Part 2

Ystäväni! Tilille Sinut oikeastaan pitäisi vetää, senkin veitikka, tilille, jollei Sinulla sentään, Jumala paratkoon, olisi viattomuutesi anteeksiantoa takanasi. Tiedänhän minä, että Sinä sulassa hyväätarkoittavaisuudessa teit ehdotuksesi, toivotit "Tulenkantajiin" kirjoitusta Nuoren Voiman runoilijoista eikä muusta. Ja onhan semmoinen aihe tässä albumissa toki vallan paikallaan. Luulithan Sinä sitäpaitsi sillä tarjouksella palvelevasi paitsi yleisöä ja minua, itse runoilijoitakin. Niin uneksit, mutta luuletko, että me heitä tällä teolla tyydytämme? Vielä mitä! Ja tajuatko edes oman asemamme kieroudenkaan? Etkö huomaa, että esitämme jännittävää nuorallatanssia, katsojakuntana se mainittu yleisö ja toisella puolen itse rakkaat runoniekkamme. Käsitätkö, kuinka vähäiset mahdollisuutemme ovat? Etkö havaitse, että allamme on vain hienonhieno rihma, sellainen heiveröinen säie, olematon kuin paradoksin ajatus; vallan liukas luiskauttamaan jalan, yhtä nopsa katkeamaan olemattomaksi. Havaitsethan, että mahdollisuutemme luoda ikuisesti paikkansa pitävä kuva vain yhden kokoelman kirjoittaneesta runoilijasta, jolla vielä on toivonsa vuodet edessään, ovat täsmälleen yhtä suuret kuin on nuorten jalkapohjaimme herkkyys tunnustella silkkisäikeen laatu ja pingoituspaikka ja kuin on ruumiimme tasapainon hallitsemiskyky näin lievällä pohjalla. Näethän, että suurin mahdollisuutemme kerta kaikkiaan on pudota ja taittaa niskamme! Ja onpa vainenkin meidän oltava silmä kovana, ettemme edes yritäkään suorittaa ohjelmaamme sellaisen langan varassa, joka ei kannata mitään esitystä ollenkaan. Aavistathan, että jälkimmäisessä tapauksessa kuperkeikkamme saisi osakseen yleisön ilkamoinnin, edellisessä taas, jos säie kestää, mutta sen olemuksen harhaan tunnustelemme, meidän häränpyllyämme seuraa runoilijoitten raivoisa ilkku. Häpeän paikka! Totisesti, veljeni, muurahaispesään olemme käpälämme pistäneet!

Ja kuitenkin olen Sinulle kiitollinen tästä aiheesta. Ahdistuksenkin keskelle on silloin tällöin välähtänyt pieni riemun pilke, joka on tehnyt mieleni sovinnolliseksi. Objektini sinänsä, asian vain kuvailevasti ottaen, ovat minulle läheisiä ja kiintoisia -- "nuorten äänenä"! Ja olenpa ollut huomaavinani tarkastelemieni "säikeiden" joukossa moniaan kestävän kuidun, jolla tuntoni väittää olevan jalostumisen tulevaisuuden edessään. Ja silloin olen vain siunannut niitä keskustelumme harkitsemattomuuden hetkiä, jolloin näimme tehtävän myönteiset ja iloiset puolet, emmekä paljon punninneet mahdollisuuksiemme iäisyysarvoja. Tässä mielessä annan Sinulle anteeksi näiden syyskuun päivien kulun ja lähden mielihyvän vireessä, juuri pikkuriikkisen jännittyneenä, näyttelemään "säikeitäni" ja yrittämään niiden varassa teikaroida niin hyvin kuin taidan.

AIKA.

