Part 5

"Ah, Nils, mikset ole tuota sanonut jo kauan sitten? Tiedäthän, että minä silloin olisin teatterista luopunut."

"Niin, mutta tekemällä itsellesi väkivaltaa. Minä toivoin, että tulisit vapaasta tahdostasi. Nyt ovat lapsemme tuoneet sinut takaisin, ja minä siunaan heitä siitä."

"Sinähän käyt aivan juhlalliseksi, ja minä myönnän, että siihen on syytäkin. Tiedätkös, että Svend sai minut jälleen ajattelemaan Jumalaa. Minä olin kauan ollut niin etäällä poissa. Minä käsitin sen nähdessäni Svendin joka ilta panevan kätensä ristiin ja rukoilevan 'isämeidän', kuten ollessaan pieni poika. Ja sen olit sinä hänelle opettanut jo silloin, kun hän oli pieni. -- Sinä juttelit heille kertomuksia ja sinä rukoilit heidän kanssaan, sillaikaa kun minä esitin huvinäytelmiä. Minä käsitän oikeastaan nyt vasta, että varsinainen toimialani oli kodin piirissä, sillä tiedä, Nils: en ole koskaan tuntenut itseäni täysin iloiseksi teatterissa. Minua vaivasi pelko ja levottomuus lasteni suhteen; tosin se hävisi heti kun astuin näyttämölle, mutta se palasi moninkertaisena jälkeenpäin."

"Sellaista levottomuutta tunteilevat useimmat äidit ollessaan kotoa poissa. Sinä seurasit vain kutsumustasi ja sinusta tuli yksi suurimpia näyttelijättäriämme, ja sitä olet ollut tähän asti."

Ursula-rouva laski hänen kätensä kaulalleen ja painautui lähemmäksi häntä.

"Nyt minä jään sinun luoksesi ja voin ottaa vastaan vanhuuden, kun se saapuu. Et tiedä, kuinka hermoja jännittävää ja rasittavaa on vaania jokaista pikku ryppyä. Ja nyt pääsen kaikesta maalaamisesta ja puuteroimisestakin. Ajattelehan: tänä aamuna keksin ensimäisen harmaan hiuksen -- ja minä niin pelästyin, että unohdin riuhtaista sen pois!"

"Anna sen jäädä paikoilleen. Katso, minulla ei ole ainoatakaan mustaa jäljellä, enkä silti ole koskaan pelännyt vanhuutta."

"Sinä et näytellytkään komediaa -- ja nyt se jää minultakin. Mutta, Nils, pidätkö sinä kuitenkin vaimostasi, silloinkin kun minulla on ryppyjä ja harmaat hiukset."

"Ursula, sinä pieni hupsu! Sinun sieluasihan minä rakastan enkä ruumistasi."

* * * * *

Mörckin perhe oli vuokrannut pienen huoneuston Sörupissa -- puolen penikulman matkan päässä Fredensborgista sijaitsevassa kylässä. Siellä oli iso, vanha puutarha, ja täällä monien hedelmäpuiden välissä istuskeli Else kauniina lämpiminä elokuunpäivinä aamusta iltaan.

Hänen äitinsä tuskin poistui hänen luotaan, ja heidän välillään vallitsi niin luottavainen tuttavallisuus kuin parhaiden ystävätärten kesken. Else oli jutellut koko tarinan Poulista ja hänen kosinnastaan, mutta nyt hän katseli nuorukaista aivan toisessa valossa kuin ennen. Hänen kärsimyksensä ja oleskelu sairaalassa olivat opettaneet häntä näkemään muiden hyvät puolet aivan toisin kuin ennen, eikä hän enää koskaan yrittänyt tehdä ketään naurunalaiseksi.

Mutta hän ei vain oikein toipunut hermostonsa järkytyksestä. Hänen päänsä oli parantunut, ja tukka peitti täydellisesti haavan ompelusta jääneen arven; mutta hänen vilkkautensa oli poissa. Hän tunsi aina väsymystä, ja poskien puna, joka kerran oli häntä niin kiusoittanut, oli kokonaan kadonnut. Tapaturmasta tai mistään sen yhteydessä olevista seikoista hän ei ensinkään voinut puhua, koska hän silloin heti hyrähti itkuun.

