Part 3

"Voi sinuas suloinen viattomuus; kuulee heti, että olet maalta kotoisin! Mutta minä otan ilmoittaakseni sinulle, että aviollinen uskollisuus on hyvin harvinaista teatterissa. Siellä on alituisia avioeroja ja löyhiä suhteita, ja näyttelijättäret säilyttävät kernaasti tyttönimensä, koska he alituisesti vaihtavat liikanimeä."

"Miksi he sitten vaihtavat liikanimeä?"

"Siksi, että he menevät naimisiin ja eroavat jälleen monet monituiset kerrat."

Grethen valtasi sellainen epämieluinen tunne kuin olisi maa keinunut hänen jalkojensa alla. Hän vilkaisi hiukan levottomasti ympärilleen uhkeasti sisustetussa huoneessa, missä äkkiä alkoi näyttää hänestä niin vaaralliselta, ja Elsekin, ystävätär, jota hän niin suuresti ihaili, oli aivan toinen täällä kaupungissa, jopa käytti toisenlaista kieltäkin. Hän sanoi puolittain itkevään sävyyn:

"Minä menen mielelläni nukkumaan, jotta en kuule kaikkea tuota kauheutta."

"Onko se sinusta niin kauheata...?" Else ponnahti istualleen. "Sinähän olet hupsu! Voiko mikään olla ihanampaa kuin teatteri?"

"Kyllä, metsä ja maa ja -- Jumala."

Viimeisen sanan hän lisäsi puoliääneen; mutta Else kuuli sen ja nousi sohvalta.

"Nyt minä laitan sinulle vuoteen, sinä saat maata tässä sohvalla."

Hän otti muutamia vierasta varten esille tuotuja sänkyvaatteita omalta vuoteeltaan ja laittoi makuusijan sohvalle. Kun Grethe oli mennyt levolle, avasi Else ikkunan.

"Ah, kuinka ilma on ihana! Hengitä sitä syvään, niin saat maistaa jumaltenjuomaa, saat nauttia ambrosiaa ja nektaria. Täällä sisällä juodaan mieluummin viskyä ja soodavettä." -- Hän katsahti ylös kirkkaalle kevättaivaalle ja lisäsi ikäänkuin ajatuksissaan: "Jumala ei oikeastaan rakastane teatteria."

"Ei, Else, sitä en minäkään luule. Siellähän ei kukaan häneen usko, -- mutta hauskaa siellä on."

Else nojasi kyynärpäillään ikkunanpieleen ja virkkoi pää puolittain ulkopuolella:

"Täytyy sentään antaa näyttelijöille yhtä ja toista anteeksi. Heillähän on niin paljoa enemmän kiusauksia kuin meillä muilla, ja ehkä heidän siveellisyyskäsitteensä juuri siitä syystä muuttuvat."

"Minusta tuntuu siltä, että voi olla vain yhdenlaista siveellisyyttä, ja ken ei sitä noudata, on kevytmielinen."

"Niin, mutta Grethe, voi tulla kiusauksia, ja kaikki olemme vain ihmisiä. Minä olen kuullut rakkaudella olevan niin valtavan voiman, että se täydellisesti muuttaa ihmisen. Se voi tehdä enkelistä paholaisen ja päinvastoin. Ja Jumalahan meille on rakkauden antanut."

Grethe mietti hetkisen, ennenkuin vastasi:

"Niin kyllä -- puhtaan, voimakkaan rakkauden, muttei sitä, joka rikkoo lakeja."

"Loruja! Meidän Herramme ei ole lakeja kirjoittanut, eikä siis sitä tietä voi laisinkaan tietää mikä on oikeata ja mikä väärää."

"Voi kyllä. Herra on antanut meille omantunnon, ja se sanoo meille aina, kuinka meidän on meneteltävä. Mutta useimmiten kuulemme sen äänen vasta jälkeenpäin."

