sunnuntaiksi, ja puutarhassa nuokkuivat kaikki omenapuiden oksat hedelmien painosta. Ilma oli raikasta ja puhdasta, ja korkea syyskuun taivas oli etelämaalaisen sininen. Mutta aurinko paistoi ja Grethe tuli juosten heitä vastaan. Hänen yllään oli tumma villainen puku, ja runsas vaalea tukka oli kierretty kiehkuraksi pään ympäri. Hän ilmoitti ilosta loistaen:

"Isoäiti on täällä! Hän tuli eilen ja lähtee kanssamme kirkkoon."

Sisällä puutarhatuvassa oli kahvipöytä katettuna, ja Karen-rouva, joka oli nähnyt vieraat ikkunaruutujen lävitse, riensi tuomaan höyryävän juoman sisälle palvelijattaren seuraamana, joka kantoi äsken leikattuja juhlakakun viipaleita.

Rouva Bang istui nojatuolissa ikkunan luona, kauniit, hienopiirteiset kasvot ohimoille ja otsalle aaltoilevan valkoisen tukan reunustamina. Hänellä oli tavallisuuden mukaan yllään silkkipuku, mikä kaulan ympäriltä ja hihansuista oli hienoilla kellervillä silkkinypläyksillä koristeltu. Ursula-rouva istahti hänen luokseen:

"Onpa hauskaa nähdä teidät noin reippaana ja iloisena."

Rouva Bang puristi hänen käsiänsä ja virkkoi:

"Minä nukuinkin yöni hyvin. Näin unta Knudista, ja luulen, että pian tapaamme toisemme. Nyt alkavat lehdet varista, -- kunpa pääsisin pois, ennenkuin talvi pitkine, pimeine iltoineen saapuu!"

Ursula-rouva sanoi nopeasti johtaen keskustelun toisaalle:

"Ja te tulette meidän kanssamme kirkkoon tänään?"

"Niin, senvuoksi olen tänne tullut. Gade on tosikristitty pappi ja tarkoittaa, mitä sanoo. Sellaisia pappeja on kovin harvassa; mutta me uskovaiset kuulemme heti äänensävystä, ovatko sanat teeskenneltyjä vai todellisia. Matkustin tänne myöskin välttääkseni Carstensenia."

Hän hymyili surumielisesti ja jatkoi hiljempää:

"Hän käy niin usein, ja vaikka olenkin antanut hänelle anteeksi, tahdon kuitenkin mieluummin olla yksinäni -- muistoineni. Tosin kyllä olin hänet itse kerran valinnut; mutta silloin olin erehtynyt. Vasta Jumalan valitsemasta tuli oikea aviopuolisoni, ja ainoastaan hänet tahdon tavata."

Karen-rouva tuli äitinsä luo ja aikoi auttaa häntä ylös; mutta rouva Bang nousi ja astui niin suorana ja keveästi pöydän luo, että pastori hymyillen huudahti:

"Rouva Vibeke saattaa meidät väsyneet nuoret ihmiset kaikki häpeään."

Mutta rouva Karen, johon koski miehensä kivuloinen ulkomuoto, sanoi kiireesti:

"Nyt teidän täytyy vihdoinkin juoda kahvi, kun se vielä on kuumaa; kirkossa on niin viileätä."

Pastori Gade katsahti häneen, ja hän näki vaimonsa levottomasta, hellästä katseesta, että tämä oli käsittänyt enemmän kuin hän oikeastaan oli toivonut. Mörck kohdisti koko huomionsa rouva Bangiin. Hän oli havainnut miehen ja vaimon välisen yhteistajunnan ja pelkäsi nyt, että rouva Bang, joka tähän asti ei ollut mitään tiennyt, myöskin ymmärtäisi. Nuoret neidit rupattelivat ja hymyilivät, ja Svend jakoi veljellisesti huomaavaisuutensa heidän kesken.

