Part 4

Nuotio palaa räiskähdellen ja ensimmäinen yötuuli koskettaa jo kahahtaen telttaa. Makaan tulen ääressä lämmitellen ja koetan pitää ajatuksia kaukana; tuijotan selälle, joka enää vain himmeästi välkähtelee ja alkaa kauempana yötuulessa hiljaisesti lainehtia. Tämä tumma maisema saattaa mielen tapaamattoman kauaksi siitä keveästä toimeliaisuuden tilasta, mikä on aamupäivän suurin siunaus, ja siukoo eteen levottoman, himmeän muistikuvien sarjan, joka ikäänkuin tämän yksinäisyyden uhallakin etsii tietä sinne, missä kerran on ollut kuohuvaa iloa ja muita ihmisiä. Välkähtää joku tanssiaiskuva ja muisto nuoresta, hentovartaloisesta naisesta, jonka silkinpehmeässä tukassa oli juovuttava tuoksu, käväisee joku katukuva, täynnä nauravaa aurinkoa ja vastapuhjenneita lehmuksia, ja muisto huviretkestä kerran, vuosia sitten -- liputettu laiva, kirkkautta välkähtelevä järvi, onnellisten ihmisten iloista huutoa.

Mutta nämä hauraat muistot työntää pian edestään tämä yö ja sen mykkä salaisuus. Se kaareutuu nyt jo kaikkivoimaisena tämän omaan hiljaisuuteensa pakahtuvan saaren ylle. Ei ole enää juhannusajan lasinkeveä ja tuoksuva yö, vaan myöhäiskesän tumma ja raskas. Tämä yö kantaa sisällään salaista vaatimusta, joka kutsuu tilille myöskin minua. Miksi minä oikeastaan olen tässä? Miten olen minä tähän joutunut? On taas valunut käsistä yksi päivä, jonka tapaukset heijastuvat tämän yön keskeen turhina ja vähäisinä. Minä olin olevinani aamulla onnellinen rantakalliolla -- siihen mielialaan ei enää pääse kiinni. Minä haastelin vanhan Tevuksen kanssa ja olin olevinani sukkela ja keveän leikillinen, mutta se oli narripeliä ja siitä kaikesta ei ole enää mitään jäljellä se on hävinnyt niin kuin öinen tuuli pyyhkäisee vaahdon tuosta pimeän järven rannalta. Vanha Tevus makaa nyt torpassaan ja kuorsaa, noustakseen aamulla kyllin nukkuneena kokemaan koukkunsa, mutta minä tavoittelen turhaan tämän raskasotsaisen yön edessä tasapainotilaa.

Metsästä, joka katsoo vieressä tummana ja suurena, lentää yhtäkkiä levoton lepakko kohti nuotiota. Sitä seuraa heti jäljessä toinen, ja niin nämä kaksi arkaa eläintä liikahtelevat hetken tulen äärellä jotakin hakien, sitten taas kadotakseen metsän pimeyteen. Mikä ne toi tähän? Se salainen, tiheä virtako, jota jokin näkymätön voima painaa tänne ja joka saattaa ohimot kohisemaan kaukaisessa ja raskaassa ikävässä? Vastaukseksi metsä kohahtaa kerran, kaksi, ja yö on suuri ja liikkumaton. Niin valuvat tunnit luota aamuntaitteeseen saakka, jolloin auringon verestävä silmä alkaa näkyä kylmänkosteana metsän takaa. Tietoisuus uuden päivän syntymishetkistä synnyttää raskasta ja kaukaista hurmaa, ja uni, joka tähän saakka on ollut saavuttamattomissa, valahtaa yhtäkkiä tähän vaikenevaan maisemaan. Painiskelu on päättynyt, kysymykset ovat liukuneet luota; vastausta ei niihin kylläkään ole löytynyt, mutta etsintä alkaa uudelleen ensi yönä. Sitä ennen on vielä pitkä, onnellinen päivä, joka on jakava tuhlaillen kultaa ja poutapilvien mukana kuljettava pois kaiken sen, mikä nyt on ahdistanut raukenevaa sydäntä.

