Part 1

Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

TULEVAISUUDENTOIVEITA

Kirj.

Ellen Kruuse Poulsen

Tanskankielestä suomentanut

Valfrid Hedman

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1919.

"Onpa siellä oikea neuvottelu, siltä näyttää; se kestää kamalan kauan. Ja minun kun piti puhua äidille tämäniltaisesta teatterilipusta!"

Poul Mörck se täten lausui tyytymättömyytensä ilmi. Hän istui kaksoisveljensä Svendin ja sisarensa Elsen kanssa kulmakamarissa odottaen äitiä, joka oli lukitun oven takana konttorissa isän kera; ja siellä ei heitä kukaan saanut häiritä. Hän asettui pianon ääreen ja alkoi soittaa laulua: "Poika se purjehti Englantiin"; mutta Svend huudahti:

"Anna mieluummin Elsen säestää itsellesi laulua: 'Sarkkasi juo, sua vuottaa tuoni musta', niin saamme äidin tuokiossa tänne, -- sitä valitusta hän ei voi helmalapseltaan kestää."

"Helmalapseltaan! Itse voit olla helmalapsi, -- mutta tuuma on muuten hyvä. Tule siis, tyttöseni."

"Ei, sitä en totisesti tee! Sinä kuvittelet alati, että minun on toteltava heti kun sinä suvaitset komentaa; mutta siinä erehdyt. Olen nyt elänyt yli sen iän, ja sivistynyt nainen vaatii hienotunteisuutta."

"Niin, oletpa sinä totisesti soma nainen noine niskasta riippuvine palmikkoinesi. Ei, pikku tyllerö, jätä sinä ensin nukkiesi seura, niin kyllä sitten osoitan riittävää huomaavaisuutta neidille."

Else nousi närkästyneenä ja astui Österbrogadelle antavan ikkunan luo. Toisen, Slagelsegadelle avautuvan ääressä istui Svend tanskalaista lakikirjaa tutkien. Hän luki lakitieteellistä virkamiestutkintoa varten ja istui aina kirjojensa parissa, kun lääkäriksi aikova Poul sitävastoin enemmän harjoitteli alansa käytännöllistä puolta.

Poul käänsi talon ylösalaisin, niin pian kuin jollakulla oli päänkivistystä, ja toi kaksoisveljesten yhteisessä suojassa sijaitsevasta rohtokaapista kaikenlaisia pulvereita ja tippoja, joita perheenjäsenten täytyi vuorotellen nieleskellä, jotta vain niiden vaikutus todettaisiin.

Else katseli ihmisvirtaa alhaalla kadulla, missä raitiovaunujen ja automobiilien taukoamaton soitto ja toitotus kirkkaan kevätauringon paisteessa antoi lauvantain vilkkaalle elämälle odotuksen hohteen. Hän itse oli perin levoton, sillä keskustelu tuolla sisällä isän konttorissa koski yksinomaan häntä. Hermostunut itku, joka viime aikoina tuon tuostakin saattoi aiheettomasti hänet vallata, oli alkanut huolestuttaa isää, ja tämä oli kirjoittanut Trillerödin -- pienen, parin penikulman päässä pääkaupungista sijaitsevan maalaiskylän -- papille hankkiakseen tyttärelleen siellä olinpaikan joksikin aikaa. Poul istui yhä bassoansa takoen, kunnes Else vihdoin meni hänen luokseen ja virkkoi haluttomasti:

"No, siirryhän sitten."

"Kuten neiti käskee." Poul kumarsi tavattoman kohteliaasti, minkä jälkeen Else heti alkoi soittaa: "Ukko on vanha, kello jo lyö", mutta Poul tahtoi laulaa "gluntteja"; vuodet eivät häntä vielä painaneet.