Hänestä oli tullut niin hiljainen ja vakava, ja ainoastaan vanha sanomalehtimies -- Grethen isoisä, -- joka oli erikoisesti häneen mieltynyt, voi hiukan vilkastuttaa häntä. Tämä oli eräänä päivänä saapunut sinne maalle Grethen kanssa, jonka vanhempain luona hän vietti kesälomaa, ja Ursula-rouvan kera oli elvytetty entisiä teatterimuistoja niiltä ajoilta, jolloin he olivat yhdessä; ja myöhemmin hän oli usein käynyt Sörupissa.

Hän oli eräänä aamuna, juuri kun Mörck ja Svend olivat matkustaneet kaupunkiin, saapunut kuin kuljeksiva trubaduuri, kitara, hänen paras ystävänsä, riippumassa nauhasta hänen selässään. Hän oli kävellyt kahden penikulman matkan Trillerödistä ilmoittaakseen Gaden perheen tulosta. He aikoivat kaikki saapua päivälliselle, ja rouva Bangin, joka vieraili pappilassa, piti myös tulla.

"Lähteekö Erik mukaan?"

Else punastui omasta kysymyksestään, mutta Carstensen ei sitä huomannut. Hän tyhjensi juuri limonadilasia. Eräistä syistä hänelle ei koskaan tarjottu alkoholijuomia. Elsestä tuntui, että kului iäisyys, ennenkuin hän vastasi. Vihdoin hän laski lasin pöydälle ja kuivattuaan huolellisesti suunsa punaruutuisella nenäliinalla sanoi verkalleen:

"Erik? No tietysti. Juuri hänen syntymäpäivänsä vuoksi he tulevatkin. Se on hänen syntymäpäivälahjansa."

"Välittäneekö hän siitä?"

Else hypisteli hiukan hermostuneesti valkoisen pehmeäsilkkisen pukunsa pitsikaulusta, mutta Carstensen sanoi vakuuttavasti:

"Tietysti hän välittää, koska hän itse sitä ehdottikin. Hän oli päivän merkityksen johdosta saanut lomaa ja tahtoi kernaasti käyttää sitä oikein hauskalla tavalla."

"Niin, minulle se tietenkin on samantekevää. Kysyin etupäässä äidin tähden -- täytyyhän hänen tietää, kuinka monta meitä tulee."

"Vai ni-i-in?" Carstensen katsoi häneen älykkäästi, ja äkkiä selvisi hänelle, ettei se tytölle ollut niinkään samantekevää. Olihan tullut hiukan punanhohdettakin poskille.

Hän istuutui ja alkoi näppäillä kitaraa, mutta Else tarttui innokkaasti englantilaiseen oppikirjaan; hänenhän täytyi koettaa lukea samaa kuin toiset koulussa.

He istuivat pienen pyöreän pöydän molemmin puolin puiden alla, ja raikas ilma, joka löyhytteli mitä pirteintä tuoksua päivänsäteiden lämmittämästä nurmikosta, huokuili heidän ympärillään.

Auringonsäteet lankesivat lämmittävinä kasteesta kosteille ruohokentille; oli vielä aikainen aamu, ja linnut visertelivät ilosta ja riemusta heidän päänsä päällä. Alhaalta Esrom-järven rannalta kuului vaatteita pesevien nuorten tyttöjen huutoja ja naurua, ja äsken sumuinen ilma oli niin kirkastunut, että saattoi nähdä kukkulan sinertäville huipuille asti.