"Kah, Grethe, sinä olet tosiaan suurenmoinen, -- sinä sopisit mainiosti maallikkosaarnaajaksi."

Hän sulkea pamautti ikkunan ja riisuutui rivakasti. Yöilma oli sittenkin kylmää.

* * * * *

Päivällisen jälkeen rouva Bangin luona nuoret olivat menneet ulos kävelylle, mutta Mörck ja Ursula-rouva jäivät istumaan rouva Bangin kanssa hänen arkitupaansa. He juttelivat kesälomasta, jonka Mörckin perhe viettäisi Fredensborgin seudulla, ja rouva Bang kertoi, että hän tänä vuonna ensi kertaa puolisonsa kuoleman jälkeen mukaantuisi tyttärensä pyyntöihin ja viettäisi kuukauden ajan pappilassa.

Hän tunsi, että suru, joka tähän asti painajaisen tapaan oli häntä rasittanut, oli alkanut väistyä valoisamman mielentilan tieltä, ja toivoi nyt pikaista jälleennäkemistä. Ursula-rouva ei mielellään haastanut kuolemasta ja tunsi melkein huojennusta, kun ovikello soi.

Palvelustyttö tuli ilmoittamaan, että eteisessä odotti vanhanpuoleinen herrasmies, joka oli tuntenut rouvan entisaikoina ja mielellään tahtoi tulla häntä tervehtimään. Rouva Bang vilkaisi hiukan hermostuneena ja levottomana ovelle ja oli juuri sanomaisillaan palvelijattarelle, ettei tämä laskisi ketään sisälle, kun samassa valkohapsinen herrasmies, jolla oli leveä taiteilijahattu kädessä, työnsi palvelustytön syrjään ja astui huoneeseen.

Hän katsoi ällistyneenä vieraisiin, oli kaiketi toivonut tapaavansa rouva Bangin yksikseen ja lähestyi epäröiden.

Rouva Bang meni häntä vastaan. Hänen levottomuutensa oli nyt haihtunut ja hänen vartalonsa oli suora ja ylpeän ryhdikäs -- hän oli heti tuntenut tulijan. Hän nyökkäsi palvelustytölle, joka poistui, ja odotti sitten levollisesti, mitä vieraalla olisi sanottavaa. Herrasmies katsoi häneen hiukan säikähtyneenä ja virkkoi puoliääneen:

"Vibeke, etkö enää tunne minua?"

"Kyllä, minä tunnen teidät kyllä, herra Carstensen, mutta en käsitä, miksi olette tullut luokseni."

"Siksi, että olen niin hirveän yksinäni -- ja etten koskaan voi saada rauhaa siltä, mitä olen teitä vastaan tehnyt."

"Onhan teillä vaimonne."

"Ei, hän on kuollut -- Jumalan kiitos."

Hattu tanssi hänen hermostuneissa käsissään, ja hän näytti niin viheliäiseltä, että rouva Bang säälivällä äänenpainolla virkkoi Mörckin väelle:

"Tämä on ensimäinen mieheni, Henrik Carstensen."

Rouva Mörck ojensi hänelle kätensä.

"Me tunnemme toisemme hiukan entisajoilta -- olimme lyhyen ajan samassa teatterissa. Kuinka te nykyisin voitte?"

Carstensenin kasvot kirkastuivat, ja hän sanoi arvonsatuntevasti:

"Minä olen _Dagenin_ toimituksessa, sen paikan sain vaimoni kuoleman jälkeen, -- ja minä olen raittiusmies." Hän kääntyi jälleen rouva Bangiin päin, ja hänen katseensa kävi nöyrän rukoilevaksi, kun hän kysyi: "Missä ovat... lapsemme, Karen ja Gunnar?"

"Gunnar kuoli useita vuosia sitten, ja Karen on naimisissa erään papin kanssa ja hänellä on kaksi täysikasvuista lasta."

"Niin, aika kuluu, aika kuluu. Ainoa poikani on siis kuollut."

