Part 2

"Minä kyllä kernaasti eläisin tuolla tavoin luonnon helmassa, mutta en haluaisi tehdä karkeata työtä. Tahtoisin kirmata mailla ja metsissä, laulaa kilpaa leivosen kanssa ja poimia niin paljon kukkia kuin jaksan kantaa, mitkä sitten asettaisin huoneeseeni, ja uneksisin kaiken yötä kesästä ja auringosta."

"Silloin teistä varmaan olisi paljon apua maataloudessa", nauroi Erik, "vaikka... kaikki sujuisi ehkä sensijaan helpommin meiltä muilta, kun meillä alati olisi niin paljon kauneutta katseltavanamme".

Else punehtui, ja Erik sanoi vakavasti: "Te sopisitte kuitenkin parhaiten Köpenhaminaan -- sen näin kyllä eilen."

Elsen silmät säteilivät.

"Niin, näitte huvitellessani, -- mutta jälkeenpäin tunnen itseni aina niin väsyneeksi. Nyt kerään voimia täällä, ja kun sitten vihdoin saan välttämättömän ylioppilastutkintoni suoritetuksi, silloin elämäni vasta vakavasti alkaa."

"Sitten te kai vasta oikein tanssitte?"

"Tanssin! Joutavia! Ei, minä teen työtä, voitte uskoa, ja minusta tulee todella jotakin."

"Aiotteko te tehdä työtä? Sitä en luullut nuorten tyttöjen _teidän asemassanne_ ajattelevankaan."

"En minä ryhdykään lattioita pesemään tai kaasulaitteita harjaamaan tai muuhun sellaiseen, kuten ehkä arvelette. Minä aion laulaa."

Nuori mies katsahti häneen hiukan epäilevästi. Nimitettäisiinkö siis lauluakin työksi? Hän piti sitä pikemmin huvitteluna ja sanoi ilvehtien:

"Kuinka paljon te siis laulamisesta saatte tunnilta palkkaa?"

"Sitä en vielä tiedä. Ensinhän minun täytyy itse nauttia opetusta useat vuodet, ja kun sitten olen kehittynyt taiteessani, annan konsertin; ja lupaanpa, että saatte pääsylipun laulajaisiini, kun ensi kertaa esiinnyn."

"Teistä tulee siis konserttilaulajatar. Mutta mitä hyötyä teillä silloin on ylioppilastutkinnostanne?"

"Niin, sanokaas muuta", virkkoi neitonen valittavaan sävyyn; "sitä juuri olen isältäni monta monituista kertaa kysynyt. Tuhlaan vain aikaa; ja jos isä kuolee ja joudumme köyhyyteen, voin toki ilmankin aina päästä johonkin kouluun opettajattareksi."

"Te ette suinkaan koskaan joudu itse ansaitsemaan leipäänne." Hän silmäili ihaillen tyttöä. "Kyllä te pian saatte aviomiehen."

"Aviomiehen!" Else nauroi hilpeästi. "Sitähän minä kaikkein vähimmin haluan. Ei, Erik Gade, minä tahdon itse huolehtia toimeentulostani enkä tahdo olla miehestä riippuvainen."

"Olettepa te hirveän viisas noin nuoreksi. Minä en koskaan ajattele siihen suuntaan, ja olen kuitenkin kaksikymmenvuotias. Minun mielestäni päinvastoin lankee ihan luonnostaan, että mies elättää vaimonsa. Tekeehän vaimo miehensä kodin hauskaksi, joten ei voi laisinkaan olla puhetta mistään riippuvaisuudesta vaimon puolelta. Minun päämääränäni juuri onkin kerran saada oma koti ja puoliso; mutta hänen toimialansa täytyy olla kotona; sinne hän kuuluu."

"Sepä joutava päämäärä! Kyllähän naimisiin aina pääsee. Ei, tee työtä ja hanki itsellesi nimi, niin olet saavuttanut korkeinta tässä maailmassa -- mainetta."