SININEN PURJE.

Lyhyitä näytteitä Viron nuorimmasta lyriikasta.

Sininen purje. Hiukan artistinen sanayhdistelmä. Sanakuva, johon sisältyy haurasta ja totuudenvastaista, kaukaisuuden kaipuuta joka niin usein, kansanrunoja myöten, saa ilmituojakseen purjeen ja venheen ja vielä useammin sinisen värin, joka on siintävien vuorien ja kaukametsien väri.

Sanakuva, joka kykenee olemaan vain symbolina.

Käytän sitä, rohkeasti ja ehkä teennäisestikin ja vallattomasti, karakterisoimaan Viron nuorinta lyriikkaa. Sanalla on minulle persoonallisesti määrätty tunnearvonsa: kun puhe osuu Viron lyriikkaan, kohoutuu ajatuksiini niin kovin helposti Marie Underin senniminen teos: ja on varmaa, että vain Underin runous, ei kyllä sisällys, mutta muoto, on saanut silmäni näkemään monesti oikeudenmukaista lempeämmin lahdentakaisen lyriikan. Olen identifioinut Marie Underin ja lahdentakaisen lyriikan.

Vain Under on Viron nuorista runoilijoista se, joka toistaiseksi ansaitsee nimen: eurooppalainen. Talonpoikaismaa ei nouse päivässä eikä muutamassa vuodessa vuosisatojen raffineeraamien kulttuurimaitten rinnalle varsinkaan maa, joka on niin pieni, että sen keskeltä näkyy sen kaikki rajat, lausuakseni totuuden hiukan liioitellen.

Viron lyriikka syntyi vasta äsken. Sen todelliset luojat, Suits ja Ridala, Eino Leinon ja Larin-Kyöstin aseveljet ja ikätoverit, ovat jatkuvasti elossa.

Viron nuorten lyyrikkojen ensimmäinen on "Siurun" aikoinaan eläneeseen kirjailijaryhmään lukeutunut _Marie Under_ (Hackert). Marie Under iski v. 1917 kolmekymmentäviisivuotiaana rouvana Viron kirjallisen maailman hämmästyksellä julkaistessaan pienen "Sonetid" kokoelman. Siinä olevien runojen muoto on täydellisyyteen kehitetty; sisällys on osittain sangen sensuaalinen, mikä seikka selittää kirjan herättämän huomion ja kuohunnan. Mutta tämä sensuaalisuus ei vienyt kirjaa perikatoon. Väkevät värit, usein myöskin väkevät tunnelmat ja erittäinkin loistelias kieli kannattivat sitä ja pelastivat sen. Myöhemmistä kokoelmista "Sinine puri" on tekniikaltaan monipuolisempi; sen kieli on yhä kuvarikkaampi; mutta sen säkeet hipovat niin taituruuden rajoja, että sen lukeminen käy ehkä ennenpitkää väsyttäväksi moninkertaisten vertaus-monstrumien ja ekspressionistisen hypähteleväisyyden takia. Tässä kokoelmassa, samoinkuin seuraavissakin "Eelõitseng" ja "Verivaha", viron kieli on kuin omaan kauneuteensa ihastunut Narcissos.

Underin runojen sisällys on mitä suurimmassa määrin egosentrinen. Ja henkilö, joka piileksii säkeitten harsokudoksen alla, huutaa toiveensa ja tuskansa maailmalle kiihkeänä ja hillitsemättömänä; eikä hän rajoitu vain sielunsa kuuluttamiseen: ehkä vielä enemmän hän julistaa pitseihin hautautuvan ruumiinsa suloa miltei koomillisen hartaasti.