Ursula-rouva, joka oli kuiskannut jotakin rouva Bangin korvaan, meni ulos ja tuli hetkisen perästä takaisin tuoden tarjottimella soodavettä, vadelmamehua ja laseja, jotka hän pani pöydälle. Rouva Bang ojensi Carstensenille kätensä ja sanoi surunvoittoisesti:

"Henrik Carstensen, me olemme vanhentuneet ja molemmat kärsineet paljon. Te olette Karenin isä. Unohtakaamme kaikki entinen."

Carstensen vei hänen kätensä huulilleen ja sanoi kunnioittavasti:

"Kiitos, rouva Vibeke; nyt en enää koskaan tuota teille häpeää. Te olette ainoa puhdas nainen, jonka koskaan olen tielläni kohdannut; mutta vasta myöhään ymmärsin, mitä olin menettänyt."

Rouva Ursula oli sekoittanut mehun soodaveteen, ja he kaikki joivat ääneti. Carstensen nousi lähteäkseen; mutta kun samassa kuului naurua ja puhetta ulkoa eteisestä, säpsähti hän hermostuneesti ja katsoi kysyvästi rouva Bangiin. Ovi riuhtaistiin auki, ja Else tuli tanssien ja laulaen sisälle orvokkivihko kummassakin kädessä:

"Kevät tuoksuvin kukkasvihmoines, sua kiitän mä riemuiten!"

Hän ojensi orvokit niiaten rouva Bangille, joka hymyillen otti ne vastaan.

"Ette aavista, rouva Bang, kuinka Langelinjellä on ihanaa, -- eikö totta, Grethe?"

Else kääntyi ja näki nyt suureksi hämmästyksekseen Grethen mitä syvimmän mielenliikutuksen vallassa ja kyyneleet silmissä seisovan herrasmiehen edessä, jota Else ei ennen ollut huomannut. Tämä seisoi pitäen Grethen kättä omassaan, ja hänen suupielessään värähti, kun hän virkkoi:

"Nuo ovat Vibeken kultaiset hiukset ja hänen murheelliset silmänsä -- ne silmät, joita en koskaan ole voinut unhottaa."

Grethe sanoi itku kurkussa: "Minä näin teidät eilen teatterissa, ja tunsin teidät nyt heti."

Mies ikäänkuin heräsi ja sipaisi pari kertaa otsaansa, ennenkuin vastasi:

"Niin, minä olin eilen teatterissa ensi-illassa. Olen _Dagenin_ teatteriarvostelija; se käyttää minua, koska tunnen teatterin niin hyvin kuin kukaan."

Grethestä kyllä kuulostivat hänen sanansa kovin merkillisiltä; mutta liian liikutettuna puhuakseen hän vain nyökkäsi. Rouva Bang meni Grethen luo ja laski käsivartensa hänen olkapäilleen. Hän katsahti Grethestä Carstenseniin ja sanoi lempeästi:

"Hän on äidinisäsi, Henrik Carstensen, josta kyllä olet kuullut puhuttavan."

"Hän, joka -- -- --" Grethe kietoi käsivartensa rouva Bangin kaulaan; mutta Carstensen otti hattunsa, jonka oli laskenut kädestään tuolille, ja läksi syvään kumartaen nopeasti huoneesta. Poul ja Svend, jotka olivat olleet kohtauksen mykkinä todistajina, saattoivat hänet ulos, ja Grethe, joka nyt oli käynyt hiukan levollisemmaksi, kohotti päätään ja katsahti itkettynein silmin ympärilleen.

"Onko hän mennyt?" Kun rouva Bang vain nyökkäsi, virkkoi tyttö: "Minä näin hänet eilen illalla teatterissa ja sitten uneksin hänestä yöllä, mutta on niin surullista, että hän on isoisäni."