Heidän isänsä, ylioikeuden asianajaja Mörck, piti Bellmanin runoja suuressa arvossa ja käytti senvuoksi aina Elseä, joka hienoine soitannollisine vaistoineen helposti voi pianolla säestää hänen lauluansa. Hän soitti jokseenkin yhtä hyvin ulkoa kuin nuoteistakin eikä tarvinnut koskaan nuottivihkoja isän mielilauluihin. Tänään hän oli veitikkatuulella, ja tuskin oli Poul, jolla oli kaunis, sointuva ääni, päässyt oikein alkuun ja kajahduttanut: "Hei, Amaryllis, nouse jo, armas!" ennenkuin hän äkkiä siirtyi yölepakko-valssiin "Du-i-du", jota hän soitti niin kaihoavan raukeasti kuin olisi suistumaisillaan alas pianon istuimelta. Konttorin ovi avautui ja rouva Ursula Mörck pisti päänsä sisälle:

"Kuule, Else, tule hetkiseksi tänne; isä tahtoo puhua kanssasi."

Ursula-rouva aikoi jälleen poistua, mutta Poul sai kuitenkin sanotuksi, ennenkuin ovi jälleen suljettiin: "Äiti, tule pian -- tahdon mielelläni jutella kanssasi."

Elsen isä istui konttorituolilla, jonka oli kääntänyt tulijaan päin, ja tyttö riensi ripeästi hänen luokseen.

"Onko sinulla jotakin sanottavaa, isä?"

"On niinkin, tyttöseni." Hän veti hänet syliinsä ja virkkoi:

"Minä en paljoa usko lääkärien apuun, senhän hyvin tiedät, ja kun jo kauan olen nähnyt sinun sairastelevan, tahdon kerran itse toimia lääkärinä. Älä sentään kerro sitä Poulille, koska hän silloin kai sanoisi, että tahdon riistää leivän hänen suustansa." Mörck hymyili vienosti ja nipisti tyttöä korvasta.

"Minä määrään sinut siis vaihtamaan olopaikkaa ja maksan kyllä itse kustannukset. Äitisi ja minä", hän viittasi huokailevaan Ursula-rouvaan, "olemme sopineet siitä, että lähetämme sinut Trillerödin täyshoitola-opistoon. Siellä voit päättää opintosi, samalla kun ulkoilma-elämä tekee sinut jälleen terveeksi ja reippaaksi."

Täällä _määrättiin_; kukaan ei kysynyt neitosen omaa mielipidettä. Else nousi, ojensi hiukan niskaansa ja sanoi:

"Isä, sinä tiedät elämäni päämäärän, ja sen tuskin saavutan Trillerödissä."

"Elämäsi päämäärän?" Mörck katsoi häneen kysyvästi, mutta kun tyttö nyökäytti päätänsä, lisäsi hän: "Lauluasiko tarkoitat? Siitä olemme, äitisi ja minä, nyt väitelleet puoli tuntia, ja minä sanon sinulle saman, mitä sanoin hänelle: Suorita ensin ylioppilastutkinto, niin sitten voimme puhua laulusta."

Else vilkaisi äitiinsä, ja kun heidän silmänsä kohtasivat toisensa, käsitti hän, että äiti oli kilvoitellut hänen puolestaan -- mutta joutunut tappiolle; ja hän viskautui nyt äidin helmaan ja sanoi intohimoisesti:

"Mitä minä ylioppilastutkinnolla teen? Eihän minusta tule pappia tai asianajajaa! Minä tahdon vain laulaa ja saavuttaa mainetta."

"No, no, tyttöseni, tässä elämässä täytyy luopua niin paljosta."

"Luopua! Loruja, -- eihän nyt ole laisinkaan puhe luopumisesta. Elsen pitää vain suorittaa tutkintonsa, ja sen jälkeen hän saa seurata omaa mielihaluaan. Mutta tutkinto hänen on suoritettava, sillä kun hänellä on todistus taskussa, kykenee hän aina hankkimaan leipänsä."