Kuului hilpeätä huilunsoittoa ylhäältä avoimesta ullakkokamarin ikkunasta, mistä Poulin ruskeakiharainen pää silloin tällöin pisti esille. Palvelustyttö puuhaili aamiaispöydän kattamisessa puutarhatuvassa, mutta Ursula-rouvaa ei näkynyt. Hänellä oli jo hommaa päivällisen valmistuksissa, ja hän oli sitävarten lähettänyt Villen, joka muutoin avusti heitä karkeammissa töissä, opettajan taloon. Sieltä päin kuuluvasta äänekkäästä kanojen kaakatuksesta ja kukonkiekunasta saattoi arvata hänen asiansa.

Kun aamiainen, jolloin Ursula-rouva vain hetkiseksi näyttäytyi, oli syöty, niin Poul pumppusi ilmaa polkupyöräänsä, sillä hänen oli lähdettävä kymmenen junassa pääkaupunkiin. Äiti seurasi häntä portille ja pyysi häntä pistäytymään konttorissa ilmoittaakseen isälle odottamattomista vieraista, jotta ainakin Svend saapuisi aikaisemmin kotiin.

"Sen hän varmaan tekee", nauroi Poul. "Onhan maailmassa tyhmeliinejäkin. Sydän on imukone tai pumppu tai miksi sitä nimittäisimme, joka mieluimmin on pidettävä levollisessa, tasaisessa liikkeessä, ja houkkio on, ken panee koneiston kulkemaan seitsemän penikulman vauhdilla -- se päättyy räjähdykseen. Minä ainakin varon itseäni sellaisesta."

"Saa nähdä, etkö sitä koskaan unohda!"

Ursula-rouva hymyili ja nipisti häntä korvasta, mutta Poul hyppäsi pyörälleen, heitti hänelle lentosuukon ja ajoi pois huutaen:

"Hyvästi, sinä viisain ja kaunein kaikista äideistä!"

Ursula-rouva jäi seisomaan portille, kunnes nuorukainen oli kääntänyt tienmutkassa Rasmus Lolländerin talon luona. Sitten hän kääntyi ripeästi, ja ystävällisesti nyökäytettyään päätänsä Elselle ja Carstensenille juoksi portaita ylös solakkana ja kepeänä kuin nuori tyttö. Carstensen katsoi ihaillen hänen jälkeensä:

"Että hänellä on ollut ihailijoita, voi helposti käsittää; mutta että hän on osannut pitää ne loitolla, on melkein mestaritemppu. Mutta sen hän on tehnyt... häntä nimitettiinkin jääimmeksi teatterilaisten kesken."

Else nousi hieman kiivaasti.

"Nyt voinemme hyvin mennä heitä vastaan", virkkoi hän.

Hän ei pitänyt siitä silmäyksestä, jolla Carstensen oli katsonut hänen äitinsä jälkeen, ja nyt hän käsitti, mitä merkitsee sana "kyynillinen", jota hänen isänsä kerran oli Carstensenista käyttänyt.

He olivat ehtineet pitkän matkan päähän metsään, ennenkuin näkivät papinperheen tulevan kävellen. Pitkä, hintelä, etukumarassa astuva pastori nojasi vaimonsa käsivarteen, ja Gretheä, jolla oli syli täynnä ruusuja, seurasi Erik hattu kallellaan ja laulaen kilpaa kaikkien metsän lintujen kanssa. Niin pian kuin Grethe näki Elsen, sieppasi hän Erikin hatun, pani ruusut siihen, antoi sen hänen käteensä ja juoksi Elseä vastaan samalla huutaen Erikille:

"Anna sinä itse ne hänelle."

Else, joka oli kuullut huudahduksen ja ymmärtänyt tarkoituksen, päästi hiukan hämillään Carstensenin käsivarren ja riensi avosylin Gretheä vastaan.

"Oi, kuinka olen iloinen, että tulette, ja kylläpä me saamme hauskaa!"

Toiset saapuivat nyt paikalle, heidät lausuttiin tervetulleiksi, ja Else toivotti Erikille kaikkea onnea. Carstensen katsahti pettyneenä ympärilleen, ja Karen-rouva, joka käsitti hänen tarkoituksensa, sanoi valittaen:

"Äiti ei ollut oikein reipas tänään; hän tahtoi mieluummin pysytellä kotona levossa."

