Part 9

Syliin kaikkeuden sielu sulaa rintaa Ensiäidin etsien, silmin kyyneltynein, kuivin huulin helmaan Rakkauden raueten.

Joh. Edv. Leppäkoski.

KARITSA SIINAIN VUORELLA

Kirjoittanut Onni Halla (Ote pitemmästä).

Pälviälän vanha emäntä istui akkunan pielessä ja luki jumalansanaa. Kuuden ruudun neliöt välkkyivät auringossa, ja pelargonian lehdet tuoksuivat väkevästi lasia vasten hautuessaan. Vanhan emännän ääni nousi ja laski. Hänen hampaaton suunsa pudotti pyhät sanat raskaina ja yksitoikkoisina.

Mutta tuvan sunnuntaitunnelmaisessa ilmassa asui hiljainen hartaus. Se liikkui mustuneen katon ja lukevan vanhuksen välillä ja ympäröi jokaisen esineen näkymättömällä raukeudellaan.

Kymmenvuotias tyttärentytär istui mummon jalkojen juuressa ja kuunteli, ja hänessäkin oli harrasta uteliaisuutta ja uskoa. Kertomus Mooseksesta ja kultaisesta vasikasta pani pienet aivot kiihkeästi askartelemaan. Mielikuvitus kehräsi ja loi uusia kuvia. Se antoi Jumalan arvon vanhalle Strömmille, jolla oli hallava parta ja messinkinen nappi kummassakin korvassa. Kylän vaimot lapsineen olivat Israelin kansaa ja Lammasmäki Siinain vuori.

"Ja koska hän lähestyi leiriä, näki hän vasikan ja hypyn. Ja Mooseksen viha julmistui, ja hän heitti pois käsistänsä taulut, ja löi ne rikki vuoren alla. Hän otti myös vasikan, jonka he tehneet olivat, ja poltti tulella, ja musersi sen tuhvaksi", särähteli isoäidin ääni.

Mutta kertomus alkoi menettää mielenkiintoansa. Tyttärentytär ei enää kuunnellut sitä. Hän ajatteli kultaisen vasikan ympärillä tanssineita israelilaisia ja hän odotti, että isoäiti jo lopettaisi ja hän pääsisi Lammasmäelle leikkimään sitä.

Ikkunaruudussa räpytti punertava perhonen, ja hämähäkki laskeutui katosta lankansa varassa alemmaksi. Tyttärentyttären huomio jäi siihen. Se pudottautui pienin erin alaspäin, levitti sitten raajansa ja alkoi jälleen kiivetä ylös. Näkyi selvästi sen kiiltävä selkä ja musta risti siinä. Äkkiä hämähäkki putosi pitkän matkan alemmaksi. Tyttärentyttäreltä pääsi heleä naurahdus, joka meni poikki kuin viilletty, kun isoäiti antoi nuhtelevan silmäyksen lasiensa ylitse ja pysähtyi keskelle sanaa. Lyhyen tovin kuluttua hän jatkoi lukemistaan ja Elviira rauhottui. Hän nosti päänsä, katsoi isoäitiä ja toivoi kertomuksen loppuvan.

Ehkä hän lopettaa, jos minä luen hiljaa kahteenkymmeneen ja siitä takaisin, ajatteli tyttärentytär itsekseen. Ja hän kosketti oikealla kädellä vasemman sormia, joissa virtaili lämmin veri ja nuori elämä värähteli, siirsi hitaasti ja yksitellen ne yhteen lausuen kunkin kohdalla numeron. Kun hän oli ehtinyt viiteentoista, hidastutti hän laskemistaan, ja lähdettyään kahdestakymmenestä takaisin pysähtyi hän jokaisen luvun välillä. Kymmenen kohdalla kuunteli hän pitkän ajan isoäidin ääntä ja viiteen asti päästyään oli hän unohtaa koko toimituksen. Lopulta hänen täytyi kuitenkin tulla takaisin yhteen ja pysähtyä. Mutta isoäiti luki vielä eikä tuntunut pitkiin aikoihin aikovan lopettaa.

