Part 3

Jos lyriikan pääominaisuudeksi merkitään aineettomuus, on Elina Vaara Nuoren Voiman runoilijoiden puhdasverisin lyyrikko.

AURINGON PURJEET.

_Lauri Viljanen_ asettaa itselleen syvemmän ja laajemman päämäärän kuin kukaan edellisistä. Hän ei tyydy Vuorelan ja Kajannon laulavaan välittömyyteen, Valan kuvaloistoon eikä Vaaran uneksivaan lyyrillisyyteen; hän pyrkii luomaan itselleen yhtenäisen käsityksen olevaisen laadusta ja tarkoituksesta, maailmankatsomuksen. (Sellaisesta tuskin vielä voi puhua kellään edellisistä lyyrikoista). Hänen kamppailuaan tämän pulman kanssa valaisevat hänen tilitysluontoiset runoaiheensa: "Lentävä Hollantilainen", "Prometheus", "Isänmaalle".

Kokoelmansa (Auringon purjeet, 1924) alkuosan sonetteihin Viljanen pukee väkevimmän elämäntuntonsa, sen onnellisen, kokoavan rauhantunnon, jonka ihminen saa lahjaksi silloin, kun hänen sydämensä kaiken repivän jokapäiväisyyden voittaen pääsee välittömästi tuntemaan sen suuren olevaisen läsnäolon, jonka ilmauksena on luonto, koko ääretön kaariviiva taivaan huikaisevasta sinestä aina mullan uumeniin. Tämän tunnon kannattajana on "Sonetti hyvyydelle" tosi ja aito, vaikkei taiteellisesti häikäisevä:

-- -- Oi jumalainen Hyvyys, hymyssäsi on kevättaivaan ikikuulas sini ja mullan syvyys sinun povessas!

Sa niinkuin viileä ja hellä käsi mun kosket polttavaisiin silmihini ja tunnen olevani voimakas.

Sama tunto on myös jonakin onnellisena suvisena hetkenä antanut alkuinspiration runoon "Metsässä", joka Viljasen kokoelmaa selaillessa pysähdyttää lukijan tuoreella runollisuudellaan.

Vilpoisella ruohovuoteellain maata miehen joutilaan on hyvä. Yllä männynlatvain huojuvain huokaa tuulen tuutulaulu syvä.

Joskus tuokioksi havahdun, raukeasti silmäluomet avaan. Katson metsän täyteen riemuhan, lintuun heleästi laulahtavaan.

Tuoksuvina havut huojuilee valomeren lainehissa kylpein. Hiljaa autuudesta vapisee korkealla honganlatva ylpein.

Rannattomaan poutaterheneen itse päivän punakehrä hukkuu! Tunnit antaa kättä toisilleen. Ruohikossa onnenpoika nukkuu.

Nuorvoimalaiset tuntevat lehdestään tämän runon varhaisemman ulkomuodon. Iloinen kokemus on nähdä tämän runon kehitys kohden valmiuttaan, rytmivaihdoksen ja keskittävän supistuksen tietä.

Toinen runo, joka rakkauslaulujen (Juhannuslaulu, Purjehtijat, Uolevin laulu Elinalle, Asepoika) ohella kuuluu Viljasen kokoelman parhaimpaan, on "Ensi lumi". Kaiken uudeksi luovan ensimmäisen lumen ja unhotuksen vastakohtana ja uhalla elää sydän ikuista unelmaansa ja iankaikkisesti pysyy myös ihmisen murhe. Ensi lumen kattamalla tiellä vaeltava kulkija näkee valojen syttyvän asumusten hämärään ja tuntee sanomattoman orpoutensa, mutta saa äkkiä selkeänä välähdyksenä, kuin ylhäältä päin katsoen, silmiensä eteen kuvan ihmishiukkasen tiestä halki maailmain:

Kuule, ääni ensi tiukuin kaikuu illan hämärään! Reki nopsaan ohi liukuin jättää miehen miettimään: kaukaa tieni tulla taitaa, kauemmas se vielä vie, kosk' en tunne pellon aitaa, kosk' on outo kotiin tie.