Nuorvoimalainen lyriikka 20-luvun lyriikkaa. -- Nuoren Voiman palstat ovat sen luonnoskirjana. Nuori Voima on aina sisältänyt runsaanlaisesti lyriikkaa, ja vielä enemmän lienee posti sille tarjonnut -- eläähän lehden lukijakunta lyyrillisen _kirjoittamis_halun hereintä aikaa. Vain rajoitettu valio-osa tämän Nuoren Voiman taimitarhan versoja on sitten kauneudellaan, elin- ja kukoistusvoimallaan ollut mahdollinen siirtymään ankarampaan maaperään. Heidän tunnoistaan saa laatunsa nuori lyriikka.

Tämä uusi lyriikka hapuilee muotoaan Nuoren Voiman sivuilla kymmenluvun vaihteessa ja sitä lähinnä edeltävinä vuosina. Varsinaiset nuorvoimalaiset lyyrikot ovat näet niin nuoria, että heidän ensimmäiset runolliset sepitelmänsä saavat lehdessä painopuvun vasta vallankumouksen ja vapaussodan vuosina. Voimme näin saada heidän esiintymisellensä valtavan aikakehyksenkin; he ovat itsenäisyyden ajan runoilijoita. Tämä kehys on kuitenkin vielä liian komea ja raskas nuorvoimalaisten täyttää -- eiväthän heidän panoksensa vielä ole täyteen mittaansa kasvaneet. Ja tämähän onkin pulma: onko meidän kymmenlukumme synnyttävä niiden kehysten täyttäjää, ja jos synnyttää, mikä on silloin oleva nuorvoimalaisten arpa?

* * * * *

Niiden Nuoren Voiman lyyrikkojen nimet, joita seuraavassa aion käsitellä, ovat: Einari Vuorela, Antero Kajanto, Katri Vala, Elina Vaara, Lauri Viljanen ja Uuno Kailas.

KEVÄTHARTAUS.

_Einari Vuorela_ on nuorvoimalaisista runoniekoista vanhin sekä henkilön että runoilijan iältään. Oikeastaan hän tuskin runoilijana onkaan varsinainen Nuoren Voiman kasvatti; runojaan hän julkaisee lehdessä vuosina 1920-22, vasta esikoiskokoelmansa ilmestymisen jälkeen. Mutta eräänlaisena uudemman lyriikan tyypillisluontoisena laulajana tämä Nuoren Voiman Liiton jäsen, josta kulkee liittymäkohta johonkuhun hänen liittonsa nuorempaan runoniekkaan, on sopiva alku- ja taustahahmo seuraavalle tarkastelulle.

Vuorelan erikoislaatu -- hänhän on julkaissut kolme runokirjaa ja yhden suorasanaisen teoksen -- on jo tunnettu ja myös tunnustettu. Hän on välitön tunnelmalyyrikko, soitin, jonka välityksellä luonto puhuu. Hänen säkeensä elävät ennen muuta kielen ja rytmin ilosta; hänen daktyylinsä kuvailevat ihmeen tuoreesti ja heleästi. Kuinka "aineen painosta" vapaa onkaan runo "Prinsessa ja trubaduuri":

Tule ikkunan taa, tule varpaillas, lyö ruutuhun höyhenellä! Minä kuuntelen, minä kuuntelen käsi väristen sydämellä.

Riemullisen kepeästi hän piirtää kevättunnelmansa. Ulkona nuoret tuulet, kirkkaat pilvet, räystään pillitys. Tuvassa ilakointi, siellä "kevät kehissä kieppuu, kapuelee kangaspuilla", siellä on kuin olisi "seinän raot rahoja täynnä, hyllyt helliä sanoja, kellokaapissa käkiä." Vuorela on ennen muuta kuvailija, helakoitten kesätuokioiden, mutta myös aavistelevien tuntojen laulaja. Ja pelkkä musikaalinen tekijä saattaa olla niin voimakas, että yksin "sanan ja kuvan mahti" ei riitä antamaan ryhtiä hänen suorasanaisille runoilleen.