Under keikailee runoissaan -- se on hänen maniansa ja hänen symbolinsa -- suunnattomilla naiskammion vaatemäärillä, pitseillä, silkeillä ja puutereilla. Hän sijoittaa ne usein niille ominaiseen, raskaaseen huoneilmaan; mutta toisinaan hän vie ne ulos luontoon, vertauksiksi ja metaforiksi. Enkä epäile sanoa, että tämä suuren, ylevän vangitseminen ja ikäänkuin sullominen pieneen ja proosalliselta tuntuvaan voi vaikuttaa uudelta ja yllättävältä, tosin ehkä suomalaisesta lukijasta liian teennäiseltä. Seuraavassa "Kylpy" runossa on oivallisia näytteitä tästä Underin runoilijapersoonallisuudelle tyypillisestä näkemystavasta:

Nyt kalmanheinän lavendeli tuoksuu, kuin peili kiiluu kukkasista laakso: mä jalkojani seppelöidä tahdon.

Ja verta vuotaa suuret pilvikimput: on päivä kuolemassa. Vesi loiskii. Kuin kannel helkkää kajakoitten murhe.

Pian laskee taivaan sinikukkasille yön tähtein parvi kultaperhosina. Kuin alkoholi painaa hämyilma.

Jasmiinivalkein siivin puisto vartoo ja seppeleillä majan nurkat vyöttää, min akkunat on täynnä päivänpunaa.

Ja metsä peittyy utupuuterilla, ja viime aironveto liukuu rantaan: on harmaa murhe tullut järven ääreen.

Mun ruumiini on nauru valkea.

Tämä omituisin kuvin kyllästetty, öljymaalausmainen sävy on Underin runouden sekä heikkous että sen vahvin puoli. Tuntuu kuin Under itsekin hämmästyneen ihastuneena katselisi vyöryttämiensä kuvien ja värisointujen hehkuvaa kirjavuutta. Mutta se on laavavirta, joka tempaa mukaansa hennoimmat yrtit: se tukehduttaa armotta aidon tunteen. Kauneusmaailmasta välitetty havainto uppoutuu sananmukaisesti harsojen pilveen. Näinollen Under saattaa vain harvoin päästää julkisuuteen persoonalliselta tai ehkä paremmin sanoen välittömältä vaikuttavan tunnelman -- mutta tällöin saattaa se vaikuttaa lukijaan sovinnaiselta, totunnaisen sentimentaaliselta. Seuraava runo kaikessa silosanaisuudessaan kuulunee kumminkin näihin harvoihin vilpittömiin palasiin:

MERILINTU.

Sun sykkää haikeutta sydämes, on siivissäsi ikävätä syvää kun piirtää iltaa hiljaa hämärtyvää ja yötä lyönnit vilusiipies.

Ah, eikö ikävääsi lohduttaa voi aurinko tai aallot punertuvat tai kyyrypilvet, mereen kumartuvat? Miks kaipuu sua kauas kuljettaa?

Sa huudat ikävääs kuin ihmiskielin. Ja mullekin se saapuu sydämeen ja hautaa kaiken tuskaan, murheeseen.

Ja kurkkuun kyynel kohoo, haikein mielin mä vaikertelen -- lohdutusta vailla -- kuin lentäisin mä merilinnun lailla.

Mutta tällä ei ole kielletty sitä tosiasiaa, että Underin viehätysvoima joka tapauksessa perustuu juuri detaljitäysien, räikeänväristen laatumaalausten loihtimiseen -- kuvien välkyttämiseen.

Koko naisen kodin hurma, auringon painuessa, tomun tanssiessa ikkunan keltaisessa kajastuksessa, ehtoohämyn nopeana laskiessa huoneen esineille, on patoutuneena esimerkiksi hänen "Sisäkuvaansa":

Jo pyyhkii kultakude-päivänliina pois nuottein mustat kyynelet. Ja on klaverin kaikki hammasrivit vaiti ja.nauraa tummina ja valkoisina.