Silmälasit kiilsivät auringonsäteissä, ja levoton kärpänen hyppi kirjan lehdillä. Isoäidin täytyi hetkeksi pysähtyä ja huoaten antaa kirjan painua helmaan. Hitaasti irroitti hän silmälasit, pani ne kirjan päälle ja siirtyi sitten etusormella koettelemaan pelargonia-astian multaa. Se oli kuivaa ja janosi vettä. Hän lähti sitä noutamaan porstuan ämpäristä.

Mutta sinä hetkenä katosi tyttärentytär tuvasta, juoksi yli surullisen pihan ja tuoksuvan heinäpellon kirmaten harmaita leppäniittyjä kohti. Vasta ensimmäisen pensasryhmän varjoon hän pysähtyi ja katsoi taaksensa. Ketään ei näkynyt tiellä eikä tanhualla. Joku siellä hakkasi teräväsärmäisellä kivellä kalliota. Kun kyllästyttiin johonkin leikkiin eikä keksitty uutta, kolkuteltiin kivellä kallioperää koettaen siihen saada nimikirjaimen tapaista syvennystä syntymään. Elviirakin oli yhden sunnuntaiehtoon sommitellut nimensä alkukirjaimia. Mutta sinä ehtoona olivat hyttyset olleet kiusallisen virkeitä ja toinen toisensa jälkeen asettuneet hänen valkealle kaulalleen. Hän oli melkein itkenyt niiden takia ja heittänyt kiven yli leikkivän lapsijoukon jättäen jo ensimmäisen kirjaimen keskeneräiseksi. Sen jälkeen hän ei ollut enää yrittänytkään jatkaa sitä. Ja tänään olisi kyllä tarpeeksi leikin vaihtelua. Elviira riemuitsi siitä juostessaan ylös myllyn luo lapsien joukkoon.

Aurinko oli alennut kylän laitaan, ja sen säteet sattuivat viistoon tuulimyllyn punattuun seinään ja siipien ristiin. Seinä punotti lämpimänä, ja siipien varjo näkyi ristinkuvaimena ruohoa kasvavalla mäenrinteellä. Siinä varjossa istui kolme tyttöä kävyillä leikkien. He asettivat niitä riviin auringonpaisteessa heloittavan nurmen ja varjoisan ruohikon rajalle. Mutta rajaviiva valui joka minuutti alemmaksi, ja kävyt tahtoivat jäädä varjoon. Ne täytyi uudestaan latoa auringonvaloon, ja siinä riitti työtä. He olivat juuri saaneet kaikki kävyt suoraan riviin, kun Pälviälän Elviira pysähtyi keskelle ketoa heidän eteensä. Aurinkoviiva ja kävyt hetkeksi unohtuivat, tytöt hypähtivät nurmelta ja huusivat:

-- Mistä sinä tulet, Elviira?

-- Meiltä kotoa kai, huohotti juoksussa kuumennut Elviira ja heittäytyi uuvuksissaan kedolle.

Mutta tytöt muistivat jälleen entisen leikin ja alenevan auringonkehrän.

-- Tule pian Elviira panemaan lehmäsi navettaan, kun ne ovat jo koko päivän tuon kiven takana maaten sinua huutaneet!

-- En minä viitsi tänäpäivänä sellaista tulla, kun tiedän paljon hauskempaakin. Eikä sitä osaa kukaan muu kuin minä.

-- Mitä se on? uteli eri puolilta mäkeä kokoontunut joukko.