Vuorela on itsetiedoton, toisinaan epäkiinteäkin, mutta hänen lyyrillinen mielikuvituksensa voi joskus onnellisena hetkenä synnyttää sellaisen muotovalmiin, herkän balladin kuin "Kaivotiellä", mikä alkuaan Nuoressa Voimassa julkaistu runo on ansiosta jo kotiutunut antologiaan ja lausuntaohjelmiin. Taikka toisaalta "Satu mustasta härästä" yöstä, joka vihapäisenä eläimenä työntyy viidakosta esiin, ahtaen kitaansa oliot ja paikat, kunnes aamunkoitto sen suistaa hengettömäksi. Päivällä ei yöllisestä kamppauksesta näy jälkeäkään. Mutta ilkeä aavistus puhuu: "Riihen alla vain kuin musta vuota; saunan alla saattaa olla sarvet."

Jälkimmäinen runo ei ole vielä miksikään helmeksi hioutunut, kuten on esim. jo kiinteä, samalla kuitenkin hienovarainen ja aito vuorelamainen _kauhu_kuva. "Metsä", samassa kokoelmassa. Härän sadussa vain ilmaiseiksen runoilijalle luonteenomainen ulkoapäin herätteensä saava mielikuvitus. Mutta tämä runo on myöskin luonteenomainen sille murroskaudelle, jota Vuorela viime joulun runokirjassaan "Yön kasvot" elää. Hänen auringonvaloisen tuotantonsa lyyrilliset alkuhetteet näyttävät paraikaa pahasti möyriytyvän. (Runot "Hiisi" ja "Pahan pauloissa" ovat sekä nimeltään että sisällöltään kuvaavia). Runoilija on alkanut epäillä entisiä jumaliaan, repiytynyt irti tähänastisista tunteistaan ja tunnelmistaan ja haparoi nyt tuskassa ja pimeydessä. Kun hän on tästä ristitulesta selviytynyt, versovat varmaankin hänen runoudessaan esiin voimakkaammin henkilökohtaiset tunnot. Ehkä alkaa soitin jo saada itsetarkoituksensa.

KESÄN SATU.

Kuten Vuorela, luo _Antero Kajantokin_ lähellä luontoa. Mutta kun luontoon Vuorelalla kätkeytyy värjyvää mystiikkaa, monia salaperäisiä ääniä ja tuntoja, tavoittaa Kajanto vain pinnan, auringon kirkkauden ja heleät värit. Vuorelan sielukkuus häneltä puuttuu -- hänen runojensa sisällön laita on suunnilleen samoin kuin Zornin taulujen. Mutta Kajannolla on ilmeisesti synnynnäinen, hersyvä soinuttelukyky, hänen voimansa ja vaaransa. Hänen poljento-mielikuvituksensa on ehtymätön löydöissään. Esim. tähän tapaan (runosta "Kesän satu"):

Tulin tuttuna polulle... lemu lennähti vastaan; vilahti vihreän välistä siipi raksavan rastaan.

Tärähti tantereen murea multa, pyrähti lentohon lempeä nauru immen ihalan suusta. -- --

Huolimatta siitä, että Kajanto on kirjoittanut suhteellisen paljon Nuoreen Voimaan, saanut painosta yhden kokoelman ("Valkeat tunnit", 1923) ja viimeistelee toista, on hänestä vaikea toistaiseksi todeta muuta kuin hänen helkähtelytaitonsa, ja hänen vilkas, usein hauskan kekseliäs esineellinen havaintokykynsä. Kajantokin näyttää paraikaa olevan pyrkimässä kuvailevasta laulajasta subjektiivisemmaksi lyyrikoksi. Olisi hänen runoilleen onnellista, ja välttämätöntäkin että hänen luontaisiin lahjoihinsa liittyisi sisäisempi havaintokyky sekä kiinteys jonkinlaisena älyllisenä ryhtinä. Että jonkinmoinen yhtenäinen maailmankatsomuskin alkaisi hahmottua, näköpiirin syventyvästi kasvaessa.

TAJ MAHAL.

