Part 4

Lehti käsitteli olosuhteita koulun piirissä, mutta soi tilaa myöskin lyyrillisille purkauksille, olivatpa nämä sitten runoa tai suorasanaista. Julkaisu monisteltiin hektograafilla, ja siitä työstä huolehti sen toimitussihteeri Poul Lange. Hän oli juuri menossa tähän hommaan huoneeseensa, joka oli hänellä yhteinen "professorin" kanssa -- molemmat olivat laitoksen täyshoito-oppilaita, -- kun Grethe Gade kouluajan päätyttyä ojensi hänelle kirjelapun. Hän punehtui hiusmartoa myöten, sillä hän arvasi heti, että se oli Elseltä, eikä tolkuttomuudessaan tiennyt, mihin kirjeen panisi.

Grethe sanoi lohduttavasti:

"Älä siitä tule kovin murheelliseksi."

Mutta Poul, joka nyt käsitti, että tyttö tiesi asian, ällistyi ihan täydellisesti ja ryntäsi sanaa sanomatta huoneeseensa. Sisälle tultuaan hän viivähti kiertämään avainta lukossa ollakseen varma, että ovi oli visusti suljettu, ja repäisi vihdoin kirjeen auki. Hän luki sen kerran, luki vielä toistamiseen ja viskasi sitten uuniin, jossa tietenkään ei ollut tulta; mutta silmänräpäystä myöhemmin hän pisti kätensä pesään, niin että rystyset mustuivat, veti paperin ulos ja oikaisi sen jälleen.

Hän luki sen vielä pariin kertaan hieroessaan noen nyrkeistään housuihinsa ja vihdoin mutisi hampaittensa välistä:

-- Se hävytön tytönlepakko! Kirjoittaa, että mieluummin harjoittaa taidettansa! Ja Jumala ties, mitä taidetta se onkaan... Ehkä keimailua! Muuta en hänessä toki koskaan ole huomannut. Mutta hän saa tätä vielä katua.

Hän katsahti ympärilleen huoneessa löytääkseen jotakin, mihin voisi kohdistaa vihansa, ja hänen silmänsä osuivat pöydällä akkunan ääressä lojuviin käsikirjoituksiin ja hektograafihyhmään. Hän näppäytti sormiaan.

-- Hei! Nyt sen tiedän! Hänestä kirjoitetaan lehteen! Sanomalehtimiestä ei rankaisematta pilkata. Minulla on kynäni, ja siitä saan paljoa voimakkaamman aseen kuin myrkyllisinkään nuoli!

Professori pisti päänsä ovesta

"Pidätkö sinä esitelmää -- vai mitä sinä täällä hoilaat? Etkö aio syödä päivällistä? Ne ovat käymässä pöytään."

Poul katsahti häneen ja sanoi hämmästyneenä:

"Kuinka sinä pääsit sisälle? Ovihan oli lujasti lukittu."

"Vai niin? Sitä en ollenkaan huomannut; se aukeni heti, kun siihen vain kosketin."

"Sitten lukossa on kai jotakin vikaa!"

"Pikemmin on vikaa sinussa!"

Professori nauroi ja riensi alas; mutta Poul ryhtyi kiertämään avainta reiässä ja huomasi lopuksi, että sen lehti oli katkennut.

Sillä tavoin! Nyt kai rehtori pauhaisi, se kun niin kiusallisesti osasi olla kaikkialla saapuvilla, mutta tuohan oli sentään vain pikkuasia häntä kohdanneeseen suruun verrattuna. Kumarruksissa hän astui alas ruokasaliin, missä -- entisen arvoisan Pietarin tapaan -- hukutti mielihaikeansa ja löysi lohdutusta saagovellin pohjalta.

Seuraavana päivänä oli koulun lehdessä tämänlainen "Kostajan" nimimerkillä varustettu "purkaus":

Pääs' Else taiteen taimitarhaan, hän hylkäs kauneimman ja parhaan: Kun tyttölapsi oikun saa, niin onnensa hän musertaa.

