Part 8

Punapää ilmestyi joukkoineen milloin mihinkin osaan kaupunkia, seurasi vihollistensa jäljessä sokkeloisille pihoille, pieksi heitä, riisui heiltä aseet, nokesi heidän kasvonsa. Hänen kekseliäisyytensä oli aivan ehtymätön. Punapäästä hän teki kunnianimen, joka herätti kaikkialla pelkoa. Siitä tuli varoitushuuto, joka silmänräpäyksessä pyyhkäisi kadun tyhjäksi katupojista.

Alkuaan niin pieni asia, erään punapäisen yhteiskoululaisen ahdisteleminen, oli saanut suuret seuraukset. Ajan henki oli sotainen, ja sen villitys näytti tarttuneen kaikkiin. Pian puhkesi kaupungissa yleinen taistelu kahden eri yhteiskuntaluokan edustajien, yhteiskoululaisten ja katupoikien välillä. Punapään vaino pakotti katupojatkin liittymään yhteen, ja heidän johtajakseen tuli Nurri.

Nurri vihasi Punapäätä enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Hän oli kerran heittänyt tätä mahtavaa päällikköä kivellä jalkaan, ja Punapää oli silloin pidellyt häntä varsin kovakouraisesti. Toisen kerran taasen saarsivat Punapään ystävät hänet Tarhamäelle, niin ettei hän koko päivässä päässyt kotiin ja oli illalla hirveän nälissään. Niinpä etsikin Nurri alati kostotilaisuutta.

Punapää oli kuitenkin alussa aivan ylivoimainen. Vasta Punapään neljäntenä kouluvuotena sai Nurri yliotteen kaupungissa. Se johtui siitä, että Punapää silloin tuli kouluun kokonaan muuttuneena. Hän oli tullut hiljaiseksi ja alakuloiseksi ja karttoi silminnähtävästi kaikkea tappelua. Kun taistelut tavallisuuden mukaan alkoivat tänäkin syksynä, ei Punapää ottanut niihin enää osaa, vaan kuljeskeli yksinäisenä kaupungin kaduilla ja ympäristössä. Hän ei antanut apuaan ystävilleen, vaikka nämä tällöin nähtävästi joutuivat alakynteen, ja Nurrin hirmuvalta alkoi kaupungissa. Punapään ystävien oli pian vaarallista liikkua kaupungilla.

Punapää itse oli kuitenkin jokseenkin turvattu. Hänen maineensa oli niin suuri, ettei kukaan uskaltanut häneen koskea. Ja sitä paitsi oli hänen olennossaankin tällä kertaa jotakin, joka pakotti hänen vastustajansa hillitsemään röyhkeytensä ja menemään siivosti hänen ohitseen.

Mutta Nurri piti hänet aina muistissaan. Niin kauan kuitenkin kun hänet ilman muuta tunnustettiin katupoikalistonjohtajaksi ja Punapää ei näyttänyt panevan mitään esteitä hänen toiminnalleen, antoi Nurri vastustajansa olla rauhassa. Tähän vaikutti sekin, että Punapää oli, niin ihmeelliseltä kuin se kuulostaakin, saanut viime aikoinaan paljon ystäviä katupoikien joukosta, sillä hän oli kohdellut heitä usein jalomielisesti ja ystävällisesti. Mutta katupoikien johtajat vihasivat häntä edelleenkin hellittämättä, ja Nurri tiesi sen. Kun sitten Nurrin nyrkkivaltaan perustuvaa johtaja-asemaa vastaan heräsi tyytymättömyyttä hänen alipäällikköjensä keskuudessa, päätti Nurri vaimentaa soraäänet antamalla heidän tyydyttää vihaansa pieksämällä Punapään nyt vihdoinkin perinpohjin.

Tässä tarkoituksessa hän alkoi seurata Punapäätä, ja eräänä päivänä hän näki hänen yksinään menevän Lähteenmäelle.