Onhan niin monenlaista ulkoapäinkin lähtevää kuvailua. Runoilija voi katsellessaan olevaistä nähdä sen kirkasvärisenä moninaisuutena, välittömästi silmiin hypähtelevänä, rauhattomasti leikkivänä, kuten Kajanto. Ja ilmaista sen välähtelevinä kuvasarjoina. Taikka olevaisuus voi kohota hänen silmiensä eteen jyrkin ääriviivoin, kiinteäksi pakotettuna, silmiin syöpyvänä, liikkumattomana. Kuten se kohoaa _Katri Valan_ näköpiiriin. Ja hän ilmaisee sen kummallisen mykästi kajahtavin rytmein.

Katri Vala, joka tiukan rajoitetusti toteuttaa omaa laatuansa, on merkillinen, kirpeä pisara koko suomalaisen lyriikan kuohussa. Hän istuu erakkomajassaan ja uneksii jäykästi tuijottavin silmin ankaran koristeellisia unelmiaan. Ne ovat useimmiten kaukaisia näkyjä, joilla ei ole muuta aikaa kuin päivä tai yö, ja joiden paikallinen todellisuus on määräämätön.

Hänelle on tuttu _kauhu_. Mielipuoli herättää hänet ja kuljettaa hänet muassaan kuunvaloiseen saliin, johon tunkeutuu lahoavien lehtien lemu. Mielipuoli puhuu, hänen lauseensa ovat täynnä jäätävää, mieletöntä kammoa: kaikki tulee maaksi, kaikki jäsenesi, kapeat sormesi, punainen suusi, kaikki ovat kohta mustaa, viileätä maata. Hän pakenee, mutta mieletön ääni ilkkuu hänen takanaan: "Kuolet, kuolet, kuolet!" Taikka hän näkee kuolleen makaavan lammen pohjalla, hymyillen ilkeästi. Eikä hän voi liikahtaa, voimattomana kauhusta. Silloin kuollut lintu putoaa hänen kasvoilleen, hän ryömii parahtaen pois, ja "aivan lähellä nauroi kuollut kovasti". Taikka tulee uusi kaamea kangastus: "Virta".

Vahva musta virta, sillä pieni lautta ja ihmisolento. Näen vain kädet. Ne ovat kouristuneet puuhun. Ne ovat kellertävät ja epätoivoiset. Virta putoaa kuiluun. Taivas yllä on kuin suuri, kuollut, pilkallinen silmä.

Jumalani, virtahan on täynnä lauttoja! Uusia sukeltaa esiin loppumattomasti! Jokaisella on ihmisolento. Harvat huutavat. Jotkut itkevät hiljaa. Useat nauravat. Joka hetki putoaa joku.

Jokainen säe on liikkumaton, ja jokaisen säkeen välillä on paussi. Ja pausseissaan runo liikkuu. Eihän voi tätä runoa lukiessaan olla ajattelematta, minkä uudenlaisen, houkutelevan lausuntatehtävän tämä runo ja monet muut Katri Valan runot kaikessa soinnuttomuudessaan tarjoaisivat. Niiden tahallisen yksinkertaiset sanat ovat imeneet itseensä asiasisällyksen kovan, paljaan ytimen. Nyt saa lausuja -- ja hänen täytyy -- panna niihin koko asioiden "ruumis", väri, tunnelma. Ja elää paussien sisältämät sielulliset liikahdukset. Tehtävä tarjoaa ja vaatii. Se on lähempänä absoluuttista esittävää taidetta kuin kaikkensa ilmaisevan runon tulkinta.

Kuten kauhukuvissa, vallitsee Katri Valan runoissa yleensäkin pelottava hiljaisuus, johon äkkiä viiruna singahtaa jokin ääni tai liikahdus. "Nocturnen" yömaisemassa, jossa kuun hohde lepattaen päilyy vedessä "kuin kynttilänliekki kylmässä huoneessa", alkaa äkkiä tapahtuma:

Editseni liukuu tumma, notkea varjo -- harmaa kissa kulkee yli pihanurmikon metsästämään nukkuvia lintuja kuunpaisteisista, pehmeistä pesistään. Sen tietä valaisevat leiniköt pienin, himmein soihduin.