Ja Carstensen, joka aamulla oli saapunut mieli täynnä iloista odotusta, tunsi itsensä yhtäkkiä kovin vanhaksi. Toivo, joka oli ojentanut hänen selkänsä, oli särkynyt, ja hän asteli nyt raskaasti sauvaansa nojaten vähän muiden jäljessä takaisin taloon. Heidän saapuessaan puutarhaan Erik kaatoi kukkaset Elsen pöydälle ja sanoi:

"Minä poimin ne tänä aamuna niiden vielä ollessa kasteesta kosteina. Ne kasvoivat siinä isossa lavassa, tiedättehän, juuri kirkkopolulle vievän portin edessä -- siellä on aina päiväpaistetta."

"Kiitos, Erik!" Tyttö ojensi hänelle hiukan hämillään kätensä. "Oletteko tosiaan ne poiminut minulle? Teidänhän päinvastoin olisi pitänyt saada lahja."

"Ette voi antaa minulle parempaa lahjaa kuin se on, että iloitsette kukkasistani."

Ursula-rouva tuli nyt esille ja laski kätensä Erikin käsivarrelle.

"Kovinpa te kasvatte, Erik! Kohta olette jo yhtä pitkä kuin leveä. Montako vuotta te siis tänään täytätte?"

"Kaksikymmentä!"

"Kaksikymmentä vuotta..." Ursula-rouvan silmät kävivät haaveileviksi, ja hän sanoi hiljaa: "Vuotta sitä ennen olivat kaksoiseni tulleet maailmaan. Teidän äitinne uhrasi kaikki -- nuoruutensa, seurapiirinsä ja ylioppilastutkintonsa -- lähteäkseen isänne kanssa nummiseudulle, karkeaan ilmanalaan ja sellaisen väestön luo, jonka kieltä hän tuskin ymmärsi."

"Ei, rouva Mörck, äiti ei _uhrannut_ mitään. Hän seurasi miestä, joka omisti hänen rakkautensa ja joka sen myöskin ansaitsi. Jos hän sitävastoin olisi jäänyt paikalleen, olisi hän voinut puhua uhrista. Niin, silloin hän olisi uhrannut kaikki. Mikään ei ole suurempaa ja voimakkaampaa kuin rakkaus miehen ja naisen välillä, ja ken ei koskaan ole rakastanut, ei ole elänyt."

"Kas vain, nuori mies, kuinka te osaatte puhua! Teidänhän on täytynyt tutkia rakkauden sisintä olemusta, koska sen niin hyvin tunnette."

Rouva Mörck katsoi tutkivasti nuorukaiseen, mutta tämän katse oli avomielinen, kun hän vastasi:

"En ole koskaan puhunut rakkaudesta kellekään nuorelle tytölle, ja ken kerran tulee omakseni, on myöskin oleva ainoa. En voisi vaatia puhtautta naiselta, jos itse olisin tahrautunut -- enkä tahdo koskaan naida sellaista tyttöä, joka on kuulunut muille."

Rouva Ursula joutui hämilleen. Hän vilkaisi salavihkaa Elseen, joka kuumeentapaisesti järjesteli ruusuja, ja tunsi todellista huojennusta, kun häntä kutsuttiin. Mutta koko päivän hän näki nuo rehelliset avo-ilmeiset kasvot edessään, ja vaikka nuorukaisen siveysoppi oli ainoata oikeata, tuntui se hänestä nykyaikaisten käsitysten mukaan melkein luonnottomalta.

Ursula-rouvan lähdettyä kääntyi Erik Elseen päin:

"Eikö se ole teidänkin mielipiteenne?"

"Mikä sitten?" Else kumartui syvään ruusujen yli, mutta Erik katsoi häneen lempeällä, lujalla katseellaan ja sanoi hartaasti: "Että rakkaus on suurin kaikista."