Juuri kun he olivat aikeissa lähteä, sanoi rouva Bang:

"Onko teillä mitään sitä vastaan, että sentään jään kotiin? Minä tunnen itseni jokseenkin väsyneeksi ja haluaisin mieluummin jäädä istumaan nojatuoliin ja katsella ulos puutarhaan. On niin ihanaa muistella kesän kauneutta."

Karen-rouva käski palvelustytön olla valmiina siltä varalta, että rouva Bang jotakin haluaisi; mutta muutoin tätä ei saanut häiritä. Hän toimitti äidin mukavasti nojatuoliin ja pieluksia selän tueksi sekä jakkaran jalkain alle. Grethe taas toi valkoisen villahuivin, jonka levitti isoäidin hartioille.

"Kiitos, tyttöseni; te olette kaikki niin ystävällisiä minua kohtaan."

Else ja Grethe menivät edeltäpäin ja viittasivat sisälle rouva Bangille, joka vastaukseksi nyökäytti päätänsä ja hymyili lempeätä, sydämellistä hymyään. He astuivat ison takapuutarhan lävitse, mistä veräjä juuri vastapäätä kirkkoa avautui kapealle ruohottuneelle polulle, jota pappi kernaasti käytti. Else jäi hetkiseksi seisomaan.

"Tässähän ne kasvoivat."

"Mitkä? Mitä tarkoitat?"

"Oh, en oikeastaan mitään."

Hän veti ystävättären mukaansa. Iso päiväpaisteinen kukkaslava oli johtanut hänen mieleensä ruusut, jotka Erik oli tuonut hänelle Sörupiin, ja hän sanoi surunvoittoisesti:

"Rouva Bang on oikeassa, -- on ihanaa muistella kesän kauneutta."

Kirkko oli melkein täynnä, kun he astuivat lähelle saarnastuolia, ja pian senjälkeen soittivat urut alkuvirren. Else piti hyvin paljon tästä vanhasta kyläkirkosta. Saarnastuolin portaiden kohdalle oli seinälle ripustettu taulu, jossa olivat mainittuina kaikkien seurakunnan pappien nimet Lutherin ajoista asti, ja toisella kalkitulla seinällä riippuivat raskaat kahleet, joita muuan näistä papeista kerran oli kantanut, kun oli yrittänyt puolustaa erästä kylää vihollista vastaan. Mutta ylhäällä kirkon kuvussa oli muutamia vuosia sitten tullut näkyviin kalkkimaalauksia, jotka nyt olivat korjatut entiselleen ja nähtiin samassa kunnossa kuin useita satoja vuosia takaperin.

Elsellä oli herkkä taidesilmä, ja hänen vanhempainsa kodissa oli taiteellinen puoli hyvin edustettuna; mutta hänen täytyi hymyillä nähdessään nuo merkilliset kuviot, jotka osoittivat senaikaista käsitystä perspektiivistä. Ja kuitenkin ne olivat hänestä paljoa hauskempia kuin nykyajan futuristien töherrykset, joilla ei ole mitään yhteyttä taiteen tai luonnonkaan kanssa.

Pappi nousi saarnastuoliin, ja leveä auringonsäde tunkihe sisään isosta ikkunasta hänen takaansa saartaen hänet valokehäänsä, niin että Elsen silmiä häikäisi hänen katsoessaan sinnepäin. Päivän evankeliumitekstinä oli: "Kenkään ei voi palvella kahta herraa", ja Else selitti sen omalla tavallaan.

Unohtaisiko hän Jumalan, jos hänestä tulisi kuuluisa laulajatar? Ei, ei, sitä hän ei tekisi! Hänhän itse oli antanut hänelle laulunlahjan, eikä hän anna meille kykyjä samalla antamatta lupaa niiden käyttämiseen.

Kun jumalanpalvelus oli päättynyt, kulkivat molemmat neitoset ja Svend kotimatkalla muiden edellä.

Else sanoi tavattoman välinpitämättömällä äänellä:

"Eikö Erik-herraa tänään ollenkaan saa nähdä?"