Rouva Bang tarttui hänen käteensä, ja he asettuivat istumaan sohvalle. Hän katsoi haikeasti Gretheen ja kysyi:

"Miksi se on niin surullista?" Grethe sanoi epäröiden: "Siksi, että hän näyttää olevan niin _dérangé_ ja elähtänyt."

"Mutta hyvä Grethe!" Ursulan ääni kuulosti aivan säikähtyneeltä; mutta rouva Bang sanoi murheellisesti:

"Grethe on oikeassa, Carstensen on viettänyt elämää, joka ei ole miehelle arvokasta; mutta luulen todellakin hänen nyt tehneen parannuksen. Tahdommekin hiukan pitää hänestä huolta -- eikö totta?"

"Teidän pitäisi sentään ensin hankkia hänestä tietoja. Tuttavuuden uudistaminen voi kenties pikemmin vahingoittaa kuin hyödyttää sekä teitä että häntä."

Nuo sanat oli lausunut herra Mörck; mutta rouva Bang vastasi hänelle vienosti hymyillen: "Veri ei koskaan ole niin ohutta, ettei se sentään olisi vettä sakeampaa, ja minä luulen, että sekä Grethe että hänen äitinsä voivat häneen vaikuttaa ja estää häntä vajoamasta entisiin paheisiin."

Rouva Bang nojautui taaksepäin sohvassa, ja kun toiset näkivät, kuinka väsynyt hän oli, sanoivat he hyvästi ja jättivät hänet yksikseen. Else ja Grethe palasivat kotiin yhdeksän junalla; ja Grethe pyysi ystävätärtä toistaiseksi olemaan vaiti äidinisän vierailusta.

* * * * *

Opettajat ja oppilaat kokoontuivat joka aamu vähää ennen yhdeksää hetkiseksi isoon saliin aamulaululle. Siellä oli iso valkokaappinen kello, ja kun Else aamulla eilisen vierailunsa jälkeen rouva Bangin luona näyttäytyi, löi se yhdeksän. Rehtori tuli häntä vastaan.

"Te tunnette laitoksen säännöt", sanoi hän, "ja teidän on joka aamu oltava saapuvilla viittä minuuttia vailla yhdeksän. Tällä kertaa annan armon käydä oikeudesta, koska tämä tietääkseni on ensi kerta, jolloin olette myöhästynyt, ja päästän teidät varoituksella; mutta ensi kerralla saatte jälki-istuntoa. Kaikkein tärkeintä koulussa on täsmällisyys."

Hän asettui urkujen ääreen ja soitti: "Vihastumasta estä meitä" -- ja Else keksi pienen hilpeän välähdyksen johtajan silmäkulmassa, kun tämä samassa katsahti häneen. Mutta Else oli raivoissaan. Hän ei säveleelläkään yhtynyt lauluun, vaan tuijotti ääneti virsikirjaansa, kun sensijaan Grethe, joka oli saapunut kouluun ennen aikaa, lähetti hänelle rohkaisevia silmäyksiä. Kohdella häntä, juhlittua salonkien kaunotarta kuin sylilasta ja koko koulun kuullen nuhdella häntä, oli toki liikaa! Sen hän verisesti kostaisi. Hän ei enää voinut sietää rehtoria, ja tuon kellon hän olisi halunnut murskata.

Else aikoi aamulaulun jälkeen rientää luokkahuoneeseen, mutta rehtori pysähdytti hänet. Tämä katsoi häneen terävillä, harmailla silmillään, joita kaikki oppilaat pelkäsivät, ja sanoi tuimalla äänellä:

"Oletteko vilustunut?"

"En rahtuakaan!" Neitonen vastasi ripeästi, jotta kätkisi pahan omantuntonsa, mutta hänen silmänsä harhailivat heidän ympärillään seisovissa lapsissa. Rehtori kääntyi niitä kohti:

"No, ettekö voi mennä paikoillenne!"