Mutta Elviira ei kiirehtinyt. Hän oikoi jäseniään ja nautti siitä, että hänen ympärilleen pienenevä piiri liikahteli levottomassa odotuksessa. Viimein hän hengähti syvään ja rupesi kertomaan. Kun kertomus loppui, hajaantui piiri jälleen, ja ilmassa väreili kysymyksiä, joihin ei vastausta keksitty. Kaikki katsoivat Elviiraa, eivätkä oikein ymmärtäneet leikin menoa. Hänen täytyi selittää tarkemmin:

-- Lammasmäki tietysti on Siinain vuori, ja isä Jumala asuu vanhassa myllyssä. Joku rupeaa Moosekseksi ja menee sinne ja me täällä tanssimme kultaisen vasikan ympärillä sen ajan.

Lapset alkoivat innostuksesta värähdellä. Nyströmin Kalle tarjoutui heti Moosekseksi. Mutta kukaan ei suostunut rupeamaan kultaiseksi vasikaksi, ja koko leikki uhkasi kuolla syntymäänsä. Elviira tunsi itkun läheisyyden. Hän aikoi jo itse uhrautua, vaikka tiesi illan riemujen häneltä silloin pakenevan. Mutta samassa kuului läheisestä lepiköstä karitsan mäkätys, lehtien kahina ja maan kumea kopina.

-- Voi katsokaa tuonne leppien juureen, kun siellä on lampaita! huusivat monet äänet.

-- Jos saisi jonkun kiinni, niin pantaisiin kultaiseksi vasikaksi, innostui Elviira ylös kedosta kimmahtaen. Hän juoksi alas mäkeä ja kiljuva joukko hänen jäljessään. Leppien lehdet kahisivat entistä enemmän ja risut katkeilivat juoksevien jalkojen alla, kun kaikki katosivat leppien joukkoon. Pensaiden latvat heilahtelivat lapsien juostessa kauemmaksi. Sitten kaikki hetkeksi hiljeni.

Lampaat juoksivat yli kivien ja mättäiden, pysähtyivät yhtenä rykelmänä taakseen katsomaan ja kuuntelemaan ja juoksivat sitten jälleen eteenpäin kuin vauhkoina vaaran läheisyydestä. Pienin karitsa alkoi väsyä ja jäädä jälkeen. Sitä täytyi odottaa, ja takaa-ajava poika lyhensi matkaa. Äkkiä pensaat loppuivat, kun tultiin viidan laitaan. Lampaat kääntyivät takaisin, eivätkä enää muistaneet takana juoksevaa poikaa. Hän sieppasi väsyneen karitsan syliinsä ja huusi:

-- Minä sain jo!

Sitten hän alkoi heti kiivetä korkeammalle karitsaa sylissään kantaen. Se nostettiin korkeimmalle kivelle, josta se ei uskaltanut hypätä alas; siellä vain värisi, ja määki kuin vapautta anoen.

Mutta lapset riemuitsivat. He olivat saaneet elävän karitsan, ja nyt voitiin ruveta leikkimään kultaisen vasikan leikkiä. Taulut vielä puuttuivat.

-- Menköön Kalle tuomaan oman taulunsa!

-- Ei minulla enää mitään tauluja ole, kun Anna sen sai.

-- No ota se!

-- Mutta jos vielä rikkuu, sanoi Anna epäillen, palmikkonauhaa solmien.

-- Saat minun tauluni sitten. Eikä sitä rikkoa tarvitse, vaikka maahankin viskaa. Lähde hakemaan vain, kun teille on noin lyhyt matkakin, pyysi Elviira.

-- Lyhempi teille on, huomautti Kalle.

-- Niin, mutta meidän isoäiti ei päästä minua enää takaisin, jos menen. Mene sinä vain.

Kalle seisoi syrjässä koettaen aukoa nuoranpalaan umpeutunutta solmua. Leppien yli näkyi hänen kotinsa ja sen sivu kuin nauhana kaartuva maantie. Sinne ei ollut pitkää matkaa, mutta häntä ei haluttanut nyt sinne mennä ja hän nyhti nuoraa yhä kiihkeämmin. Mutta solmu ei auennut ja hän kyllästyi. Viimein viskasi hän koko nuoran lapsien joukkoon ja lähti juoksemaan kotiinsa. Taulua heilutellen tuli hän takaisin, ja lähti sitten vakavin askelin nousemaan vanhaa myllyä kohden. Muut jäivät piiriin kivellä määkivän karitsan ympärille.

