Part 5

Vanhassa, arvokkaassa "Kalevipoegissa" kulkevat Kalevan pojat ihmeellistä siltaa myöten Suomeen. Etäällä, salaperäisellä saarella hohtavat kultaiset linnan muurit. Niin he astuvat lähemmäksi; ja se siintävä linna muuttuu köyhän laulajan majaksi. Mutta majassa on kehrä, kehrässä laulunlankaa, jota alituisesti keriintyy sillan kulkijamille. Se on ihanaa lankaa, joka juoksee kimaltelevana Taaran kartanolta päivänkoiton puolelta.

Tämän sadun, jota on tuhannesti kerrattu suomalaisvirolaisista suhteista puhuttaessa, voi sittenkin suurimmalla syyllä sovelluttaa Viron kirjallisuuden ja Suomen kirjallisuuden väliseen vuorovaikutukseen.

Viron kirjallisuus on aivan viime vuosina yhä enemmän alkanut tehdä pyhiinvaellusmatkoja Suomeen rikastuakseen sen jonkinverran vanhemmasta ja vankemmasta aarteistosta; tämä on tapahtunut osittain tietysti runsain määrin viron kielelle käännetyn suomalaisen kirjallisuuden kautta -- Kivi, Aho, Leino, Kallas, Topelius ovat alkaneet kulua virolaisten käsissä --, mutta myöskin, varsinkin aikaisemmin, virolaisten kirjailijain suomalaisilta mestareilta omaksuman maailmankatsomuksen, aihepiirin ja runoissa muodon kautta. Tämä viimeksimainittu erinäisin reservatsionein ja aikarajoin.

Ja sovinnaisuuden uhallakin lopetan:

Päinvastainen vuorovaikutus on myös mahdollinen.

Martti Haavio.

KOLME RUNOA.

Katri Vala.

SATU.

Oli kerran kuninkaantytär hento kuin pieni vilukukka. Ja Elämä tuli eikä kuullut häntä, sillä hänen äänensä oli hiljainen.

Ja kuninkaantytär otti sydämen rinnastaan ja puhui sille. Se oli jalomuotoine kuin malja punaista rubiinia.

Ja kuninkaantytär hän meni pois päivääkään elämättä. Mutta sydän kiisi kuin soihtu yli erämaiden, löysi Elämän ja särkyi punaisiksi pisaroiksi hänen julmille käsilleen.

MUSTA AKORDI.

Yö on kuin suuri, mussta kukka, jonka heteinä ylenevät kalpeat ihmissydämet vavisten hymysi edessä, oi Kuolema.

Kenen ylitse ajavat tänä yönä hirveät vaunusi? Kenestä puserrat tänä yönä hitaasti elämän? Kenen kuolinhuuto kaikuu yössä, joka on kuin suuri, musta, värisevä kukka?

Ei rukousta ole enää huulillamme. Ojennetut kätemme ovat ammoin pudonneet alas kuin katkaistut kukat sinun mustien vaunujesi vyöryessä.

KUOLLUT.

Veden alla makasi kuollut selällään. Luomien alta kiilsivät valkuaiset. Hän hymyili ilkeästi. En voinut liikahtaa, vaikka hänen jalkansa koukistuivat hyppyyn. Olin jo miltei kuollut. Sunni avautui äänettömästi.

Silloin putosi sairas lintu kasvoilleni. Joku päästi hirveän parahduksen. Ryömin ulisten pois, voimattomana kauhusta. Aivan lähellä, lammen pohjalla nauroi kuollut kovasti.