"Sitä en ollenkaan usko. Jumala ei ole luonut meitä ihmisiä yksin elääksemme; siksi olemmekin saaneet rakkauden oppaaksemme. Ylistys on kylmää -- ja kauanko se kestää? Laulajatarta muistellaan vain jokunen vuosi hänen kuolemansa jälkeen; hänen ääntänsä ei voida enää kuulla, joten vain nimi elää, ja kellepä siitä iloa olisi?"

"Te erehdytte. On olemassa grammofoneja."

"No niin, se on totta. Mutta levytkin kai kerran kuluvat; -- en niitä asioita tunne, tiedän vain, ettei mikään ole niin rumaa ja rämisevää kuin grammofonin esittämä laulu."

"Se on perin erilaista. On hyviä, kalliita grammofoneja, joista ääni matkan päähän kuuluu aivan luonnolliselta. Tiedän sitäpaitsi myös, että useimmilla laulajilla ja näyttelijöillä on grammofonilevyjä, joihin he itse ovat laulaneet, ja niitä he tuskin tahtoisivat omistaa, jos ääni niistä kuuluisi rumalta ja rämisevältä."

"Oh, tahtoisivat kyllä! Heidän turhamaisuutensa käy yli kaiken, uskokaa minua. He elpyisivät uudestaan vielä kuolinvuoteeltaankin, kunhan vain kuulisivat oman äänensä."

"Nytpä esiinnyttekin te viisaana ja maailmaa kokeneena. Mutta mistä olette saanut noin tarkat tiedot näyttelijöistä ja laulajista? Tehän olette aina elänyt maalla?"

"Isoäidiltäni. Hän oli ensin naimisissa näyttelijän kanssa, kuten tietänette, ja monet vuodet hän seurusteli näyttelijäpiireissä. Hän on aikaisemmin, käydessään meidän luonamme Jyllannissa, kertonut siitä rattoisasta ja samalla surullisesta ajasta; sillä elämä kulissien takana oli sellaista, että jokaisen vakavaluontoisen ihmisen oli vaikeata sitä kestää."

Else oli nuorukaisen puhuessa vähitellen tullut hehkuvanpunaiseksi, ja äkkiä hän pysähtyi suuttumuksesta vavisten hänen eteensä.

"Varmaankin unohdatte, että minun äitini on näyttelijätär?"

Nyt oli Erikin vuoro punastua, ja hän sanoi katuvaisena:

"Niin, olette oikeassa. Unohdin tosiaan, että teidän äitinne on näyttelijätär. Hän on todellakin niin luonnollinen ja niin huolehtivasti kiintynyt puolisoonsa ja lapsiinsa, ettei tule ollenkaan ajatelleeksikaan hänen oikeastaan olevan vieraana kodissansa."

"Mitä sillä tarkoitatte?"

"Tarkoitan, että nainen, joka ei aina ja kaikkina aikoina voi olla kodissaan, on siellä vieraana. Mutta teidän äitinne kuuluukin poikkeusihmisiin."

"Kiitoksia kohteliaisuudestanne; minä esitän sen kyllä äidille."

Else meni nopeasti eteenpäin, ja harkitseva Erik, joka sinä päivänä oli puhunut enemmän kuin hänellä muutoin oli tapana haastaa useiden vuorokausien kuluessa, seurasi perästä minkä jaksoi, mutta vasta kun he tulivat kirkolle ja kirkkotarhaan vievälle takaveräjälle, missä Else ei oikeastaan tuntenut tietä, pysähtyi tämä häntä odottamaan.

Erik avasi hänelle veräjän, mutta virkkoi ensin:

"Olen pahoillani, jos olen teitä loukannut. Minä pidän äitiänne suuressa arvossa."

Else jäi hetkiseksi seisomaan Erikin pitäessä porttia auki ja sanoi katuvaisena:

"En ollut kai minäkään oikein kohtelias, joten asia voi olla sillä hyvä."