"Niin; sen kyllä uskon. En ole koskaan rakastanut vanhempiani ja veljiäni niin suuresti kuin nyt sairaana oltuani. Näenhän, kuinka uhraavaisia ja helliä he ovat minua kohtaan, eikä rakkauteni musiikkiinkaan ole vähentynyt."

"Tuo kaikki on kaunista, muttei se kuitenkaan ole sitä rakkautta, mitä minä tarkoitin. Tarkoitin rakkautta miehen ja naisen välillä."

Nyt katsoi tyttö nuorukaista suoraan silmiin ja sanoi vivahdus vanhaa veitikkamaisuutta äänessään: "Siinäkin myönnän olevanne oikeassa. Teidän ja minun vanhempani ovat siitä paras todistus..."

"Ei, ei, Else!" Hän tarttui ruusuja pitelevään käteen. "Minä puhun nuoresta, rohkeasta rakkaudesta, joka näyttää meille, kuinka maailma on kaunis ja ihmiset hyviä."

"Päästäkää minut, Erik!" Elsen silmät kävivät tummiksi ja vakaviksi. "Siihen rakkauteen en tahdo koskaan tutustua -- minä tahdon rakastaa vain taidettani."

Grethe, joka oli ollut ylhäällä kukkulalla, tuli juosten ja huusi: "Nyt tulevat Svend ja Poul polkupyörillä!"

Ursula-rouva lähestyi nopeasti.

"Se on mahdotonta! Poul ei voi tulla kotiin tähän aikaan."

Seurue nousi kukkulalle, joka oli aivan tienristeyksen kohdalla, ja Else, joka oli saanut poimituiksi ruusut kokoon, oli menossa viemään niitä sisälle; mutta Erik, jonka silmät alituisesti seurasivat hänen liikkeitänsä, sanoi kiireesti:

"Sellaista ei voi ennakolta päättää. Kerran tulee rakkaus ja silloin te antaudutte ehdottomasti. Mutta tehän olettekin niin nuori ja melkeinpä vain lapsi vielä."

"Kylläpä te sitten tosiaan olette merkillisessä keskustelussa lapsen kanssa."

Tyttö käänsi hänelle loukkaantuneena selkänsä ja meni kuningattaren ilmein ruusuineen sisälle.

Erik jäi seisomaan paikalleen, unohtunut ruusu kädessään. Hän vei sen huulilleen, mutta laski sen heti jälleen pöydälle, ikäänkuin olisi polttanut itsensä, ja totesi katkerasti hymyillen, että varsi oli taittunut.

Mutta maantiellä hyristi kaksi nuorta miestä polkupyörillä. He heiluttivat lakkejansa ja saadessaan vastatervehdyksen kukkulalta hurrasivat niin, että kaiku metsästä vastasi. Grethe etunenässä seurue meni heitä vastaan, ja silloin he näkivät, ettei toinen pyöräilijä ollutkaan otaksuttu Poul-veli, vaan sitävastoin Poul Lange.

"Minä tapasin hänet kaupungissa ja sieppasin hänet heti mukaani!" huudahti Svend. Ja nyt seurasi tervehtimisiä ja iloisia huudahduksia. Olihan saapunut yksi vieras lisää. Mutta Poul Lange katsoi heidän kaikkien ohitseen puutarhaan, mistä Else tuli näkyville, ja riensi sinne tyttöä vastaan.

Ensi kerran tuon surullisen päivän jälkeen he nyt jälleen tapasivat toisensa; ja Else kävi niin vaaleaksi kuin se puku, joka hänellä oli yllään. Maailma musteni hänen silmissään, ja hän peitti kasvot käsillään ja purskahti itkuun. Vähällä piti, ettei Poul tehnyt samoin.

Hän oli syvästi liikutettuna nähnyt, kuinka tyttö oli muuttunut, tullut vanhemmaksi, mutta sievemmäksi -- niin, hän oli hänestä melkein yliluonnollisen kaunis. Mutta riemu, millä hän oli rientänyt Elseä vastaan, oli kokonaan hävinnyt, ja hän tunsi itsensä melkein hylkiöksi, koska hänen näkemisensä sai tytön heti purskahtamaan itkuun.