Tämän runon, jossa vavahduttava tunto pukeutuu herkkiin, koruttoman miehekkäisiin runollisiin symboleihin, asettaisin sangen korkealle, samalla kuin pidän sitä parhaana mitä Lauri Viljanen on kirjoittanut.

Lauri Viljasen miellyttävimpänä piirteenä on hänen hartautensa ja vakavuutensa. Hänen runokokoelmansa sisältää monta kaunista ajatusta. Ja hänen muototaitonsa on ihmeellisen sujuva. Mutta kuitenkin: Lauri Viljaselta puuttuu muodonantotaitoa! Hänen ajatuksensa on rohkea ja tuntonsa syvä, mutta on aiheita, joiden parissa häneltä puuttuu taiteilijan väkevä ilmaisukyky. Silloin syntyy runoja, jotka ovat kaunista korkeata tyyliä -- Viljasen runokielen taito ei petä -- mutta joiden ilmaisutavan väri on vanha ja liukuu siksi silmien ohi. (Lähinnä muistuttaa Viljanen sanonnassaan, samoin kuin ajatustavassaan Koskennientä). Taikka syntyy runoja, jotka ovat sanomattoman vaikeita lukea: tunto ja sitä ilmaiseva kuva eivät ole jaksaneet kutsua luokseen tavoittamiaan sanallisia ilmaisukeinoja. Monesti silloin on kiinteys tiessään: tulee hyppäyksiä runon sisäiseen rakenteeseen -- runo on kuin sarja samalle paperille piirrettyjä luonnoksia mallin eri puolilta. ("Narkissos", "Uimari", "lsänmaalle".) Kaksi komponenttia, filosofia ja tunne, ovat Viljasella ylimalkaan vielä sisäisesti erossa; niiden yhdistys on vielä konstruktiivisuuden asteella, hapuillen kohti sulautumista -- filosofisen tunnon ilmauksessa. Filosofinen tunto on ymmärtääkseni Viljasen lyyrillinen pyrkimys.

Ehkä Viljanen itsekin elää kipeänä tuntona kamppauksen sitä kuorta vastaan, joka muurina sulkee näkemyksen tavanomaisen ilmauksen mykkyyteen. Runon "Myrsky kuutamolla" voi paikoittain käsittää tälläkin tavoin:

Sisintään ei koskaan sielus antaa voi, syvin taisteloskaan sydämiin ei soi. Kylmät on elämän muurit.

Lauri Viljanen on Nuoren Voiman ryhmän esteettisesti koulituimpia henkiä. Hänen laatunsa nykyään on yhtä suuresti kriitikon kuin lyyrikon. Kääntääkö hän pyrkimyksensä kohden persoonallisemmaksi vapautunutta ilmaisutapaa lyyrikkona vaiko kirjallishistoriallista koulutusta, senhän vähitellen saanemme nähdä. Runojen edistys Nuoren Voiman vuosilta kokoelmaan saakka ei kiellä kehityskelpoisuutta edellisellä alalla; Viljasen sisäiset edellytykset: ymmärtävä vastaanottokyky, tunteen ja älyn viljelys sekä toisaalta hänen luonteva muototaitonsa ovat takeita jälkimmäiseen suuntaan.

NELJÄS ULOTTUVAISUUS.

_Uuno Kailas_ on lyyrillinen mietiskelijä.

Hän pystyy kirjoittamaan hauskasti pelkästään kuvailevaa lyriikkaa, esim. "Kevät"- ja "Keskikesällä"-kuvauksensa, taikka hellekuvansa maalaispihan murkinalevolta. Mutta yleensä hän näkee asiat sisältä ulospäin. Hän on jo esikoiskokoelmassaan subjektiivinen lyyrikko, jolle tunto on tärkeämpi kuin kuva ja sisällys sanallista ilmaisua tähdellisempi.