Ja lamppu, suuren päivän kilpaveli on silkkitakissa ja tyynnä vartoo. Ja seinän taulun nuori, kirkas nainen on polvillansa, silmät peitettyinä. -- -- -- Kuin purppurainen viinimarjaterttu on unohtunut maljaan neilikoita. Ah, hiipii huoneen soppiin hämyn varjo pää kumarassa. Koko huone sammuu.

Ja kuvastimen lampi valuu seinään ja peittää sen ja seinän kultakukat. Ei ääntä kuulu kumajavan mistään. Ja huoneen kattaa ehtoohämyn murhe.

Ehkä vielä puhtaampi ja herkullisempi laatumaalaus on öisiä, tuulisia katuja kuvaileva sonetti, jossa yötuulta verrataan katukanavassa soluvaan kalaan, joka ahmii kitaansa lyhtyjen loisteen harmaat madot, jossa pihat haukoittelevat keskellä aidanriukuin mustan kaislan, jossa pilvien tuhkakatot ovat kallellaan. Ja kaiken keskellä kuuluu käheä kuiskaus, jonka laatua ei voi erottaa: se onko kirous vai hellä kuiske? Ja loppuefektinä

Kuun harmaa veitsi nousee arvaamatta.

Sen kaksoisveljen, "Öiset kadut", kuvat ovat hurmaavia välähdyksiä mielikuvituksen rajattoman maan kaikilta rajoilta:

ÖISET KADUT.

Varjojen jättilukit teitä hiipii. Ne lähtee puista, joitten oksain sarviin lyö hourukuvin kuumetautituuli.

On käyneet pimeyden henget parviin. Kuin lepakot ne halaa ilman täyttää ja valkeuden ylle heittää harson.

Ei kuplaan enää sauhupurje paisu. Vain linnan viiri viittoo usvan keskeen ja sauhutornein kynttilät ei pala.

Ja hämärissä lyhtyin tulililjat kuin helmikääty koristavat yötä. Ja kello torninrinnan yskii hiljaa.

Ja murhemieli tippuu veden lailla. On akkunoissa itku lyötyin haavain; ne vuotaa valoverta. -- Yö vai päivä? -- -- --

Kuun vaskirattaan tuuli vierittänyt on pilvistä. Ja tähdet tihkuu kaikki kuin maito pimeyden mustaan pataan.

Mutta kaiken ohella värisevän, linnuille puhuvan feminiinin, joka ehkä hetkeksi yrittää kohota maan päältä, väkeviä näkyjä näkevän puolimystikon, omalla tavallaan havaitsevan luonnonnäkijän pistäiksen aina pukinsorkka; Under kuuluu Dekameronin naisiin.

Silti voi hänen rakkauslaulunsa toisinaan nousta viehättävään kuulauteen. Hänen syvällinen "Hartaus" sonettinsa alkaa sovituksen, pyhityksen ja puhdistuksen pyynnöllä. Runoilijattaresta tuntuu kuin rukouksen kutsu alkaisi soida -- vaikka rahvas metelöi markkinoilla. Meri hymisee ja mailleen menevä päivä vaatettaa sen. Silloin tulet sinä. Ota minut mukaasi.

Jo kauas souda! Päivän viime kulta on näyttämässä meille merkkitulta. Ja siellä jossain poissa puhtaat vuot jo meitä vartoo...