Värisevä huuto leikkaa hiljaisuuden kultaiseen veteen on uinut musta, huikaistunut lintu!

Katri Vala jättää pois pienen ja epäoleellisen. Hänen maailmassaan asuvat yö, aurinko, elämä, kuolema. Kaikki on aavemaisen koristeellista: kukka aukeaa, pisara putoaa, väri puhuu. Värit, tummat, väkevät, kylläiset tai viiltävät, jyrkkine ääriviivoineen ovat Katri Valan kuvina. Nämä kuvat on luonut mielikuvitus, joka maalaa syövyttäen, ja tunne, joka keskittävässä, eliminoivassa laadussaan on melkein älyä, täsmällistä ja kovaa.

Katri Valan keskitys on koristeellista tyylittelyä. Tämän koristeellisuuden kanssa on sopusoinnussa mielikuvituksen, eksoottinen pyrkimys. Katri Vala rakastaa niitä maita, joita Pierre Loti on rakastanut, ja hän hurmaantuu niistä väreistä ja kukista, jotka ovat tuottaneet Baudelairelle hurmion. Hän kirjoittaa "Tahitilaisen serenaadin" ja "Etiopialaisen fantasian" ja uneksii "Taj Mahalista", ihanasta temppelistä, jonka intialainen ruhtinas muinoin on rakentanut pienen suloisen rakastettunsa muistoksi. Tämä väriloistoinen tropiikki on yhtä pyörryttävän etäällä kuin kauhukuvat ovat kaukana todellisuuden rajalta, ja sen ilmaan patoutunut jännitys on yhtä kuuma kuin on kauhukuvien jännitys täynnä kammoa. Toisinaan tropiikki elää vilkkaamminkin, kuten esim. runossa "Punainen kuu", joka on merkillinen huumorin ja eksoottisuuden yhtymä ja jonka huumori on Katri Valalle harvinainen, ja vapauttava.

Oi kuu, kuinka sinä olet punainen! Missä sinä olet ollut, mitä sinä olet tehnyt? Niin hiljaisesti hiivit esiin puitten takaa kasvoillasi outo huume.

Aaa -- sinä tulet kaukaisesta maasta, jossa ihanat ihmiset juhlivat, jossa ilman täytti särkyväin hedelmäin lemu ja nauru ja paljaitten ruumiitten välkyntä paisteessasi ja varisevat, suuret kukkalehdet.

Ja sinä istuit juhlivien keskelle ja sinä juovuit ihanasta palmuviinistä, ja nauravat nuoret naiset pusersivat punaisten kukkain ja hedelmäin mehun sinun kasvoillesi. Ah, sinä näet vielä ruskeat, hennot sormet ja hehkuvat pisarat niitten lomissa.

Ja sinä, joka olit niin kylmä ja hiljainen, sinä tunnet nyt itsesi levottomaksi, -- kasvoillasi on outo huume ja sinä olet punainen ja tuoksuva --

Kuu onkin muuan Katri Valan mieluisimpia ja onnellisimpia aiheita. Huhtikuun viimeisenä iltana se ylenee "kuin suuri, hämmästynyt kukka, keltaisena ja raikkaana, ja jää helottamaan sinistä taivasta vasten". "Nocturnen" kuusta taas valuu runoilijaan rauha, sillä onhan se, kuu

niin tuhannesti nähnyt maan peittyvän kukkiin ja kuihtuvan, ettei mikään sitä liikuta. Ja se onkin hiljaisempi kuin mikään muu.

Ja "Tahitilaisen serenaadin" kuu on onnellinen: antaahan meri, joka lepää rannalla, sen suudella jäseniänsä! Silloin: Ah, "olisitpa sinä meri, armaani, ja minä onnellinen kuu!"