Kailaan asteikko on laaja, aina lyyrillisestä kaihosta objektiivis-kyynilliseen elämäntarkasteluun.

Hän elää kaipauksen joko aktiivisena, Nuoren Hjalmarin kaipuuna kohden omia sankaritöitä, tai hän henkilöllistyttää sen leikitteleväksi, kultatukkaiseksi tyttölapseksi, joka tuhansin keinoin houkuttelee luokseen ja taas pakenee. Hänen kaipauksensa on pohjaltaan nuoren mielen tuskallista, kipeää kaipuuta pois elämästä, kohden unelman onnea ja rauhaa. Mutta sydämen osa on Midas-kohtalo: se ei saa lievitystä kaipauksen poltteeseen, vaikka se voikin kirkastaa kullaksi kaipauksen kyyneleen. Ja tämä kaipaus kasvaa mittasuhteissaan, se levittää siipensä yli olevaisuuden piirin. Se on silloin jo "neljäs ulottuvaisuus", joka voi toteuttaa toteuttamattomat, haltioitunut näkemys yli todellisuuden rajojen.

Tämän tunnon kannattama on kuulaan säteilevä "runo runosta" "Totuuden lähteellä" (julkaistu Ylioppilaslehdessä). Ja se saa myös ilmauksensa dionyysisessä runossa "Minä näen":

Näkysarjojen vaihtuva leikki. Ah, näin ei silmällä nähdä. Sisempään, syvemmälle ja kauemmaksi ma nään. Minä tiedän: nyt mieleni katsoo kuulevin, tuntevin silmin. Näyt syntyvät, kuolevat silmässä itsessään.

On silmäni leili. Sen viinillä täytin. Ja viini on käynyt. Ihanampana leilistä juon saman viinin nyt. Oli poutaa ja pilviä, tuulta ja taivasta mielessä mulla. Hedelmöittyvät nyt nämä siemenet kätketyt.

Näen mieleni unta, ah, kotkansiipistä unta, mi nousee tomust' irti ja maasta ja myös ajan piiristä pois. Salamalla se ratsastaa elon maallisen rannasta rantaan. On kuin joka ihmisen silmäni tuntea vois.

Hedelmist' olen tiedon puun minä syönyt kai: tämä uusi elontietoni siks yli parhaan tietoni käy. Mato pieni on suurin. Ja köyhimmällä on enkelin kasvot. Erämaissamme eikö nyt Jumalan askelet näy.

Näen: ihminen kirkastuu, hänet Jumalan veljeksi tunnen. Ote kuoleman taittuu ja kuollehet käy elämään. Minä nään: paratiisin portti on auki, on taivahat auki. Joka kohtalon yllä mä sateenkaaria nään.

Tämän runoilijanäkemyksen, tämän "salattujen ihmeiden avaimen" avulla Kailas lähtee ratkaisemaan niitä kysymyksiä, joita turhaan kysytään, ja joille Kailas antaa seuraavan runollisen muodon: "Kenen on käsi, joka kerii? Miksi se kerii? Mistä, mistä lähtee valo, joka lankeaa ajan rihmalle? Ja miksi se sitä valaisee?" (Runo "Aika").

Uuno Kailaan esikoiskokoelma ei sisällä sovinnaisia runoja. Hänen pyrkimyksensä on pyrkimystä persoonallisuuteen, joka on tietoinen itsestään ja tajuinen ihmisen osastaan. Mutta ihminen näkee nälkää: sydämet kulkevat erillään, jäätyvät ja vaikenevat, jokainen sielu on yksin. Vain luonto ottaa ihmisen välittömän hellästi vastaan, kuin äiti ainoan lapsensa. Ja se opettaa hänelle hiljaisuuden viimeiset ihmeet. Sieltäkäsin löytyy tyydytys ja väkevä rauha, joka on sukua resignatiolle, mutta näennäisessä alistuvaisuudessaan on vain hallittua voimaa, joka juuri rauhallaan tuntee nöyryyttävänsä ajan ja elämän monihaaraisine pyrkimyksilleen. Tämän väkevän rauhan, oikeammin patoutuneen, määrätietoisen aktiivisuuden runoilija on saavuttanut kuljettuaan läpi kehitysvaiheen, jota runo "Nuoremmalleni" heijastaa:

-- -- -- -- Et tuntenut outoa väristystä,

joka kunkin ihmisen yllättää, sydänyönä varkahin hiipii rintaan, kun ihminen etsii eikä nää tien varrelle jäänyttä kallehintaan.

Käyt hetkessä vieraaks itselles välähdyksenä sun oman sielus nähden. Hätäläppänä lyö sinun sydämes yön, tyhjyyden, elos turhan tähden.

Ole mies, veli. Muista: ankkurin kukin heittänyt on saman rannikon luona. Moni hukkui, mut moni voittikin, moni ihminen syntyi hetkenä tuona.

Kaikessa siljolaisuudessaan tämä runo on Kailaalle persoonallinen elämys.

Mutta Kailaan persoonallisuudesta hänen runouteensa kulkee vielä toinenkin tie.

Kailas saattaa tuntea elämän kipeästi, mutta hänellä on aina ollut hallussaan väkevä puolustusase sen tuskaa ja yksinäisyyttä vastaan: äly. Kailaan kypsyydessä on osuus juuri hänen älyllisellä ryhdillään. Mutta ehkä hän -- herkkyydessään -- käyttää terävää asettaan liiankin runsaasti. Hän suhtautuu ihmisiin ja elämään liiankin epäluuloisesti ja omaksuu mielellään pistosvalmiin puolustusasenteen silloinkin, kun se ei ole tarpeellinen, siten ihmisenä menettäen jotakin ja runoilijana päätyen satiiriin ja kyynillisyyteen. Kyky vapautuen kohota elämän narrimaisuuksien yläpuolelle, varsinainen huumorin kyky jää Kailaalle näin ollen jonkin harvinaisen, onnellisen tuokion varaan. Se on toistaiseksi päässyt värittämään vain hänen muutamia nokkelan realistisesti suoritettuja laatukuvauksiaan, (esim. "Sotatiellä" sarjan runot), jotka nekin puolestaan osoittavat Kailaan runoilijakyvyn liikkuvaisuutta. Myöskin kritiikissä on Kailaan äly osoittanut kaksiteräisyyttään: se antaa hänen osuvalle, ilmaisukykyiselle arvostelulleen toisinaan liiankin pistävän, sovittamattoman sävyn.

Olen edellisessä yrittänyt luoda kuvaa Kailaasta lähinnä hänen Nuoren Voiman vuosinaan ja esikoiskokoelmassaan. Kailaan sisäinen "karttapiirros" näiden runojen varassa on selkeä, miltei mekaaninen tehtävä; niin "paljaina" tulevat vielä tunnot ja ajatukset esiin. Mutta "Tuulen ja tähkän" jälkeen Kailas on ennen muuta kasvanut kuvan voimassa. -- Se runopuu, joka Nuoressa Voimassa versoo ja "Tuulessa ja tähkässä" elää esikevättään, on nyt ehtimässä polttavampiin päiviin. Aurinko ulkoapäin ja oma sisäinen mullasta töytäävä voima vuorovaikutteina runko vahvenee ja verhoutuu lehvin ja värein. Entisen karunlaisen ilmauksen sijaan pukeutuu Kailaan miehekäs tapa katsoa olevaista kasvoista kasvoihin ja hänen arkojakin värähdyksiä tapaava herkkyytensä nyt väkeviin, suomalaisessa runoudessa ennen tuntemattomiin kuviin. Kailas on tässä kehitysvaiheessaan nähtävästi saanut herätteitä uudenaikaisesta keskieurooppalaisesta runoudesta, mutta ilmeisesti -- _tutkia_ tällaista asiaa on vielä varsin vaikea -- ei kysymyksessä ole jäljittelevä suhde, vaan Kailaalle muodollisen vapautumisen tuottanut kosketus. Kailaan uusi ilmaisutapa on sopusoinnussa hänen entisen kehityksensä kanssa; hänen laatunsa on luonnostaan avoin ekspressionismin tyypillisesti inhimilliselle. Eikä uusi ilmaus raukea omaan komeuteensa, koska se on sisäisen jännityksen kannattamaa _purkautumaa_ uusiin kuviin, uusiin rytmeihin.