HULLU HUILUNSOITTAJA

Yrjanä Vilho

Hullu huilunsoittaja, jos vielä eläisit, kuiskaisin korvaasi: minulla on nyt kaukana maalla iso talo, ja talon pihalla kasvaa vielä suurempi puu kuin se siellä kaupungissa, jota ei ole enää olemassa. Olen itse isäntä, eikä puuta hakata poikki, vaan sinulle se säästetään soittopuuksi. Käyhän sinne luokseni, minä asetun puun oksalle, juuri pääsi kohdalle, ja sinä seisot sen juurella, selkääsi siihen nojaten ja soitat, aivan kuin ennen kaupungissa. Ja minä ihmetellen katson ja kuuntelen. --

Mutta sinähän katosit silloin, kun "puukin" hakattiin maahan.

"Puuksi" sitä vain nimitettiin. Siksi sitä sanoivat vanhempamme ja mekin lapset. Se kasvoi siinä aivan akkunamme edessä, portaitten juuressa. Estihän se kyllä auringonvalon pääsemästä huoneeseen, mutta minusta se oli maailman parhain ja kummallisin puu. Eivät minkään muun puun lehdet värisseet niin omituisesti ja loihtineet ihmeellisempiä, kirjavampia näkyjä. Nyt ei loihdi enää. Kaasivat puuni. Kuuluikohan silloin linnankellojen kilinää, lensivätköhän piispan hiippa ja uljaat ritarit huiskahtaen ilmoissa...

Ja puun tähdenhän sinä, hullu huilunsoittaja, niin mielelläsi tulit pihaamme soittamaan parikin kertaa viikossa. Viereisessä talossa, kivitalossa, inhoittavassa pösössä, sinä kävit, jos muistit, kerran viikossa ja harvemmin ja soitit, seisoen keskellä pihaa, lohduttoman tasaista sementillä laskettua pihaa. Mitäpä se piha olikaan meidän pihamme rinnalla, missä mukulakivien välissä kulki multa kiemurrellen, käännellen, muodostaen hiirenpolkuja, joita myöten keppihevosella ratsastettiin pihan päässä olevalle vesiojalle hevosia juottamaan ja uittamaan. Ja vesiojan luonahan niin usein olinkin, kun sinä saavuit puun juurelle soittamaan. Et asettunut keskelle pihaa kuten vieraassa talossa, vaan puun luokse tuttuna astuit. Heitin hevosen siksi aikaa pitämään jalkojaan vedessä ja juoksin portaille, asettuen juuri pääsi kohdalle kuuntelemaan ja katselemaan soittoasi. Niin, enemmän katselemaan kuin kuuntelemaan.

Näin sinä tulit ja soitit. Kopsis, kopsis, kops, sanovat vanhat saappaanterät. Likaiset housut ovat rimpallaan, laahaten maata, ja takki, puolipalttoo, jossa ei ole ainuttakaan nappia, on kiedottuna vaatteella vyötäröiltä, jättäen rinnan avoimeksi ja päästäen paidan tapaisen vilkuttamaan. Talvilakki, josta reunat ovat poissa ja viimeisetkin pumpulit kiireimmiten näyttävät pyrkivän ulos, on vinosti päässäsi. Mustaksi maalattu huilu pistää vasemmanpuoleisesta taskusta esiin. Sinä kopeloit auki portaittemme edessä olevan pikku portin, ja siinähän melkein oletkin puusi luona. Sinä katsot akkunaan, olenko minä siellä: ei, ei, täällähän minä vesiojan luona! Jo otat huilun taskustasi, pyyhit sitä likaisella rievulla, sylkäiset, koetat puhaltaa, eipähän käy, sylkäiset taas, pyyhit huilun suuta ja rupeat uudelleen puhaltamaan. Tulee yksinäinen ääni, toinen samanlainen, jo rupeaa juoksemaan tasaisemmin, tulee pysähdys, yrität edelleen, kasvot ovat tulleet aivan punaisiksi, ruumis taipuu yhä alemmas, käpristyy koko soittaja kokoon, miltei maata viistää ponnistaessaan, nousee hetkiseksi ja taas nytkähdellen käpristyy pää vinossa asennossa, ja niin yhä uudelleen, yrittää väliin sylkäisten ja hakaten sylkeä huilusta ja sitten jatkaen niiltä main, mihin jäi.