Isä astui lähemmäs ja laski kätensä hänen olalleen, ja tyttö nousi verkalleen ja katsoi häneen. Nuo silmät muistuttivat sillä hetkellä niin täydellisesti äidin silmiä, kun ne jotakin anoivat, että isä välttääkseen yllätystä meni pois ikkunan luo. Mutta Else juoksi hänen perästään, pistäen kätensä hänen kainaloonsa.

"Mutta, isä, sinähän olet rikas. Miksi tarvitsee minun niin varoa avuttomaksi joutumista? Kyennethän sinä minua aina auttamaan."

Hän päästi tytön käden ja istuutui jälleen tuolille.

"Tule tänne luokseni istumaan, niin me kaksi keskustelemme järkevästi yhdessä."

"Sillä välin minä ajattelen hiukan päivällistä." Ursula-rouva nyökkäsi heille ja virkkoi hymyillen huoneesta poistuessaan: "Minä, näette, en elä tulevaisuuden unelmilla."

Else oli asettunut isoon nojatuoliin vastapäätä isää eikä hetkeksikään hellittänyt katsettaan hänen silmistään.

"Katsos, Else" -- isä tarkkasi vakavasti tytärtänsä, -- "minulla on kolme lasta ja tahdon uhrata yhtä paljon teidän jokaisen hyväksi, mutta vaikka kaikki näyttääkin valoisalta tällä haavaa, saattaa ehkä tulla aika, jolloin en enää voi teitä auttaa. Minä huolehdin siitä, että saatte jotakin oppia, joten voitte tulla omin neuvoinne toimeen; mutta te ette saa koko ikäänne odottaa apua kotoa. Sillä tavalla ei mihinkään päästä."

"Sitä en vaadikaan. Mutta äitihän ansaitsee myöskin paljon rahaa, ja ellet sinä voi, kyennee äiti sitten myöhemmin meitä auttamaan, jos joutuisimme pulaan?"

"Sitä äiti ei _voi_ eikä saa tehdä. Äiti tarvitsee itse runsaasti rahaa kaikkiin kallisarvoisiin pukuihin, joita hänellä täytyy olla teatterissa ja seuraelämässä, eikä hänen rahoihinsa saa kukaan koskea. Sitäpaitsi äiti jättänee pian näyttelijättären uran."

"Ei, isä, älä toki sitä luule!" Else aivan innostui. "Äiti rakastaa taidettaan liian suuresti ajatellakseen sen hylkäämistä, ennenkuin se on aivan välttämätöntä. Eikä teatterissa ole ketään, joka on hänen yläpuolellaan."

Mörckin kasvot vavahtivat tuskallisesti, ja hän sanoi melkein voihkaisten: "Ei, -- sen pahempi."

Huoneessa vallitsi hetkisen äänettömyys, mutta sitten aloitti Else jälleen:

"Jos sallisit minun heti kehittää ääntäni, sittenhän voisin nopeammin hankkia toimeentulonikin; nyt menee vuosia hukkaan, kun minun välttämättä täytyy lukea."

"Nyt on ennen kaikkea kysymys sinun terveydestäsi, ja sillä hyvä."

"Terveydestäni? -- Mutta eihän minua minua mikään vaivaa."

"Kyllä sinua jokin vaivaa, ja olenkin jo sopinut pastori Gaden kanssa oleskelustasi hänen luonaan. Huomenna matkustamme yhdessä sinne käydäksemme häntä ja hänen perhettään tervehtimässä ja puhutellaksemme koulun rehtoria."

"Niin... mutta, isä..."

"Anna minun puhua loppuun. Kuten tiedät, on rouva Gade ollut äitisi koulutoveri ja myöhemmin hänen ystävänsä, ja sinäkin varmaan saat hyvän ystävättären hänen Grethe-tyttärestään, joka on sinun ikäisesi."

Else nousi. Hän tiesi, kuinka mahdotonta oli taivuttaa isää muuttamaan mieltänsä, kun hän kerran oli tehnyt päätöksensä, ja hän sanoi senvuoksi tuikeanlaisesti:

"Koska sinä niin tahdot, täytyy minun tietenkin totella."