Nurri juoksi hakemaan Allania, Hammarénia ja muutamia muita suurempia poikia. "Tulkaa, tulkaa", sanoi hän. "Punapää on mennyt Lähteenmäelle. Nyt annamme hänelle vihdoinkin, mitä hänelle kuuluu. Pieksämme hänet verille!" Ja kaikki he tempasivat lakkinsa ja seurasivat häntä kiihtyneinä, kuin olisi suurikin mainetyö ollut edessä.

Kun he tulivat Lähteenmäelle, sanoi Nurri: "Odottakaa te tässä, minä menen ensin vakoilemaan."

Ja hän hiipi pitkin talvista polkua katsellen tutkivasti ympärilleen. Punapäätä ei näkynyt missään. Nurri kulki yhä pitemmälle, ja hänen sydämensä sykki levottomasti. Sitten hän hypähti äkkiä pelästyneenä syrjään.

Tien reunalla makasi Punapää liikkumattomana kasvot käsien peitossa.

Nurrin valtasi outo levottomuus. Hän oli tullut tappelutarkoituksessa, mutta toisen tavaton asento samensi hänen ajatuksensa. Lieneekö hän kuollut! välähti yhtäkkiä hänen päässänsä.

Hän seisoi hetken liikkumattomana. Jos hän makaa tuossa tahallaan, niin nyt on helppo voittaa hänet, ajatteli hän sitten. Mutta sitten hän äkkiä tunsi veren nousevan poskilleen. Nurri häpesi alhaisia ajatuksiaan: hänkö löisi maassa makaavaa vihollista!

Hän astui pari askelta lähemmäksi ja kosketti kädellään Punapäätä.

Silloin Punapää kohotti kasvonsa, ja Nurri näki, että hän itki.

"Nurri, sinäkö se olet", sanoi hän masentuneena. "En minä nyt tahdo tapella. Katsos, minun äitini on kuollut." Hänen päänsä painui jälleen käsiin, ja hän nyyhkytti niin, että koko ruumis tärisi.

Nurri seisoi kuin kivettyneenä. Hänestä tuntui, kuin tässä olisi pitänyt jotakin sanoa. Mutta hän ei tahtonut saada sanoja suustaan.

"Piditkö sinä paljonkin hänestä?" virkkoi hän vihdoin. Hän kummasteli äänensä outoa sointua.

"Pidätkös sinä äidistäsi?"

"Pidän minä... tavallaan", sanoi Nurri. Ja ikäänkuin häveten tunnustustaan lisäsi hän kiireesti: "Minun isäni on kuollut."

"Maailmassa on paljon suruja", nyyhkytti Punapää.

Nurrin kurkkua kuivasi.

"Kuule, ei kai me enää tapella", sai hän vaivalloisesti sanotuksi.

"Ei, en minä halua. Se on niin alhaista", sanoi Punapää.

"Kuule", puheli Nurri hätäisesti, "tuolla on muutamia poikia. Ne saattavat tulla tänne. Minä menen sanomaan, että ne menisivät pois. Hyvästi!"

Hän lähti menemään, mutta kääntyi äkkiä ja sanoi: "Kuulehan, älä nyt sure liikoja. Se on vain näin ensi alussa vaikeata. Minä luin yhdestä kirjasta... kuinka se nyt olikaan, jotakin sellaista... että aika... parantaa haavat."

Nurri lähti menemään kiireesti, jottei enää erehtyisi puhumaan tämäntapaista. Hän ei enää voinut ymmärtää itseään. Kuinka hän oli näin saattanut puhua pahimmalle vihamiehelleen? Mutta sittenkin tuntui olo niin keveältä, ja sisäinen ääni sanoi, että hän oli käyttäytynyt oikein ja esiintynyt kuin herrasmies.

Polun päässä odottivat hänen miehensä.

"No, olikos se siellä?" kysyi Hammarén.

"Ei ollut", sanoi Nurri ja vältti katsoa tovereitaan.