Viisi kappaletta sinä osasit soittaa, ja ne kaksi sinä soitit meidän pihassamme. Me lapset pistimme soittosi loputtua oikeaan taskuusi rahasen, sillä vasemmassa säilytit huiluasi; ja jos sinne yritti panna, osoitit oikeanpuoleista. Nojasit hetken aikaa puuhun, kuin hyvästit sille sanoaksesi, tarkastit huiluasi samalla. Nostit sitten lakkiasi ja lähdit pois. Hetken kuluttua kuului katkonainen soittosi toisista pihoista.

Parikin kertaa viikossa kävit pihassamme puun juurella soittamassa. Mutta sitten se tapahtui, se puun kaato. Olisihan minun pitänyt siitä sinulle ajoissa ilmoittaa. Tietysti se koski sinuun yhtä pahasti kuin minuunkin. Minähän luulin tulevani hulluksi, tahdoin vanhempiani heti muuttamaan koko talosta pois.

Edellisellä kerralla käydessäsi puu oli vielä pystyssä, mutta sitten se kaadettiin isännän käskystä tiellä olevana. Ja sinä tulla nyyrötit eräänä päivänä, pää kumarassa, nuokkuen aivan kuten ennenkin, kopeloit portin auki, tavoitat huilua taskustasi. Mutta siihen jäit. Puuta ei ollut enää olemassa. Katsoit alakuloisesti akkunaan, jossa olin, ikäänkuin olisit tahtonut sanoa: miksi et sinäkään pitänyt paremmin puun puolta. Ja sitten sinä lähdit pois.

Vielä seuraavana kesänä kuulin sinun soittavan naapurin pihoissa, mutta meidän pihassamme et enää käynyt. Mutta joka kevät, kun kaupungissa kuulen katusoittajan soittoa pihoista, muistut sinä mieleeni, ja minä toivon, että sinä vielä tulisit. Mutta sinä olet yhä poissa. Ja nyt kun minulla olisi kaukana maalla iso talo ja pihalla suuri puu...

RUOTSIN VANHA JA UUSI LYRIIKKA.

Mitä läntinen naapurimme on meille merkinnyt ja merkitsee.

Realismin vuosikymmenille saakka kulki ruotsalaisen ja suomalaisen lyriikan kehitys käsi kädessä, ei ainoastaan kieleen, vaan myöskin sielunkäyntiin nähden. Eikä suomalainen Parnassos ole ollut ainoastaan vastaanottavana puolena. Sellaiset merkilliset tähdenlennot kuin Creutzin hieno rokokorunous, Franzénin nerokas läpimurto, Stagneliuksen pakanallinen hurma Runebergilla, vieläpä hänen kaipuunsa melodia Kivellä ovat tämän vuorovaikutuksen tärkeinä, täyteen vuosisataan pätevinä todistuskappaleina, samoinkuin merkkeinä siitäkin, että auringot vetävät toisiaan puoleensa myöskin runouden taivaalla etäisyyksien takaa, salaperäisellä verrannollisella voimalla.

Ilmeistä on tässä vaikutuksessa aina ollut se, että ruotsalaisen runouden kaunopuheisen loiston tilalle on suomalaisilla runoilijaveljillä astunut karumpi, koruton ja uneksiva lyyrillisyys. Epäilemätöntä on myöskin, että kaikki, mikä jo kielen puolesta on etelämaalaista, vallankin ranskalaista ruotsalaisen runouden sielussa, nimittäin salamana leimahtava lyyrillinen diktsiooni, ilmaisun heleys ja kirkas plastiikka, yhtyneinä syvästi germaaniseen haaveellisuuteen, on näyttäytynyt ruotsinkielisen suuruudenaikamme lyyrikoille korkeana, kannustavana esikuvana. Suotta ei varmaan Siljon vaisto arvioinut suomalaistakin näkemystä erittäin plastilliseksi.