Tyttö livahti sisälle, ja heti senjälkeen he seisoivat arkituvassa, missä isoäiti hienona ja sirona ruson kajastus poskilla istui isossa nojatuolissa, sillävälin kun hänen suosikkinsa Grethe istui jakkaralla hänen jalkojensa juuressa ja Poul, "veitikka", kuten häntä tavallisesti nimitettiin, kertoi sekä isoäidille että muille ylioppilasyhdistyksessä tekemistään kepposista.

Ja isoäiti ojensi hänelle kätensä hymyillen. Se oli hänen ensimäinen hymynsä hänen miehensä kuoleman jälkeen.

* * * * *

Trillerödin täyshoitola-koulu oli itsessään kuin kokonainen pieni kylä. Iso punainen rakennus sijaitsi melkein kokonaan mahtavien, pääovea somistavien kuusten peitossa. Mutta koulun takana, rautatien puolella, missä laveat teräslanka-aidat tennis- ja potkupallokentän edessä pitivät kylän väkeä loitolla, yrittivät pienet koulupuutarhat, jotka olivat laitoksessa vakinaisesti asuvien oppilasten hallussa ja hoidossa, antaa paikalle hauskemman ja miellyttävämmin leiman.

Isosta avarasta eteisestä, missä thorvaldsenilais-aiheiset kohokuvat todistivat hyvää makua ja taidevaistoa, vei pitkä käytävä monine ovineen oikealle eri luokkahuoneisiin ja sitten ylempään kerrokseen, missä opettajilla ja oppilailla oli suojansa. Vasemmalla sijaitsivat voimistelusali ja kylpyhuoneet, mutta vastapäätä sisäänkäytävää vei kaksi isoa lasiovea talvipuutarhaan. Täällä oli palmuja ja troopillisia kasveja sekä paljon hauskoja sopukoita, ja sisimpänä johti ovi kaikkien pyhimpään: rehtorin yksityisasuntoon.

Rehtori oli kookas, vahvarakenteinen ja niin vaalea, että sekä tukka että kulmakarvat olivat melkein valkoiset; mutta hänellä oli pari teräviä, viisaita silmiä, jotka kiiluivat silmälasien takaa; ja sileiksi ajellut kasvot, joiden piirteet muistuttivat näyttelijää tai pappia, ilmaisivat sekä voimaa että tarmoa.

Ja rehtorilla oli kumpaakin. Hän harjoitti oppilaittensa kanssa urheilua ja ohjasi koko koulua mainiosti, pitäen mallikelpoista kuria.

Mutta kaikki oppilaat pitivät hänestä ja tulivat kertomaan hänelle ilonsa ja surunsa; ja joka vuosi kerääntyivät laitoksen entiset oppilaat -- näiden joukossa hänen isänsä aikuisiakin -- koulussa järjestettyyn juhlaan. Oli perustettu klubi, jossa rehtori toimi esimiehenä.

Rehtori ymmärsi lapsia. Hänen silmissään ne eivät olleet parvi pahankurisia penikoita, joita alituisesti oli rangaistava, vaan ihmisiä. Ja hän koetti aina ymmärtää heidän tekojensa vaikutteet, koska hän siten helpoimmin voi katsahtaa heidän sisimmän olemuksensa ytimeen. Rehtori oli usein isänsä aikana, jolloin Ursula-rouva oli oppilaana koulussa, seurustellut hänen kanssaan ja oli tietysti, kuten kaikki muutkin miehet, tyttöön "hullaantunut". Ja nyt hän ilolla otti vastaan hänen tyttärensä.