"Professori", joka illalla vuoteelle mentyään oli saanut kuulla Poulin kaikki lemmentuskat, ojensi paljonsanovalla hymyllä sanomalehden Elselle välitunnilla. Tyttö avasi sen ja näki heti runon. Veri nousi niin nopeasti hänen päähänsä, että häntä hetkisen huimasi, ja hän torui vihaisesti pientä tyttöä, joka kompastui hänen jalkaansa.

Hän istui yksinään eräällä penkillä isolla hiekoitetulla koulupihalla ja keksi äkkiä Poulin kasvot voimistelusalin ikkunassa. Hän nousi silmänräpäyksessä ja mennen puutarhan veräjällä seisovan rehtorin luo kysyi kuivasti ja lyhyesti:

"Onko oppilailla lupa oleskella voimistelusalissa välitunnilla?"

"Ei millään ehdolla! Ken sitä uskaltaa, saa varoituksen."

"Sitten pyydän ilmoittaa teille, että Poul Lange on siellä."

Rehtori katsoi häneen hiukan kummastuneena. Alentuiko tuo neitonen tavalliseen juoruiluun, vai oliko se kostoa? Varmana, että näin oli laita, hän meni sisälle, mutta Else käveli takaisin paikalleen, minne hän vähää myöhemmin kuuli askelten töminää isosta, tyhjästä voimistelusalista. Pian senjälkeen tuli Poul ulos ja suuntasi kulkunsa suoraan häntä kohti. Tyttö siirtyi hermostuneesti penkillään; mutta nuorukainen jäi seisomaan ja sanoi matalalla, mutta kiihtyneellä äänellä:

"Ensin sinä pilkkaat minua hylkäämällä tarjoukseni ja sitten juoruilet rehtorille kuin mikäkin jokapäiväinen koulutyttö. Minä halveksin sinua."

Else vilkaisi häneen, ja nuorukainen loi silmänsä alas kohdatessaan tumman säkenöitsevän katseen, jonka tyttö hänelle lähetti vastatessaan: "Mutta on kai jaloa ja miehekästä kirjoitella minusta herjausrunoja koululehteen? Kiellä tekosi, jos uskallat."

"Minä en ole aikonut sitä kieltää. Minä tiedän, mitä teen, ja vastaan sanoistani kuin mies!"

"Mies? Niin, sinä olet tosiaan kaunis mies! Jos sinä todellakin olet niin epätoivoissasi minulta saamiesi rukkasten vuoksi, tulisi sinun kantaa surusi miehen lailla eikä asettaa turvatonta naista kaakinpuuhun."

Poul Lange, joka useita vuosia sitten oli ollut innokas partiolainen ja osastossaan muiden hyvien ominaisuuksien ohella erikoisesti kehittynyt "ritarillisuudessa", tunsi äkkiä menettelynsä arvottomuuden ja istahti häpeissään penkille. Hän virkkoi nöyrästi:

"Myönnän menetelleeni typerästi ja pyydän sinulta anteeksi. Kernaasti koetan saada kaikki kappaleet lehteä takaisin polttaakseni ne."

"Se ei vähääkään hyödytä." Else katsoi haikeamielisesti hänen ruskeihin rehellisiin nuorukaiskasvoihinsa. "Kaikki lapset, jotka syövät aamiaista kodeissaan, ovat ottaneet kappaleen mukaansa, ja kaikki tietävät, että minua ja minun taidettani siinä tarkoitetaan."

"Sinun taidettasi?" Poulin ääni kuulosti masentuneelta; mutta Else sanoi vakuuttavasti:

"Lauluani nimittäin."

"No... niin... niin, sitähän me tietysti kaikki ihailemme. Kernaasti menen rehtorin luo ja kerron hänelle kaikki. Sitten hän voi rangaista minua ja samalla tuottaa sinulle tyydytystä."

"Älä toki, älä millään muotoa! Jätä se nyt jo. Mitä enemmän siitä puhumme, sitä suurempi hälinä syntyy. Eikä minulle tuota mitään iloa, että sinua rangaistaan."