Kahden minuutin perästä käytävä oli tyhjä; mutta Else seisoi yksinään rehtorin edessä. Tämä sanoi ankarasti:

"Minä en siedä happamia naamoja. Me aloitamme aamumme laululla, ja kaikki, jotka osaavat laulaa, laulavat mukana. Mutta ehkette te osaa laulaa?" lisäsi hän ivallisesti.

Else oli vähällä pillahtaa itkuun ja sanoi samealla äänellä:

"Kyllä, minä osaan hyvin laulaa; mutta minä en tuntenut sitä laulua... ja sitäpaitsi (neitonen katsoi häneen polttavin silmin) rehtori ei voi vaatia, että voin laulaa heti senjälkeen, kun minua on toruttu koko luokan kuullen."

"Kaikkea voi, mitä tahtoo; mutta ennen kaikkea on opittava hillitsemään mieltään."

Rehtori kääntyi koroillaan; mutta Else astui otsa pystyssä luokkaansa. Kukaan ei saanut aavistaa, että hän oli ollut hyrähtämäisillään itkuun. Välitunnilla saapui Poul Lange hänen luokseen:

"Varmaankin sinä tänä aamuna pillitit!"

"Minäkö?" Else katsoi häneen raivostuneesta "Luuletko, että minä pillitän? Ei, onneksi minä osaan hillitä itseni. Muuten sinä puhuttelet minua perin hauskassa äänilajissa. Älä toki usko, että Köpenhaminassa olen tottunut sellaiseen kieleen. Siellä minua onneksi kohdellaan nuorena neitinä."

"Mikset sitten jäänyt sinne?"

"Siksi, että minulla oli kalvetustautia ja isä tahtoi ehdottomasti lähettää minut maalle."

"Kalvetustautia." Hänen äänensä kuului pilkalliselta. "Se on toki onneksi vain sellainen tauti, jonka tytöt voivat saada, ja se johtuu liian monista tanssiaisista ja liian vähästä työstä."

Else sanoi vihaisesti: "Selitä, mitä sillä tarkoitat? Minähän opiskelen aivan samaa kuin sinäkin, eikä sinun tarvitse olla niin olevinasi, vaikka olet minua vuotta vanhempi, -- päinvastoin. Mitä pikemmin suorittaa tutkintonsa, sitä kunnollisempaa se on."

"Varjele sentään! Teidän kuninkaallinen vihanne on kovin herkkä."

"Se ei olekaan niin ihmeellistä. Miehet kuvittelevat aina, että heidän työnsä on paljoa tärkeämpää kuin naisten; mutta maltahan, ystäväni, jahka olemme suorittaneet ylioppilastutkintomme, niin saamme kilpailla siitä, kumpi meistä pääsee kauemmaksi."

"Ihan varmaan minä, koska minä aion Grönlantiin. Sieltä matkustan edelleen löytöretkille, ja jonakin kauniina päivänä on pohjoisnapa saavutettu."

Else katseli häntä hetkisen ihailevasti; mutta kun hänelle heti senjälkeen juolahti mieleen oma päämääränsä, sanoi hän ylimielisesti:

"Juokse sinä vain pohjoisnavalle ja palellu kuoliaaksi, tai syököön sinut jääkarhu. Minä lennän etelää kohti. Siellä minä tahdon leikata laakerini."

"Sinä aiot kenties keksiä etelänavan?"

"Niin, siitä tulisi rattoisa leikki, kun me kaksi saapuisimme Maantieteelliseen seuraan kummallakin maannapansa tarjottimella, -- mutta minun kunnianhimoni ei sentään käy siihen suuntaan!"

"Mihin suuntaan se sitten käy?"

"Sitä en sano. Koetahan arvata!"

Kaj, jota nimitettiin myöskin professoriksi, saapui nyt heidän luokseen.

"No, Else, rehtori kai pehmitteli vähän selkäpiitäsi tänä aamuna."

Else ei viitsinyt hänelle vastata, vaan juoksi eteiseen vilkaistakseen saksan-kielioppiinsa ennen oppitunnin alkua.