Hän näki, että Else oli kaunis. Hänen piirteensä olivat hienot ja säännöllisemmät kuin äidin; mutta hänellä ei ollut tämän hehkua ja ihmeellistä suloa. Rehtori rakasti kauneutta, mutta hän ei enää miehenä katsellut naista. Hän katseli häntä niinkuin taiteilija tai taiteentuntija katselee taideteosta. Hän iloitsi sopusuhtaisesta rakenteesta, kauniista, puhtaista ääriviivoista ja siitä elämästä, minkä mestari oli teokseensa puhaltanut, mutta tuon kauniin teoksen omistamisen kaipuu oli hänelle nyt vierasta. Hän oli viisikymmenvuotias mies, vielä parhaassa iässään; mutta halu aina katsahtaa ihmissielun pohjaan oli liian usein säikäyttänyt hänet perääntymään, sillä sisäinen ihminen harvoin vastasi ulkokuorta.

Hän oli naimaton ja tahtoi lopuksi ikäänsä sellaiseksi jäädä.

Else alkoi heti pitää hänestä, ja vaikka hän aina ennen oli vilkaissut läksynsä läpi jokseenkin keveästi, alkoi hän nyt yhdessä aina ahkeran Grethen kanssa opiskella niin, että sai kiitosta sekä rehtorilta että muilta oppilailta. Ja ylistävä sana rehtorin suusta voi saattaa hänet koko päiväksi hyvälle tuulelle.

Nyt ei Elseä enää synkkämielisyys vaivannutkaan. Hänellä oli ensi päivinä ollut hiukan koti-ikävää ja hän oli kulkenut ympäri surullisin naamoin kuin murhenäytelmän runotar, mutta elämä koulussa samanikäisten parissa ja ennen kaikkea papinperheen huolenpito hänestä vaikutti, että hän pian unohti Köpenhaminan ilot. Terveellinen ulkoilma-elämä, jota laitoksessa niin paljon vietettiin, toi pian punaa hänen poskilleen ja kiiltoa mustiin silmiin.

Läksylukujen jälkeen Else ja Grethe menivät usein metsään kävelemään, ja Grethe uskoi eräänä päivänä Elselle, että Kaj Wulff oli hänestä tavattoman hauska.

"Kaj Wulff -- hän, jota nimitetään 'professoriksi'!" huudahti Else. "No, mitä kuulenkaan, moinen pöyhkeilijä, joka luulottelee osaavansa puhua sekä kreikkaa että latinaa ja keikailee nenälaseilla! -- Ethän toki ole tosissasi?"

"Olen kyllä!" Grethe veti loukkaantuneena käsivartensa pois. "Hän ei ollenkaan keikaile; hän on todella likinäköinen."

Else tarttui toveriansa vyötäisiin ja lauloi niin, että metsä kaikui:

"Margareta tyllerö, lihavahko lyllerö, nyt kanssas onnetonna itken."

"Hyi! Sinä olet oikein häijy, sen sinulle sanon." Grethe riuhtaisihe irti ja juoksi metsäniitylle vievää polkua pitkin. "Minä tiedän varsin hyvin, että olen liian lihava; mutta kyllä minä ajan pitkään laihdutan itseni."

"Niin, tee se, tyttöseni; mutta odotahan nälkäparannuksinesi maanantaihin. -- Muista, että minä matkustan huomenna kotiin enkä siis voi tarkastaa ja arvostella."

Grethe ei vastannut, mutta Else juoksi hänen perässään ja kiersi kätensä hänen kaulaansa.

"Kuule nyt, vihreä varpuseni, olemmeko ystävät vai emmekö ole ystävät?"

"Niin, sitä olisi minulla syytä kysyä sinulta!"

"Oh, loruja, pitäähän sinun nyt hiukan ymmärtää leikkiä. Mutta neiti on närkäs ja tuittupäinen. Minä kyllä kernaasti ihailen professoria, jos sitä haluat, ja latinaa osaan minäkin puhua. Andum snadrivandum -- humanum est errare -- de gusto non disputandum -- sed in errore perseverare -- turpeen eestä -- ei, turpe est - joko riittää? Tahdotko lisää?"

Hänen kasvonilmeensä oli niin lystillisen vakava ja hänen eleensä muistuttivat niin täydellisesti 'professoria', että Grethe purskahti nauruun.