"Minkä tähden sinä sitten toit meidät tänne?" kysyi Allan epäluuloisesti.

"Lähdetään vain pois, toverit", sanoi Nurri.

Mutta Hammarén hypähti syrjään.

"Minä en lähde minnekään. Minä etsin Punapään ja annan hänen viimeinkin tuntea selkänahassaan kenkkuilunsa tulokset."

"Sinä et mene minnekään!" kivahti Nurri.

"Sinä et komentele minua!" huusi Hammarén.

Nurrin nyrkki nousi, mutta laskeutui jälleen. "Tahdottekos te, että minä olen teidän ystävänne vaiko vihamiehenne?" kysyi hän.

"Ole mitä tahansa", sanoi Hammarén. "Minä luulenkin, että sinä jo kävit Punapäälle kavaltamassa meidät kaikki."

Hammarén lähti menemään polkua pitkin, mutta Nurri juoksi hänen jäljessään ja heitti hänet lumihankeen.

"Takaisin joka mies", huusi hän, "tai saatte nyrkistä, niin että roikaa."

"Hän on kavaltanut meidät!" huusivat nyt kaikki ja hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Kapealla polulla syntyi ankara tappelunrähäkkä. Nurri seisoi keskellä tietä tiukasti yhteenpuristetuin huulin ja palautti raskain nyrkiniskuin jokaisen hyökkääjän. Hänen silmänsä paloivat oudosti. Hän tiesi, että nyt oli hänen mahtikautensa päättynyt. Se oli perustunut voimaan ja häikäilemättömyyteen, ja niin pian kuin hän oli ensi kerran osoittanut jalomielisyyttä, oli kapina puhjennut.

Punapää makasi yhä liikkumatta hangella, ja hänen kuuluviinsa saapuivat heikkona kajahduksena huudot siitä taistelusta, jossa Nurri puolusti äskeisen vihamiehensä oikeutta surra äitinsä kuolemaa ja vuodattaa rauhassa kyyneleitä.

NUOLISADE

Runosikermä kirjoittanut Antero Kajanto

SYNNINTEKIJÄ.

Sen muistan, kuinka kukkaan kultaiseen ma kerran tartuin käsin, nostin maasta, -- mun suonta myöten hiipi himon saasta, -- sen peitin suudelmahan tuliseen.

Niin viime pisaraan join verta sen. Tuo kärsi kukka ylpeästä työstä; kuin nyyhkytys soi: -- viimeinenkin ryöstä. Tein syylliseksi oman sydämen.

Kuin tuho kuljin yhä edelleen. Ma salaa itkinkö? En enää muista; lens' untuvaiset pihain piilipuista, soi valtateiden somer hiljalleen.

Niin moni kukka jälkeen ajan tuon on saanut kuolla kädessäni salaa. -- Mut yhä oma himon hiillos palaa, ja yhä itse kukkaisverta juon.

HAUTURI

Minä hauturi toiveeni uljaimmat maan ylpeän kylmään multaan vein. Minä unhotin lapsuususkoni pois, lelun leikeissä särkyvän haaveista tein.

Jäi yksinäisyys minun sieluuni tää, veren ryöppyvän viat ja hulluus vain: kuin myrskyn käyntiä valtimohon; kuin sairasta uhmaa uneksivain.

Sydän vankien vankina viruu nyt, yhä ystävänään oma kääpiötyö; lasipalloisen maailman naurut soi, vihat niinkuin terävät peitset lyö.

Minä hauturi omalla haudalla oon, pyhän viimeisen uskoni multaan vien. Syys juhlii latvassa jumalan puun. -- Lelu leikeissä särkyvä myös minä lien.

NUOLISADE.

Näin jättäin muusat ylväät ja hurskaan runonäyn, vait publikaanin tavoin ma kynnyspuulle käyn; kuin hämähäkki musta taas saaliinhimossaan pien' pientä ajatusta on käyvä uhmaamaan.