Grethe saapui nyt paikalle ja vei Elsen mukaansa. Poul läksi Kaj Wulffin luo, jolle uskoi kaikki kalvavat tuskansa -- sekä onnettoman rakkautensa että koston, joka häntä nyt kamalasti kiusasi.

Ystävä, joka kauan aikaa oli kärsinyt kaikkia mustasukkaisuuden tuskia -- hän kun näet oli myös korviaan myöten rakastunut kauniiseen Elseen -- lohdutteli nyt kilpailijaansa parhaansa mukaan, samalla kun ajatuksissaan hahmotteli kosimakirjettä, jonka seuraavana päivänä antaisi Grethen viedä ystävättärelleen. Grethe, joka oli niin järkevä ja luotettava tyttö, kyllä toimittaisi asian sekä hienotuntoisesti että varmasti. Mutta kohtalo oli toisin päättänyt, ja tapahtumain kulku siirsi kosimahommat parempiin aikoihin.

Ystävätärten palattua koulusta ilmoitettiin, että Elseä oli puhelimitse kehoitettu heti matkustamaan kotiin, koska Svend oli sairastunut keuhkotulehdukseen. Kolmen junalle voi vielä ehtiä, ja Grethen saattamana Else riensi asemalle. Juna oli tavallisuuden mukaan myöhästynyt, ja kaikki lähikaupungissa asuvat oppilaat olivat kokoontuneet odotushuoneeseen. Täällä he tapasivat Poul Langen, joka oli matkalla pääkaupunkiin rehtorin asioilla. Poul seurasi Elseä, joka nousi junan takimmaiseen vaunuun, ja Grethe, joka puhelinviestin jälkeen tuskin oli lausunut sanaakaan, virkkoi kyyneleet silmissä:

"Muista nyt viedä hänelle terveisiä minulta; ja sunnuntaina minä tulen itse tuomaan ruusuvihon."

Else, jota ystävättären murheellinen kasvojenilme liikutti, oli itsekin vähällä hyrähtää itkuun, mutta sanoi sentään lohduttaen:

"Minä soitan sinulle heti, kun olen päässyt kotiin."

Ovi paiskattiin nyt kiinni ja annettiin lähtömerkki; mutta viimeisessä silmänräpäyksessä hyökkäsi Kaj Wulff portaalle, töykkäsi Grethen sivulle ja ryntäsi vaununosastoon.

"Kaihan täällä vielä on tilaa?"

Hän istahti hengästyneenä, ja Else heilutti nenäliinaa ystävättärelle, joka jäi seisomaan samalle paikalleen niin kauan kuin juna oli näkyvissä.

Else istuutui ja he joutuivat nyt haasteluun, joka rauhallisesti alettuaan äkkiä muuttui mitä kiivaimmaksi riidaksi nuorukaisten välillä. Se alkoi, kuten useimmat murhenäytelmät, aivan vähäpätöisestä pikkuseikasta. Poulilla oli pieni kultasydän kellonperistään riippumassa, ja kun Kaj näki Elsen sitä ihailevan, alkoi hän kiusoitellen väittää, että tuo kapine oli mukailtua metallia. Hän sanoi selvästi erottavansa, että se oli vain messinkiä.

"Messinkiä!" Poul karahti pystyyn. "Kuinka sinä kehtaat sanoa sitä messingiksi? Minä olen perinyt sen äidiltäni, ja tiedän, että se on oikeata kultaa."

Kaj tiesi, että Poulin isä oli pappina Grönnissa, mutta äidistä hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavan, koska tämä oli kuollut. Hän virkkoi sen vuoksi ilvehtien:

"Sinun äitisi on arvattavasti eskimo, ja nehän keräilevät kaikkea, mitä tunkiolta löytävät."

Poul ravisti häntä hartioista.

"Sinä valehtelet, lurjus, ja minä lyön sinua, jos puhut pilkallisesti äidistäni."