Grethe joutui hieman hämilleen ja vastasi vältellen:

"Sitä en usko; hänellä lienee hyvin kiirettä tähän aikaan."

"Kaiketi lannanajoa, kyntöä ja turpeiden kääntämistä?"

Elsen sävy oli leikkisä, mutta siinä oli pieni katkera sivuvivahdus, joka ei jäänyt Gretheltä kuulematta. Hän sanoi siis ripeästi:

"Hän olisi ollut kotona tänään; mutta kuultuaan sinun tulostasi hän ajatteli, että hänen varmaan oli parasta pysyä poissa, koska ehkä olisi vaivaksi."

Else katsoi tutkivasti ystäväänsä. Tiesikö tuo tyttö jotakin vai puhuiko hän vain pelkästä avomielisyydestä? Mutta Svend, joka tähän asti oli ollut vaiti, sanoi loukkaantuneena:

"Ei suinkaan hän vain minua vältellyt?"

"Ka, nyt muistankin! Hän pyysi minua juuri kysymään teiltä, ettekö aamiaisen jälkeen viitsisi lähteä hänen luokseen."

"Sen teen kernaasti. Sitten kyllä taivutan hänet palaamaan kanssani -- mikäli hän Elsen tähden tohtii."

Hän katsahti ilkkuen sisareensa, mutta tämä kohautti niskojansa ja sanoi vihaisesti:

"Älähän vaivaudu. Minä matkustan heti suuruksen jälkeen, -- Poul on kutsunut minut ylioppilasyhdistykseen täksi iltaa."

"Niinkö? Minä taas luulin kuulleeni sinun aamulla kieltäytyneen, kun aioimme jäädä tänne iltajunan lähtöön asti."

"Mitä? Kieltäydyinkö? Sitä en voi muistaa."

Else poimi viimeiset ruusut Erikin pensaasta muka rouva Bangille viedäkseen, ja Grethe, joka nyt äkkiä muisti isoäidin, pyrähti juoksemaan huutaen samalla:

"Nyt minä riennän edeltäpäin katsomaan, kuinka hän voi."

Grethe näki isoäidin istuvan nojatuolissaan ikkunan edessä, mutta hän ei varmaankaan huomannut Gretheä, sillä hän ei nyökännyt vastaan, kun tyttö viittasi hänelle ikkunasta. Hän näki ruudun lävitse, että silmät olivat suljetut ja pää lepäsi pieluksella. Pienet valkoiset kädet olivat ristissä hänen helmassaan, ja huivi oli valahtanut hartioilta.

Grethe juoksi takaisin pyytääkseen toisia olemaan hiljaa, koska isoäiti nukkui, ja yksimielisesti he menivät sisälle pääovesta.

He söivät aamiaista ruokasalissa, heti kun olivat tulleet sisälle; mutta Karen-rouva ajatteli, että oli parasta antaa isoäidin nukkua rauhassa. Grethe ja Svend haastelivat vilkkaasti -- oli niin paljon juteltavaa senjälkeen, kun oltiin Nöddebon retkellä. Mutta Else oli alakuloinen. Kun he olivat aterioineet, meni rouva Karen sisälle äitiänsä katsomaan jättäen oven auki jälkeensä. Äkkiä he kuulivat valittavan huudahduksen ja senjälkeen kutsun, ja pappi riensi sisälle.

Karen-rouva seisoi kumartuneena äitinsä puoleen ja puhui tuskallisen levottomasti:

"Äiti, pikku äiti!"

Mutta pastori näki heti, että rouva Bang oli kuollut. Hän otti hänen kätensä, mutta se vaipui jälleen takaisin, ja hän kuunteli sydämenlyöntiä. Tarttuen vaimonsa käteen hän sitten virkkoi juhlallisesti:

"Onnellisen lopun sinun äitisi sai. Hän on nyt sen seurassa, jota aina oli kaivannut."