I.

Nuoren Suomen vuosikymmenet antoivat meille uuden runouden, ei ainoastaan kielen, vaan myöskin värin ja melodian puolesta. Suomalaisen lyriikan atmosfäärissä tulvehtii uusi, karu tuoksu. Se voimakas ilmanpaine, joka ennustaa lyyrillistä kevättä, purkautui meillä kahteen suuntaan. Se oli toisaalta nuorta kuohuntaa, toisaalta varhaiskypsää vakavuutta. Oli löydetty oman kielen rikasääninen soitin, korva kuuli heleinä kotoiset äänet ja silmä näki syvemmin kansan ja luonnon sieluun. Mielikuvitus ammensi kansallisen taruston loputtomasta lähteestä. Leinon arkaistiset "Helkavirret" ovat näiden löytöretkien monumentaalisin muistomerkki, mutta myöskin Larin Kyöstin "Korpinäyt" tulevat mieleen. Toisaalta katseen avautuminen kotoisesta ahtaudesta Eurooppaan synnytti nuorekkaan uhman henkeä. Oppi-isänä -- selvimmin Koudalla -- Nietzsche, tosin vajavaisesti omistettuna. Ranskalainen vaikutus tuntuu Onervan elämänjanoisessa lyriikassa. Mutta kaiken pohjalla oli varhaisvanha vakavuus maan ja kansan kohtalon edessä, joka jo sinänsä karkaisi uuden runouden.

Tälle polvelle eivät myöhäisemmän Ruotsin suuret lyyrilliset nimet olleet outoja. Snoilskyn osuus Albert Edelfeltin kuvaamataiteessa on vielä hieno kulttuurihistoriallinen kuriositeetti, mutta lukuunottamatta sitä, että Rydbergin miehekäs intomieli löysi vastakaikua Severi Nuormaan soittimessa, näkyivät 1890-luvun väkevät lyyrilliset lentotähdet, Heidenstam, Levertin ja Fröding tällekin puolen Pohjanlahden. Valitettavaa vain on, ettei mitään elimellistä valtasuonta löydetty. Frödingin vaikutus oli, kuten luonnollista, välittömin. Värmlantilaislaulujen rytmit auttoivat epäilemättä Larin Kyöstiä ottamaan ensimmäisiä lyyrillisiä askeleitaan. Se näkyy hänen kylläisistä säemaalauksistaan, joista muutamat ovat hänen parhaita todella lyyrillisiä runojaan.

Syvästi merkitsevää vain on, että ruotsalainen kolmiapilan _nouveau frisson_, vastavaikutus naturalismia vastaan, jäi meillä vieraaksi. Tämä selittää myöskin sen, miksi heidän voimakkaasti originaali persoonallinen panoksensa ei kantanut kauniimpaa hedelmää lyyrillisessä taiteessamme. Meidän runoutemme kulki yhdensuuntaisesti realistisen kansankuvaustaiteemme kanssa ja käytti samoja tarvispuita. Sen todelliset väri- ja rytmilöydöt persoonallisen lyriikan maailmassa eivät tarjoa virkistävää aineistoa. Kun sitten proosataiteemme Johannes Linnankoski, Joel Lehtonen, Volter Kilpi, vieläpä Juhani Aho pukeutui samoin Skandinaviasta, Selma Lagerlöfiltä lainattuun romantikon vaippaan, ei lyriikkamme jaksanutkaan sitä seurata. Se oli sillä välin siirtynyt teosofian leiriin.