-- Nyt on ehtoo ja tulee yö, keksi joku.

-- Ja mennään maata, lisäsi Elviira.

He asettuivat maahan ja olivat nukkuvinaan. Hyttyset vain hyrisivät ympärillä kuin kiusaa tehden. Muutaman minuutin ajan se yö kesti, ja sitten oli jälleen aamuinen auringonpaiste, vaikka muut alhaalla kylässä elivät vielä samaa päivänkiertoa. Karitsa yksin katseli hämärtyvään metsänrantaan, jonne aurinko laski, ja kuin leikattu kuva näkyi sen hahmo sineä vasten.

Vallitsi hetken hiljainen odotus. Sydämet löivät kuin tanssia vaatien, ja käsivarret nytkähtelivät. Viimein odotus ratkesi piirin pyörintään, ja heleä-ääninen laulu vieri rinnettä pitkin. Onneton karitsa katsoi leikkiväin parveen ja mittasi katseillaan matkaa kiveltä maahan. Se oli liian pitkä; täytyi jäädä kivelle kuuntelemaan.

Äkkiä tanssi entisestään kiihtyi ja ääni kasvoi vimmatuksi kiljunnaksi:

-- Mooses tulee! Katsokaa tuonne myllyä päin, kun Mooses jo tulee Jumalan tyköä!

Taivas punersi lännessä, ja kaiku toi metsästä takaisin Israelin lasten villin huudon: Mooses tulee!

Karitsa kauhistui outoa ääntä ja meteliä eikä ajatellut enää kiven korkeutta eikä putoamisen vaaroja. Se näki harmaat lepät ja katajapensaiden viettelyksen ja se hyppäsi mielettömässä pelossa eteenpäin pudoten hyppivään piiriin, jonka sanaton hämmästys katkaisi poikki, joten karitsa pääsi pakoon.

Mutta kun Mooses näki tämän, suuttui hän todella ja heitti taulut maahan huutaen:

-- Älkää päästäkö sitä lammasta pakoon! Voi, voi, nyt se on jo tuolla. Ottakaa kiinni ja tuokaa se takaisin!

Vain muutaman kerran vilahti valkea villa, ja metsänlaidasta kuului: Pää-ä-ää. Pää-ä-ää.

Elviira jäi seisomaan kiven viereen, kun muut huutaen menivät alas mäkeä. Hän nauroi ja huomasi samassa myllytiellä itkevän Annan taulunsirpaleiden ääressä.

-- Menikö sinun taulusi rikki? kysyi Elviira hiljaa.

-- Meni.

Elviira katsoi Annan auenneita hiuksia ja tunsi ystävyyden lyövän kuin laineen läpi sielun.

-- Älä viitsi turhasta itkeä. Ota minun tauluni vaan, vaikkei se olekaan niin hyvä kuin tuo näkyy olleen. Otathan?

Anna tunsi, että pitäisi sanoa jotakin estellen, vaikka mieli tekikin. Mutta hän ei keksinyt, mitä olisi sopinut sanoa, ja oli syntyä tuskallinen hiljaisuus. Hän aavisti sen ja otti Elviiran käden omaansa ja sanoi vain:

-- Voi voi kun sinä olet kiltti. Minä pidän sinusta.

-- Älä nyt, eihän se ole mitään, vastasi Elviira hämillään.

* * * * *

Ja kaksi tyttöä kulki alas mäeltä käsikkäin, kun tuhannet tuoksut nousivat läpi lyhyen ruohon, ja lehmät veräjien takana vaikenivat.

TYRMÄSTÄ TULLUT.

Yrjö Jylhä.