Toisetkin olivat tulleet sisälle ja seisoivat kaikki äänettöminä kunnioituksesta kuolemaa kohtaan, joka usein näyttää meille vilahduksen siitä suuresta, mitä nimitetään iäisyydeksi; ja pappi luki isämeidän.

Svend meni noutamaan lääkäriä, mutta Mörck kantoi rouva Bangin etelänpuoleiseen vierashuoneeseen, mistä oli laaja näköala vainioille ja niityille. Siellä vanha rouva oli vierailujensa aikana aina asunut, eikä kukaan koskaan astunut sinne tuntematta tuoksahdusta siitä rauhasta ja lempeydestä, mitä hän alati levitti ympärilleen. Else ja Grethe menivät samaan ullakkokammioon, missä he olivat yhdessä asuneet, mutta joka Grethellä nyt oli yksinään hallussaan. He istuivat käsi toistensa kaulassa ja itkivät kumpikin pitäen nenäliinaansa silmiensä edessä; mutta Karen-rouva istui sisällä äitinsä luona -- yksinään, kuten oli sanonut haluavansa.

Samana iltana -- Mörckin perhe oli matkustanut ennen päivällistä -- istui pastori Gade vaimoineen omassa kamarissaan keinutuolissa pöydän edessä. Rouva Gade istui isoäidin nojatuolissa, joka oli siirretty sinne.

Äidin äkillinen kuolema oli tehnyt hänet levottomaksi. Hän pelkäsi menettävänsä myöskin aviopuolisonsa, jonka heikko, riutunut ulkomuoto oli sinä päivänä ensi kertaa täyttänyt hänen mielensä vapisuttavilla aavistuksilla. Hän oli pannut varjostimen lampun yli, jonka hohde kirvelytti hänen itkettyneitä silmiään, ja hänen äänensä oli raukea, kyynelten tukahduttama, kun hän sanoi:

"Luuletko, että äiti tiesi kuolevansa?"

Pappi nyökkäsi:

"Luulen kyllä; se aavistus varmaankin tulee kaikille kaipaaville."

"Kaipaaville?" Karen-rouva katsoi huolestuneena kysyvästi mieheensä. "Mitä kaipaaville?"

"Niille, jotka kaipaavat lepoa ja ikuista rauhaa."

"Mutta varmaankin äiti pikemmin kaipasi eno Knudia."

"Niin kyllä, -- mutta hänen kaipuunsa ei enää ollut tästä maailmasta."

"Ei, sehän on aivan luonnollista. Kun tulee vanhaksi, katoaa kaiketikin se tunne, jota monet nimittävät rakkaudeksi, mutta joka onkin ainoastaan rakastumista. Ikävä vain, että sielullinen puoli tulee niin myöhään."

"Karen!"

Pastorin ääni kuului niin tuskallisen kummastuneelta, että Karen-rouva säpsähti; mutta hän oli päättänyt tänä iltana sanoa kaikki, mitä hänellä oli sydämellään, ja virkkoi sen vuoksi intohimoisesti:

"Miksi olet kokonaan sulkeutunut itseesi viime vuosina? Ennen Jyllannissa kerroit kaikki minulle; nyt on sinusta tullut kuin muukalainen sekä minulle että lapsille. Me olemme nyt ulkopuolella, kuten seurakuntasikin, ja ainoastaan saarnasi kuuluu meille kaikille."

Pastori ei vastannut; mutta Karen-rouva nousi ja astui hänen luokseen. Hän laski kätensä hänen olalleen ja kumartui hänen puoleensa.

"Svend, armas puolisoni, etkö enää rakasta vaimoasi?"

Pappi painoi hänen kättään poskeansa vasten, ja rouva laskeutui polvilleen hänen eteensä. Pastori silitti kädellään hellästi hänen vaaleita hiuksiansa ja sanoi soinnuttomalla äänellä:

"Minä rakastan sinua kuten aina; -- mutta minä olen sairas."

"Svend, mikä sinua sitten vaivaa?"