Uuno Kailas on Nuoren Voiman runoilijoista kypsin. Hänen tuotantoonsa kätkeytyvät tällä hetkellä varmimmat lupaukset ja siihen kohdistuvat suurimmat toiveet.

SUHDE.

Uuno Kailas on kirjoittanut runon "Vanhoille", joka soveltuessaan uuden lyriikan ohjelmarunoksi soveltuu minkä tahansa uuden sukupolven henkiseksi kilveksi siinä kamppauksessa, joka aina hetkin, laimeampana tai kirpeämpänä syntyy nuorten ja vanhojen välille, ja joka oikeastaan on vain hyvä ja välttämätön luonnon pakko eikä muuta. Kailas tilittää runossaan ristiriidan, "nuorten" suhteen edeltäjiin, heidän kiitollisuudenvelkansa sekä toisaalta heidän tehtävänsä säkeistöin, jotka Kailaan kynässä ovat saaneet hänelle persoonallisen jännittyvän, puolustus- ja iskuvalmiin sävyn:

Emme säiky teitä: nuoret oomme, mutta teidän luunne kohta maatuu. Kuinka säikkyisimme pelkkää varjoa, mi tiemme poikki kaatuu?

Emme vihaa teitä, työnne teitte, teitä työssänne me rakastamme. Teidän sekä isienne työ on ruokamulta, mehu juurissamme.

Emme syytä teitä, oikein teitte, toisin voineet ette. Meidän työnämme on pestä vääryys, kun te hiljaisimpaan lepoon vaikenette.

Ja todellakin, nuorvoimalaiset saavat olla kiitollisia nuoruudestaan. Heillähän on rikkaammat kumminlahjat kuin millään edellisellä runoilijapolvella tässä maassa on ollut, heillä on koko edellinen lyriikka ja kielenviljelys astinlautanaan. Kelpaa heidän siltä ponnistaa, ja helpompi heidän on siltä ponnistaa kuin kerran esim. Leinon ja Koskenniemen oli alkaa. Ja niin voikin sanoa nuorvoimalaisille yleensä olevan tunnusmerkillistä ainakin muodon valmiuden. Kailas saavutti viime keväänä julkaisemassaan käännösvalikoimassa "Kaunis Saksa" vallan erikoisen hyviä tuloksia muodonantokyvyn suhteen, samoin kuin hän sekä Vuorela yleensäkin varsin herkästi ja rikkaasti käyttelevät kieltä; ja sellaisilla "kaupunkilaisrunoilijoilla" kuin Vaaralla ja Viljasella on heilläkin kehittyneeseen poljentokykyyn yhtyneenä varsin ilmehikäs sanomisen taito. Mitä yksityisiin kiitollisuudenvelkoihin tulee, näyttävät nuorvoimalaiset parhaiten lukeneen Siljonsa ja Koskenniemensä. Olisikin, sivumennen sanoen, varmaan yllättävä se tulos, mihinkä jouduttaisiin jos joskus saataisiin todetuksi ja ilmaistuksi se tavaton populäärisyys, joka nimenomaan jälkimmäisellä runoilijalla viimeksi kuluneella vuosikymmenellä on ollut suomalaisen nuoren polven parissa ja se henkinen vaikutus, mikä varmaankin on tätä seikkaa seurannut.