* * * * *

Paljon kevyempi, voipa sanoa sangen kevyt nuorimman polven runoilija on _Henrik Visnapuu_ (synt. 1890), joka kumminkin Virossa nauttii suositun säesepon mainetta. Hänkin -- kuten Under, Barbarus ja niin monet muut virolaiset kirjailijat -- syöksähti yleisön tietoisuuteen uhmaavana, kaikki kahleet silpovana muurinmurtajana. Hänen "Amores" kirjansa herättämä kauhu oli vähintään yhtä suuri kuin Underin sonettien; ehkä suurempikin -- siksi, että Visnapuun runojen tekniikka oli melko paljon Underin sonettien klassillisen täydellisyyden alapuolella, joten edes etevä muoto ei ollut hänen puolustelijanaan, "Amores" on sekoitus kyynillisyyttä, pessimismiä, myrskyä ja paatosta. Toisessa kokoelmassa "Jumalaga, Ene!" (Hyvästi, Ene!) on nuoruuden "röyhkeys" jo talttunut; muoto tavoittelee jaloa yksinkertaisuutta. Jo neljä vuotta sitten ilmestyneet "Taliharin" runot -- samoinkuin myöhemmin eri tahoilla julkaistut, raskaspoljentoiset runot -- tuntuivat laimealta käsityöltä, huolimatta siitä, että niitten joukossa on ihana vapaudenlaulu, kenties ainoa, mikä on Virossa nähnyt julkisuuden:

Nii ilus on surra, kui oled veel noor, kui päikese magama minna...

(Niin ihanaa on kuolla, kun olet vielä nuori, kuin aurinkoon nukkumaan mennä...)

Visnapuun parhaissa runoissa on yksinkertainen, hiljainen, harras tunnepohja; monet hänen rakkausrunoistaan ovat sieviä, sentimentaalisehkoja, lempeitä. Hän liikkuu mielellään yön, eron, kuoleman maailmassa, kansainvälisin epiteetein ja kansainvälisin kääntein. Tällaisista lienevät edustavimmat seuraavat somat palaset.

ERÄÄLLE TYTÖLLE, JOTA NIIN KOVIN RAKASTIN.

Yö musta ja synkeä ulkona on. Me seisomme portilla kalmiston.

Ja kuolema valkea usvassa käy. Käy takana. Eellemme ennättäy.

Sinä vaikenet. Silloin ymmärrän sen: on haudattu rakkaus nuoruuden.

On kuollut rakkaus nuoruuden!

NYT ON YÖ JA KUU.

Hämärissä lumikuori kattoi maan. Itsestänsä mietteet nousi piiloistaan: Nyt on yö ja kuu, nyt on sydän sairas.

Raskaat, raskaat tunnit kaikki ilman sua. Löytänetkö tiesi yksin, ilman mua?

Villanvalkoisena kattoi lumikuori maan. Rupes valju murheen pilli soittamaan.

Tummenivat korkeet katot, peittyi kuu. Sydämessä peijaiset ja ristinpuu. Nyt on yö ja kuu, nyt on sydän sairas.

Tällaiset pienet, värähtelevät näyt luonnonrunousmaiset, naiivinherttaiset, lienevät Visnapuun runouden keskeisintä. Niissä saattaa olla vielä terveitä kyyneleitäkin! Kun hän luo idyllisen kuvan juhannusöisestä, armaan koivuin koristamasta tuvasta, niityiltä helkkyvästä laulusta, vaikenevista nurmista, leimuavasta kokosta ja päätyy seuraavaan elämän katoavaisuutta julistavaan säkeistöön:

Mi mennyttä on, se on mennyt -- se kaunista unta lie. Eri teille me taivallamme, tie viimeinen: tuskain tie,

saattaisi epäillä, että Visnapuun "Amores" on vain pröystäilevä lainaohjelma, ja sen kyynillisyys vain keikailua pikkuboheemin vaatetuksessa. Ja se elämänfilosofia, jonka Visnapuu on lainannut venäläiseltä Severjanilta runoonsa "O, nukker peni":

Oh, surullinen koira, samoin mulla kuin sullakin, suur nälkä, jano on. Ja samat kärsimykset mulla, sulla: me saimme yhtä kurjan kohtalon...

on sittenkin lähempänä hänen omaa, lapsellisen pessimististä elämänkäsitystään kuin tympeä, tynnyristä kajahtava kyynillisyys.