Mut nuolisateen lento ei vahingoittaa voi. kuin onnen entein herkin tää lyöty sydän soi; jos oudot tuomiotaan julistaa halveksuin, käyn aseetonna sotaan kuin juhlaan naurusuin.

Ja ystäviä, jotka ei ystäviä lie, ain sama kateen virta, ja hullu viha vie; vain kuvan ihmisestä luo kukin ihminen, ken iskuja ei kestä, lyö myrsky maahan sen.

-- -- -- --

Näin jättäin muusat ylväät ja hurskaan runonäyn, vait publikaanin tavoin ma kynnyspuulle käyn; kuin hämähäkki musta taas saaliinhimossaan pien' pientä ajatusta on käyvä uhmaamaan.

AJOMIES

Lauri Viljanen.

Myöhäissyksyn pilvet ajelehtii kattoin yli. Puiden latvat melkein lakaisevat niiden repaleita. Mustat kivimuurit kuvastuvat torin äärill' ilmaan hämärtyvään niinkuin jonkun jättifreskon hahmot.

Tori valmistelee paraatia.

Rivit säännölliset marssii, marssii. Nuoret vänrikit ja luutnantit kiiruhtavat saappaat kiiltävinä sekä housut ihomyötäisinä liukkaan iljanteista kivitystä. Vihdoin linjasuoraan vedettyinä ympäröivät miehet aukiota.

Torin liepehillä katsoo kansa.

Teatteri harvinainen, niinkuin näytelmäkin, joskin näyttelijät ovat jokapäivän tuttavia! Poliisilla työ on kova työntää kansaa reunakadun keltaisehen lumisohjuun. Elävästi tuo pyhän Pietarin hän mieleheni.

Hyvään loppuun aletaan jo päästä. Torvet puhaltaa, ja "Maamme"-laulu kaikuu syksyn ilmaan, ihmetellen hiukan ehkä aikaa sekä paikkaa.

Silloin häiriötä etäämpänä syntyy. Pitkin linjaa väkijoukot lainehtien tungeksii ja väistyy. Poliisikin viran tärkeyden unohtaa. Ja näkyvihin nousee yli katsojain ja näyttelijäin jykeästi seisten huojuvilla vankkureillaan nahkaesiliina virkamerkkinänsä ajomiehen karhea ja voimanvakaa muoto.

Yli torin katseensa hän kääntää paljastaen päänsä niinkuin muutkin. Enkä mitään mielenliikutusta huomaa hänen juopon-nenässänsä. Ohjat tiukkenevat vain, ja pyörät halki hiljaisuuden rämisevät. Väki ynnä poliisikin väistyy. Korkealla yli kaiken torin, yli innottaman "Maamme"-laulun loistaa kalju, punertava pää...

VIIMEINEN HAUTA.

Pentti Haanpää.

Töllien mustanjyhkeistä seinistä alkoi jo näkyä valojen välähdyksiä. Toisista kirkkaina, rauhallisina loistaen, toisista hikihimmeinä ja sammuvina ja joistakin levottomasti lepattavina tai kuin ilkkuen vilkuilevina. Mutta kylän äärimmäisessä päässä, minne valtatie ruskeana nauhana kiemurteli, jymötti mökki mustana ja äänettömänä kuin kallionlohkare.

Se mökki oli haudankaivajan.

Melkein mökin takana häämöitti hautuumaan musta portti ja etäämpää erotti ristien ja patsaitten tummat hahmot. Ylt'ympäri hengähteli syvä hiljaisuus, jota säestivät lakkapäiden petäjien huokailut hautausmaan kulmauksissa. Pimeys peitti metsän, hautuumaan ja mökin -- pimeys ja hiljaisuus, joka tällä hetkellä tuntui ulottaneen valtansa haudoista hautojen päällekin.