Kaj oli myöskin noussut. Hän oli ponnistellut ollakseen sukkela Poulin kustannuksella, jotta kunnostautuisi Elsen silmissä, mutta kun tyttö nyt sanoi: "Sinä olet sydämetön kollo!" suuttui hän, ja ystävykset, jotka tähän asti aina olivat vetäneet yhtä köyttä, alkoivat painia.

"No, malttakaahan toki!" Else nousi rakentaakseen rauhaa, mutta samassa Poul huomaamattansa töykkäsi häntä, niin että hän lensi vaunuosaston toiselle puolelle, missä ovi antoi perään, ja tyttö suistui ulos.

Toverukset katselivat silmänräpäyksen kauhistuneina toisiaan, ja sitten Poul syöksyi ovelle hypätäkseen neitosen perästä; mutta Kaj sai hänestä kiinni ja huusi epätoivoisesti:

"Mitä se hyödyttäisi? Hän on kuollut!"

Silloin osui Poulin silmä hätäjarruun, ja hän vetäisi siitä heti, joten juna pian senjälkeen pysähtyi. He juoksivat molemmat ulos. Poul kertoi, mitä oli tapahtunut, ja koska oltiin lähellä asemaa, lähetettiin mies resiinalla häntä etsimään. Toverukset lähtivät hänen mukaansa, ja kun oli saavuttu paikalle, oli Poul valkoinen kuin kalkittu seinä ja vapisi koko ruumiiltaan.

Else virui ratavallin rinteellä vähän matkan päässä eräästä sillasta, ja Poul, joka tuskin tohti lähestyä, näki, että tytön silmät olivat kiinni ja että verta tihkui päähän tulleesta reiästä. He laskivat hänet varovaisesti peitteelle ja kantoivat ratavartijan asuntoon, joka oli siinä lähellä. Tiesiväthän he, että apua oli tulossa. Asemapäällikkö oli luvannut hankkia lääkärin.

Else pantiin vuoteeseen, ja ratavartijan vaimo hautoi hänen päätänsä kääreillä. Tyttö oli yhä tajutonna, ja Poul, joka ei voinut hellittää silmiänsä hänestä, kuiskasi useita kertoja: "Onko hän kuollut?" Mutta vaimo pudisti päätänsä: "Hänen sydämensä sykkii, mutta hyvin heikosti."

Kaj tuli sisälle lääkärin ja asemapäällikön seuraamana, ja lääkäri pyysi kaikkia muita poistumaan paitsi vaimoa. Poul ja Kaj seisoivat puutarhassa käsi kädessä, sillävälin kun potilasta tutkittiin, ja Kaj huudahti epätoivoisesti:

"Se on minun syyni! Minä se sisään tullessani jätin oven kunnollisesti sulkematta."

Poul ravisti päätänsä: "Minä se häntä töykkäsin."

Viimemainittu istahti lypsyjakkaralle, joka oli jätetty sinne, ja nyyhkytti niin avuttomasti ja epätoivoisesti, että Kaj, jota muutoin pidettiin jokseenkin kovasydämisenä, väänteli käsiänsä ja sanoi murtuneena:

"Minä olen murhamies! Minä haastoin riitaa kanssasi, siksi että sinä rakastit häntä. Samoin oli minun laitani, ja vaikka hän oli antanut sinulle rukkaset, näin, että hän kuitenkin antoi sinulle etusijan minun rinnallani. Minä olen kaksinkerroin syyllinen ja ilmoitan itseni poliisille."

Asemapäällikkö, joka seisoi vähän matkan päässä, oli kuullut heidän tunnustuksensa, muttei ollut tietävinään, sillä hän huomasi, että omatunto oli iskenyt heitä paljoa kipeämmin kuin mikään muu rangaistus olisi voinut, ja hän lähestyi heitä sanoen säälivästi:

"Nuori neiti ei ole kuollut, ja niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Lääkäri kyllä nopeasti tyrehdyttää verenvuodon, eikä ulkonainen vamma ole koskaan niin häijy kuin sisäinen."

Molemmat nuorukaiset nousivat, ja hän puristi heidän kättänsä.

