Part 7

Io-hui oli vankempi kuin koskaan ennen, vankempi kuin itse oli luullutkaan. Hän kompuroi reippaasti eteenpäin, viskoen etukäpälillään lunta ylös sivuille. Neljäs iltapäivä oli jo käsissä.

Laajalla rämeellä oltiin, siellä täällä harva männyntöriläs katkaisi taustalla olevan metsän juovan. Oli miltei tyyni, ja haaleaa.

Mutta mitä? joko loppuisi ajo, hätkähtää Io-hui. Joko Pekka Aatsinki viivähtää. Joko -- -- --.

Ei, hänen täytyy hiljentää vauhtia, hän alkoi hoiperrella; lopettaa tähän ei ajoa saanut.

Totta tosiaan hän alkoi jäädä.

Rämemännyt yksinäisinä katselivat ja ikäänkuin huojuilivat, kun Io-hui pani pitkälleen. Hän antoi Pekka Aatsingin tulla vähän lähemmäksi, lähti hiljaa etenemään.

Hän näki, kun pyssy ojentui.

Hän pani pään selän suojaan varmuuden vuoksi:

-- Ampukoon vain, -- noin kaukaa.

Jokin vihlasi hänen selkäänsä vasemmalta lavalta, erämaa pamahti. Io-hui oli horjahtavinaan kyljelleen syvälle lumeen.

Aatsinki hätkähti:

-- Jo kävi.

Mutta Io-hui nousi, kaatui taas, nousi, juoksi ja kaatui. Juoksi muutaman sylen ja kaatui. Syvä kuoppa lumessa osoitti, mihin se oli kaatunut.

Silloin vasta alkoi hurjin ajo.

Viimeiset voimat pantiin liikkeelle. Hoiperrellen, myötään susi, väliin mieskin, siinä kuljettiin vuomia, vuomia, vuomia, nyt ei menty kankaille. Tunti liittyi tuntiin.

-- Ei mene kauas, mutisi Aatsinki.

Mutta matkaa jatkui, matkaa jatkui. Oli kuin taas olisi voimat lisääntyneet.

Tultiin metsään, lumi syveni.

-- Viime voimat, ajatteli Aatsinki. -- Korpeen kuolemaan.

Noustiin kankaalle. Näki heti, että lumi alkoi syvetä, kun metsään tultiin -- hourasiko jo Aatsinki. Puolitiehen puita, niin syvää. Mahtoi olla pohja syvällä. Ja leppoisaa ja pehmeää oli lumi.

Hän kokosi jälleen voimansa ja painoi metsään.

Näin kului jälleen joku hetki.

Ei hellitä vähällä.

Mutta mitä: metsä loppuu, maa nousee.

Mitä ihmettä.

Huimaako päätä, vai nouseeko maa, -- nousee.

Kyllä se nousee. Se nousee kuin pilvi ylöspäin, se häikäisee silmiä, paljas lumimeri edessä levenee. Ja se nousee, nousee.

Mitä järjettömyyttä sudelta lähteä aavalle, nousta tunturille.

Pekka Aatsinki kapuaa ylöspäin. Hän tuntee, että hänen täytyy nousta, nousta korkealle, niin korkealle kuin mahdollista, nousta ylöspäin, kuin pilven laitaa, irti maasta, irti metsästä, kohti korkeutta.

Ja hän kapuaa, hiki helmiää, matka etenee. Hän saapuu laelle.

Susi on hävinnyt.

Kuinka raikas onkaan tuuli, joka puhaltaa vastaan hänen päästyänsä laelle, kuinka viilentääkään se rintaa.

Täytyy avata paita.