Silloin tuikahti mökin seinästä jyhkeän puuluukun rakosesta pimeyteen kalpea, riekaleinen valonsäde. Haudankaivaja oli sytyttänyt lyhdyn. Se paloi sähisten madonsyömällä ristikkopöydällä valaisten huoneen keskustan mutta jättäen nurkat salaperäiseen hämärään. Joka sopesta loisti valkea risti, ihmisen sääriluista muodostettu, näyttäen kovin kammottavalta mustaa taustaa vasten. Pöydän yläpuolella riippui keinuva pääkallo, jonka liidunvalkoiseen lakeen lyhty heitti valoaan, silmäkuoppien ja irvistelevien hampaitten ollessa käännettyinä kattoa kohti. Tämän omituisen kattokruunun vieressä killui nuorannenässä kirkaskylkinen viinalekku. Muuna sisustuksena näkyi kiviuuni, jonka loukkoon oli rovittu iso pino halkoja, jyhkeätekoinen seinäsänky ja nurkkakaappi, jonka alaosassa oli pino leipiä ja voirasia. Yläosassa taasen näkyi vanha, iänikuinen raamattu lautakansineen sekä tinainen viinapullo.

Haudankaivaja -- Hauta-Pekka -- vanhahko, tummaverinen, kähäräpartainen mies, tarkasteli etukumarassa kiiluvin silmin kattokruunuaan -- pääkalloa. Se liikahti ja silloin kuului metallirahojen ontonkumahteleva kilinä. Pääkallo oli haudankaivajan kassakirstu, jonne hän tipautti työllä ansaitsemansa penningit.

"Hm", mumisi hän itsekseen, "vielä melkein puoleksi vajaa. Tuskin kerkeän elonvuosinani tätä täyttää, vielä vähemmin päästä rahoista nauttimaan. Isohan tuo kyllä on sattunutkin ontelo. Kenenkähän kallo lieneekään... Hm, huonot ovat ajat! Kukaan ei kuole, vaikka sielu suoraapäätä taivaaseen toimitettaisiin. Hyvä, että on saanut sen verran kuoppia kaivaa, että on elänyt, mutta moniin aikoihin ei ole saanut penniäkään pudottaa noitten hampaitten välistä. Kyllä olikin hauskaa, kun täällä oli koleera... Valui silloin rahaa, kun sai kaivaa yötä päivää, ja nopeasti kohosi metallikasa pääkallon kupurassa... Nyt tulee hauta vain silloin toinen tällöin."

Haudankaivaja otti tinapullonsa ja täytti sen kirkkaalla, kimaltelevalla viinalla, painoi korkin kiinni, nuolaisi sen ympärillä helmeilevät pisarat ja työnsi pullon taskuunsa. Sitten hän otti nurkasta lapionsa, pöydältä lyhtynsä ja painui pimeään.

Tämä haudankaivaja on kumma mies. Ihmiset sanovat häntä toisinaan vaihteen vuoksi Hulluksi-Pekaksi, mutta mikään ei todista Hauta-Pekkaa hulluksi -- ei mikään. Hän on vain sellainen kuin on.

Kukaan ei tiedä, mistä hän oikein on kylään tullut. Se entinen pappi -- itsekin samanlainen hullu -- lienee hänet tänne toimittanut, kun entinen hauturi kuoli. Ne olivat olleet oikein ystävykset tämä Hauta-Pekka ja se pappi. Siinä se olikin sitten kaivellut kuoppia siitä saakka ja makaillut kuolleitten luilla koristellussa mökissään. Ei hän liiku mökistään, eikä toisille sanaa sano muutoin kuin tosi tingassa. Kerran viikossa, lauantaina, tulee hän kylälle ostamaan ruokaa, aina samasta talosta.

"Vanha leiviskä leipää ja kilo voita", sanoo hän. Eikä koskaan sano muuta. Saa leivät, voit ja menee menoaan. Niin hän on tehnyt joka lauantai parikymmentä vuotta.

Mutta kerran kuussa tuopi hän myös talon isännälle viinalekkunsa.