Katri Valan iltamaisemat, kuten koko hänen luonnonlyriikkansa, on samanlaisen tyylittelevän väri-inspiratsionin kannattamaa kuin hänen satu- ja kauhukuvansa. Mutta tämä lyriikka on samalla subjektiivisten tuntojen hallitsemaa luonto muovautuu runoilijan kädessä ilmaisemaan hänen ankaraa elämänpakkoaan. Ja juuri Katri Valan luonnonrunoissa soinnahtaa hänen persoonallinen sävynsä herkimmin lyyrillisenä. Se puhkeaa esiin hänen kirkkaana hartautenaan ensi lumen elämyksen edellä (runo "Ensi lumi" on julkaistu antologiassa "Nuoret runoilijat"). Se sanelee runon "Talviaurinko" loppusäkeistön. Runoilija näkee sädehtivän talvimaiseman kylmän, kirkkaan ajatuksen vallitsemana Jumalan huoneena, Jumalan, joka tuomitsee kaukana taivaitten takana ja on niiden jumala, joiden sydän on kuin kovaa ja kirkasta valkoista timanttia.

Katson arkana tämän temppelin ovelta, aistimeni sairaina valkeudesta ja pakenen majani hämärään itkemään aurinkoa, kesän huumaavaa aurinkoa ja lempeää Jumalaa, joka suutelee silmuja astellessaan kesäöinä moniväristen tuoksujen keskellä -- --

Ja kokonaisena Katri Vala pukee elämäntuntonsa runoon "Maa". Tähän runoon kuin huipentuu Katri Valan tapa katsoa maailmaa ja elämää kaukaisena yhteytenä, suurin, yksinkertaisin ääriviivoin. Enkeli katselee alas maahan ja näkee, kuinka siellä kukoistaa ja kypsyy, viheriöi ja kellastuu luonto, ja "äänettömät hiutaleet peittävät elämän jäljet". Ja kaiken keskellä elää ihminen --

Ja itkua oli enemmän kuin naurua ja vihaa enemmän kuin rakkautta. Mutta Maa säteili ihmeellistä kauneutta. Suurten, koskemattomien metsien näkymättömistä kukista nousi värisevä tuoksu, jonka keskeltä huomaamattoman rakkauden teot ylenivät kuihtumattomina kuningasliljoina, ja itku helisi kauniimmin kuin nauru.

Ja enkeli ikävöi pois ylhäisestä avaruudestaan, ikävöi olla maan itkevä, naurava, kukkiva, kuoleva tomuhiukkanen.

Katri Valan oma uskontunnustus sisältyy runon viimeisiin riveihin. Hän ei suinkaan tahtoisi vaihtaa osaa kaukana avaruudessa ikävöivän valkoisen enkelin kanssa, sillä hän rakastaa elämää. Hänen runonsa kuitenkin ovat eristetyn hiljaisuuden synnyttämiä ja siksi niissä sittenkin on niin vähän varsinaista _elämistä_. Runoilijatar kärsiikin yksinäisyydestään ja tuntee, kuinka ikävä kylmänä käärmeenä tunkee suunsa hänen sydämeensä. -- Hän kaipaa, kaipaa väkevää elämää, ei tasaista ja pitkää vuosien sarjaa, vaan "vain yötä ja päivää, korkeana tulipatsaana". Kuten jokainen nuori ihminen ja väkeväsieluinen ihminen, kuten niin moni, joka runoilijana on saanut tämän kaipuunsa säkeillä ilmaistuksi. Mutta kun hän joutuu ihmisten pariin, hän huomaa heidät pieniksi. Ja hän palaa takaisin erämaahan:

Pois! Mikä kauhea valhe teidän rakkautenne on, te kääpiöt! Pois! Menen kuolemaan. Siellä kaukana on keltainen erämaa, suuri taivas ja siniset vuoret ja hiekassa jalopeuran jäljet -- --

On luonteenomaista Katri Valalle, että hän runonsa loppusäkeeseen taluttaa leijonan -- hän rakastaa väkevyyden ja ryhdin tavottelussaan komeata tai keskittävän voimakasta runonloppua.