Silloin on kuin Pekka Aatsinki irroittuisi maasta, niinkuin hän kävisi niin keveäksi, että hän lentäisi ylöspäin, taaksepäin, selälleen, katse luotuna pehmoisiin pilviin, jotka erämaan päällä liitelevät, ja hän levittää kätensä ja nousee, nousee, -- kohti korkeutta -- -- --

* * * * *

Samoinkuin Sallatunturi vallitsee Sallan ympäristöä, samoin vartioipi muita ylempänä, yhtä yksinäisenä, ikäänkuin omaa yksinäisyyttään peläten, Karhutunturi omaa ympäristöään. Mutta yhtä monelta taholta kuin metsänkävijän silmälle Salla näyttää paistavan, väliin sieltä, väliin täältä, yhtä varmana seisoo Karhu juuri paikallaan. Tällä Karhutunturilla on laki tallattu aivan tasaiseksi.

Oletteko nähneet jäkäläkangasta, jolla porot ovat useita päiviä asuneet, jolla ei polkematonta kohtaa ole. Oletteko nähneet toria, kun markkinat ovat loppuneet ja kojut, laatikot ja muu roju korjattu talteen. Oletteko nähneet lehtopilkkaa, missä jäniksille -- yläkuuhun -- on kaadettu haapa.

Silloin ymmärrätte, miten Karhutunturin laki on tallattu.

Korven oli tahtonut voittaa Pekka Aatsinki. Hän kulkikin korven ohitse --.

Korkealla Karhutunturilla, joka vallitsee laajaa erämaata, joka yksinään, mahtavana seisoo uljuudessaan sitten maailman alun, -- hän lepäsi.

Saiko häneen kukaan kajota, saiko hiuskarvaa liikuttaa. Eikö häntä oltu juhlittu, eikö ulvonta ollut kuulunut kauas ihmisten asunnoille.

Luuletteko, että korpi ei anna arvoa Voimalle, ettei se osaa ylistää Ylhäyttä? Luuletteko, että voitettua Mahtia saa häväistä.

Ei kukaan, _ei kukaan saa siihen koskea_.

* * * * *

On aamu. Kirkkaana kuin kulta säteilee aurinko taivaalta. Erämaa humisee. Tuulen henkäykset pelmuavat pensaissa.

Mutta katsokaa! katsokaa sutta, joka kuvastuu vasten säihkyvää taivasta sen seistessä tunturin laidalla. Katsokaa kaulaa, kuinka vinona se kaartuu.

Seuratkaa katseensa suuntaa, mihin se vie.

Nuorttiin.

Io-huin aatos irtaantuu ja lähtee lentämään. Tuota tuttua matkaa, jota se niin monta kymmentä kertaa ennen on liitänyt, se lentää, se halkoo maita, se puhkoo metsiä. Se saapuu perille. Kimmeltävänä kuin tulimeri leviää avara, luminen erämaa hänen eteensä. Ihmisten palaavat raitiot sitä vain halkovat, muuten ei mikään sen rauhaa häiritse. Riekot tekevät kummallisia teitään katajasta toiseen, rämeiltä maille ja päinvastoin. Näädät hyppivät pitkin lumikenttiä, puista toisiin kavuten. Ahmat polkevat vankkoja uriaan metsiin. Siellä täällä kohoaa karhu lumen alta. Io-hui saa levähtää jälleen; hän saa lepuuttaa rauenneita jäseniään Kuorvun harjulla ja antaa päivän paahtaa selkäänsä. Hän saa korvauksen vaivoistaan.

Hänen päänsä vaipuu etukäpälien väliin. Vihdoin, kohti Nuorttia, kohti Nuorttia.

Hän liukuu päälleen alas kiveltä.

Hän ei liiku enää.

ROMANTTINEN KAIPAUS.

E. A. Saarimaa.

"On kaipaus rinnassa mulla, en tiedä sen maalia vaan. Ei liene se siinto kauniin maan eikä pilvien puuntokaan.

Ei liene se pauhina maailman, ei haudan rauhakaan. On kaipaus vuoksi kaipauksen, olen luotu kaipaamaan."