"Niin täytyy. Minä olen aina vaatinut lapsiltani kuuliaisuutta; mutta en olekaan koskaan vaatinut enempää kuin mikä on oikein."

Hänen prokuristinsa oli useita kertoja pistänyt päänsä ulompaan konttorihuoneeseen vievästä ovesta ja nähdessään nyt, että Else vihdoinkin meni perheen puolelle, sanoi hän Mörckille astuessaan kokonaan sisälle:

"Koko toimisto on täynnä ihmisiä, jotka istuvat odottamassa. Päästänkö heidät sisälle?"

Mörck siirtyi heti jälleen ammattiasioihin ja vastasi vilkkaasti:

"Kyllä, antakaa heidän tulla -- vuoronsa mukaan."

Hän vilkaisi kelloonsa. Konttoriaika oli melkein ohitse. Häneltä oli kulunut kokonainen tunti keskusteluun vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Mutta rouva Ursula oli niin harvoin kotona, eikä isä aivan yksin tahtonut päättää tyttären kohtalosta, vaikka hänen tahtonsa silti aina jäi määrääväksi.

* * * * *

Elsellä oli nuortentanssit päivää ennen hänen matkaansa täyshoitola-kouluun, ja Erik ja Grethe, pastori Gaden kaksi aikuista lasta, olivat myöskin kutsutut. Erik oli maanviljelysoppilaana eräässä talossa Trillerödin lähistöllä, kun Elsen ikäisellä Grethellä taas vielä oli runsas vuosi täyshoitola-koulussa jäljellä. Alikerran avara huoneusto, missä päivän tarkoitusta varten käytäntöön otetut konttorisuojatkin sijaitsivat, säteili sähkövalaistuksessa.

Olkikattoisen pappilan kaksi lasta, jotka kotona olivat tottuneet vain öljylamppuihin, tunsivat kuin olisivat joutuneet satumaailmaan; mutta he tunsivat myöskin, kuinka heidän kotikutoisensa surkeasti pistivät silmään kaikkien noiden komeiden pukujen joukossa. Grethe, joka oli saapunut silmät loistaen ensimäisten tanssiaisten suuresta odotuksesta, hiipi hiljaa nurkkaan. Hän ei tuntenut ainoatakaan uudenaikaisista tansseista ja, mikä pahempi, hän ei ymmärtänyt sitä sävyä, millä täällä puhuttiin. Hän kuuli, kuinka keveinä ja nopeina sanat singahtelivat vieraalta vieraalle, ja vain hänen täytyi hitaanlaisessa käsityskyvyssään istua mitään älyämättä aivan kuin olisi haastettu espanjaa tai muuta etäistä ulkomaan kieltä. Hän etsi silmillään veljeänsä.

Tämä oli, kuten hän itsekin, hidassanainen ja kankealiikkeinen; mutta kuinka tyynenä hän istuikaan Jyllannin murteeseen vivahtavalla tasaisella kielellään kertoessaan Ursula-rouvalle vanhemmistaan, kodistaan ja pappilasta! Else tuli tanssien Gretheä kohti. Olipa se tyttö siro! Grethe ei olisi uskonut, että kellään saattoi olla noin suuret, säteilevät silmät; hiukan kaareva nenä ja punainen suu somasti muodostuneine huulineen antoivat koko hänen olennolleen etelämaalaisen hienouden hohteen, mikä sai Grethen henkeänsä pidätellen häntä katselemaan.

"Kah, Grethe, täälläkö sinä istua kökötät? Tulehan heti sisälle tanssimaan!"

Hän laahasi Grethen mukanaan saliin ja loi merkitsevän katseen Svend-veljeensä, joka juuri sattui kulkemaan ohi. Tämä käsitti varsin hyvin hänen tarkoituksensa ja tähystettyään Gretheä, joka kai hänestä oli mukiin menevä, astui esille ja kumarsi tytölle. Grethe pudisti päätänsä:

"Minä en laisinkaan tunne näitä kummallisia tansseja -- ja kuitenkin tanssin hyvin mielelläni."