"Täyteen!" sanoo hän. Ja isäntä, jolla aina on ainetta Hauta-Pekan varalta, täyttää astian välkkyvällä viinalla. Hauturi maksaa ja menee. Tämän hän on tehnyt parikymmentä vuotta ja tulee tekemäänkin kuolinpäiväänsä asti.

Kun oli kuollut se entinen pappi ja sijaan oli tullut toinen, oli hän käynyt haudankaivajan mökillä tarkoituksenaan saada hauturi viemään hautuumaasta löytämänsä omituiset koristeet takaisin ja heittämään pois viinanmaiston. Rykösen oli viipynytkin mökissä, mutta apua ei siitä ollut. Asiat jäivät ennalleen.

"Pääkalloko pois?" oli Hauta-Pekka ihmetellyt. "Ei suinkaan! Se on koriste, kattokruunu -- kuten kirkkoherra näkee... Koristavathan muutkin huoneitaan ja minun makuuni ovat juuri tällaiset koristeet."

Pääkallo oli jäänyt paikoilleen.

"Ettäkö olisin liikoja ryyppinyt? Enpä! Tuon lekun kuussa vain! Jumalan se on viljaa viinakin ja täällä hautain päällä on iloja vähän."

Hauturi ryyppäsi kuten ennenkin.

Hän on äänetön kuin hauta ihmisten parissa, mutta toisinaan huuhkailee yöt hautuumaalla mustan tähtitaivaan alla ja puhuu yksinään omia mielihauteitaan. Joskus kuuluu myös istuvan mökissään se iänikuinen raamattu edessä lukemassa sen kuluneita, tahraisia sivuja.

Nyt kävellä toikkailee hän hautuumaan käytäviä mustassa pimeydessä lyhdyn luodessa vipajavia valojuovia kellastuneelle nurmelle ja kallistuneille risteille.

"Joo", ääntelee hän ja pysähtyy, "tässä on minun leipäsarkani. Tätä olen kynnellyt yli parikymmentä ajastaikaa. Tuo kolkka on jo valmista -- lannoitettua. Siinä maa tiukkuu lihavuudesta ja ytimestä. Se pitäisi ottaa pelloksi noille kylän peltopösöille..."

"Joo", jatkoi hän sitten valaisten lyhdyllään muhkeaa patsasta, jonka mustassa pinnassa kultakirjaimet kiemurtelivat, "tuossa makaa rikas mies. Tuo pösäkkä, koristeltu kivi on vielä hänen vallastaan muistona! -- Ja tuossa", puhui hän edelleen katsellen lahoa, kallistunutta puukalikkaa, jonka aika oli sammaleilla kirjaillut, "siinä makaa köyhä. Ero on, mutta ei enää iso! Yhtä hyvä on olo molemmilla! Alla arkunlaudat, lihavilla madoilla mainio pesä itse ihmisessä, päällä kolme kyynärää kylmää multaa. Olipa sitten haudalla kivi tai kalikka, se ei kauas nakkaa. Kuinka sanookaan viisas Salomon: Rikas kuolee kuten köyhäkin; mitä hyvää on hänelle ollut, että on tuuleen työtä tehnyt... Joo, siihen sorttiin se viisas mies vatoo."

Hauturi käveli nyt kiireesti perille, otti hyvän kulauksen pullostaan, heitti sen maahan ja alkoi kaivaa. Nopeasti ja tottuneesti kävi työ ja pian valmistui hauta hauturin jäntevien käsivarsien kiivaasti lapiota käytellessä ja tinaputelin tulisten muiskujen hänen mieltään kiihdyttäessä.

"Joo", jupisi hän nyt seisoen haudan reunalla ja nojaten lapioonsa, "siinä on taasen yksi kamari valmis ja siitä saadut rahat saan pudottaa kassakirstuuni. Kunpa se pian täyttyisi!"