Tämä pittoreski lankeemus saa selityksensä siitä, että lyriikkamme, osaksi luonnon pakosta, osaksi persoonallisesta kehittymättömyydestä, oli omaksunut realismista sen löyhän, aatteellisen puolen. Eiväthän lyyrikkomme voineet kilpailla prosaistien kanssa käsittelyn rikkaudessa ja hienoudessa. Mutta puhe, joka täytti ilman, tarttui kehittymättömään korvaan. Toisten routavuosien tultua oli aate korvattava uudella ja persoonallinen viljelys jäi yhtä löysäksi kuin ennenkin. Kaikki tämä vaikuttaa, että suurin osa Nuoren Suomen lyriikkaa on muuttunut nuorimmalle polvellemme taiteellisessa mielessä täysin antikvaariseksi.

Ainoastaan Koskenniemen kultivoidussa lyriikassa ilmenee ruotsalaisen runouden uusi panos persoonallisesti sulatettuna, samoinkuin hän eräässä varhaisessa esseessään vaistoaa naturalismin ylieletyksi. Sielukkaampi osa Frödingiä, hänen kaipuunsa melodia sykkii eräissä Koskenniemen nuoruudenrunoissa, joskin raskaampana ja monumentaalisempana. Heidenstamista Koskenniemi on kirjoittanut kaksi hienoa esseetä ja muutamia voimakkaasti inspiroituja käännöksiä, mutta hänen merkityksestään Koskenniemen lyriikalle voinee tuskin huomata jälkiä muussa kuin kenties siinä syvässä ja hillityssä puheäänessä niin sanoakseni, joka on leimaa-antavana useissa Koskenniemen miehuudenrunoissa.

Olen viipynyt näin kauan ruotsalaisen lyriikan traditsiooneissa meidän maassamme nähdäksemme, kuinka merkillisiä ja huomiota ansaitsevia ovat lait, jotka hallitsevat lyriikan vuodenaikojen vaihtelua.

Meidän "kansankuvaustaiteemme" elää yhä. Siitä näyttää tulleen meillä erikoinen konstantti taidemuoto, joka varmaan elättää tekijänsä. Siihen, että se meillä tuntuu melkein täydellisesti käännöskirjallisuuden tehokkaalla avulla tukahduttaneen lyriikan, on kenties vaikuttanut sekin, että viime vuosikymmenen lyriikkamme Siljoa, myöhemmin Hellaakoskea lukuunottamatta, on jälkisatorunoutta. On luonnollista, että se nuori polvi, jonka osaksi on tullut kantaa suomalaisen lyriikan tulta tulevina vuosikymmeninä, kääntää korvansa myöskin länteen päin kuullakseen, onko siellä löydetty se uusi sana, jota me hapuilemme tyhjyydestä. Sillä ei ole rohkeata sanoa niinkään, että nuorin lyyrillinen polvemme etsii uutta maanosaa. Toistaiseksi näyttää katse kääntyneen ohi Skandinavian. Seuraten Siljon jälkiä tutustuttaa Uuno Kailas ikätovereitaan germaaniseen lyriikkaan painavassa kokoelmassaan "Kaunis Saksa", jonka persoonalliselta aksentiltaan epäilemättä painavimmassa loppuosassa välittyy lukijalle ekspressionistisen sielun läähättäviä, hajanaisia ja epämääräisiä ääniä.

Luulen kuitenkin, etteivät ne tutkaimet, jotka kapinavuosien kauhu on iskenyt lihaamme, vedä vertoja maailmansodan mittaamattomalle ruumiilliselle ja siveelliselle kärsimykselle ja että meillä edelleenkin on täysi syy kuunnella, onko läheisimmän, rauhaa nauttineen naapurimme uudella sukupolvella meille jotakin sanottavaa siinä ajattomassa maailmassa, jossa kaikuvat aikaansa kahlehditun, kärsivän ja riemuitsevan ihmissydämen rytmit.

II.