Yleensä voi sanoa nuorvoimalaisen lyriikan elimellisesti kehittyvän edellisestä suomalaisesta lyriikasta. Näiden nuorten ihmisten runokirjat (niihin kuuluvat edellä käsiteltyjen lisäksi vielä nykyään vaienneiden _Eero Havaksen_ ja _Verneri Lindgrenin_ kokoelmat "Ikuinen satu" ja "Yövalvoja" sekä tämän joulun antologia, "Nuoret runoilijat", joka tuo julkisuuteen seitsemän uutta nuorvoimalaista nimeä) ovat siten yleensä saaneet suopeahkon vastaanoton -- ei ole esiintynyt äkkihyppäyksiä, jotka olisivat saattaneet kritiikin aseistautumaan outoutta vastaan.

Vain Kailasta on jonkin verran -- taidottomasti ja aiheetta -- rienattu hänen "rohkeutensa" tähden. Siksi hänen julistusrunonsa hiukan ahtaan-katkera loppuviille singahtaa ennen muuta hänen tunnussananaan, samalla kuin sen kaiku nuorten ja luonnon ikuisena sotahuutona kiirii rataansa halki aikojen:

Mutta: turha luulla ainoaksi omaa kalpaanne ja voittoretkeänne, turha luulla, että ikuisesti jatkuis teidän hetkeänne.

Meidän menoksemme jos te käytte kahvaan ruosteensyömäin kalpojenne, tietäkää: _kuitenkin_ me käymme ylitsenne!

LOPPUSANA.

Tehtävän laadusta on johtunut, että edellisessä olen ennen kaikkea pyrkinyt suopeaan kannanottoon esiteltävieni suhteen, pyrkinyt osoittamaan sitä, mikä heissä on parasta ja lupaavinta. Joskaan lukija ei ehkä ole häikäistynyt, lienee kuitenkin käynyt selville, että nuorvoimalaisilla saattaa olla tuotavanaan jotakin uutta ja myönteistä suomalaiseen lyriikkaan. Ja vaikka heidän lahjansa tuskin on yhtenäinen sanoma -- mikäpä _toteutettu_ runollinen julistus sitä olisi! -- sisältyy siihen kuitenkin joukko yhteisiä piirteitä. _Tuntematavan_ herkistyminen ja moninaistuminen (nykyäänhän uhkaakin jo runoilijaa sanahelinä _tuntoilemisena_ eikä aatehelinänä, kuten pari vuosikymmentä sitten), ilmaisun toisinaan artistinen, mutta enimmin lopultakin oman kansan ja kielen sielun uumenista lähtevä kasvu vivahdusrikkauteen ovat sellaisia yhteisiä, myönteisiä piirteitä. Ja näin on jokaisen heidän pyrkimyksensä: Vuorelan ja Kajannon uudenlaatuinen luonnonlaulajan ilo, Valan intensiiviset kuvat. Vaaran rytmit, Viljasen muototaito ja Kailaan voimakas näkemys raivaamassa taholtaan uutta voittomaata inhimilliselle pyrkimykselle kohden sitä vapahdusta, joka olevaisuuden pohjalla piilee ja jota yhdessä runoilijoiden kanssa olemme tottuneet nimittämään Kauneudeksi.

POPPELIT.

Sataa, sataa, ilta saa ja suruharsoon hienoon käärii ilman tummuvan ja hämärtyvän tienoon.

Puistikossa poppelit on tummat, korkeat. Korkeammat vuoret vielä, metsät tummemmat

silmänkantamattomina aukee välillämme, ja pilvistäkin yli maan soi itku ikävämme!

Avaan hämyyn ikkunan ja sisään tulvahtaa poppelien lemua niin unenhuumaavaa.

Olentooni lämpö virtaa läsnäolos armaan, niinkuin halki sumusään ja sateen vihman harmaan

korvani mun valtimojes sykkeen kuulla vois, ja syömet yli yön ja eron samaan rytmiin sois!

Lauri Viljanen.

SAARESSA

Arvi Kivimaa.