Katri Vala kaipaa elämää. Hän ei runoilijana voi kauan jatkaa näillänsä. Hänen pyrkimyksensä yksinkertaiseen sanontaan voi tuoda ja tuo runoihin myöskin ainoastaan: paljon yksinkertaisia sanoja, ainoastaan. Viittasin äsken Katri Valan kuvailemiin, kirjallisuudessa usein esiintyviin tuntoihin. Yleisyyshän ei sinänsä ole mikään haitta, mutta näiden tuntojen kuvat jäävät, jolleivät ne ole yksilöllisesti luovan sisäisen ajatuksen ja tunteen ilmauksia, vain kuviksi, jaksamatta kohota vertaukseksi. Ne pysyvät silloin pinnalla, koska niistä puuttuu runollisuus, ihmishengen voittoisa syöksähdys jokaisen havaittavaa todellisuutta syvemmäs.

Mutta ei ole syytä uskoa, ettei Katri Valan ulkonaiseen intensiivisyyden pyrkimykseen pääsisi tasaisesti yhtymään myös sisäinen. Hänen subjektiiviset tuntonsa ovat kaikesta kirjallisesta sivumaustaan huolimatta siksi voimakkaat, ja hänen luonnonrunoissaan havaitsee siksi paljon merkkejä avoimesta herkkyydestä, että saattaa odottaa hänen lyriikkansa lopultakin voivan -- paljonhan on vielä tulevaisuuden varassa -- vaikuttaa ehdottomammin kuin pelkällä romanttisella koristeellisuudellaan ja kuriositeetillaan.

UNEN VENHE.

Tuskin kenenkään nuorvoimalaisen runoniekan kehityskulkua oman lehden palstoilla ja sieltä taas kokoelmaan (Kallio ja meri, 1924) on niin vapauttavaa seurata kuin _Elina Vaaran_. Nuoren Voiman sivut heijastavat sitäpaitsi erityisen herkästi juuri hänen henkisiä vaiheitaan, sillä hän on kirjoittanut lehteen runsaasti ja kauan, aina varhaisilta kouluvuosiltaan. Ja vaellus noiden lyyrillisten tunnelmain kautta on todella "vaikenevaa tietä". Tuntee Elina Vaaran lyyrillisen herkkyyden ja alttiin heijastelu- ja vastaanottokyvyn, näkee hänen liikkumishelppoutensa eri runomuotojen parissa. Ja näkee, kuinka jälkeen jää niin paljon laimeata ja tavanomaista ja sanonnaltaan pingoitettua. Tapahtuu kirkastumisprosessi muodon ja näkemyksen suhteen, tunnelmien vähittäinen vapautuminen sovinnaisesta leimasta.

Ja kun Elina Vaaran runoja lukee esim. Katri Valan runojen jälkeen, tulee ajatelleeksi, mikä jumalan lahja sentään on runollinen musikaalisuus, rytmi ja runomitta. Juuri Elina Vaaran liikkuvat, herkät rytmit, jotka ovat hänen luontainen taipumuksensa, ja joita hän on uutterasti viljellyt runokoulussaan, antavat hänen runoilleen niiden autereisen sulon.

Elina Vaara kykenee nykyään tavoittamaan jo balladinkin ankaran muodollisen, mutta myös sisällyksellisen rakenteen, varsinkin kahdessa kokoelmansa balladissa, runoissa "Laulu kauniista huovista ja herttuan tyttärestä" sekä "Unen venhe". Niissä ei muoto ole tuottanut hänelle vaikeutta ja eepillisen sisällön liittyminen lyyrillisiin tunnelmiin on tapahtunut perin onnellisin tuloksin. Eihän näitä runoja ole tehty mikään tietoinen kaava runkona, mutta ne toteuttavat ihastuttavan täydellisesti teorian lakeja.

Edellinen runo alkaa suppean runollisella paikanmaalaussäkeistöllä:

Rannalla Adrian meren kukkii kastanjat, heleän keltaisiksi kypsyy sitruunat rannalla Adrian meren.