Nyt ajettiin sairasvaunut rakennuksen eteen, ja miehet tulivat puutarhaan kantaen niiden koppaa. Asemapäällikkö pyysi heitä hetkisen odottamaan ja astui sisälle. Hän tuli heti takaisin ja viittasi miehille. Kun he tulivat jälleen ulos kantaen Elseä kopassa, näki Poul että tytön silmät olivat vielä kiinni, ja lääkäri sanoi hänen yhä olevan tajutonna. Hän nousi sairasvaunuihin, jotka ajoivat pois, ja ystävykset katselivat niiden jälkeen niin kauan kuin voivat ne erottaa. -- Eiväthän he tienneet, saisivatko enää koskaan nähdä Elseä.

He kävelivät verkalleen yhdessä rautatieasemalle, ja pian senjälkeen Kaj palasi pohjoiseen ja Poul jatkoi eteläiseen suuntaan, mutta matka oli yhtä raskas heille kummallekin.

Tuntia myöhemmin Poul soitti Elsen kodin ovelle, ja Ursula-rouva tuli itse avaamaan. Poul ilmoitti nimensä, ja kun rouva hänen hätääntyyneestä ilmeestänsä huomasi, että jotakin erikoista oli tapahtunut, pyysi hän vaistonsa johtamana nuorta miestä astumaan puolisonsa yksityistoimistoon.

Ylioikeuden asianajaja oli yksinään ja nousi nopeasti. Poul aikoi puhua, muttei voinut, vaan purskahti äkkiä itkuun. Rouva Ursula painoi tuskissaan kätensä rintaansa vasten, mutta Mörck laski kätensä Poulin olkapäälle ja sanoi ystävällisesti:

"Teidän täytyy tyyntyä; näettehän kuinka vaimoni on levoton. Missä on Else?"

Poul kuivasi silmiään nenäliinallaan ja kertoi sitten niin levollisesti kuin voi, mitä oli tapahtunut ja että Else yhä oli tajutonna. Lopuksi hän ilmoitti sairaalan puhelinnumeron, jonka lääkäri oli hänelle maininnut. Ursula-rouva hyrähti itkuun, mutta Mörck astui puhelimen ääreen ja soitti sairaalaan. Ursula-rouva ja Poul kuuntelivat jännittyneinä hänen sanojansa, mutta hän seisoi näennäisesti levollisena, ja ainoastaan rouva, joka tunsi hänet läpikotaisin, huomasi kuinka kuulotorvea pitelevä käsi vapisi, sillävälin kun hän toisella kädellään puristi kirjoituspöydällä olevaa paperipalaa niin lujasti, että rystyt kävivät valkoisiksi. Herra Mörck seisoi selin heihin, mutta kun puhelu oli ohitse, kääntyi hän heitä kohti, ja Ursula-rouva säpsähti. Hänestä näytti, että miehestä äkkiä oli tullut vanhus, ja hymy, jota tämä yritti, muistutti irvistystä.

Hän sanoi ikäänkuin työntämällä työntäen sanoja suustansa: "Else on tullut tajuihinsa. Hänet viedään nyt leikkauspöydälle."

"Hyvä Jumala!" Ursula-rouva lankesi miehensä kaulaan, ja tämä taputti hänen kosteata poskeansa. Vaimo-rukka katsahti häneen sääliä rukoilevin silmin ja virkkoi:

"Onko jotakin sisäistä vammaa?"

Herra Mörck vältti hänen katsettansa vastatessaan:

"Lääkäri toivoo, ettei ole; mutta hän ei vielä tiedä. Else on saanut useita ruhjevammoja."

Rouva Ursula laskeutui tuolille ja sanoi soinnuttomasti: "Jumala, salli hänen kuolla! Salli hänen kuolla!"