Aurinko on käännähtänyt korkeimpaan kohtaansa, katsellen sieltä tänne alas hiukan veltosti lekotellen, mutta kuitenkin täynnä hyvää hymyä. Minusta tuntuu, että se sädekimppu, joka osuu tähän kuumuutta pihahtelevalle rantakalliolle, on niinkuin käsi, pehmeä ja hyväileväinen, joka silittelee mielialan tyvenen onnelliseksi ja antaa koko ulkomaailman muistuttaa itsestään vain kuin keveän horroksen lävitse. Joku yksinäinen poutapilvi purjehtii taivaalla; tarkkailen sen lipovaa kulkua ja sinisenharmaata väriä, mutta kaikki tämäkin on väin kaukaista heijastelua minun ulkopuolellani. Nyt on päivä, täyteläisen onnellinen kesäpäivä eikä tätä tunnelmaa voi mikään muuttaa. Vallanpa pyrkii silmiä huikaisemaan järvi kimalluksessaan... Kas, jopa taas alkavat ahvenenköriläät tuolla luodon reunassa molskahtelunsa...

Onnenmaa on tämä saari, pienoinen paratiisi. Olenpa taas ties kuinka kauan paistatellut päivää tässä rantakalliolla, ja jossakin muistin rajamailla on silloin tällöin pilkahtanut tunto, että tuolla mäen takana ovat mansikat -- mehevyyttään tihkuvat, sormenpäänkokoiset -- täysin kypsät; pitäisipä tästä kierähtää niidenkin keskeen. Ja kun ei mansikka enää maita, silloin vene vesille ja tuonne luodon reunaan, jonne ei olekaan kuin pari vankkaa vetäisyä. Siinä ne kiertelevät tämän rannan muhkeimmat ahvenet; kun olet parisen minuuttia katsellut korkin liikahteluja, niin jopa onkin ongessa muhkea ahven, mustanvälkkyvä, kyrmyniska. Pari kun niitä mätkäiset pataan, eipä kaipaa yksi mies muuta päiväsekseen. --

Sellainen on täällä kesäisen päivän sisältö puolenpäivän kohdalta katsottuna. Aurinko ja tämä saari sen määräävät: ei ole muuta kuin ota vastaan, mitä niillä on antaa. Niin liittyy päivä toiseen, ja tällä hetkellä on vain yksi toivomus: että tämä hereästi liukuva päivien sarja vielä olisi pitkä.

* * * * *

Joskus iltapäivällä, jolloin auringon silmä jo on raukenemassa ja kesän tunto ikäänkuin verkkaisesti ohentumassa siitä, mitä se oli rehevimmillään ollessaan äsken puolipäivän aikaan, saapuu saareen vanha Kala-Tevus. Hänen pienoinen, sisältä ja ulkoa kiiltävänpuhdas torppansa seisoo rantakalliolla vajaan tunnin soutumatkan päässä tästä saaresta itään, ja tuo torppa on siinä paikallaan hiukan nenällään seisoessaan ikäänkuin tipahtanut linnunmuna, jonka minä ohikulkiessani aina pelkään särkyvän. Mutta eipä se vain ole särkynyt; se on kestänyt monet tuulet ja myrskyt ja katsellut päivittäin tämän Kala-Tevuksen yhtäjaksoisen muuttumatonta, kaikkia polveiluja ja mutkia vailla olevaa vaellusta. Sillä Tevus, mies muutoin reima ja rehti, ei poikkea säännöistään eikä myöskään pidä siitä, että tämä nykyinen maailma yrittää ottaa itselleen hiukan toisia säädöksiä kuin hän. "Yhtä plitsua se on homma sellainen", sanoo hän, korjaa nysäänsä, ruiskauttaa pitkän syljen ja jatkaa housujaan kohaisten: "Kyllä siitä sentään taitaa lutviutua säällinen koukkuilma."