Ne löivät mun kahlerautoihin kuin murhaajan vaarallisimman ja pukivat lyijyliiveihin hävittääksensä vastustusvimman.

Yöt päivät käsiä vääntelin, purin hampaani hajalle rautaan; pian kauhusta suunnilta huomasin: elävält' olin kaivettu hautaan.

En huudoksi tuskaa pusertanut, en, vaikka se aivoja särki. Oli kielikin kitaan kuivunut ja päässä jo sumeni järki.

Kai kuolleeksi vihdoin luulivat, kun olin vain nahkaa ja luuta, ja tunkion pieleen potkivat kuin raadon mun ilman muuta.

Eräs lumppuri luita kootessaan se minutkin kelkkaansa heitti, vei kotiinsa, hoiteli vuoteessaan, teki kääreet ja lääkkeet keitti.

Tulin terveeksi, taas olen voimakas ja ilosta hulluna aivan, taas sappea täynnä ja raivokas, oi kiitos vankilan vaivan!

KAKSI RUNOA.

Ilmari Pimiä.

ILTA.

Istun viettäen iltaa vierellä majan. Vaappuu kuin sortuvaa siltaa vankkuri ajan.

Painuu peittohan puiden aurinko vapaa. Ääntä ei yhtään muiden korvani tapaa.

Autius sieluun saartuu, suuri ja syvä. Kastekosteena kaartuu yö lähestyvä.

Taisi jo kukkaset armaat lepohon laata. Kuoleman käärmeet harmaat matelee maata.

Lienen ma valkea vainaa, lepoa vailla: mennehet muistot painaa turpehen lailla.

MAARIANKÄMMEKKÄ.

(Omistettu Katri Valalle.)

Oi kukkani, oi maariankämmekkäin, sun miksi katkoi ani armas käsi, mi viihtynyt on kerran vierelläin yön yhden, huumaten mua myrkylläsi! Oi kukkani, oi maariankämmekkäni! --

Oi kukkani, oi maariankämmekkäin, salainen synti muodoks muutettuna, miks' sentään suutelen sua vielä näin, ja miksi hurmaa vielä huulies puna? Oi kukkani, oi maariankämmekkäni!

Oi kukkani, oi maariankämmekkäin, elämän ehtoo eteen ennättäypi. Suloinen satu: julma ystäväin kuin vieras vierelläni vielä käypi -- Oi kukkani, oi varjo-ystäväni!

KOLME UUSINTEN SUUNTAIN SÄVELTÄJÄÄMME.

Sulho Ranta.

_Väinö Raitio_ on mies, joka tällä hetkellä on tunnustetuin modernisteistamme. Läpikäynyt kehityksen Rich. Straussin tapaan melkeinpä klassillisista muotoharjoitelmista (m.m. sinfonia ja pianokonsertti) yhä uudempaan ja uudempaan ja päättynyt, oikeastaan vasta muutama vuosi sitten, siihen tyyliin, jota aika sanoo vallankumoukselliseksi. Eikä enää pidä minkään arvoisina entisiä saavutuksiaan, noita tyylikkäitä ja monasti todella kauniita varhaisemman kautensa sävellyksiä, joista häntä moni tavallinen taiteilija jo niiden todistaman tekotavallisen osaamisen vuoksi kadehtisi. Sillä nuo nuoruuden työt eivät vastaa säveltäjän saavuttamaa miehuuden vakaumusta, sitä ainoata tulosta, johon hän musiikin mahdollisuuuksien -- sisäisten arvojen ja ulkonaisten keinojen -- lopullisessa arvioinnissaan on päässyt.

Ja hänen vakaumuksensa sitten, tuo vallankumouksellinen, mikä se on ja mitä se on?