Poul seisoi etäämpänä ovella. Itku puistatti häntä kautta ruumiin, ja hän kärsi kuvaamattomasi katsellessaan poloisten vanhempain surua. Hän tunsi itsensä niin syylliseksi, että vain toivoi heidän antavan hänet poliisin haltuun, -- mutta he eivät ajatelleet häntä. Samassa kolkutettiin ovelle perhesuojien puolelta, ja eräs sairaanhoitajatar pisti päänsä sisälle.

"Lääkäri on täällä ja tahtoo kernaasti puhutella rouvaa."

Rouva Ursula kavahti hämmästyneenä pystyyn.

"Lääkäri? Onko Else jo tutkittu?"

Sairaanhoitajatar katsoi häneen käsittämättä, ja rouva lisäsi epätoivoisesti:

"Ah, nyt muistan! Poikani on myöskin sairaana. Kyllä minä tulen."

Hän astui verkalleen sairaanhoitajattaren jäljestä, ja Mörck pyysi Poulia hankkimaan vaunut, koska he heti matkustaisivat Skovbyhyn kuulemaan, kuinka Else jaksoi.

Kun Poul paluumatkalla kulki paikan ohi, missä kauhistava tapaturma oli sattunut, sulki hän silmänsä ja puristi käsiänsä yhteen pelosta, että hänessä herännyt halu hypätä ulos junasta kävisi ylivoimaisen valtavaksi. Vaunu oli täynnä matkustajia, ja näiden levollinen rupattelu jokapäiväisistä asioista rauhoitti häntä, ja hän pakotti itsensä ajattelemaan jotakin muuta.

Mutta Skovbyn sairashuoneessa istui Mörck vaimoineen tyttärensä vuoteen ääressä. He eivät puhuneet, mutta heidän silmänsä eivät irroittuneet valkoisesta haamusta, jonka mustat hiukset pään ympäri asetetun kääreen alta pyrkivät kahtena palmikkona hänen hartioilleen. Lääkäri oli antanut heille toiveita. Tyttö ei ollut saanut sisäistä vammaa, ja päässä oleva reikä oli ommeltu umpeen; mutta hänen hermostonsa oli saanut kovan tärähdyksen, joten ainoastaan täydellinen lepo ja hiljaisuus voi hänet pelastaa.

Else, joka oli nukkunut, avasi silmänsä. Hän puhui aluksi hiukan ristiin ja kyseli haikaroista, joita oli pappilan katolla, mutta Mörck silitti rauhoittavasti hänen poskeansa.

"Isä!"

Else yritti nousta, mutta vaipui voihkaisten takaisin.

"Ei, ei, älä hievahda." Mörck tarttui hänen käteensä ja sanoi liikutettuna: "Rakas tyttöseni, älä yritä puhua. Äiti ja minä jäämme tänne yöksi."

Else kuiskasi heikosti: "Isä, suutele minua."

Hän suuteli tytön poskea, muttei uskaltanut puhua, koska pelkäsi joutuvansa ylenmääräisen liikutuksen valtaan. Hän istahti jälleen tuolille, ja nyt kumartui äiti suutelemaan tytärtänsä; mutta silloin Else oli jo uudelleen sulkenut silmänsä. Ponnistus oli niin uuvuttanut hänet, että hän oli silmänräpäyksessä vaipunut uneen.

Hän nukkui suurimman osan yöstä ja heräsi vasta sitten, kun tuskat päässä saivat hänet valittamaan. Ensimäisellä aamujunalla matkusti rouva Mörck takaisin pääkaupunkiin. Hänen oli saavuttava teatterin harjoituksiin, ja sitäpaitsi hän oli levoton poikansa puolesta.

Pappilassa oli syntynyt suuri suru ja hälinä, kun Poul oli tuonut tiedon murheellisesta tapahtumasta, ja aikaisin seuraavana aamuna papinperhe matkusti Skovbyhyn. He eivät saaneet mennä sisälle Elsen huoneeseen, mutta Mörck tuli ulos heidän luokseen, ilmoittaen sen ilosanoman, että Else oli välttänyt kuumeen. He jäivät kaupunkiin suurimmaksi osaksi päivää ja nauttivat Mörckin kanssa aamiaista ravintolassa. Päivällisen jälkeen saapui rouva Ursula sinne pariksi tunniksi; hänen piti näytellä illalla, ja Mörck matkusti kotiin.