Nämä erään ruotsalaisen runoilijan sanat luonnehtivat hyvin romantiikkojen ikuista ikävää, josta he eivät tiedä, mistä se tulee ja mikä sen määrä on. Tämä kaipaus on kaiken runouden syvimpiä lähteitä. Mutta se kuuluu erikoisesti romanttisille runoilijoille. Kun romantiikka noin 1800:n tienoilla tulee erikoiseksi suunnaksi ja liikkeeksi Euroopan kirjallisuudessa, on kaipaus se sana, joka ilmaisee koko tämän suunnan pohjan ja olemuksen. Eräs sen ajan saksalainen romantikko sanoo verratessaan toisiinsa kukkaa ja ihmishenkeä niiden välisen eron olevan siinä, että kukka ei voi kaivata, vaan ainoastaan kasvaa.

Romantikon kaipaus johtaa siihen, että todellisuus ja nykyisyys ei häntä tyydytä. Muistot ja toiveet ovat hänelle rakkaammat, niistä kutoo hänen mielikuvituksensa kauneimmat kuvansa. Kuvaavasti romantikko antaa onnenkin sanoa: "Olen omasi muistaen, toivoen." Todellisen riemun ruusut kukkivat romantikolle "vain taivahassa toiveiden". Kaipaus ajaa etsimään jotakin pysyvämpää, kauniimpaa, täydellisempää kuin todellisuus ja mainen elämä tarjoaa, se kääntää katseen ikuisuuteen ja äärettömyyteen. "Tahdon sulaa suurempaani, iäisyyteen ikävä on." Mitä kivisempi elämän todellisuuden polku on romantikolle, mitä useampia maisia aurinkoja häneltä sammuu, sitä kiinteämmin hän katsoo kohden niitä ikuisuuden tähtiä, jotka hänelle loistavat. "Silmä toivon riemua täynnä mä tähtäilen taivaan reunaa vaeltaessani halki ohdakkeisen maan" tämä Kiven Lean lause ilmaisee elämänkäsityksen, joka on ollut monelle romantikolle ominainen.

Mutta se, mikä on ikuista, ääretöntä, ei ole minkään kaipauksen saavutettavissa. Äärettömyyden kaipaus ei ole samaa kuin jonkun ihanteen kaipaaminen. Ihanne voi toteutua, mutta romanttisen kaipuun päämäärä on äärettömyydessä, se on itse äärettömyys. Sen vuoksi se ei voi koskaan tulla tyydytetyksi. "Sininen kukka", tämä Saksan romantikkojen kaipauksen päämaalin vertauskuva, oli yhtä mahdoton löytää kuin keskiajan ritarien pyhä Graalin malja. Mutta janoova sydän panee kuitenkin etsimään ja etsimisessä on onnea, se on itse elämä, vaikka tyydyttämättömyys on kalvava ja riuduttava. Romantikko on kuin Tantalos Manalassa: se vesi, jota hänen janoavat huulensa tavoittelevat, pakenee aina. Se on tuskaa. Kukapa ei olisi tuntenut sydämessänsä kaihoa, suloista tai ahdistavaa, ollut "sairas ikävästä", rakkauden takia, iltaruskoa tai tähtitaivasta katsellessaan, muistojensa parissa. Mutta useimmitenhan se on meille vain tunnelma, herkistyneen mielen ailahdus, kuin pyhäkellon soitto arkisen työviikon keskellä. Mutta mikä meidän mielessämme näin väräjää silloin tällöin, se soi romanttisen runoilijan sielussa lakkaamatta. Kaipaus ei väisty hänen viereltänsä, se ei anna hänen mielellensä lepoa. Se on verrattavissa siihen tuskaan, jota apostoli Paavali tunsi huudahtaessaan; "Kuka päästää minut tästä kuoleman ruumiista?" sillä se on saman vapautumisen tarpeen synnyttämä.