Ensimmäinen huomio, jonka saattaa tehdä nuoren Ruotsin lyriikasta, on se, ettei se selvästi jatka mitään vanhemman runouden kunniakkaista traditsiooneista. Heidenstamin ja Levertinin voimakas subjektiivisuus ja rohkea väri-ilo, Frödingin eetillinen ja monisärmäisesti psykologinen taiteilijakamppailu ovat sille vieraita, eräitä poikkeuksia lukuunottamatta myöskin Rydbergin hienot, idealistiset urkuäänet. Hämmästyttävän vähäinen on myöskin tämän runouden natsionalistinen aines. Meidän on tarkastettava, merkitseekö tämä suhteellinen entisten ihanteitten vieroksuminen uutta säveltä, vai onko edessämme vain väritöntä jälkisatorunoutta.

Ruotsin nuoren lyriikan johtavana nimenä mainitaan yleensä _Anders Österling_, joskin hän kuuluu vähän vanhempaan polveen kuin se runoilijaparvi, joka on saanut sijansa Sten Selanderin toimittamassa valikoimassa _Den unga lyriken_ ("Nuori lyriikka", ilm. 1924.). Anders Österling on v:sta 1904 -- _Preludien_ -- julkaissut kymmenkunta runokokoelmaa, muutamia draamoja, esseitä ja käännöksiä.

Ensimmäinen vaikutelma, joka kohtaa suomalaista lukijaa Österlingin runouteen tutustuessa, on yllättävän hennon artistisuuden tuntu. Se välittää esteettisesti hienostuneen ihmisen hiljaisia, melkein huomaamattomia sieluntapahtumia. Välittömät luonnonaistimukset, äänet, värit ja tuoksut esiintyvät äärimmäisen ohennettuina sisäisten mielialojen symbooleina. Hänen sielunsa, sanoo hän itse, on kuin kristallimalja, jonne etelämaisen siniseltä taivaalta putoaa pisara auringon kastetta saaden solisemaan maljan viileinä uneksivat vedet. ("Kauneudelle"). Aivan varhainen, hiljainen aamu on Österlingin lyyrillinen aika, valkea ja sininen hänen väriasteikkonsa. Hän rukoilee aamunkoiton kirkkaana hetkenä merta, jonka hopeaan lokkien siivet sulautuvat kuin valkeat kipinät, antamaan hänellekin sävelen siitä musiikista, joka soi näkinkenkien kuorissa, jotta hänen laulunsa kohoaisi kuin lokki sulautuen ilmojen hopeaan. Sillä hän ei tahdo päämäärätönnä vastaanottaa maailman kauneutta ("Aamuhartaus").

Tämä hiljainen ylevyys ja hartaus on luonteenomaista Österlingin lyriikalle. Siitä ei puutu eräitä kiinteitä persoonallisuusarvojakaan. Mitä tahansa runoilija kohtaakaan, ei hän päästä sitä ohitsensa, ennenkuin sen levottomuus on tullut hiljaisuudeksi hänessä ("Uusi elämä"). Pyrkimys kirkkauteen ja mielenrauhaan on Österlingin viileä, intellektuaalinen uskonto ("Työrukous".) Väliin tämä hiljaisen lyyrillinen stoalaisuus saa hänellä jotakin heidenstamilaisten säe-etsausten ryhdistä ja pregnanssista, kuten kirjoitelmaan liittyvässä runossa "Aamun sydän", joka puhuu omasta kirkkaasta ja nöyrästä elämäntahdosta.

Österlingin lyriikka on epäilemättä harvojen valittujen luettavaa. Sillä on pohjoismainen tuoksu, mutta maaperän tuntu siinä on heikko. Omituisen epäpersoonalliselta tuntuu sen eroottinen aines. Myöskin helleenisen maailman vaikutus tuntuu muutamissa Österlingin etelämaisissa kuvitelmissa, mutta näyttää se rajoittuvan jonkinlaiseen marmorin jumalointiin, jonka tuloksena on pessimistinen tunne kauneuselämän hentoudesta todellisuuden vaatimusten edessä. Vastakkaisuus todellisuuden ja unelman välillä ja runoilijan ilmeinen persoonallinen kasvaminen niiden kosketuksessa -- mistään ristiriidan kipeydestä ei Österlingin yhteydessä voi puhua -- on "Idyllien kirjassa" (1917) päättynyt todellisuuden voittoon. Runossa _Credo_ ("Uskoni") kiittää runoilija elämää siitä, että se on antanut ikivanhan sisällyksen tulla hänelle uudeksi ja näyttänyt hänelle jokapäiväisten ilmiöiden syvän merkityksen ja kauneuden.