"Ulos raikkaaseen ilmaan, olkaa niin hyvä! Läksyt luetaan kotona eikä täällä koulussa."

Rehtori siellä taas oli hänen kimpussaan, ja Else paukautti kirjansa kiinni, mutta rehtori katsahti hienosti hymyillen hänen jälkeensä, kun hän meni ulos.

-- Tyttö on tottunut tekemään, mitä itse tahtoo; mutta...

Tässä keskeytti johtajan ajatuksenjuoksun herra Knudsen, laulunopettaja, joka tuli puhumaan Elsen lauluäänestä, joka hänestä oli erittäin kehityskykyinen. He pohtivat asiaa kellonsoittoon asti, jolloin oppilaat kokoontuivat ikäänkuin maanalaisen räjähdyksen aiheuttamalla rytinällä ja juoksivat luokkahuoneisiinsa.

* * * * *

Else soitti illallisen jälkeen ja lauloi "gluntteja" pastori Gaden kanssa. Pitkä, hoikka, kivuloinen pappi sai punaa poskipäihinsä kaikista noista iloisista ylioppilasajan muistoista, joita tuttujen sävelten vaikutuksesta tulvehti hänen mieleensä. Hän oli niin innokas pyytämään yhä useampia lauluja, ettei laisinkaan huomannut Elsen alakuloisuutta. Vihdoin sanoi rouva Karen:

"Else on varmaan väsynyt -- ja hänellä on kai läksyjä luettavina huomiseksi."

Pappi katsahti Elseen.

"Lopetammeko siis?"

Else pudisti hiukan päätänsä, mutta nousi ja juoksi nopean "hyvän yön" sanottuaan pois huoneeseensa. Pastori ja hänen vaimonsa katsoivat kummastuneina hänen jälkeensä; mutta Grethe kertoi, kuinka rehtori oli torunut Elseä, joka tietysti oli kunniastaan arkana loukkaantunut. Pappi sytytti piippunsa ja aikoi mennä omaan kammioonsa; mutta Grethe pyysi häntä jäämään, koska hän mielellään kertoisi hänelle jotakin. Grethe ja hänen äitinsä istuivat kumpikin korituolissaan puutarhahuoneen avointen ovien edessä; pastori asettui toisella pitkällä seinällä olevalle sohvalle, jonka yläpuolella seinäpapereissa kylmän, kostean talven jälkeen vielä näkyi haalistuneita täpliä.

Hän katsahti tyttäreensä, joka seitsentoistavuotisena näytti niin terveeltä, tuoreelta ja lapselliselta, ja pudisti päätänsä omille ajatuksillensa. -- Hän oli todellakin hetkiseksi luullut, että tyttö aikoi puhua jostakin rakastumisesta.

Ja Grethe aloitti:

"Äiti, -- tahtoisitko mielelläsi jälleen nähdä isäsi?"

Karen-rouva säpsähti, ja hänen huulensa jäykistyivät, kun hän vastasi:

"Isä hylkäsi äidin erään toisen tähden. Äiti kärsi niin äärettömän paljon sekä avioliitossaan että sen jälkeen. Sen minä olen sekä nähnyt että ymmärtänyt, vaikka silloin olin vain pieni lapsi. Käsittänet, etten millään muotoa voi enää toivoa tapaavani isääni."

"Mutta jos hän nyt on muuttunut eikä muuta halua kuin korvata sen pahan, mitä on tehnyt, etkö sittenkään voisi antaa hänelle anteeksi?"

"Isäni luonne oli liian pintapuolinen ja hänen tunteensa liian tylstyneet, jotta hän koskaan voisi vakavasti ajatella parantumista -- varsinkaan niin kauan kuin se nainen elää, jonka kanssa hän meni naimisiin."

"Mutta jos hän olisikin kuollut?"

Grethen äänensävy oli niin rukoileva ja siinä värähti sellaista liikutusta, että äiti, joka heti oli ymmärtänyt Grethen "tietävän jotakin", virkkoi hiukan hermostuneesti: "Sano mieluummin heti, mitä tiedät."