Tällainen kaipaus on erikoisesti nykyajan ihmisen kohtalo, hänen tragiikkansa, sama, jota edustaa Faustin etsintä ja Faustin surut. Antiikki ei tuntenut sellaista. Antiikin ihminen viihtyi ahtaassa maailmassaan. Hän ei kaivannut sen ulkopuolelle, äärettömyys ei kuulunut hänen maailmankuvaansa. Mutta ihmisillä, jotka elävät Kopernikuksen jälkeen, ei enää ole samaa apolloonista rauhaa. Kopernikusta piti seurata Faustin. Klassillisen tasapainon ja rauhan sijaan on nykyaikaisen ihmisen sieluun kotiutunut liikehtivä levottomuus, väkevävireinen pyrkimys särkeä kaikki ne ahtaat rajat, joihin hän tuntee maisen olemuksensa kytketyksi. Pyrkimyksen ja voimien ristiriita tulee tällöin traagilliseksi. Shakespeare on tällaisen nykyaikaisen sielunelämän ensimmäinen suuri tulkki.

Mutta mikä luova voima tämä uuden ajan ihmistä raateleva kaipaus onkaan ollut, runoudessa niinkuin muussakin! Se on ollut romantikkojen runovoiman lähde. Se on antanut äänelle sen kirkkaimman soinnun, siivittänyt mielikuvituksen luomaan ihanimpia kuvia, mitä ihmisen on suotu nähdä tai aavistaa. Romantiikka on valloittanut runoudelle paljon uusia maita, ei vain kuvitteellisten haavenäkyjensä onneloita. Se on suorastaan avannut runoudelle luonnon sekä ihmisen tunteiden rikkaan maailman.

Varsinkin on luonnon "löytäminen" huomattava.

Äärettömyyden kaipauksensa romantikko sijoittaa luontoonkin. Luonto on hänestä korkeamman, ihanteisen olevaisuuden heijastusta, sen vertauskuva, ja se kehittyy sekin kohden täydellisyyttä. Runoilijan omat tunteet ja ihanteet tulevat ikäänkuin häntä vastaan luonnosta. "Mitä sanomme luonnoksi, on runo, joka on salaisen, ihmeellisen kirjoituksen kätkössä", sanoo eräs saksalainen romanttinen filosofi. Romanttisen runoilijan suhde luontoon on samanlainen kuin Runebergin kuvaaman "Laulajan" (Barden):

"Siell' yksin, outona hän unelmoi, mut tuttuinansa luonnon valtataulut: hänelle voiman virttä koski soi, hän laakson puroilt' oppi kaihon laulut.

Kuvana urhon uljas tunturi se tyynnä seisoi myrskyin uhkaa kohti, maat kukkasin siell' lempi kuvasi, sinessä taivaan naisen sielu hohti."

Ennen romanttista suuntaa ei kirjallisuudessa esiintynyt itsenäisiä luonnonkuvauksia. Vasta romantiikka tuo maisemakuvaukset ja luonnonrunouden kirjallisuuteen. Ja romanttinen kaukokaipuu antaa maisemakuville maalauksellista perspektiiviä, josta Kiven teoksien näköalan kuvaukset ovat hyvänä esimerkkinä. Se asettaa edelleen maisemissa etualalle eräitä piirteitä, jotka ovat erikoisesti romanttisia. Sellaisia ovat meri, iäisyyden ja äärettömyyden vertauskuva, salaperäinen ja hiljainen metsä, jossa ihminen tuntee olevansa kuin luonnon äidinhelmassa, vuori, joka kohoaa vapaana ja voimakkaana kohden korkeutta.

Äärettömyyden kaipaus saattaa romantikon kaikesta aistimaailmasta valikoimaan ilmiöitä, jotka ovat vähimmän aineellisia. Se selittää romanttisten runoilijain mieltymyksen väreihin, valoon ja sointuihin. Varsinkin niissä maissa, joissa luonnossa esiintyy värien runsautta, romantikot hekumoivat väriloistossa. Pohjoismaiset romantikot taas ovat valaistustaiteilijoina mestareita, koska valovaikutuksilla on niin suuri merkitys Pohjolan luonnossa.