Karen-rouva, joka käsitti, mitä Elsen sielussa liikkui, tarttui häntä vyötäisiin ja vei hänet sisälle. Mutta vähän taampana, puolittain muutamain viinamarjapensaitten peitossa, seisoi Erik. Hän puristi kädessään ruusua, jonka sittenkin oli itselleen ottanut, ja kuiskasi pilkallisesti: "koulupoika".

Heti kun Mörck ja Poul olivat palanneet kotiin kaupungista, käytiin aterialle. Pastori Gade astui Ursula-rouvan luo:

"Emmekö me kaksi vanhaa ystävää pidä yhtä seuraa? -- Carstensen lähti pois puoli tuntia sitten pyytäen suomaan sen hänelle anteeksi. Rouva Vibeken poisjääminen varmaankin on himmentänyt häneltä tämän päivän -- hänellä ei ollut mitään rauhaa."

Ursula-rouva tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi vakavasti:

"Uskottomuus rankaisee aina itsensä -- ja hän sai rangaistuksensa avioliitossaan rouva Hamannin kanssa, joka siis, tosin kyllä vallan vastoin tahtoaan, kosti rouva Vibeken puolesta. Kerrotaan hänen antaneen Carstensenille selkäänkin."

"Sitä puhutaan niin paljon, rouva Mörck. Minä taas luulisin, että Carstensen kykeni pitämään naista aisoissa."

"Ei, siihen hän ei kyennyt; siksi hänellä oli liian häilyvä luonne. Mutta nyt me käymme aterialle, ja toivoakseni ruoka on hyvää."

Pastori Gadella ei ollut mitään sitä vastaan, että pääsi tästä puheenaiheesta. Hän oli harvapuheinen mies. Puhuminen oli hänelle raskasta, ja sunnuntaiset saarnat kirkossa usein uhkasivat hänet lopen uuvuttaa, niin että hänen täytyi levätä koko iltapäivä. Elämä Jyllannin tuimassa ilmanalassa oli ollut vaarallista hänen terveydelleen, mikä aina oli ollut heikonlainen. Mutta hän rakasti tointaan siellä mannermaalla, ja pienistä mökeistä ja taloista hietasärkkien ja kanervaa kasvavien nummien takaa oli joka pyhä saapunut vakavia, harkitsevia miehiä ja naisia jalkaisin hänen kirkkoonsa. Sillaikaa kun meren mylvinä oli vähällä tukahuttaa hänen äänensä kuulumattomiin, puhui hän heille lempeästi Kristuksesta, joka oli ottanut kantaakseen, kaikki syntimme, niin että saatoimme olla varmat hänen anteeksiannostaan, kun hetkemme kerran tulisi.

Mutta vihdoin pappi alkoi sylkeä verta, ja lääkäri neuvoi häntä pyrkimään takaisin siihen seutuun, missä oli syntynyt ja kasvanut, ja kun virka tuli avoimeksi Trillerödissä, haki hän sitä ja sai sen. Mutta hän kaipasi takaisin ensimäiseen seurakuntaansa, ja hänelle tuotti todellista surua, kun kuuli, että eräs lähetyssaarnaaja, muuan niin sanotuista "tulikiven-saarnaajista", oli voittanut puolelleen seudun asukkaat ja että kirkko monet sunnuntait perätysten oli tyhjänä.

Kun kahvi oli juotu, ehdotti Mörck retkeä Nöddebon puistoon. Hänen ehdotukseensa suostuttiin yksimielisellä riemulla; mutta heti syntyi väittelyä, tehtäisiinkö retki maitse vai vesitse. Kun nuorisoa oli lukumäärältään enemmän kuin vanhempaa väkeä ja ilma tyyni, päätettiin vuokrata vene, ja Erik, joka oli tänään tavattoman hiljainen, tarjoutui yksinään soutamaan. Hänellä oli liian paljon voimia, väitti hän, eikä voinut elää päivääkään niitä käyttämättä. Kun kaikki olivat asettuneet veneeseen ja oli päästy kappaleen matkaa ulos Esrom-järvelle, kysyi Erik Ursula-rouvalta, osasiko tämä uida.