"Sinusta tulee varmaan näyttelijätär, sinun on täytynyt periä äitisi taipumukset."

"Ei, näyttelijättäreksi en tahdo tulla. Minä tahdon tulla laulajattareksi ja valloittaa koko maailman."

"Sepä ei ollutkaan vähän. Sitten sinä kai matkustat myöskin Grönlantiin."

"Grönlantiinko? Mitä ihmeitä minä sieltä hakisin?"

"Oh, saattaisihan käydä niin, että Poul Lange siihen aikaan olisi naparetkeilijänä asettunut sinne pohjoiseen. -- Minä olen nimittäin selvästi huomannut, että te kaksi aina vedätte yhtä köyttä."

"Oh, sinä pikku veitikka, oletko tosiaan tuhlannut aikaasi meidän tutkimiseen? Mutta sinun ei nyt sentään tarvitse siinä suhteessa mitään pelätä. Ensiksikään minä, näet, en koskaan mene naimisiin, -- avioliitto olisi vain esteeksi suunnitelmilleni. Ja toiseksi, minä palelisin siellä kuoliaaksi. Minä tahdon päästä etelään, sinne, missä on lämmintä ja päiväpaistetta! Minulla on nimittäin etelämaalaista verta suonissani."

"Kah, onko sinulla?" Grethe tarttui uteliaana häntä käsivarteen. "Siitä et ole koskaan ennen maininnut. Kerrohan nyt vihdoinkin. Äitisikö puolelta?"

"Niin, se on varmaa. Äiti hymyilee aina niin salaperäisesti, kun sitä häneltä kysyn, ja senvuoksi olen itse tutkinut sukutauluamme. Äidinisäni näetkös oli yliopiston professori, mutta sillä seikalla ei suinkaan ole paljoa etelämaalaisen veren kanssa tekemistä, joten se tuskin johtuu hänen puoleltaan; mutta minä kuulin kerran isän sanovan äidinäidistä, että hänessä oli paljon espanjalaista."

"Oh, espanjalaista siinä merkityksessä kuin sanotaan ihmisestä, joka on uhmaileva tai olevinaan ja kohauttelee niskaansa. Sillä asialla ei totisesti ole mitään yhteyttä etelämaalaisen veren kanssa. Mutta jotakin etelämaalaista sinussa on. Kaj on monta kertaa sanonut, että sinä olet mustalaistytön näköinen."

"No, sepä kunnia!" Else puhui hiukan terävästi. "Miksei maankiertäjätär? Sano sekin samalla."

"Tällä kertaa sinä olet tuittupää! Minustapa olisi ylistystä, jos minua nimitettäisiin mustalaistytöksi; niitä pidetään aina kaunottarina ja ne esiintyvät niin paljon romaaneissa."

"Niin, romaaneissa; mutta todellisuudessa niillä on enimmäkseen hirveän ruma nenä, ja ne ovat sekä epäsiistejä että varkaansekaisia. Minulla on roomalainen nenä, niin on kuvanveistäjä Brown sanonut, ja ensi vuonna hän veistää minut."

"Veistää sinut! Te köpenhaminalaiset käytätte niin kummallista kieltä. Minä olen aina kuullut sitä nimitettävän muovailuksi."

"Niin, mutta minut 'veistetään' marmorista."

Else käänsi kasvonsa sivuasentoon ja vallan unohti tervehtää lapsia, jotka tulivat pitäjänkoulusta. Muutoin hänellä tavallisesti aina oli mukanaan namuspussi, mistä jakeli heille. Hän astui ylväänä kylän läpi, ja vasta kun he saapuivat pappilaan, missä oli kotoa hänelle tullut kirje sisältäen kutsun Grethelle, katosi hänestä "signoran" ilme ja hän pyöritti Gretheä lattialla.

"Sitten me molemmat menemme teatteriin huomenillalla, ja sinä saat nähdä, mikä ihmeellinen näyttelijätär minun äitini on."