Hän katsoi huolestuneesti miehensä silmiin, jotka omituisen metallikiiltoisina tuijoittivat eteensä, ja pastori vastasi ikäänkuin tunnustaen jonkin synnin:

"Minä luulen, että minussa on rintatauti, tuberkeleita. Kaiketi olen sen saanut Jyllannissa ja... minä luulen, että käyn kohti kuolemaa."

"Ja sen olet minulta salannut?"

"Miksipä olisin sinua sillä tiedolla huolestuttanut? Minä kerron sen vain nyt, kun kysyt."

"Ja luuletko, että minä tyydyn näkemään sinun hitaasti riutuvan ja kuolevan silmieni edessä?"

Vaimo painoi intohimoisesti hänen kättänsä huulilleen. Pastori sanoi liikutettuna:

"Meidän täytyy taipua Jumalan tahtoon."

"Niin, tuo kuulostaa niin kauniilta; mutta..." Hän nousi ja sipaisi hiukset pois silmiltään: "Kuka sanoo, että Jumala tahtoo sinun kuolemaasi?"

"Karen!" Pastori Gade nousi ripeästi ja hänen silmiinsä tuli uutta eloa, kun hän tarttui vaimonsa käteen ja virkkoi: "Ellei se ole Jumalan tahto... Menkäämme nyt äitisi luo, Karen, siellä saamme ehkä vastauksen kysymykseemme."

Karen-rouva katsahti häneen hiukan levottomasti. Oliko hänellä kuumetta, vai mitä hän sanoillaan tarkoitti? Oliko hän unohtanut, että isoäiti oli kuollut? Mutta pappi, joka luki hänen ajatuksensa, sanoi levollisesti:

"Äitisi on antanut meille eläissään monta hyvää neuvoa, ja minä uskon, että löydämme rauhan ja opimme alistuvaisuutta hänen kuolinvuoteensa ääressä."

Karen-rouva näki kuitenkin, että elämäntoivo noista synkistä ajatuksista huolimatta hänessä vielä sykki, ja kaikki hänen surunsa ja alakuloisuutensa hävisi siinä tuokiossa. Kristittynä hän käsitti miehensä päätöksen ja seurasi häntä kernaasti.

Ylhäällä hiljaisessa tuvassa, salaperäisen kuoleman ääressä, jonka olemus usein melkein vastoin tahtoamme saa meidät ristimään kätemme ja antautumaan hartaudeksi nimitettyyn käsittämättömään tunteeseen ja siinä tajuamaan olevamme luodut Jumalan kuvaksi, polvistuivat mies ja vaimo sydämelliseen rukoukseen -- molemmat yhtyneinä samaan toivomukseen: että Jumala vielä soisi heidän muutamia vuosia elää yhdessä. Ja se rukous kohosi Jumalan valtaistuimelle.

* * * * *

"Kuule, isä!" -- Else oli livahtanut isänsä toimistoon ja seisoi nyt hänen edessään katsellen häntä veitikkamaisesti, mutta vähän hämillään. Hiukan vastahakoisesti Mörck kohotti silmänsä papereistaan.

"Tiedäthän, etten halua tulla häirityksi konttoriajalla. Mitä sinä siis tahdot?"

"Minä tahdon sittenkin päästä takaisin täyshoitola-opistoon."

Isä katsahti häneen kovin kummastuneena; mutta kun tyttö ei näkynyt aikovan sanoa enempää, virkkoi hän raukeasti:

"Kylläpä te tyttölapset olette omituisia. Mitä teiltä vaaditaan, sitä _ette tahdo,_ ja kun vihdoin pääsette toivomuksenne perille, niin _tahdotte_ kumminkin. Minulla ei nyt ole aikaa, mutta sinä olet totisesti antanut minulle jotakin mietittävää. Mene nyt! Päivällisajalla pohdimme asiaa."

Mörck vaipui jälleen papereihinsa ja hymähti puoliääneen omissa mietteissään:

"Niin, tyttölapset ovat hiton kummallisia."