"Niin minäkin. Tilatkaamme siis joku vanhoista."

Hän raivasi itselleen tietä pianonsoittajan luo, joka hakkasi flyygeliä isossa salissa, niin että näppäimet vapisivat hänen sormiensa alla; ja hetkistä myöhemmin kajahti huoneessa eräs Straussin valssi. Svend riensi Grethen luo ja kumarsi:

"Tätä te varmaan taidatte?"

Grethe, joka oli liian hätääntynyt vastatakseen, nyökkäsi vain, ja he lähtivät lattialle. Ohimennen Svend kyllä kuuli muutamien tuttaviensa huomautuksia "maalaisruususta", mutta ei ollut kuulevinaan, ja kun tanssi oli loppuun tanssittu, vei hän Grethen isänsä luo.

"Tästä saat liittolaisen, isä. Neiti Grethekään ei pidä nykyaikaisista tansseista, ja itse puolestani tunnustan kernaasti, että pitkään aikaan en ole tanssinut niin suurella nautinnolla kuin juuri nyt. Vanhat tanssit ovatkin paljoa tyylikkäämpiä."

Asianajaja kumarsi Grethelle, joka tuskin tiesi, minne katsoa, mutta Mörck hymyili ja taputti häntä poskelle.

"Minua ilahuttaa, että me kaksi olemme samaa mieltä, ja näyttää melkein siltä, että olette kääntänyt Svendinkin. No, istahtakaamme tähän, niin saamme hetkisen levähtää, ensi vuoroon asti."

Grethe voi tuskin hellittää silmiänsä Elsestä, joka lakkaamatta pyöri lattialla. Hän näki, kuinka kaikki, jopa hänen levollinen Erik-veljensäkin, olivat häneen hurmaantuneet, ja hän tuli hiukan hämilleen ja araksi ajatellessaan, että he pappilassa asuisivat samassa huoneessa.

Tytöltä pääsi pieni huokaus, ja Mörck, joka kaiketi osapuilleen aavisti hänen ajatuksensa, sanoi ystävällisesti:

"Nyt teidän täytyy luvata minulle, että pidätte oikein hyvää huolta Elsestä ja varsinkin viette häntä kävelyille. Hän ei ole oikein reipas; mutta raikas maalaisilma varmaan panee hänen poskensa punoittamaan, kunnes hän lopulta näyttää yhtä terveeltä kuin te."

"Kuin minä!" Grethe katsahti häneen ihan pelästyneenä. "Minähän olen kuin maalaisruusu, ja se on kai pahinta, mihin täällä kaupungissa voi ihmistä verrata."

Mörck kuuli pienen katkeran värähdyksen hänen äänessään ja sanoi lohduttaen:

"Kukaan ei tule iloisemmaksi kuin Elsen äiti ja minä, kun saamme hänet kotiin pienenä maalaisruusuna."

Grethe katsahti häneen kiitollisena, ja kun taaskin soitettiin valssia, tuli Svend takaisin, ja he tanssivat sekä sen että useita muita, eikä Grethellä ollut koskaan ollut niin hauskaa ja ihanaa iltaa.

* * * * *

Pastorin lapset olivat olleet Mörckillä yötä, ja seuraavana päivänä -- huhtikuun ensimäisenä sunnuntaina -- matkusti koko perhe Elsen vastaiseen olopaikkaan.

Rouvat Karen ja Ursula, jotka olivat nähneet toisensa vain muutaman kerran senjälkeen, kun papinperhe oli muuttanut Jyllantiin, tervehtivät toisiansa mitä sydämellisimmin, ja pian istuivat kaikki viekoittelevan kahvipöydän ympärillä. Puutarhatuvassa, joka sitten talven pakkasten oli ensi kertaa otettu käytäntöön, oli isot lasiovet ja ikkunat puistomaiseen puutarhaan päin, missä laajat nurmikot vilisivät orvokeista, lumikukista ja krookuksista.