Hauta-Pekalla on yksi kauas tähtäävä pyrkimys, yksi unelma, hänen elämänsä tarkoitus. Tämmöinen se on hänen unelmansa:

Kun hän on saanut mökkinsä katossa killuvan pääkallon täyteen rahaa, niin täyteen, ettei ilkkuvista silmäkuopista, eikä irvistelevien hampaitten rakoloista saa sujutetuksi sisään ainoatakaan lanttia -- niin silloin hän sen tyhjentää. Ja näistä sisään sullotuista rahoista joka ainoa penni oli vaihdettava viinaan, kirkkaaseen, kimaltelevaan viinaan! Mutta pääkallosta hän oli tekevä juomakupin, pikarin, jolla juoma oli tyhjennettävä. Sillä se oli koottu ja sillä se siis oli kulutettavakin! Niin loikoisi sitten Pekka, hullu hauturi, viheriäisellä nurmella, auringon paistaessa, kukkain tuoksuessa, kärpästen surratessa ja lintujen laulaessa edessä pääkallo täynnä helmeilevää runojuomaa, joka loihtisi hänen aivoihinsa punaisia kuvia. Silloin olisi hänellä se onnen hetki, joka vuosikymmenien vaivat palkitseisi!

Se oli Hauta-Pekan unelma. Sen hän aikoi toteuttaa ja sen hyväksi elämänsä uhrata.

"Siihenpä tulikin hauta aika vauhtia", jatkoi hän yksinpuheluitaan. "Kuta vanhemmaksi minä tulen, sitä pirummin kaivan. Olisipa edes yksi hauta kaivettavana vielä! Miksi ei ole kuollut vielä yksi, niin saisinpa rahaa taas. Mutta huomiseen kerkiää kuolla, varmaan kerkiää -- ja vaikka ei juuri huomiseenkaan, niin ainakin ylihuomiseen. Silloinpa olisi hauta valmiina! Nyt on työtuuria ja kuoppa siis maahan vain!"

Alkoi kaivaa. Hyvin kävi nytkin alussa työ, mutta syvemmältä ei multa enää tahtonut haudan reunalle noustakaan. Jäseniä herpaisi ja lapio tuntui lyijynraskaalta.

"Tämäpä nyt pirua on", noitui haudankaivaja. "Mikä minulta nyt voimat lappoi! Odotapas sinä hengenheikkous!"

Hän otti viinaa aika kulauksia. Heti tuntui suonissa virtailevan verta ja voimaa, lihakset pullistelivat tulimmaista tarmoa, lapio tuntui kevyeltä kuin sukkapuikko. Vaivatta lennätteli hän tavattomia lohkoja maata haudan reunalle. Mutta kauan sitä ei kestänyt! Jäntereitä herpaisi taas ja vaivoin jaksoi hän nostaa pullon suullensa. Viina virkisti nytkin, mutta hetkeksi vain. Sitä peliä pitikin koko haudanluontiajan. Ryyppäsi ja kaivoi taas, ryyppäsi ja yritti uudelleen.

Kauan kesti, mutta viimein valmistui. Hauta-Pekka heitti lapionsa ylös ja kapusi itse vaivalloisesti perässä.

"Huh, huh", huhahteli hän istuen haudan reunalla lyhty vieressään. "Olipa se aika urakka! Vanhuus tässä taitaa tulla, koska näin väsyttää. Toki on tässä pullikossa vielä jäljellä tätä terveyspalsamia ja se on tekevä minusta toisen miehen taasen..."

Pullonpohja keikahti pystyyn ja neste virtasi sohisten hauturin suureen kurkkuun. Oikein pärskitti ja ryitti.

"Ähäh... Siinä häntä on tulta! Tuntuupa soutelevan suonissa sadan asteen voimavirrat... Hyvä se olikin ryyppy! Ei ole enää kuin tilkkanen pohjassa. Se vielä huljautetaan kurkkuun ja sitten mökille."

Hän kohotti pullon suulleen ja imeskeli hitaasti. Mutta äkkiä hän huitaisi käsivarsillaan ilmaa ja pudota retkahti haudanpohjalle. Siellä hän makasi liikkumatta jäykistynein kourin pusertaen tinapullon kaulaa. Pullon suusta tipahtelivat viimeiset viinat kuin kyyneleet.