Erityisen huomattava on sointuaines kaikessa romanttisessa runoudessa, sekä ulkonaisesti että sisäisesti. Romanttinen runoilija saattaa surra sitä, että hän ei ole säveltaiteilija, koska sävelin voi paraiten tulkita sielun ikävöintiä irti maasta ja aineesta ja ilmaista epämääräisiä kaipaustunnelmia. Sen vuoksi hän kuulee ja kuuntelee sointuja kaikkialla, ihmisäänessä, tuulessa, vieläpä ilmojen avaruuksissa. Hän tahtoo itsekin olla iäisimpien sävelten soitin.

Realistisena aikana, joka seurasi ensimmäistä romanttista virtausta, on romantiikka usein tuomittu. Mutta uusi vuosisata on taas synnyttänyt romantikkoja, ja ehkä nykyään olemme uuden romanttisen kauden kynnyksellä. "Sininen kukka" ei ole kuihtunut todellisuuden karussa maaperässä, eikä se ole kuihtuva koskaan. Sillä ihminen ei voi lakata ikävöimästä, niin kauan kuin hän pyrkii eteenpäin ja ylöspäin.

KAKSI RUNOA

Olavi Lauri.

JÄLJET LUMESSA.

Näin unta: talviseen iltaan minä astelin hiljalleen, tulen tuike jok'ainoa häipyi tien tummahan taipeeseen, ei ihmistä vastaani tullut, oli tuiskusta raskas tie, en viittoja vierellä nähnyt, en tiennyt se minne mun vie.

Hämy himmeä taivaalta vaipui lumen yhtyen hohteeseen, sini illan se silmiä särki, minä astelin vitkalleen; taas upposi uupunut jalka, lumen pettävä pinta mun kaas' käsi kankea hankea kouri -- minä nousin -- ja kuljin taas.

Vaan äkkiä ihmisen jäljet näin lumehen painuneen -- miks' sykkivi kiihkeesti sydän, min luulin jo sammuneen? _Omat_ jälkeni siinä ma tunsin -- ja tieltä ma poikkesin kuin mieletön seuraten niitä yömustihin metsihin.

Minut kauaksi korpeen ne johti viluvaipassa värjyvään, yli ylhän ja valkean vaaran, yli lumisen pellonpään, yli raukean, raskaan rannan, yli synkeän järven jään päin selkää, mi huoaten häipyi yön himmeän hämärään.

Minä kuljin -- jo häipyi rannat taa maiseman tummuuteen, ylt'ympäri taivahat taipui yön vaisuhun valkeuteen; olin yksin -- ei yhtään ääntä, säde sattunut silmään ei, vaan jättämät jälkeni jäällä yhä eellehen, eellehen vei...

Mikä mustana särkevi tuolla selän siintävän valkean? Sen vierehen viittovat jäljet, sen luo minä laahustan: nään jäykän ja jäätyneen ruumiin, kädet hangessa haaroittaa, ja silmien särkynyt katse yön tyhjyyttä tuijottaa.

Minä katsoin -- ja itseni tunsin, vaan tuskaa ma tuntenut en, minä vieressä seisoin -- ja sentään minä sääliä tuntenut en. Vain hiljaa ma hangelle vaivuin ja huulille huuleni vein, sen silmät ma suljin -- ja hankeen yön helmassa haudan tein.

APOTEOOSI.

Ma sauvaan tartun ja riistän yltäin korut maalliset -- ne aina aatokset vie onnen aikaan --, on pukunain nyt viitta karkea ja paljain jaloin taivaltani astun.

Käy tieni halki suurten erämaiden, lävitse soitten sumun, metsäin mykkyyden; sen suunnan näyttää vain pisaroiva veri jalkojeni. Niin kauan kuljen kunnes enää ei punaiseks' askeleista ruoho muutu!