"Täällä voi huomata, että on kevät!" Ursula-rouva veti syvään henkeänsä ikäänkuin hänelle olisi nautinto ahmia homeelta tuoksuvaa, ummehtunutta ilmaa, jota lämmin kaakeliuuni ja hyvänhajuiset sekakukat sen reunalla eivät vielä olleet ehtineet karkoittaa; mutta pappi sanoi hymyillen:

"Silmänne kylläkin voivat huomata kevään, muttei hajuaistinne. Täällä ei ole suinkaan miellyttävää. Aioinkin juuri ehdottaa, että kaikki siirtyisimme arkitupaan, kun kahvi on juotu."

"Minusta tuntuu, että me nuoret voisimme lähteä metsään kävelemään?" Erik katsahti kysyvästi Elseen, joka nyökkäsi myöntävästi; mutta Poul, jonka jalkineet olivat aiotut asfalttikäytäviä eikä ruokamullan kosteata nurmikkoa polkemaan, jäi mieluummin vanhemman väen pariin, kuten hän sanoi.

"Me, Karen, niitä vanhempia olemme." Ursula hymyili. "Minä olen juuri täyttänyt neljäkymmentäviisi, ja sinä olet tuskin vanhempi; mutta tuollaisen kavaljeerin silmissä me olemme jo ikämuoreja. Eikö totta, rakas poikani?"

Poul ei oikein tiennyt, mitä vastaisi. Olihan äiti oikeassa: hän oli vielä nuori. Poul virkkoi senvuoksi hiukan epäröiden:

"Jos näyttäisit yhtä vanhalta kuin olet, niin tuskin olisit teatterin primadonnana."

Hänen sanansa olivat tarkoitetut kohteliaisuudeksi, mutta rouva Ursula, joka alituisesti pelkäsi menettävänsä ulkonäkönsä ja sen mukana primadonnan aseman, tunsi pistoksen arimmassa kohdassaan ja poistui nopeasti arkitupaan. Hän alkoi hiukan kuumeentapaisesti kysellä Karen-rouvalta tämän perheestä, varsinkin rouva Vibeke Bangista, Karenin äidistä, joka oli ollut naimisissa rouva Ursulan sukulaisen, maisteri Knud Bangin kanssa.

"Äiti asuu vielä Nörrevoldgaden varrella vanhassa huoneustossaan, joka kyllä oikeastaan on hänelle liian avara; mutta äiti ei voi riuhtaista itseänsä irti siitä paikasta, missä hän on elänyt niin onnellisena."

Mörck meni istumaan pyöreälle töyrytuolille ikkunain väliin.

"Niin, surullista oli, että Bang kuoli", virkkoi hän. "Se oli harvinaisen herttainen ja sopusointuinen avioliitto. Minä kävin siinä talossa hyvin mielelläni; mutta viime vuosina on seurustelumme miltei lakannut."

Karen-rouva vilkaisi puolisoonsa; hän toivoi kovin, että tämä selittäisi syyn, ja pastori aloittikin verkalleen, ikäänkuin tapaillen sanoja:

"Heillähän oli kummallakin niin äärettömän paljon kovaa koettavana, ennenkuin saivat toisensa. He kohtasivat toisensa vähän ennemmin kuin rouva oli matkustanut ensimäisen miehensä, Henrik Carstensenin luota, jonka kanssa hän eli kovin onnettomana, koska mies kiusasi häntä kaikin tavoin, varsinkin uskottomuudellaan. Bang oli silloin naimisissa, eivätkä hän ja rouva Vibeke nähneet toisiansa moneen vuoteen. He eivät tahtoneet ottaa päälleen aviorikoksen tuottamaa edesvastuuta, mihin nykyisin valitettavasti useimmat aivan keveästi antautuvat. Mutta heidän rakkautensa oli niin suuri ja puhdas, että he saattoivat odottaa; ja vasta pari vuotta Bangin vaimon kuoleman jälkeen he menivät naimisiin. --

"Anoppi eli rouva Vibeke, kuten hän mieluimmin kuulee itseänsä nimitettävän, ei kylläkään voi tässä ymmärtää Jumalan tahtoa -- kuinkapa moni meistä sen ymmärtää? Mutta onhan hän elänyt kymmenen onnesta rikasta vuotta sen miehen kanssa, josta piti, ja niissä muistoissa hän riippuu kiinni kuin itse iäisyydessä."