* * * * *

Kun Else ja Grethe lauantai-iltana astuivat juhlallisesti valaistuun Apollo-teatteriin, alkoi orkesteri soittaa, ja Grethe tarttui Elseä tanakasti käsivarteen. Hän tunsi olevansa ikäänkuin vajoavalla pohjalla, jonka pintana olivat vain ihanat tuoreet kukat ja visertelevät linnut; mutta Else nauroi veitikkamaisesti:

"Huomaa hyvin, että olet maalta ja ensi kertaa teatterissa."

Grethe ei vastannut. Orkesteri, joka soitti valssia "Hoffmannin saduista", oli riistää häneltä hengityskyvyn, sillä koskaan ennen hän ei ollut kuullut mitään niin hurmaavaa, ei edes Mörckin tanssiaisissa, ja hän hieroi käsiänsä yhteen, jottei purskahtaisi äänekkääseen riemuun. Mutta Else vilkaisi ympärilleen.

Hän oli täällä omassa elementissään kuin kala vedessä. Eikä hän käsittänyt, että niin kauan oli voinut olla teatterista poissa. Nyt oli näytelmäkausi loppumaisillaan ja samalla kaikki ilot.

Kun esirippu nousi ja Ursula-rouva näyttäysi ihmeellisessä puvussa, katsahti hän melkein vihaisesti äitiinsä; olihan tämä, joskin pakotettuna, antanut suostumuksensa Elsen maallelähtöön.

Äiti ei tietenkään ollut ymmärtänyt käyttää vaikutusvaltaansa isää vastaan, sitä valtaa, jonka kauneus aina tuo. Else sen kyllä osasi -- niin, odottakaahan, kun hän saisi miehen... Ah, se oli totta, eihän hän menisikään koskaan naimisiin. Grethe ei virkkanut mitään. Häneltä puuttui sanoja lausuakseen ihailunsa loistavan kauniista Ursula-rouvasta; mutta hän tunsi itsensä ylpeäksi siitä, että pidetyn näyttelijättären tytär oli hänen ystävänsä. Else halusi mennä ulos näytöksien väliajalla; mutta kun teatterissa keväästä ja lämmöstä huolimatta oli täysi huone, oli heidän vaikea päästä, ja heidän täytyi hetkiseksi pysähtyä permannon viimeisten rivien kohdalle.

Siellä istui herrasmies äärimmäisellä tuolilla, ja Grethe ällistyi hänen kasvojensa kärsivää, huolestunutta ilmettä, kun hän kerran nosti silmänsä muistikirjasta, johon kirjoitteli. Hän voi tuskin irroittaa katsettansa miehestä ja huokasi syvään, kun Else sanoi:

"Menkäämme nyt eteenpäin."

Mutta Grethe jäi seisomaan, ja kun Else seurasi hänen katsettansa, nyökkäsi hän. Ulkona lämpiössä sanoi Grethe:

"Näitkö sitä vanhaa valkohapsista herraa? Mitähän hän kirjoitti?"

"Arvostelua johonkin lehteen. Hän on kaiketi sanomalehtimies. Muuten hän näytti olevan jokseenkin _dérangé_."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Oh -- elähtänyt."

"No niin, kenties."

Grethellä ei ollut aavistustakaan, mitä Else tarkoitti, mutta ei tahtonut kysellä enempää, kun hän siten paljastaisi tietämättömyytensä. Hän ei käsittänyt, mitä "elähtänyt" taikka _dérangé_ tarkoitti. Etäällä pienessä jyllantilaisessa kylässä, mistä hän vasta joku vuosi sitten oli muuttanut, ei käytetty ihmisistä sellaisia sananparsia. Mutta tilaisuuden tullessa hän kuitenkin aikoi kysyä Elseltä noiden sanojen merkitystä, -- se tyttöhän tiesi kaikki.