Hiljaisen majan sitten rakennan rannalle yksinäisen, mustan lammen ja viereen sen pystytän pylvään, hartain käsin vuollun: sen päällä seisoo kuva kallis Sinusta, jota kerran rakastin. Ja joka päivä mielin nöyrin kannan juurelleen kukkakimpun kasteisen, ja illoin, aamuin sen eteen polvistun ja rukoilen Sun pyhään nimeesi.

Ja vaeltaja, jok' yksinäinen siihen joskus johtuu saloa sanatonta samoillessaan, kuvasi näkee kuin kuvan pyhän Ristiinnaulitun, ja polvillensa sen eteen langeten kätensä ristii, hiljaa rukoileepi kuin rukoilisi edessä kirkon kuvan kultaisen tai pyhän crusifiksin norsunluisen, mi suudelmista on uskovaisten joukon tummunut...

KUNINGASKUNNAN VIRKAHEITTO PYÖVELI

Jaakkima Pura.

-- -- -- Samassa hetkessä tapahtui kamala kohtaus: rikollinen, jonka luultiin olevan aivan turtunut ja lamaantunut, tempautui äkkiä pystyyn ja molemmat kätensä levälleen lyöden ponnistautui irti. Minä ja sotamies, jotka pitelimme häntä kiinni, lensimme päistikkaa lavalta. Kaaduin maahan. Vihdoin selvittyäni näin, kuinka rikollinen aukaisi valkoista sidettä silmiltään ja seisoi sitten lavalla katsellen ympärilleen ja ankarasti vavisten. Hänen yllään riippui märkä silmukka, joka heilui edestakaisin...

Hän olisi aivan hyvin voinut nopeasti syöksähtäen paeta. Lavan toisella puolella ei ollut ainoatakaan ihmistä. Siellä oli tiheä koivua kasvava viidakko. Oli keskiyö, ja kuu oli metsän reunan takana. Molemmat nuoret sotamiehet, jotka olivat tuoneet hänet, olivat huolettomina laskeneet pois kiväärinsä puitten nojalle kauas luotaan. He olivat hölmistyneitä ja odottivat. Pappi oli jäykistynyt paikoilleen kuin äänettömään rukoukseen. Maaherra nojautui ratsunsa jalustimeen ja hymyili.

Hän hymyili tosiaankin nousevan kuun valossa.

Mutta rikollisella ei näyttänyt olevan kylliksi voimia tai älyä karkaamiseen. Hän seisoi hetken. Sitten hän syöksähti, kaamean kurkkuäänen päästäen, maaherran jalkoihin, kuin lyöty koira. Hän syleili hänen jalkojaan maaten kasteisessa, lakastuvien lehtien peittämässä ruohistossa nyyhkyttäen.

Minä näin maaherran nauravan. Hän kiemurreli hetken ja yritti saada jalkansa vapautumaan. Sitten hän äkkiarvaamatta, kadottamatta mielenmalttiaan, potkaisi rikollista keskelle päälakea. Ja rikollinen vierähti, kumeasti korahtaen, kauas pois, mutta alkoi uudelleen ryömiä maaherran luo hiljaa hokien:

-- Armoa, armoa.

Lehdet kahisivat. Metsässä lauloi ensimmäinen aamulintu. Muistan sen hyvin, sillä minusta tuntui sillä hetkellä, kuin ei mitään kaunista tai ihanaa voisi olla maailmassa. Minusta tuntui, kuin tyttäreni mukana olisi mennyt kaikki kaunis, kaikki onni ja kaikki, minkä puolesta kannattaa uhrautua ja taistella tämän taivaan alla.

-- Täyttäkää tehtävänne, sanoi maaherra kovalla äänellä. Hänen hevosensa korskui.

Silloin astuin askeleen. Koko ruumiini tuli hikeen ja kasvoistani pakeni veri. Nostin tyttäreni hänen jalkojensa juuresta. Hän oli kevyt ja notkea. Hänen valkoinen, suora paitansa oli edestä loassa ja veressä. Hän nytkähteli sylissäni.

-- Alice, sanoin, kultaseni...