* * * * *

_Johannes Barbaruksen_ -- nimi on salanimi; sen takana on tallinalainen lääkäri Vares, synt. 1889; hän on julkaissut teokset "Fata morgana", "Inimine ja sfinks" (Ihminen ja sfinksi), "Katastroofid" ja "Vahekorrad" (Suhteita, 1925) -- "henki on nyrkissä, kuin parabellumi ladattu", kuten hän itse sanoo. Hän on oppositsionin mies, profanum vulgusta vihaava, joka ivaten viskaa taisteluhansikkaan "arvoisalle yleisölle" kuin "gentlemanni ikään", ojentaa nimikorttinsa: "Johannes Barbarus", lupaa löytää sekundantit ja seisten kylmänä ottaa vastaan pistot.

Hänen asenteensa on koomillisen hälisevä ja vesilasimyrskymäinen. Hän kahlaa nummet ja hetteiköt -- etenkin hetteiköt -- ja pursuttaa vääristyneestä suustaan kirouksia ja helvetinkiveä viattoman luomakunnan ylle. Hän aivankuin nyrkkeilee yhteiskuntaa ja luomakuntaa vastaan.

Jumala, jota Barbarus palvelee, on primitiivinen kuin neekerin puujumala; hänen rukouksensa sen edessä ovat kuin neekerin rukoukset: väliin voimakkaat ja värisevät, väliin monotooniset ja väsyttävät. Hänen mielikuvamaailmansa on kuin neekerin, köyhä ja puiseva. Hän _tyytyy_ yksityisiin, useinkin hyviin kuviin ja vertauksiin, voimatta kohottaa runon yleistasoa.

Kukaan Viron runoilijoista ei ole niin raskas lukea kuin Barbarus: hän on oikea labyrinttimestari, vaikeatajuisuuden personoituma. Hän kirjoittaa kyllä "runojalkojen kevyistä pirueteista", mutta itse hän marssii puujaloin.

Mutta hänenkin kaaosmaisesta runoudestaan löytää aforismeja ja epigrammeja, jotka kajahtavat vasaranlyöntien tapaan.

* * * * *

_August Alle_ (synt. 1890), tunnettu terävistä, hieman ylimielisistä arvosteluistaan ja skandaalistaan, jonka maine on liitänyt yli Suomenlahden, on julkaissut vain yhden kokoelman "Üksinduse saartele" (Yksinäisyyden saarille). Hänen runoissaan on naturalismia, mystiikkaa ja omituista ivallista naturalistista mystiikkaa, jos uskaltaa yhdistää nuo kaikki niin erialaiset sanat; hänen "Kratin luominen" runonsa, joka edustaa tätä hänen alaansa, on seuraavanlainen:

Yli sammuvan metsän paistaa kuu kuin jätin silmä se on. Maa eloton. Yli sammuvan metsän paistaa kuu.

Polun polvessa ulvoo koira: uhuu. Ja kaiku kertaa sen. Säde kuun on punainen. Polun polvessa ulvoo koira: uhuu.

Puun varjossa huiluna laulaa luu, vala musta kuiskataan. Veri tippumaan. Puun varjossa laulaa kuolleen luu.

Ja kylässä kukko; kukkelikuu. Niin huojuu lehdet puun, käy pilvet eteen kuun. Ja kylässä kukko: kukkelikuu.

Toinen runo "Vanha hautuumaa", on mystilliseltä tunnelmaltaan ehkä vielä enemmän aito: Lakealla nummella on hautausmaa, niin vanha, ettei tarina voi ilmoittaa sen ikää. Paimenpojat saattavat joskus löytää sen kätköistä kuolleen ihmisen luita. Rosoinen aarrepuu ojentuu sen keskellä.

Ja joskus juoksee hukat ohi illoin ja pari sysikorppia voi silloin ja tällöin istua sen synkkään loukkoon.