"Aivan kuin kivi!" nauroi rouva ja lisäsi: "Aiotteko kenties kaataa meidät?"

"Ei, en minä; mutta Lange -- hän tekee voitavansa siinä suhteessa."

"Sen melkein minäkin uskon!" huudahti rouva niin, että Poul Lange, joka pyydysteli lumpeita Elselle, pelästyneenä pudotti likomärät kukkaset veneen pohjalle. Naisille tuli aika hätä hameistaan, mutta tasapaino saavutettiin jälleen, ja pian laskettiin maihin Nöddebon kärkeen. He menivät puistoravintolasta tilaamaan illallista, ja Else, jolla oli hyvin kehittynyt luonnonaisti, tarttui isänsä käsivarteen.

"Tule, isä, istutaan yhdessä tähän ja nautitaan hiljaisuudessa."

He istahtivat penkille matalan, puutarhaa rannasta eroittavan pensasaidan sisäpuolelle ja katselivat ulapalle. Naiset ja pastori Gade seisoivat vähän matkan päässä jutellen ravintolanisännän, herra Sörensenin kanssa, joka isona, punakkana, leveäharteisena ja hyvätuulisena, kuten kaikki ravintoloitsijat, otti illallistilauksia vastaan. Grethe ja Svend seisoivat tapansa mukaan hiukan erillään muista, ja Poul, joka oli sytyttänyt savukkeen, sovitteli itseänsä mukavasti riippumattoon, joka oli pingoitettu puiden väliin. Mutta Erik ja Poul Lange, molemmat kilpakosijat, lähestyivät kumpikin taholtaan penkkiä, jolla Else istui isänsä kanssa, ja kun Mörck huomasi hiipijät ja ymmärsi, että tytär mieluimmin tahtoi olla yksinään hänen kanssaan, nousi hän ja sanoi kuuluvalla äänellä:

"Kuulkaapa, kaikki te nuoret miehet, kuinka voitte katsella tuota raikasta järveä haluamatta heittäytyä sen aaltoihin. Menkää te vain; kyllä pastori ja minä pidämme naisille seuraa!"

Siinä ei siis ollut muuta neuvoa. Poul kömpi vastahakoisesti riippumatostaan, Svendin täytyi keskeyttää mielenkiintoinen esitelmänsä juriidisesta ja moraalisesta oikeudesta, ja Grethe, joka oli ollut hartaana kuulijana, vaikkei varsin paljoa käsittänytkään tästä lainopillis-siveellisestä aiheesta, valitti äänekkäästi, ettei ollut saanut kuulla loppua. Mutta sen lupasi Svend hänelle illallisen jälkeen, kun puiden välissä alkoi hämärtää, ja hän kiirehti Erikin luo, jolle oli vannonut ikuista ystävyyttä. Molemmat Poulit lyöttäytyivät yhteen, ja pian riennettiinkin jo mäkeä alas niemekkeelle, mistä he aikoivat lähteä ulapalle, käyttäen venettä uimahuoneena.

Grethe, joka huomasi, että Else mieluimmin tahtoi olla yksinään isänsä parissa, alkoi leikkiä pienen sysimustan kissanpojan kanssa, joka yritteli riuhtaista pöytäliinoja alas puutarhan pikkupöydiltä. Se seisoi takajaloillaan ja veti rimpsuista, ja Grethe seurasi sitä hyväilevin huudahduksin pöydästä pöytään. Else, joka oli väsyksissä, nojasi päätään isänsä olkaa vasten, ja he istuivat kauan ääneti.