Esityksen loputtua Else tarttui ystävätärtään käsivarteen ja vei hänet monien käytävien ja sokkeloiden kautta, jotka tuoksuivat hajuvesiltä ja muulta. He kohtasivat joukon näyttelijöitä ja näyttelijättäriä, jotka tervehtivät Elseä, ja vihdoin he saapuivat pieneen suojaan, mistä hajuvedellä kyllästetty höyry tuoksahti heitä vastaan.

Se oli Ursula-rouvan pukuhuone, ja puolipukimissa tämä itse istui huikaisevassa valaistuksessa savuke valkoisten sormien välissä, joissa jalokivet ja sormukset säteilivät kuin salamat.

"Vai te siellä olette, tyttöset! Onko teillä ollut hauskaa?"

Ennenkuin he ehtivät vastata, nojautui hän taaksepäin ja sanoi pukijattarelle, joka oli kähertämässä hänen tukkaansa:

"Kuulkaahan, Mads, -- kurottakaa minulle konvehtirasia. Se on tuolla hyllyllä."

Rouva Madsen eli Mads, kuten häntä nimitettiin, päästi heti hiukset, jotka mustana aaltoilevana silkkipilvenä valahtivat taiteilijattaren yli ulottuen lattiaan asti.

"Hyväinen aika!" Grethe löi kätensä yhteen. "Koskaan en ole nähnyt komeampaa tukkaa."

"Ka, eikö totta?" Rouva Ursula hymyili ja tarjosi hänelle herkullisia konvehteja.

"Syökää nyt, tytöt, niin paljon kuin jaksatte; minä olen pian valmis."

Mads tarttui jälleen käsiksi tukkaan, ja neitoset nakertelivat namusia kertaussäkeiden ja laulunpätkien kaikuessa käytävästä, missä kuului olevan hyvin vilkasta elämää.

Kolkutettiin useampia kertoja ovelle, mutta sen oli Mads heti lukinnut, eikä kukaan vastannut.

He ajoivat automobiilillä kotiin, ja Mörck kaappasi Ursula-rouvan syliinsä ja katsoi häneen niin, että Grethestä äkkiä tuntui kuin aviomies harmaista hiuksistaan ja monista hienoista pikkurypyistä huolimatta olisi muuttunut jälleen nuoreksi; mutta Ursula-rouva kietaisi irti hänen käsivarsistaan ja sanoi hymyillen:

"Mutta, Nils! Mitähän Grethe ajattelee meistä kahdesta vanhasta ihmisestä? Muista, että pian saamme viettää hopeahäitä."

Rouva tarttui Poulin käsivarteen, ja Svend tarjosi Grethelle omansa, jonka tämä hyvin hämmentyneenä otti vastaan.

"Koska nyt pitää olla näin juhlallista", hymyili Mörck, "suotanee minulle kunnia tarjota käsivarteni pienelle punaposkiselle tyttärelleni?"

"Olenko minä saanut punaiset posket?" Else katsahti häneen aivan kauhistuneena. "Sepä oli ikävää! Minä en suinkaan tahdo näyttää maalaisruusulta."

"Et; sinä tahdot mieluummin puuteroida itsesi samoin kuin neiti Smith, joka on kahdeksankymmenvuotias, jotta sinäkin saat hurmaavan hipiän."

Svend puhui aivan vihaisesti, hän kun oli närkästyksissään Grethen puolesta, sillä tämä oli heti tarttunut poskiinsa, jotka monien vaihtelevien vaikutelmien jälkeen hohtivat paljoa helakammin kuin tavallista; mutta Mörck sanoi ripeästi ikäänkuin katkaistakseen kaiken keskustelun:

"Punaiset posket ovat luonnolliset, ja kaikki luonnollinen on kaunista." Hän kääntyi vaimoonsa päin:

"Kävin tänään pikimmältään rouva Bangia tervehtimässä, ja kun hän kuuli Grethen olevan kaupungissa, kutsui hän meidät kaikki päivällisille huomenna. Ei kai ole mitään estettä?"