"Hyi, isä, kun kiroat!"

Mörck katsahti häneen jurosti hymyillen:

"Siinäkö sinä vielä olet, pikku velho! Etkö siitä lähde!"

"Kyllä, herra yli-asianajaja, -- muttei saa olla noin vihainen."

Else heitti hänelle sormisuukon ja riensi sisälle. Aurinko paistoi arkihuoneen pianolle ja Else istahti sen eteen. Hän alotti suurin taiteilijanelein erään Chopinin valssin, mutta ei saanut mitään lepoa, ja vähän myöhemmin hän lähti notkein liikkein huoneeseensa. Täällä hän otti esille mustetta, kynän ja postipaperia pienestä lastenlippaasta, jonka äskettäin oli perinyt rouva Bangilta.

Oli päästy marraskuuhun, ja Else oli samana päivänä saanut Gretheltä kirjeen, jonka sisältö oli saanut hänet ajatuksissaan siirtymään takaisin täyshoitola-koulussa vietettyihin päiviin, ja äkkiä hänessä oli herännyt voittamaton halu päästä sinne jälleen. Hän näki rehtorin kookkaana ja voimakkaana edessään ja kuuli hänen milloin leikkisät, milloin kehoittavat sanansa; mutta ennen kaikkea hän näki eteisen kellon, tuon ison, valkoisen bornholmilaisenkellon, joka aina ärsyttävän tarkasti ilmoitti, mikä aika oli.

Se kello oli usein häntä suututtanut; rehtori vaati täsmällisyyttä, mutta Elsellä sitävastoin oli melkein sairaaloinen taipumus myöhästymiseen, ja sittenkin, vaikka hän jälkeenpäin niin hyvin kätki itsensä käytävässä jonkun toisen oppilaan taakse, rehtori kyllä keksi syntisen ja toimitti hänet esille, jolloin kehoituksia ja muistutuksia tuli oikein satamalla. Mutta rehtori oli sittenkin mainio. Hänellä oli niin paljon hymyryppyjä silmäkulmissa, ja vaikka hän kyllä toruikin tukevasti, näytti kuitenkin aina siltä, että kaiken pohjalla oli myötätuntoa, niin että hänestä täytyi pitää.

Grethe oli myöskin kirjoittanut, että koulussa hommattaisiin huvinäytelmä, ja rehtori oli tänä vuonna aikonut antaa Elsen esittää Inkerin osaa "Lomavieraissa", ja Poul Lange saisi näytellä Knudia; mutta siitä tuskin tulisi mitään, kun Else yhä pysyi poissa.

Niin, totisesti se niin on! Else sulki kirjeen, jonka oli lukenut kolmanteen kertaan, ja istuutui vastaamaan.

"Tässä ovat neidin kirjoituskojeet."

"Kiitos, Bodil, voitte laskea ne vuoteelleni." Else kääntyi häiritsemisestä närkästyneenä palvelustyttöä kohti; mutta hänen kasvonilmeensä muuttui, kun hän näki ilon, mikä loisti toisen silmistä.

"Olette kai hyvällä päällä tänään?"

"Niin, sitä olenkin; minä olen saanut pienen veljen."

"No, sepä vasta hauskaa!" Elsen huudahdus kuulosti kylläkin todelliselta, mutta sittenkin hänestä tuntui, että tuolla hauskuudella sai olla rajansa. Perheellä oli jo ainakin tusina lapsia, sen hän varmasti tiesi. Bodil jatkoi ilosta säteillen:

"Meillähän on kaksitoista tyttöä, niin että oli oikea onnenpotkaus, kun nyt tuli poika. Ja ajatelkaahan, neiti Else, rouva Mörck on luvannut tulla kummiksi."

"Niinkö!" Nyt Else oli todella innostunut. "Saanko minäkin tulla mukaan?"

"Kyllä, tietysti neiti saa tulla. Mikä riemu nouseekaan kotona, kun kerron, että sekä rouva että neiti tulevat ristiäisiin!"