Huoneessa syntyi äänettömyys.

Eräässä pienessä sivusuojassa -- musiikkikammioksi oli Grethe sen ristinyt, koska siellä oli urut ja harmonikka -- kuului soitettavan Gruudtvigin virttä:

"Kirkonkello, suuriin temppeleihin ei sua valettu, vaan kylän tapuliin."

Ursula-rouva, joka oli tunne-ihminen, saattoi tuskin salata kyyneleitänsä. Poul siellä pelkäksi ajankuluksi soitti virsiä, mutta hänen tapansa oli aina helähdyttää sopraano vasta pitkän ajan perästä basson jälkeen, arvellen sillä tavoin saavansa enemmän tunnetta esitykseensä.

Pastori Gade veti pari haikua pitkästä piipustaan ja jatkoi:

"Rouva Vibeke viettää päiväkaudet haastelemalla vainajan kanssa, josta hänellä on veistetty rintakuva sekä valokuvia riippumassa kaikkialla, vieläpä keittiössäkin, ja missä hän vain liikkuu, tuntee hän olevansa puolisonsa seurassa. Ei hänen järjessään mitään vikaa ole; mutta tässä suhteessa on turha yrittääkään häntä lohduttaa. Hän käy täällä vain muutaman kerran vuodessa, ja kun me käymme häntä tapaamassa, täytyy meidän soittaa erityisellä tavalla, koska hän ei muutoin avaa. Hän on perinyt omaisuutta isältään; ukolla ei ollutkaan muita lapsia kuin hän ja poika Gunnar, joka itse on rikas. Näin ollen voi rouva viettää aikansa niinkuin tahtoo."

Mörck nousi ja meni ikkunan luo. Rouva Bang oli aina ollut hänen naisihanteensa, koska hän oli niin sopusuhtaisen eheä ja hyväsydäminen, ja Mörck käsitti hyvin, että hänen surunsa samoin kuin hänen rakkautensakin täytyi olla rajaton.

Ikkuna, jonka ääressä hän seisoi, antoi etupuutarhaan, jossa kuusiryhmä puolittain verhosi sisäänkäytävän. Hän istuutui isoon, mukavaan nojatuoliin, joka oli ikkunan luona, ja katsahti ulos.

Äsken tulleelta junalta saapui paljon ihmisiä. Leppeä, aurinkoinen kevätpäivä kaiketi oli vietellyt heidät tänne maalle, ja hän aikoi juuri avata ikkunan, kun samassa näki erään naisen astuvan sisään pensas-aidan veräjästä. Hän oli mustissa kiireestä kantapäähän, ja pitkä kreppiharso riippui päälaelta selälle. Tukka oli valkoinen, kasvot niin kirkkaat ja suuret silmät niin loistavat, että hän melkein teki yliluonnollisen vaikutuksen.

Mörck kääntyi nopeasti.

"Rouva Bang tulee tuolla ulkona", sanoi hän.

Kaikki nousivat, ja rouva Karen kiirehti ulos puutarhaan. Toiset seurasivat perästä ja kuulivat hänen liikutettuna huudahtavan: "Äiti, rakas äiti! Sinäkö se todella olet?"

Kun he olivat tulleet takaisin tupaan, katsoi rouva Bang kauan surumielisesti toisesta toiseen.

"Kuinka hauska minun on nähdä teidät kaikki jälleen! Mutta", lisäsi hän vilkaisten ympärilleen, "missä ovat lapset?"