Ursula-rouva erosi papinperheestä, joka asui pienessä maatalossa kaupungin ulkopuolella, ja meni sairaalaan, ja Mörck, jonka juna lähti ennen kuin heidän, riensi asemalle. Päästyään jo hyvän matkaa hän kuuli ripeitä askeleita takaansa, ja pian senjälkeen pujahti käsi hänen omaansa. Hän pysähtyi kummastuneena ja katsoi Grethen punastuneihin, itkettyneihin kasvoihin. Tyttö virkkoi rukoilevasti ja väräjävällä äänellä:

"Herra Mörck, tahdotteko tervehtiä Svendiä ja sanoa, että minä... rukoilen hänen puolestaan?"

Hän riensi nopeasti takaisin vastausta odottamatta. Mutta Mörckistä tuntui, että oli vilahdukselta nähnyt hänen sielunsa syvimpään, ja hän kuiskasi liikutettuna:

-- Se rakas tyttönen.

* * * * *

Svend oli onnellisesti sivuuttanut taudinkäänteen ja söi nyt äitinsä suureksi riemuksi kahden edestä. Ursula-rouva oli ollut kovin vakava ja itseensäsulkeutunut Elselle tapahtuneesta kamalasta onnettomuudesta asti, ja Mörck, joka itse oli kärsinyt paljon surressaan lemmikkinsä kärsimyksiä, oli sen huomannut. Eräänä sunnuntai-iltana, käytyään Skovbyssä, missä Elsen paraneminen edistyi nopeasti, hän otti vaimonsa käden omaansa, ja he istuutuivat tämän pukuhuoneeseen, sitte kun ensin olivat kieltäneet ketään sinne tulemasta, vaikkei siinä suhteessa oikeastaan ollutkaan mitään syytä levottomuuteen. Molemmilla palvelijattarilla oli lomaa, ja Svend, joka sai olla jalkeilla vain pari tuntia päivässä, oli jo kauan sitten mennyt levolle. Poul puuhaili tavallisuuden mukaan suurta lääketieteellistä keksintöä. Svendin ruokahalu -- jota muuten useimmat taudista toipuvat, varsinkin keuhkotulehdusta poteneet osoittavat -- oli tukenut Poulin mielipidettä. Hän yritti keksiä jauhelääkkeen, mikä ehkäisisi kaiken nälän, samalla kun se tuottaisi ruumiille ravintoa useiksi päiviksi. Ja Svendin nukkuessa -- nykyään hän nimittäin nukkui aina, milloin ei syönyt -- oli koko iso pöytä tulvillaan kaikenkokoisia ja -värisiä pulvereita, ja Poul seisoi säteilevin silmin ja kuumeentapaisesti hyörivin käsin tekemässä kokeita. Mikään ei siis uhannut häiritä aviopuolisoiden rauhaa.

Mörck katsoi huolestuneesti vaimoonsa:

"Sinun ulkonäkösi ja olemuksesi on viimeaikoina tehnyt minut levottomaksi. Onko tuon muutoksen aiheuttanut pelko siitä, ettei Else täydellisesti parantuisi?"

"Ei, Nils, se on jotakin muuta -- jotakin, mikä uhkaa riistää minulta unen ja mielenrauhan."

"Tahdotko kertoa minulle, mitä se on?"

"Tahdon kyllä. Olethan sinä aina ollut paras ystäväni, paljoa parempi kuin olen ansainnut."

Mörck taputti hänen kättänsä, ja rouva aloitti.

"Muistatko ensimäistä iltaa sairaalassa, kun Else näki, että olimme hänen luonaan?"