Minä hiljaisesti virkistyn, kun näen ukon veneen nytkin tasaisesti lipovan saarta kohti. Oikeastaan tässä jo onkin ollut salainen juttutoverin ikävä, vaikkei sitä ole saanut itselleen tunnustettua. Aamu ja puolipäivä kyllä kuluvat omassa ajatuksettomassa, kasteisessa ihanuudessaan, mutta iltapäivällä, joka on jotenkuten arkisempi, aivoihin hiljalleen kasautunut ja siellä kyyröttelevä ajatusröykkiö alkaa kaivata purkajaansa. Eikä tähän sydänmaahan muuta juttutoveria nyt siekaisisikaan kuin vanhan Tevuksen; tuolta hän nyt lähestyykin, ja niin on taas somasti kuluva tämä iltapäivä...

Tänään on ukki tavannut käärmeen rantakallioltaan ja tappanut sen. Tämä seikka -- näen sen selvästi -- on nyt hänen ajatustensa keskipiste, ja hän tarinoikin tapahtuman julki joka yksityiskohtaa myöten. Silmissä tuttu, pirteä väike hän kysyy minulta, eivätkö käärmeet minua ole tällä saarella ahdistelleet.

-- Eihän paha uskalla käydä pahempansa kimppuun, vastaan minä leikiksi lyöden.

Ukko herauttaa naurun niin että leukaparta tutisee ja yläleuan ainoa ruskea hammas roikottaa ulkopuolella huulten. Sitten hän jälleen yrittää asiallisemmaksi ja sanoo:

-- Mitäs ne käärmeet täällä, mutta niissä helvetin paahteen maissa, Intiinassa ja Ahriikassa...

-- Joo, siellähän ne käärmeet rympsteeraavat. Ja minkäpäs niille sitten mahdat: kun peto on pari metriä pitkä, tynnyrin paksuinen ja kantaa sellaista kuorta yllään, että asekin siitä kimmahtaa takaisin kun pantsarista, ei siinä auta vastaan tutkaileminen. Jos se peto puraisemaan pääsee, ei muuta kuin kellisty kuolemaan.

Ukko vilahtaa kulmainsa alta minuun todetakseen, haastaako tuo nyt vakavissaan vai koiruuttako se yrittää. Mutta minä pysyttelen aivan koruttoman näköisenä, ja hetken päästä hän lausahtaa:

-- Eipä ole niille maille asiaa tehtävä... hyvä on olla täällä, minne Luoja on lykännyt. Ja mikäpäs täällä; vetää kaloja järvestä ja pyöräyttää käärmeen poikki saappaankorolla, jos vastaan tulee... Joopa joo... Oletkos kaloja saanut?

-- Keittokalat, ja välikös tässä enemmästä.

-- Niin, mitäpäs sinä, herra, huoleton herra ja pontsari...

Ja ukko hihittää jälleen hereätä, hiljaista naurua. Minä keitän kahvit, ja pannun vieressä jatkuu haasteleminen. Järvi pälyilee jo tyyntyneessä rauhassaan ja metsässä on kohta viimeinenkin tuulenhenki kuollut. Illan arasteleva kirkkaus leviää jo leviämistään, kun ukko lähtee, pistää kättä, sylkäisee ja työntää tottuneesti veneen vesille. Hetken kuluttua hän jo kelluu kaukana selällä, pyöritellen veteen uistimien siimaa. Laskeva aurinko jakaa kultaa veneen uomaan, joka etääntyy yhä kauemmaksi kapeana viiruna.

* * * * *

Ilta tihentyy yhä, järvenselkä tummuu ja kuikka päästelee niemen takana yksinäisiä huutojaan. Tuo huuto leikkaa vavahtaen sydänalaa: siinä on jotakin pelokasta ja aavistusta yöstä. Aurinko on jo kohta metsän takana, ja illan salamyhkäisyys kiertelee yhä lähempänä. Pian on kuu kierinyt paikalleen ja lännen puolelle syttyneet ensimmäiset punaviirut.