Hän ei aukaissut silmiään. Nostin hänet lavalle ja ajattelin, kuinka hän voisi paeta, paeta, paeta.

Hän jännittyi ja luikerteli voimattomista käsistäni. Näin hänen seisovan maaherran edessä.

-- Mutta tehän olette luvannut armahtaa minut.

Maaherra käänsi kasvonsa ja pudisti päätään. Sotamiehet tarttuivat kivääreihinsä ja loikkasivat ja ottivat kiinni tyttäreni hartioista. Hän kääntyi nopeasti sotamiehiin päin ja kädet koholla, läähättäen hoki:

-- Mutta... tehän... olette... luvannut... Ja eteen ja taakse kallistuen, kauhusta vinkuen hän riuhtoi kuin eläin, jota vangitaan.

Hän oli tyttäreni, en voinut sille mitään. Sillekään en voinut mitään, että hän oli rakastunut Heinrichiin, vakoojaan, ja antanut hänen paeta ullakkokamaristaan, nuoratikkaita, ehtoolla kello kahdeltatoista pitkäperjantaita vasten.

-- Täyttäkää tehtävänne, sanoi maaherra.

Sotamiehet nostivat tyttäreni lavalle. Hänen paitansa repeytyi kainalosta lanteeseen asti. Hänen keritty tukkansa oli kiharoissa. Kuu paistoi häneen. Hän oli suloinen kuin äitinsä, Hachetten palvelustyttö kaksikymmentä vuotta sitten. Hänen paljaitten varpaittensa välissä oli poimulehtiä ja sinistä savea.

Jumalani.

Tänä ehtoona istun ikkunani ääressä syrjäkadun varrella ja luen raamattuani. Mutta kuolleitten rikollisten punatukkaiset, syyttävät päät katsovat ikkunasta, pimeyden keskeltä.

Minun raamattuni on vaskihelainen ja raskas ja täynnä lohduttomia asioita. Siellä ei ole sanaakaan minulle, joka pujotin kuun valjussa paisteessa nuoran tyttäreni pään yli. Hänen valkoiseen, kaartuvaan kaulaansa. Punaisen lakkini otin pois ja itkin, mutta en itkenyt tarpeeksi, ja rukoilin, mutta minua ei kuultu. Hyvyyttä ei ollut maailmassa...

Hän kuiskasi Hachetten palvelustytön nimeä, Yvonnea, minun rakastettuni ja tyttäreni äidin nimeä siihen hetkeen, jolloin hänen kasvonsa tulivat vihreiksi ja solmu oli kiristynyt äärimmilleen. Hänen kielensä oli kuin sininen laatta hänen sinisten huuliensa välissä, ennen niin punaisten, jotka kerran suutelivat minua ja sitten Heinrichiä, vakoojaa.

Niin sai minut valtoihinsa suunnaton raivo ja tuska. Hiki kieri minun otsaltani. Minä unohdin kuninkaani, valani, velvollisuuteni, edesvastuuni, jumalani.

Rattailla oli ruostunut kuokka. Minä tempasin sen. Ja minä olin nopea.

Maaherra katseli julmasti hymyillen tytärtäni...

Niin minä, tasajalkaa hypäten, seisoin maaherran edessä ja iskin. Kuokan terä lensi hänen olkapäähänsä, jäi siihen, ja veri suihkusi sen ympärillä. Minä pidin yhä varresta kiinni ja painoin maaherran maahan, ratsunsa viereen. Hän katseli minua kummastuneena, kuin syyttäen.

Sotamiehet sitoivat minut, ja minä nauroin vankilaan asti. Tien mukulakivet kolisivat rattaitten alla. Tomu peitti minut, maaherran, joka valui verta ja oli kuollut, sotamiehet, jotka olivat kalpeita ja avuttomia, papin, joka ratsasti vierellämme mustassa kauhtanassaan ja rukoili, maaherran orhin, joka juoksi laukkaa edestakaisin, kuin etsien jotakin...