"Ei ollenkaan." Ursula-rouva nyökkäsi Grethelle: "Äidinäitisi alkaa tosiaan jälleen virkistyä ja elää. Tietysti siitä iloitset?"

"Iloitsen niinkin. Isoäidillehän voi kertoa kaikesta, ja hän käsittää niin hyvin."

Kun nuoret tytöt olivat tulleet Elsen huoneeseen, veti Else savukekotelon povestaan.

"Katso, mitä pelastin Poulin lääkekaapista. Äiti käski minun tuoda päänkivistyspulveria; ainahan hän sellaista nieleskelee; ja penkoessani rotanmyrkkyjen ja kuumelääkkeiden seassa löysin joukon savukkeita. Poul käyttänee niitäkin tieteen palveluksessa", hymyili hän; "mutta sillävälin me tahdomme koetella niiden vaikutusta. Olkaa niin hyvä, mademoiselle; nauttikaamme elämästä."

Grethe ei eläissään ollut polttanut savuketta, mutta kun hän ei tahtonut olla ystäväänsä huonompi, iski hän tulta ja aloitti kuolemaa halveksien. Hän veti muutamia varovaisia haikuja, mutta laski savukkeen nopeasti pois, kun oli nikahtua yskänkohtaukseen.

"Oi, hyvä Jumala, pieni papintytär, tukehdutko sinä siitä? Niin, näetkös, ei saa antautua mihinkään sellaiseen, mitä ei ollenkaan tunne. Syö sinä mieluummin palanen suklaatia, sitä on tuolla kuvahyllyllä."

Else loikoi sohvalla, pari pielusta selän tukena, ja nautti levosta. Oli helppo huomata, ettei hän ensi kertaa poltellut, sillä hänen liikkeensä olivat niin luonnollisen sirot, ja hän koputti tuhan savukkeesta pöydällä olevalle tyhjälle leivoslautaselle nousematta mukavasta asennostaan.

"No, Grethe, kerrohan minulle tämäniltaisista vaikutelmistasi. Miltä rouva Ursula sinusta tuntui näyttämöllä?" Grethe katsoi häneen varsin hajamielisesti, ja Else jatkoi hymyillen: "Ajatuksesi liitelivät varmaan kaukana täältä -- kaiketi 'professorin' parissa."

Grethe pudisti vihaisesti päätänsä.

"Minä en välitä hänestä, -- minä ajattelen sitä vanhaa valkokiharaista sanomalehtimiestä. Hänellä oli niin murheelliset silmät, ja hän oli jonkun näköinen -- mutta kenen, sitä en voi johdattaa mieleeni. En luule, että hän elää hyvissä olosuhteissa."

"Ei, varmaankaan ei. Hänen kauluksensa oli puolipitoinen ja kalvosimet syrjistä kuluneet. Nenä oli punainen, -- hän tietenkin juo kaikki tulonsa. Sanomalehtimiehellä on monta kiusausta."

Else oli puhunut niin suurella asiantuntemuksella, että Grethe taas oli mielestään tavattoman tyhmä. Senvuoksi hän kiirehti sanomaan:

"Sinun äitisi oli herttainen, ja kovinpa hän näytti nuorelta!"

"Äiti ponnisteleekin tosiaan hyvin paljon säilyttääkseen ulkomuotonsa, käyttää sekä kasvokylpyjä että hierontaa. Hän tahtoo kaikin mokomin olla numero yksi, ja se päivä, jona hän sitä ei enää ole, tulee hänen elämänsä surullisimmaksi. Mutta isälle se varmaan on iloisin päivä."

"Kylläpä isästäsi täytyykin tuntua kauhealta nähdä toisten miesten suutelevan äitiäsi teatterissa; en luule, että minun isäni sellaiseen suostuisi."

"Hauskaa se ei liene; mutta isä tietää, että äiti on hänelle uskollinen."

"Uskollinen!" Grethe nousi kauhistuneena. "Onhan vaimo toki aina miehelleen uskollinen?"