Eräänlainen haennaisuus ja epäplastillisuus vaivaa Österlingin ylen deskriptiivistä diktsioonia. On kuin se banaalisuutta karttava hartaus, joka puhuu "Valittujen runojen" atmosfääristä, ei sanelisi suoraan itseään rytmeihin. Todellinen valloittava melodia on melkein tapaamaton Österlingin lyriikassa. "Idyllien kirja" sisältää pelkästään yksitoikkoisia jambimittaisia kuvauksia. Mutta jonkinlainen oma hauras kauneusunelma laulaa, joskin täyteläistä ilmaisua löytämättömänä, Österlingin parhaiden runojen pohjalla, muistuttaen joskus etäisesti Frödingin Hades-unia, joskus Swinburnen loputtomasti aaltoilevaa melodiaa.

Kaksi piirrettä Österlingin lyriikasta voimme pitää muistissamme lähtiessämme jatkamaan tutustumistamme nuoren Ruotsin lyriikkaan. Ensiksi sen, mitä Österling nimittää _credokseen_ "Idyllien kirjan" lopussa, arkisten tapahtumien merkityksen ja kauneuden tunnustamisen ja toiseksi hiukan epälyyrillisen taipumuksen runolliseen koseriaan.

Elävä esimerkki tästä on eräs nuoren polven ilmeisesti lahjakkaimpia sekä tuotteliaimpia kykyjä _Erik Lindorm_ (s. 1889). Hänen aihemaailmaansa kuvaa runo "Isä ja poika" (kokoelmasta "Puheita sydämelleni", ilm. 1915). Isä kävelee rannalla pienen poikansa kanssa:

Hän puhuu, viittoo ja väliin kivihin liukahtaa. Ma puristan kättänsä pientä ja hienoa, ruskeaa. Hänen raikas ihmettelynsä ei kysyen uupua vois. Ma hajamielisnä vastaan, ja ajatus kiitää pois.

Isä kuvittelee aikaa, jolloin poika on kasvava suureksi:

Sinä haaveeni tietäisitpä yli vuotees, poikani mun! Olen kätkenyt kirjoituspöytään ens töppöses valkeat sun. Pian pienistä töppösistä kovat, suuret kengät saa. Ne omaa tietään polkee, isän, äidin ne musertaa.

Syvemmin havaittu aihe on "Hopeahäitten jälkeen". Aviopuolisot ovat eläneet yhdessä kolmekymmentä vuotta. Lapset ovat lähteneet pesästä. Eräänä yönä valvoo mies kuunnellen vaimonsa hengitystä. Kuinka vähän tunteekaan hän ymmärtävänsä kaikesta ajatellessaan elettyjä vuosia. Hän nousee, sytyttää kynttilän ja kuiskaa:

Ken olet sa nukkuja, oikeastaan mun vierelläin?

(Kokoelmasta "Tunnustuksia", ilm. 1922).

Varsin hauskaa huumoria on runossa "Rippikoulupojat". Juhlallisesti katsovat he ensimmäistä kelloaan, joka käy liian hitaasti, sillä koskaan ei ehdi suureksi. "Totisesti, totisesti sanon minä teille" häipyy vähitellen arkiseen pakinaan. Urut kaikuvat vielä heidän korvissaan heidän katsoessaan "Chaplinia palosotilaana".

Kristus, som korsfästs för dem, ha de förgätit, Innan deras byxor mist sina veck. Fastän de av honom ha druckit och ätit gå de och fundera på rackarstreck.