PUNAPÄÄ

Kirjoittanut Erkki Wadenström

Tämä tarina kertoo pojasta, jolla oli punainen tukka, ja katupoika Nurrista, jonka sanottiin tervanneen kaikki paremmat tunteensa.

Punainen tukka on luonnon oikku, ja me katselemme sitä yhtä oudoksuen kuin jos päivänkakkara työntäisi äkkiä esiin kukan, jonka terälehdet ovat hehkuvan punaisia.

Matti Saarenpään punainen pää oli kuin räikeä vaate, jota heilutetaan espanjalaisella areenalla härkien edessä. Se vaikutti kiihoittavasti kaupungin nuorimpaan ja alhaisimpaan yhteiskuntaluokkaan: katupoikalistoon. Se pani toimeen hälytyksen ja karkasi raivoissaan tuon aran maalaispojan kimppuun. Pojat aloittivat tempaamalla lakin hänen päästänsä hänen ohikulkiessaan ja sanomalla: "Onpa sinulla punainen tukka! Oletkos sinä maalannut sen?" Ja kun hän sitten kulki kadulla, ryntäsi porteista esiin pieniä hampuuseja kuten äkäinen koiralauma, tanssi hänen ympärillään ja lauloi: Punapää, Punapää, Punapää! Jos hän uskalsi kohottaa kätensä jotakin pikkupaholaista vastaan, joka heitti häntä kivellä, astui portin takaa esiin tämän vanhempi veli ja sanoi: vai pienempiäsi sinä ahdistelet! Kyllä minä sinulle näytän!

Punapää itki aluksi heidän käsissään ja kulki pelko ja vavistus sydämessään kadulla. Mutta sitten pakotti epätoivo hänet lyömään takaisin. Ja alkuun päästyään hänestä tuli mitä raivoisin tappelija, joka pienen, katkeroituneen sydämensä koko voimalla vihasi ahdistajiaan. Koulussa tosin luettiin, että jos joku lyö sinua korvalle, niin käännä hänelle toinenkin korvasi, mutta Punapää unohti sen aina, taikka mahdollisesti hän ajatteli: periaatteessa minä hyväksyn tämän opin, mutta käytännössä se on mahdoton, niin kauan kuin... (tähän on aina jokaisella ihmisellä oma jatkonsa; Matti kai olisi sanonut: niin kauan kuin katupoikia on olemassa). Niin myös kehoitettiin koulussa hyvään käytökseen, mutta tässäkin tapauksessa kuuli Matti yhä enemmän verensä ääntä, joka sanoi; lyö kasvoihin herjaajaa, anna jokaisesta saadusta iskusta kaksi takaisin.

Minua surettaa kertoa, että Matista täten tuli aikaa myöten suuri tappelupukari. Tämä oli sitäkin valitettavampaa, kun hän oli oikeastaan hyväsydäminen ja rauhaarakastava poika, joka leikki mielellään ja oli koulutoveriensa seurassa iloinen ja kekseliäs. -- Mutta punainen tukka, hyvät ystävät, se ei muuttanut väriänsä. Ja kun elämä sen merkeissä oli kerran alkanut, ei muutosta enää tapahtunut. Punainen tukka, se aiheutti hänelle lähtemättömiä kärsimyksiä ja teki hänestä sellaisen kuin hänestä sitten tuli.

Punapäätä sanottiin pahansisuiseksi pojaksi ja valitettiin, että hän turmeli toverinsakin, vaikka nämä olivat kaupungin parhaitten perheitten lapsia. Hän näytti jollakin ihmeen voimalla siirtävän heihin tappeluintonsa, muodosteli heistä suorastaan järjestettyjä joukkoja ja vaelteli heidän kanssaan ympäri kaupunkia etsiskellen vihamiehiään. Ei ollut kulunut pitkääkään aikaa, kun katupojat säikähdyksekseen huomasivat, että entisestä arasta uhrista oli tullut vaarallinen vastustaja, joka vainosi heitä hellittämättä.