"Vaari oli eilen mummon luona, ja mummo -- antoi hänelle anteeksi."

Rouva Karen jäi istumaan näennäisesti kylmänä ja levollisena kuin ei olisi mitään tavallisuudesta poikkeavaa kuullut; mutta pastori Gade nousi ja astui hänen luokseen. Hän otti vaimonsa vapisevan käden omaansa ja pyysi Gretheä kertomaan, mitä oli tapahtunut. Tyttö jutteli kaikki teatteri-illasta alkaen (jolloin hän niin kummallisella tavalla oli tuntenut vetovoimaa tuohon vanhaan, yksinäiseen mieheen) kohtaukseen isoäidin luona, missä he kaikin olivat olleet saapuvilla. Ja hän rukoili tuon nykyisin niin yksinäisen isoisän puolesta, ja hänen isänsä lausui myöskin joukkoon pari anteeksiantavaa sanaa. Silloin nousi Karen-rouva ja suuteli tytärtänsä.

"Koska äitini on voinut antaa hänelle anteeksi, niin voinen minäkin. Ja loppujen lopuksi voikin äiti olla hänelle kiitollinen hänen uskottomuudestaan. Sillä juuri tuona surullisena aikana äitini tapasi maisteri Bangin, joka sittemmin lahjoitti hänelle sellaisen onnen, jota hän ei suinkaan olisi voinut saavuttaa isän kanssa. Huomenna me molemmat käymme hänen luonaan."

Grethe riensi iloisena ylös huoneeseen, missä Else istui kirjettä kirjoittamassa ja lattia hänen ympärillään oli täynnä paperipalasia.

"Mitä ihmettä sinä hommailet?"

"Kirjoitan vastausta kosimakirjeeseen."

"Oletko saanut kosimakirjeen?"

"Olen tietenkin, -- enhän muuten voisi siihen vastata."

Else ei katsahtanut häneen puhuessaan, vaan kirjoitti edelleen, niin että kynä rapisi; ja Grethe, joka ei tahtonut kysyä enempää, alkoi riisuutua. Mutta sitten repäisi Else senkin kirjeen rikki ja viskasi palaset korkealle ilmaan, niin että ne putoilivat kuin lumihiutaleet hänen päälleen.

"Sanohan minulle, mitä kyhään vastaukseksi! Minä saan kuumetta, jos tällä tavalla jatkan. Olen varmaankin tuhlannut jo kaksikymmentä arkkia postipaperia ja voin hyvin käyttää vielä kaksikymmentä silti saamatta kirjettäni valmiiksi!"

"Sano minulle ensin, kuka hän on."

"Poul Lange tietysti."

Grethe istui hypistelemässä kengännauhansa solmua, ja hänen vaalea tukkansa valui aaltoillen kaulaan ja hartioille. Kun hän ei virkkanut mitään, jatkoi Else:

"Hän kuvittelee varmaankin osoittavansa minulle suuren kunnian laahatessaan minut mukanaan Grönlantiin elämään eskimoiden ja hylkeiden parissa. Mutta hän erehtyy. Minä en mene koskaan naimisiin, tahdon elää vain laululleni."

"Tuo on minusta hupsuttelua. Eihän ole mitään niin ihanaa kuin uusi hauska koti sievine huonekaluineen ja... pienet lapsukaiset."

"Mutta, rakkain ystävä, lapsukaisiahan minä juuri tahdonkin välttää. Kuinka voisin matkustaa maasta maahan lapsilauma kintereillä?"

"Ei, sitä et tietenkään voi; mutta sinun tulisi silloin pysyä kotona."

"Pysyä kotona! Ja uhrata taiteeni miehen ja lasten tähden? En koskaan! Maailmassa on kyllä riittävästi lapsia, mutta sitävastoin ei montakaan todellista laulajatarta. Oh, etkö jo saa sitä kengännauhaasi auki. Minua alkaa huimata nähdessäni sinun seisovan päälläsi."