Poul tuli samassa näkyviin oviaukosta, kummastuneena kuulemastaan vieraasta äänestä, ja rouva Bang tarttui hänen käteensä, pitäen sitä kauan omassaan.

"Tässä on siis toinen kaksoisista. Uskokaa minua, nuori mies, silloin vallitsi ilo, kun te tulitte maailmaan. Minullakin oli ennen poika -- mutta teidän ikäisenänne hän kalastusretkellä ollessaan hukkui Kalön lahteen. Hän oli nuori ja iloinen niinkuin te nyt. -- Minä olen myöskin menettänyt äitini ja isäni sekä... parhaan maallisen ystäväni. Ja tiedättekö te kaikki, miksi olen niin paljon saanut kärsiä?"

Hänen äänensä oli tyyni ja lempeä hänen puhuessaan, ja hän nousi ja nojasi Poulin olkapäätä vasten, kun hän jatkoi:

"Herra on rangaissut minua siksi, että nuoruudessani ilman kirkon siunausta antauduin sille miehelle, jota luulin rakastavani. Siihen aikaan en tuntenut elämää. Minä asuin yksinäni vanhempieni kanssa Kalön saarella; mutta seikkailuhaluni sai minut viskautumaan ensimäisen miehen syliin, joka minulle puhui rakkaudesta. -- Minä sanon teille kaikille, mutta varsinkin Poulille: ottakaa elämä, niin ikävältä ja yksitoikkoiselta kuin se teistä tuntuneekin, sellaisena kuin se on, sillä yksi ainoa askel syrjään määrätyltä polultamme voi maksaa meille tulevaisen onnemme. Te muistutatte äitiänne, poikani. Tulkoon teistä hyvä ja uskollinen ihminen, kuten hän on."

Poulilla oli hyvä halu tehdä vastaväitteitä; häntä olisivat paljoa enemmän miellyttäneet seikkailut, maksoivatpa ne hänelle vaikka paljonkin, kuin ikävä yksitoikkoisuus; mutta rouva Bang oli puhunut niin liikuttavan hartaasti, että hän syvää kunnioitusta tuntien kumartui suutelemaan hänen kättänsä.

Metsän rinteellä, missä neljä nuorta käveli tuoreelta tuoksuvalla nurmella vuokkojen ja muiden kedon kukkien keskellä, soitti kottarainen armaalleen, ja he pysähtyivät kuuntelemaan. Else, joka ei kauaa voinut pysyä levollisena, alkoi lirittää Poul Möllerin hilpeätä huhtikuun laulua:

Saapui kevään kuu, nurmi paljastuu, poiss' on talven kylmän paino, ansa. Kirkas, kuulas sää. Hiljaa värähtää povi neidon, kertoin kaipuutansa.

Svend lauloi mukana, ja heidän päästyään toiseen säkeistöön yhtyivät muutkin. Mutta he vaikenivat jälleen, ennenkuin laulu oli laulettu loppuun, sillä Elsen ääni oli niin hopeanheleä ja kaunis, että heidän täytyi kuunnella. Kun laulu oli päättynyt, virkkoi Grethe äkkiä ikäänkuin sydämensä sisimmästä syvyydestä:

"Oi, kiittäkäämme Jumalaa keväästä!"

Hän sanoi sen niin lystikkäästi, että kaikki purskahtivat nauruun; mutta Grethe ällistyi ja alkoi juosta. Kaikki kolme juoksivat hänen perästään, mutta vain Svend kesti kilvan; molemmat toiset jäivät jälkeen ja luopuivat vihdoin takaa-ajosta.

"Nyt minulla on ollut kaksi vapaapäivää", sanoi Erik, "mutta huomenna sitä kysytäänkin voimia".

"Mitä te oikeastaan puuhailette?"

"Menisi varmaan koko päivä, jos ryhtyisin sitä teille selittämään, varsinkin kun ette tietysti rahtuakaan tunne maanviljelystä; mutta tähän aikaan kynnetään ja kylvetään."