Hauta-Pekka oli kuollut.

Mutta haudan partaalla paloi yhä kähisevä lyhty heittäen valojuovia pimeyteen.

RANNALLA.

Runosikermä.

RANNALLA.

Meren äärettömän rannalle tulen eteesi, Jumala. Tulen kuin soaistu kykloopi, raivoisana, tuskassa ja hädässä ja sinkoan sua vastaan kallioiden huippuja ja kiroan sua, Jumala, sillä minä olen tuhat kertaa kysynyt, mitä on tuolla kaukana, meren takana.

Etkä sinä ole vastannut.

Olen odottanut lohdutustasi, lausettasi, kuiskaustasi, mutta ei edes puolta sanaa ole korviini kuulunut.

Vain aaltojen pauhu ja säkenöivä ja säihkyvä määrätön meri on minun edessäni -- ja minä näännyn tässä nälkään äärettömän rikkauden ääressä, vain siksi, kun tahdoin tietää, mitä on tuolla kaukana, meren valtaisen takana, Herra.

Meren rannalle tulen sun eteesi, Jumala...

Odota! Näetkö nyrkkini! Vaikka miljoona vuotta menköön, mutta kerran sinä kysyt meiltä, kuinka jaksoimme me samota läpi elämän meren hukkumatta, häviämättä, haaksirikkoutumatta sinne sinun tuntemattomuuteesi saakka.

NOIN KERRAN TYTTÖNEN LAULOI.

Soi rannalta laulelo rastaan, vedet vihreinä päilyvät ja suortuvat koivujen nuorten sinisilkkinä häilyvät.

Käy laulu ja helke ja hilke, soi ylpeä kaipaus yön, ja niinkuin kahlittu kyyhky lyö iskuin paisuvin syön.

Uni kaunis, taas sinä saavut mun murheeni rauhoitat, uni kaunis, iltojen kaiho, kun tienohot tuoksuvat.

Uni kaunis, kallis ja hellä, minut tyynnytät suudelmin, käsivarsin vangitset valkein ja katsehin kaipaavin...

Vesihyttyset tanssivat, leijaa yli niittyjen auer yön ja paimentyttösen laulu soi kaukaa päätteheks työn.

Se soi ja ma äkkiä tunnen ilon lämpimän rinnassain: noin kerran tyttönen lauloi, ah, minulle, minulle vain...

KEVÄTYÖN LAULU.

Kevätyön on kuulto kaiken yllä, tuoksu määrätön on maan ja veen. Vaiennut on laulu lintuin muiden, kehrääjä vain hyrrää yksikseen.

Rannan sorsat soinnuin katkonaisin toisillensa vielä haastelee: parittain kuin lahden lumpeet keinuin armaallensa, armas soittelee.

Kaikki tyynt' on niin, niin rauhallista niinkuin alkuaikain suuri yö yli maiden, merten vielä uinuis, poiss' ois ihmissuku, ihmistyö.

Niinkuin kukaan eläis ei, ei kuolis, kaikk' ois eelleen vain kuin kuullakseen kuinka soipi aarniluonnon kuoron onnensävel yöhön keväiseen.

Päätä huimaa, rinnan tunne täyttää, jot' ei koskaan köyhä sana soi, sydän värisee kuin haavan lehti, oman veren käynnin kuulla voi.

Kaikk' on niinkuin kuolemaa vain vailla tullaksensa täydeks onnestaan; niinkuin ensi sointuun kehrääjän jo tähdet lankeaisi taivaaltaan.

Kaikki kiihkot sammuu, voimat vaipuu sydämeen jää yksi toivo vain: tämän hetken, tämän rauhan soisi rintahan se kaikkein olevain.

Niinkuin itsestään ja tahtomattaan kädet käyvät ristiin rukoillen, polvi taipuu, kääntyy katse sinne, miss' ei asu tunto tuskien.