Väinö Raitio ei itse myönnä olevansa suurestikaan nykypäiväin ranskalaisen säveltaiteen vaikutuksen alaisena, jopa hän hiukan loukkaantuu, jos mainitsee ranskalaisia hänen oppimestareikseen. Mutta sittenkin ovat ranskalaiset häneen vaikuttaneet, ja paljonkin. "Musiikki on väriä ja värejä", siinä Väinö Raition oma lausuma, hänen käsityksensä musiikin ulkonaisesta olemuksesta. Ja tämähän on sama kuin ranskalaisten impressionistien, Debussystä Raveliin.

Mutta ja tätä tarkoittanee Raitio mielipiteellään ranskalaisuudestaan -- ranskalaisille impressionisteille on musiikki kaikkinensa _vain_ väriä ja värejä analogisesti samannimisen maalaustaiteen tyylilajin kanssa. Raitiolle se taas on muutakin, olkoonkin, ettei hän tuota muuta tuo esille ilmilausuttuna periaatteenaan. Hänelle on musiikki myöskin sisäisten taistelujen, voittojen tai tappioiden ilmaisua. Mitä olisi hänen Fantasia estaticansa, hänen Antigonensa taikkapa Fantasia peticansa, jos ne olisivat vain väriherkuttelua, vain leikkimistä noilla väripinnoilla, joihin nykyaikaisen orkesterin suunnaton paletti antaa niin rajoittamattomia mahdollisuuksia, jos ne olisivat vain uusranskalaisen Rousselin Hämähäkin pitojen kaltaista, kylläkin nerokasta, yllätystäyttä ja taiturillista instrumentteeraustekniikkaa? Raition sävellysten sisäinen elämä, väliin paatoksellisena, draamallisena, väliin runollisena, lyyrillisenä heijastuvana, tekee noista ensi silmäyksellä muodottomilta möhkäleiltä tuntuvista sävelkaaoksista johdonmukaisen monumenttaalisia, taikka sointi- ja sointuvärien herkistä, melkein pointillisista pinta-asetelmista todella tunnettuja elegioja. Ja juuri tuo sisäinen, näissä sävellyksissä kaikkialla tuntuva elävän elämän pohjavirta tekee Raitiosta niin miehekkään, niin pohjoismaisen. Tahtoisin niin internatsionaalisia kuin pyrkimykset nykyisen musiikin alalla ovatkin yhdistämällä ulkonaiset tyylipiirteet: atonaalisuuden, sävellajittomuuden, rytmillisen joustavan vivahtehikkuuden, melkeinpä säännöllisesti säännöttömän, ja "melodiattomuuden", vastustajain iskusanana niin mielellään käyttämän, ja jo mainitun sisäistä heijastavan, todella elävän sanonnan, ranskalaisten, usein hiukan ulkonaiseksi jäävien impressionistien vastakohdaksi nimittää Väinö Raitiota olkoonkin, että hän voi kirjoittaa suuren orkesterifantasiansa nimeksi "Kuutamo Jupiterilla" _suomalaiseksi impressionistiksi_.

Tämä määrittely saa tällä kertaa jäädä myöskin jonkinlaiseksi säveltäjän jo mainitun "vallankumouksellisen vakaumuksen" karakterisoinniksi, vakaumuksen, jota ilmentävistä sävelteoksista korkein varmaan tulee olemaan tekeillä oleva jättiläisfantasia, aiheiltaan kosmilliseen viittaava Fantasia chaotica.

* * * * *

_Aarre Merikannon_ kehitys ei ole yhtä selväpiirteinen, yhtä johdonmukainen kuin Väinö Raition. Se on äkillisempi, yllätyksellisempi. Ja syykin tähän on selvä. Aarre Merikanto ei omien sanojensa mukaan tiedä mitään mistään "-ismeistä", hän ei väiltäkään tietää; hänestä kaikki "miten sanoo" on toisarvoista sen rinnalla "mitä sanoo". Hän on käynyt läpi Regerin, tuon todella osaavan säveltäjän koulun ja saavuttanut tekniikan, joka on maassamme harvinaisuus. Niin soivasti -- tämä sana sen uusimmassa mielessä ymmärrettynä -- kuin Aarre Merikanto, ei meillä kukaan tällä hetkellä _osaa_ orkestreerata.