Maisemaan ilmestyy sitten herttuan linna, jossa paraikaa juhlitaan. Huovi kuiskaa polttavin katsein rakkaudentunnustuksensa ylpeälle neidolle. Niskojaan heittäen kääntää tämä hänelle selkänsä. Ja kuinka kauniisti, harvoin, mutta aidoin viivoin tapahtuukaan sitten siirtyminen illasta aamuun, leikistä uhkaavaan todellisuuteen:

Taukosi tanssi ja soitto, idästä nousi koi. Tornin huipulta kutsu kuparitorven soi rannalla Adrian meren.

Onneton huovi lähtee sotaan eikä palaja. Herttuan tytär hiutuu kaipauksensa kyyneliin. -- Kaikki on kuvattu merkillisen hennosti, mutta samalla täsmällisesti. Liikutaan maaperällä, jossa yhdenkin sanan varassa on horjahdus, mutta eheys, tasapaino säilyy. Ja viimeinen säkeistö pyöristyy jälleen tunnelmamaisemaksi.

Hohtavat ilottomasti hopeapoppelit, murhettansa huokaa mustat sypressit rannalla Adrian meren.

Vielä sielukkaampi balladi on "Unen venhe". Ajatus ihmisen kaipuusta, ikuisesta unelmasta, jonka kohtalo on ikuisesti elää ulkopuolella elävää elämää, on siinä saanut ilmaisumuodon, joka todistaa yksilöllisesti luovaa lahjakkuutta. Uni, ihana nuorukainen, liukuu purressaan kaihoisin katsein ohi kylien ja kaupunkien.

"Oi valtias", soutajat kysyy, "joko laskemme valkaman luo?" Niin kaukaisna katseensa pysyy, ei vastausta hän suo. Vesipisarat airoista siukuu kuin ketju hopeinen, Unen venhe iäti liukuu ohi Elämän rantojen.

Ja Elina Vaaran hentoa lyyrillisyyttä ilmentää lopuksi "Kuu", runo, joka on niin äärimmäisellä rajalla, että tuskin on selvillä siitä, onko se jotakin sanovaa lyriikkaa vai lyriikkaa ollenkaan.

Palaa taivaan lamppu, kullankirkas kuu.

Vastaa, kuu: onko siellä korkealla kenttää vihantaa, jolla heinä huojuu, sinikellot aaltoaa?

Sieluni on niin kummainen, nauru, itku siellä rinnan soi. Saanko, oi, olla kerran sinikello taivaan niittyjen?

Silloin ohitseni vaeltais saattamana pilvenhattarain ehkä Hän, ken sieluni mun loi sellaiseksi, että siellä soi tuska, riemu, epätoivo, autuus rinnakkain.

Varjo pyhä ylitseni lankeais -- -- -- -- --

Palaa taivaan lamppu, kullankirkas kuu.

Olen pysähtynyt näiden runojen pariin, jotka ovat luonteenomaisinta Elina Vaaraa. Eräissä rakkauslauluissaan Elina Vaara myös välittömällä, kirkkaan suloisella ilmaisullaan tapaa aidon sävelen. Mutta eksoottiset ranskalaisnimiset runonsa hän sittenkin huoletta voi sisällöltään jättää runoilijasisarensa Katri Valan haltuun -- ranskalainen nimitysvimma taas häviää itsestään silloin, kun kirjailijamme lopulta tajuavat omankin kielemme ja kirjallisuutemme jo vähitellen kasvaneen kapaloistaan.

Vaikka Vaara moniaissa varhemmissa runoissaan yrittää tulkita suorastaan aatteellista intomieltä, on hänellä ennen muuta tunne runollisesti voittoisa ajatuksen rinnalla. Hänen erikoislaatunsa on hänen runojensa arka, käsinkoskematon tenho, joka ympäröi hänen runoilijaolemuksensa jonkinmoisella "lumotun prinsessan" tunnelmalla.