Kuinka iskevästi johtuukaan mieleen Hjalmar Söderbergin ironia! Mikä omituinen käänne! Naturalismin jumalat, joita särkemään Heidenstam ja Levertin nousivat, on taas nostettu jalustalle.

Kauniisti ilmaistu on hellyys elämän pieniä asioita kohtaan kuoleman elämyksen yhteydessä nuoren lyyrikon _Ebbe Linden_ (s. 1897) runossa "Nuoruus", tuoden mieleen eräitä Liliencronin pieniä unohtumattomia runoja. Linde on samalla ainoa mitattoman, meilläkin niin muotiin tulleen runouden edustaja muodonkunnioittajien joukossa.

Ilmeisesti hieno ja kultivoitu lyyrikkohahmo on _Sten Selander_ (s. 1891), kuulemma päätään pitempi muuta nuorta polvea -- tosin vain konkreettisessa mielessä. Keskitetyn lyyrillisen ilmaisun on hän löytänyt runossa "Kuiva puu" ("Tie kotiin", ilm. 1920). Puu rukoilee sadetta ja uutta kukintaa, ja vastaus tulee salaman muodossa, joka tekee puusta jättiläismäisen, tulta leimuavan kukan. Runo muistuttaa Nietzschen runoa "Pinja ja salama". Valitettavasti on Selanderkin viimeisessä kirjassaan kääntynyt runopukuiseen koseriaan. Lämmin myötätunto kaikkea pientä inhimillistä kohtaan puhuu tästäkin kirjasta. Kiitäessään junassa hän ajattelee ohikiitävien maisemien tuhansissa kodeissa asuvia ihmisiä, joiden kanssa ystävystymiseen hänen pieni elämänsä ei riitä.

Kuten edelläolevasta on käynyt ilmi, kumpuaa Ruotsin nuori lyriikka perifeerisistä kulttuurielämyksistä, ei sentraalisista, alkuperäisistä tunteista. Runsas kulttuuri ei suinkaan ole vika, ajateltakoon Heidenstamia ja Levertiniä. Nuorten lyyrikoiden löytöretket kulttuurin maailmoihin näyttävät kuitenkin säännöllisesti pysähtyneen rajoille. Yksinäinen ilmiö _Bertil Malmberg_ (s. 1889), joka on ruotsintanut Schillerin esteettisfilosofisen runouden, edustaa kokoelmassaan "Orfika" (ilm. 1923) jonkinlaista gnostillista romantiikkaa, joka etäisesti muistuttaa Stagneliusta. Helleeninen henkäys hänen runossaan "Neitsyt" on varsin hentoinen. Rydbergiä muistuttava kaunis, idealistinen uskonto on _Erik Blombergilla_ (s. 1894), joka kokoelmaansa "Maa" (1920) on kirjoittanut hymnin hengelle ja runossa "Nike" laulaa ihmisajatuksen kunniaa.

Luonnontunne on Ruotsin nuoressa lyriikassa hämmästyttävän heikosti kehittynyt. _Ragnar Jändel_(s. 1895), ilmeisestikin hersyvä ja heleätunteinen lyyrikko, joka v:sta 1917 on julkaissut viisi kokoelmaa, on runossa "Sataa" tavannut rytmillisestikin eheän ja harmoonisen tunnelman. Toisella tavalla lähellä maata ja kansaa ovat _Dan Andersson_ (1888-1920), jonka "Mustissa balladeissa" on eräänlaista boheemiviisautta. Hänen muutamissa runoissaan on tunnetta ja persoonallista äänenpainoa. Vahvasti samanlainen aihepiiri on _Gustaf Johanssonin_ (s. 1891) kirjassa "Metsämiehen lauluja ja maantieballadeja" (1913), jotka nekin usein tihenevät verrattain proosalliseen sananlaskuviisauteen.