Jo mainittu -ismeistä välittämätön sanontatapa tekee vaikeaksi määritellä Merikannon tyyliä: väliin on siinä piirteitä ranskalaisista impressionistisista pintavaikutelmista, Maurice Ravelin kirkasvärisyydestä, väliin saksalaisesta ekspressionistisesta tyylittelystä, Arnold Schönbergin polytoniasta, jopa joskus hiukkasen eksotismiakin englantilaisen Cyril Scottin tapaan. Joskus voi hän eksyä erehdyksiin -- Koskenniemen Syyssonetin tunnelman ja uusimpain sävelkeinojen välillä on ilmeistä distrahointia -- joskus taas elävöittää vanhan uusin valoin ja värein niinkuin runoelmassa "Pan".

Luottamalla vain itseensä -- tekisi mieli tässä käyttää hyvin kulunutta lausetapaa -- sisimpänsä sanontaan, saa Aarre Merikanto luomiinsa paljon tuoreutta, rohkeutta, voimaa ja omaperäisyyttä -- hän on kaukana manalle muuttaneen isänsä hentoisesta ja niin yleistajuisesta lyyrillisyydestä -- mutta voi hänen sävellyksissään tavata myöskin jonkinlaista itsensä toistelua, sitä mihin yksinäisyys ja oman itsensä kanssa kamppailu useinkin vie. Viimeksimainittua selittääkseni: Aarre Merikanto on oleskellut viime vuodet hautautuneena maan sydämeen vaimonsa ja pienokaistensa kanssa, antamatta kuulua juuri mitään itsestään. Sitten kolmen vuoden ei hänen sävellyksiäänkään liene esitetty pääkaupungissamme. Vain se tiedetään, että hän on tehnyt herkeämätöntä työtä, ja että hän tulevana sesonkikautena antanee sävellyskonsertin. Tämä tilaisuus tulee näyttämään, mitä tuo voimakas, impulsiivinen säveltäjä-luonne on uutta luonut: onko hän raskaan murheensakin kesken jaksanut lannistumatta eteenpäin, voiko häntä sitten säveltäjänä karakterisoida tarkemmin, kuin vain _suomalaiseksi modernistiksi_ nimittäen.

* * * * *

_Uuno Klami_ on nuori. Kahdeskymmenes vuosisata voi hänet lukea lapsiinsa. Hän on syntynyt keskelle uusia aatteita, uusia virtauksia. Hänen tarvitsee säveltää vain yksi vanhoja polkuja -- Kuulaa läheltä -- kulkeva teos, alttoviulusonaatti. Seuraava, pianokvartetti, puhuu jo uutta ja sen finaalissa on tyypillisesti ekspressionistista, rohkeaa polytoonisesti ja polyrytmisesti polyfonoivaa sävelryöpsähtelyä. Sitten -- tavallaan yllätyksenä -- pianokvintetti; neoimpressionistinen, vahvasti ranskalainen, teknillisesti aivan täysikypsä väritunnelmasarja. Pieni "Nain tragedie", muutama oivallinen soitintuntemusta hyvin todistava capricietto jouhikvartetille, ja mies on valmis käymään käsiksi instrumenteista vaikeimpaan; suureen orkesteriin, ja lähtemään -- Ranskaan, Pariisiin.