Mörck, joka Elsen varhaisimmasta lapsuudesta asti oli häntä erikoisesti hellinyt, leikkinyt hänen kanssaan, opastanut häntä läksyjen lukemisessa ja kertonut hänelle kaikki seikkailut oman lapsuutensa ajoilta, oli heti tytön ripille päästyä joksikin ajaksi hänestä vähän vieraantunut. Hänen toimensa vaati häneltä kovin paljon aikaa; mutta hänestä tuntui myöskin ikäänkuin tyttö häntä välttäisi. Hän ajatteli, että sen ehkä vaikutti ikä, tuo ikä, jolloin ihmisessä kaikki käy ja kiehuu, jolloin elämä äkkiä alkaa näyttää niin rikkaalta ja jolloin rakennamme suuria tulevaisuudensuunnitelmia; ja hän oli vaiti ja antoi tytön elää rauhassa omien unelmiensa maailmassa.

Mutta eräänä iltana, kun he tavallisuuden mukaan istuivat yksinään äidin ollessa teatterissa, tuli tytär hänen luokseen ja istuutuen hänen polvelleen rukoili, katsellen noilla silmillä, jotka niin täydellisesti muistuttivat äidin silmiä, että saisi tulla laulajattareksi. Mutta tässä suhteessa Mörck ei ollut taivutettavissa. Hän tiesi, mitä pettymyksiä ja särkyneitä toiveita taiteen hengetär kantaa helmassaan, ja hän näki saman säihkyn tyttären silmissä kuin oli äidin silmissä hänen kieltäytyessään täyttämästä tämän toivomuksia.

Niin tapahtui, että hän myöhemmin lähetti hänet täyshoitola-opistoon ja lupasi antaa hänen kehittää soitannollisia lahjojaan, kunhan hän ensin suorittaisi ylioppilastutkintonsa. Täytyihän hänen ensin nähdä, tunsiko tyttö todellista kutsumusta vai oliko se ainoastaan ohimenevä tilapäisesti virinnyt mieliteko. He eivät olleet siitä asiasta sen koommin puhuneet, ja isä uskoi nyt, että pyhä hauta oli hyvin vartioitu.

Else kohotti päänsä hänen olaltansa ja virkkoi väsyneellä ja soinnuttomalla äänellä, joka isän korvissa värähti niin omituisen surunvoittoiselta:

"Vaaditko vieläkin, että suoritan ylioppilastutkinnon?"

Herra Mörck vilkaisi kapeihin, hienopiirteisiin kasvoihin, joiden tumma väri vähitellen alkoi palata, ja sanoi lempeästi:

"Tahdotko mieluummin siitä päästä?"

"Kyllä minä tahdon. Mitäpä minä sillä tutkinnolla tekisin? Enhän sitä koskaan tarvitse."

"Miksi et?"

"Siksi, että minä tahdon tulla laulajattareksi. Ja _siinä_ tulee kysymykseen pikemmin ääneni kuin tietoni, ja ääni minulla onneksi vielä on jäljellä."

"Etkö luule, että vielä olet liian nuori oikein tietääksesi, mitä tahdot?"

"Isä!" Elsen äänessä kuului loukkaantumista osoittava sävy. "Minä täytän ennen pitkää kahdeksantoista vuotta; mutta sinä olet ihan kuin Erik. Te molemmat luulette, että pysytään lapsena viidenteenkolmatta ikävuoteen asti, jolloin vasta suvainnette kunnioittaa minua täysikasvuisena."

Mörck hymyili ja sanoi rohkaisevasti:

"Se ei tosiaan olisi pahinta, mitä sinulle voisi tapahtua. Mutta tuolla tulee pastori; anna siis toivomuksesi levätä tämän päivän yli."

"Emmekö mieluummin sano esitykseni, herra ylioikeuden asianajaja?" Else nauroi veitikkamaisesti niiaten. "Minulla on ehkä sitten kunnia lähettää se teille kirjallisesti, ja toivon, että huolellisesti pidätte puoltani. Mitä palkkioon tulee, voitte laskea sen kuinka korkeaksi vain tahdotte, -- kyllä isä maksaa."

Mörck uhkasi häntä sormellaan, ja tyttö juoksi Grethen luo, joka vihdoin oli saanut kissanpojan kiinni, mutta pappi istuutui Mörckin viereen.