Ja syksyisinä öinä palavat puun juurella aarretulet; puu itkee, valaen pisaroita maan kamaralle, sammalien joukkoon.

Alle rakastaa omalla tavallaan klassillisuutta ja muinaiskulttuuria. Hän luo kokonaisen sikermän runoja, jotka liikkuvat tuhansien, vuosien takaisissa kulttuurimaailmoissa. Ei voi sanoa, että hän, runoillen epäsäännöllisin, hakkaavin säkein, toisi mukanaan mitään traditsionaalisesta klassillisuudesta -- traditsionaalinen klassillisuus on Viron runoudelle aivan outoa muutenkin --. Otan esimerkin: Pyramiidit. Erämaassa on pyramiidit, Kleopatran neulojen monoliitit, vanhain kuninkaitten hautasampaat. Ne muistavat muinaiset, ihmeelliset ajat, jolloin lootus puhkesi Niilin pintaan, jossa krokodiilin selkä paistui.

Papit muurein päällä lauloi Raalle, hymnin hedelmöittävälle maalle, kunnes päivä ensimmäisen yli Niilin rannan, yli korven sannan heitti säteen kultapäisen. Kaikki tuhonnut on häijy Seth: maahan faaraon ampui turmion. Vuotaa Isis-äidin kyynelet.

Alle ei ole vielä haahmoittunut.

* * * * *

_Jaan Kärner_ etsii ensimmäisessä kokoelmassaan "Tähtede varjud" (Tähtien varjot) taivaisia ja maisia jumalia. Hänen henkinen fysionomiansa ei ole seestynyt -- karakteristisinta lienevät nuorelle mielelle tavanomaiset yksinäisyyden ja murheen helkytykset. Ehkä hän tässä kumminkin jo julistaa tunnuslauseensa: "Läpi hädän, läpi kärsimysten vie tie oman elämän ymmärtämiseen". Toinen kokoelma on kuin bakkanaali tämän rinnalla. "Maises ringis" (Maisessa piirissä) helisee viiniä ja hyväilyjä. Se on Siurun Underin ja Visnapuun y.m. villin kauden kirjailijaryhmittymän aikakautta. "Ajalaulud", kolme vuotta sitten ilmestynyt kokoelma, on hedelmätöntä "Reimenmacherei" runoutta, johon viime aikoina Virossa -- ja Suomessa! -- runosuonensa kuiviin juoksuttaneet, ajan painamat runoilijat ovat eksyneet.

Mihin suuntaan Kärner uhkaa kehittyä, osoittavat hänen myöhemmät suorasanaiset teoksensa, joissa hän julistaa subjektiivisuuden ja egoismin evankeliumia. Ja samaa kuuluttaa "Bianka ja Ruth", runoromaani, jonka muoto on täydellinen ja sisällyksen voi keskittää sanoihin: "Mikä voi tuottaa ihmiselle onnea? Ei mikään! On vain kärsimys!"

Kärnerin runomuodosta annan näytteeksi seuraavan:

ELOKUU.

Soitti puissa elokuinen tuulen aaria. Sinä tulit luokseni kuin neitsyt Maaria. Yli metsän kurkoittuen myrskyn kurkku soi. Soitti puissa murheellinen tuulen aaria. Tuska kyti rinnassani hehkutaulana. Mustat varjot polun poikki riippui paulana. Soitti puissa elokuinen tuulen aaria. Sinä tulit luokseni kuin neitsyt Maaria.

Sinä tulit luokseni kuin Herran lähetti, sydämelles otit minut, hullun lapsesi -- ikuisuuden molekyylin, solun pienimmän. Sinä tulit luokseni, sun Herra lähetti. Nyt on syksy, luonto lähtee suven peijaisiin. Kevään koitteessa se palaa, virkat mulle niin, kun sa tulet luokseni, sä Herran lähetti, sydämelles ottain minut, hullun lapsesi. -- -- --

* * * * *

_Johannes Semper_ on julkaissut vv. 1917-1924 kolme runokirjaa "Pierrot", "Jäljed liival" (Jäljet hiekalla) ja "Maa ja mereveersed rytmid" (Maan- ja merenäärisiä rytmejä) sekä yhden novellikokoelman.