Lyhyt kirjetieto olympialaisten päiviltä tiesi kertoa, että säveltäjämme on Seinen suuressa kaupungissa päässyt jo töihin kiinni. Ja kuullut valaisevaksi aluksi Opera comiquessa Debussyn uria aukovan Pelleas ja Melisanden. Ja viihtyy hyvin, ei vain pariisittarien ja punahehkuisten viinien vuoksi, vaan nimien sellaisten kuin Maurice Ravel, Florent Schmitt, Albert Roussel, Roger Ducasse, Henri Fevrier, Rhené Baton, jotka siellä kuuluvat kuuloaistimin nautittavaan jokapäiväiseen leipään, mutta joista täällä, Ravelia ehkä lukuunottamatta, voi vain joku vahingossa päästä livahtamaan ohjelmiin. -- -- --

Uuno Klamia ei tunne vielä moni edes nimeltä, eikä hänen sävellystensä kieli liene joukoille luettavaakaan. Mutta kun hän vuoden parin kuluttua saapuu takaisin, mukanaan pinkka neljä- viisikymmentä nuottiviivihkoa käsittäviä partituurisivujaan, sisältävät ne varmasti muutakin, kuin vain ranskalaisen "insinööritaiteen" -- niin on joku nimittänyt tuota kompliseeratuista kompliseeratuimman instrumenttikoneiston hallintaa -- taidonnäytteitä, ja nuo aluksi työläästi luettavat, sekavalla käsialalla riipustetut nuottimäärät kyennevät saamaan aikaan ainakin sen, että niiden kirjoittajan kannattaa painattaa postikorttivalokuviaan musiikkikaupoissa myytäviksi -- ensimmäinen merkki yleisön suosiollisesta tutustumishalusta! -- olkoonkin, että hän tällä hetkellä on se nuorista säveltäjistämme, jonka tyyli lähinnä on raffineeratussa hienostuneisuudessaan maallikon ymmärrettäväksi niin vaikeatajuista _ranskalaista neoimpressionismia_.

KIRJAVA VIITTA.

Sikermä eri lähettäjäin runoja.

AD ASTRA.

Kyyn lailla liekki sihisten jo juoksee pitkin lankaa. Pian dynamiittipitkäinen taas ilman pieltä hankaa.

Miesjoukko kaukaa tähystää sen sytyttäjän työtä. He näkevät: hän sinne jää kuin aikois mennä myötä.

Niin, ylös ilmaan aikookin hän kerran niinkin tavoin. On turha muuten kohtaakin, tää ainut tie on avoin.

Niin monesti hän noussut on ja jälleen maahan lyöty; ei sentään vielä toivoton, ei kaikki keinot myöty.

... Niin vuoren kylki aukeaa kun panos syttyy, laukee. Kivisuihku ilmaan purskahtaa ja maahan taasen raukee.

Yrjö Jylhä.

LÄNTINEN AKKUNA.

Läntinen akkuna, auringonlaskujen akkuna, oi miten kumma on pieleesi painaa pää, kun purppurapilvet painuvat tunturin taakse ja sieluhun sataa iltojen ikävää.

Läntinen akkuna, kaihojen kalvas akkuna, kauttasi satujen salatun maailman näin, muinaisten muistojen virta kun hämyssä vyöryi, tuhannen kertaa kanssasi yöhön jäin...

Verner Lindgren.

MUSTA LUKKI.

Kutoo musta lukki seitin sakean eteen akkunan, etten näkis enää kauneutta maailman.

Surmata sen aioin; nyt ma sallin sen täysin tyytyen tehdä työtään hiljaa hetki hetken jälkehen.

Kudo seittis, lukki, etten nähdä saa kuink' on kaunis maa: elämään jo väsyin, -- tahdon kaiken unohtaa.

Sulo Tanninen.

RUKOUS.

Vie, tuuli, rukoukseni hiljaisten metsäin yli!

Kuin kuuma hengitys poskea hyväile nuoren naisen: -- Anna, ystävä, minun tulla yli rimmen valkeiden villapäiden, vierelläs' istua yhden illan ja kertoa kaikki... Minä matkalla poimisin vilukot rintaasi varten, ja mättäältä kypsimmät muurainmarjat riemuiten syliisi toisin.

Kuljeta, tuuli, hiljainen pyyntöni metsäin ja vetten yli.

Onni Halla.

RYTMISTÄ JA RYTMITTÖMYYDESTÄ.

Kappale runousoppia.