Mörck nyökkäsi, ja toinen jatkoi:

"Hän kutsui sinua, ja hänen äänessään oli niin liikuttava, rukoileva sävy, että se vihlaisi sydäntäni. Älä nyt käsitä minua väärin, rakas ystävä." Ursula-rouva tarttui miehen käteen, jonka tämä oli vetänyt luokseen. "Else kutsui ensin sinua ja tuskin hän edes huomasikaan, että minä olin saapuvilla. Ja tiedätkö syytä siihen? Hän suorastaan ei muistanut, että hänellä on äiti. Kun seuraavana päivänä olin yksinäni hänen luonaan, kysyin häneltä, pitikö hän ollenkaan minusta -- ja pieni Else vastasi: 'Äiti, sinä olet hyvin kaunis ja sinua juhlitaan, enkä minä ihaile ketään niinkuin sinua.' Mutta, Nils, äiti ei tyydy pelkkään ihailuun, hän toivoo rakkautta ja hän haluaa kuulla nimeänsä mainittavan samalla äänenväreellä, millä hän sinua nimitti isäksi. Minä kärsin paljon sinä yönä yhdessä valvoessamme hänen vuoteensa ääressä, ja minä ajattelin Svendiä. --

"Hän on melkein aina kulkenut tietään yksin, ja vaikkemme liene tehneetkään mitään sanottavaa erotusta lapsiemme suhteen, tunsi hän, että Else oli sinun ja Poul minun lemmikkini. Mutta juuri se antoi hänelle selkärankaa ja halua näyttämään, mihin hän kelpasi. Sinä sanot, että hän on sinun paras, vaikkakin nuorin apulaisesi, ja usko minua, jahka sinun prokuristisi pian perustaa oman liikkeen, niinkuin sanoo aikovansa, silloin Svend on se, joka kykenevimpänä täyttää hänen paikkansa."

"Se on kyllä luultavaa. Svend on hidas, mutta perusteellinen. Ja mihin hän asettuu, siinä hän pysyy -- kukaan ei työnnä häntä tieltään."

"Mutta, Nils, se mistä tänä iltana oikeastaan aioin puhua, on päätös, jonka olen tehnyt. Se on suurenmoinen, voit uskoa, ja varmaan ilahduttaa sinua."

"No, annahan kuulla."

"Minä tahdon olla parempi äiti lapsilleni ja parempi vaimo sinulle. -- Minä jätän teatterin."

Ilon välähdys näkyi Mörckin kasvoilla, ja hän tarttui vaimonsa käteen kohottaen sen huulilleen.

"Se on tosiaan suuri päätös. Mutta kuinka sinä menettelet pannaksesi sen täytäntöön? Sinähän olet uudistanut sopimuksesi ensi näytäntökaudeksi."

"Niin olen, Nils, mutta tahdon pyytää teatterinjohtajaa vapauttamaan minut siitä. Hän tietää, mitä on tapahtunut, ja hän on hyväsydäminen mies."

"Mutta ellei hän sentään suostu?"

"Sitten sinä maksat sakon, johon minut tuomitaan -- eikö totta, herra ylioikeuden asianajaja?"

"Minä maksan kernaasti kaikki, mitä haluat, kunhan vain saan sinut jälleen. Annoin sinulle kerran luvan mennä teatteriin, sillä näinhän että se oli sinun kutsumuksesi. Mutta et aavista, mitä se minulle maksoi. Minä olen alituisesti tuntenut katkeruutta ajatellessani niitä kaikkia siellä näyttämöllä, jotka saivat sinua syleillä ja lausua mitä hehkuvimpia sanoja sinulle, -- vaimolleni."

"Mutta, Nils, Nils, vaikenehan toki, sinä vanha harmaahapsi mies!" Hän ravisti häntä hartioista ja hymyili vanhaa lumoavaa hymyään. "Onko se ihan totta -- vai kuulinko väärin?"

Mörck piti kiinni hänen käsivarsistaan ja sanoi vakavasti:

"Muista, Ursula, että sinä olet nuori, niin monta vuotta minua nuorempi, ja sinä olet kaunis ja lumoava -- paljoa viehättävämpi kuin sinut ensi kertaa nähdessäni. Ja minä olen, kuten sanot, vanha harmaahapsinen mies."