Semperin laulut ovat egosentrisiä. Hänen runoudestaan löytää harvoin säkeitä, jotka eivät piirittäisi hänen omaa sydäntään ja jos löytää, ovat säkeet melko marmorisia ja kylmiä. Tosin tällaisissakin saattaa löytää eräänlaista kylmää ja marmorista kauneutta, varsinkin vanhemmissa runoissa, joissa autot, autobussit ja telefoonilangat eivät ole päässeet kansoittamaan niitä. Esim.

VANGITTU FAUNI.

Kun nurkkaan unohdettiin seisomaan se se vajos tuskallisiin unelmiin. Vain harvoin tunsi siellä sorkissaan se kun päivä poltti tomuhiukkasiin.

On poissa vihreet nurmet, taivas, kevät ja keinut koivun helman häilyvän ja nymfit lehdon, lähteen päilyvän ja ketkä nymfejä nyt syleilevät...

Niin olkoon marmorista jalat sen ja unetkin sen kivettäköön aine! Kun ikkunasta kiirii ilmalaine

on fauni lehdoissa jo tanssien... On faunin henki veistoksesta poissa, se kiitää keijuin kevätkarkeloissa.

Mutta mitä enemmän hän analysoi omaa sydäntään, sitä lähemmäksi hän pääsee lämmintä kauneutta.

Semper valitsee miljöökseen suurkaupungin. Ja niinkuin aikaisemmin luonnonkauneuden värähdykset sulautuivat runoilijan mielikuvituksessa, tuntuu Semper arvelevan Barbaruksen kanssa että asfaltti nykyajan ihmisen mielikuvituksessa voi sulautua kosmilliseksi kauneudeksi.

Semperin muoto on niukka ja karu.

Ja eikö olekin, näin ankaran suppeana, näin rautaisena, näin ekspressionistisena "Raudne näkemus" kiusoittavan ihanteellinen kadunkulkijan mieliala -- esitän sen vironkielisenä:

Öö kaevand nõgimust. Ei päikseid elavaid. Ei kuskil kuid. öö pigimust.

Ilm tunnelsoonestik. Kiht kihil lademeid. Ja avanguid. Fataalne joonestik.

Ränk koorm öö kaas. Võlv raud graniit. Musttuhat telingut. Soon tuksuv: gaas.

Betoonne kumm. Au talastik. Traatvõrk. Lamp tähestik. Ning äkki -- inimene tumm!

"Kaikkeen kätkeytyy symbolia ja mystiikkaa, kaikkeen kätkeytyy runo!"

* * * * *

Artur Adson, Marie Heiberg, Jaan Lôo, Rudolf Reiman, Mart Lekstein ja Henrik Adamson eivät saa minulta riviäkään. Mutta heidän nimensä on kumminkin mainittava, jotta Viron nuorin runoilijapolvi olisi esitetty täydellisenä.

Tämän runoilijapolven taisteltavana on ollut: sen sisällyksen syventäminen, sen muodon täydellistäminen, joka jäi "Nuoren Viron" runoilijafalangilta loppuunsuoritettavaksi.

Tämän runoilijapolven _minä_ on ollut se sentrum, johon se yhä uudestaan on palannut säkeissään, moderni, artistinen, gallialainen tekogallialainen! tai mieluiten kosmopoliittinen minä; minä, joka ehkä joskus on lempeä ja hellä, mutta joka yhä uudelleen pinnistäytyy riehujan ja nauttijan asenteeseen.

Mutta myös:

Sinisen purjeen lyyrikko.

* * * * *