Hän otti ripeästi kynäveitsen pöydältä ja heittäytyi polvilleen Grethen eteen.

"Tuo nyt tassusi tänne, niin kyllä siitä pian selviämme. No, eikö se käynyt paljoa ripeämmin?"

"Ripeämmin kylläkin, muttei paremmin. Nauhasta on nyt tullut liian lyhyt, kun sinulla ei ollut kärsivällisyyttä."

"Enhän minä olekaan sellainen enkeliolento kuin sinä. Mutta minusta tuntuu, että voisit sentään osoittaa hiukan suurempaa mielenkiintoa, kun uskon sinulle niin tärkeän asian. -- Muista, että tämä on ensimäinen kosimakirjeeni."

Hän katsahti haaveillen ulos ikkunasta; mutta Grethe alkoi levollisesti yöpuvussaan noukkia paperipalasia lattialta.

"Ettäs viitsit!" Else juoksi ulos ullakolle ja toi sieltä varpuluudan, jota muutoin käytettiin ison ullakonlattian lakaisemiseen. "Kas, näin me tulemme, ratsastava poliisikonstaapeli. Ja meidän mahtimme on juuri siinä, että tulemme vasta sitten, kun kaikki on ohi."

Hän lakaisi loput paperipalat kynnyksen yli ullakkoon päin Grethen nopeasti kadotessa vuoteeseensa.

"Kuulehan, Else, sinä olet oikea porsas! Mitä luulet äidin sanovan, jos näkisi sinun siivoamisesi?"

"Pyh! Kirstine voi aamulla ne lakaista pois. Enhän minä ole mikään palvelustyttö."

"Ei sinun silti tarvitse toimittaa palvelijattarelle kaksinkertaista työtä."

"Oh, sitävarten hän kai täällä onkin. Älä toki luule, että kädellänikään kosken sellaiseen hommaan kotona. -- Ja ajattelehan sitten, että herra Poul luulee minun haluavan tulla grönlantilaisnaiseksi, asua maakuopassa ja maata lavitsalla. Hyväinen aika, kuinka hän on tuhma! Minä kun päinvastoin rakastan loistoa ja ylellisyyttä."

Hän vilkaisi toalettipöytäänsä ja muuhun kotoa tuotuun kalustoonsa, jotka täyttivät kokonaisen seinustan isossa tyttökammiossa, ja jatkoi hymyillen:

"En suinkaan; minä en ole hupsu -- enkä sitäpaitsi häntä rakastakaan."

"Sitten et saa hänelle mennäkään. Rakkaus on avioliitossa tärkeintä."

"Bravo! Viisaus on puhunut; nyt kirje todella kirjoitetaan."

Hän asettui pöydän ääreen ja luki ääneensä sitä myöten kuin kirjoitti:

"Rakas Poul!

Kun sydämeni kuuluu yksinomaan taiteelleni, en voi tulla vaimoksesi. Rakastakaamme toisiamme kuin veli ja sisar.

Ystäväsi _Else Mörck_.

"Tämän voit antaa hänelle huomenna, Grethe, kuulethan."

Grethe istui pystyssä sängyssä. Tuo oli hänestä kovin jännittävää; ja hirveän sankarillisesti menetteli hänen mielestään Else hyljätessään laulunsa vuoksi Poulin rakkauden. Että voikin! Ja hän näki äkkiä "professorin" edessään. Hänen likinäköiset silmänsä suistelivat häntä kohti, niin että täytyi painua takaisin pielukselle. Ei, hän se toki ei ollut; hänessä oli liian paljon kirjatoukkaa; mutta kerran kai oli tuleva joku toinen...

* * * * *

Täyshoitola-opistolla oli oma sanomalehtensä, joka ilmestyi kerran kahdessa viikossa ja jota "professori" toimitti.