Part 11

Mutta onhan tämä kaikki varsin luonnollista, kun aivan yleisesti ainakin käytännössä lukuisia ihmisryhmiä pidetään pelkkinä tuotantovälineinä, pelkkänä kysynnän ja tarjonnan lakien mukaan arvioitavana tavarana, jonka palkka on vain tuotantokustannusta, ja siksi saatava mahdollisimman alhaiseksi. Eikä tätä tosiasiaa suinkaan neutralisoida vain sillä, että samanaikaisesti pidetään kaikkialla kauniita puheita ihmisarvosta, yksilöllisyyden merkityksestä ja persoonallisuudeksi pyrkimisestä.

Ja mikä tässäkin asettaa eri ihmiset niin peräti erilaiseen asemaan? Syntymä! Pelkkä syntymä! Toinen syntyy rikkauteen ja sen mukana kaikkeen sen hankkimaan arvonantoon ja asemaan, kaikkiin sillä saataviin tiede-, taide-, y.m. nautintoihin. Ja toinen syntyy köyhyyteen ja sen mukana karkeaan, raskaaseen työhön, ehkäpä suorastaan huonon ympäristön tuomiin paheisiin, jopa rikollisuuteenkin. Ja molemmat tietysti ovat yhtä vähän "syyntakeellisia" syntyperäänsä nähden.

Mutta miten sitten korjata tämä epätasainen osajako ja sen seuraukset? Miten estää, että toisaalla liika ylellisyys veltostaa saavutetut kyvyt, toisaalla taas puute estää niitä ilmi puhkeamasta?

Ratkaisuehdotuksiahan näihin kysymyksiin on useampiakin. Teoreettisesti yksinkertaisin niistä ehkä lienee kommunismin ohje: kaikki omaisuus on tasattava kaikkien kesken. Kohtalottaret meitä kuitenkin varjelkoot tuosta systeemistä, sillä sen näennäinen yhdenvertaisuus kätkee vielä suuremman epäoikeudenmukaisuuden kuin nykyinen järjestelmä, jonka se myös varmasti voittaisi kaiken kehityksen tukahduttamistaidossaan. Vaatisihan tasanjako aina samat edut kyvykkäille ja taitamattomille, ahkerille ja laiskoille, vähääkään välittämättä heidän mieskohtaisista ominaisuuksistaan tai heidän suoritustensa suuruudesta. Ja tällainen tietysti tappaisi kaiken ylimääräisen ponnisteluhalun, kehoittaisi keskinkertaisuuteen. Mutta kaikkinainen kehityshän on juuri yli keskimitan kohoavien kykyjen ja uurastusten tulosta. Ja toisenlaiseksihan emme voi kuvailla kommunismin tulosta, ellemme luule joka ainoata ihmistä vain toisten parasta ajatelevaksi altruistiksi, joka aina ponnistaa kaikkensa jo pelkästä velvollisuudentunnosta. Kieltämättä sellainen olisi ylevän kaunista, mutta valitettavasti sellaisen mahdolliseksi uskominen osoittaisi vain tavatonta tietämättömyyttä tosioloista ja ihmisluonteesta tai sitten mitä julkeinta epärehellisyyttä.

No onko sitten oikeaoppinen (muunkinlaista alkaa jo kyllä olla) sosialismi parempi pulasta päästäjä? Tuskinpa vain, kuulunee lievinkin hylkäystuomio. Kun vain ajatteleekin nykyisten kansallisten ja kansainvälisienkin tuotantosuhteitten laajuutta ja mutkikkuutta, niin voinee jo a priori väittää, ettei niitä voida käyttää ja kehittää mahdollisimman harmoonisella ja tuloksekkaalla tavalla pelkkien Marxin aikaisten dogmien ja yleisfraasien avulla. Ei niin, että tahtoisin erikoisemmin halventaa Marxin arvoa. Enkäpä edes siihen pystyisikään yhtä tehoisasti kuin hänen omat epäkelvot epigooninsa. Onhan näet suorastaan tragikoomillista se, miten traditsiooneihin kivettyneitä dogmaatikkoja ja taktikoivia iskulausefanaattikkoja sen miehen jälkeläiset ovat, joka lähti siitä, että vähäväkisten aseman parantamisen tulee tapahtua tieteellisellä pohjalla, s.o. alati kokeillen ja uutta suunnitellen. Ja lisäksihän sosialismin parannuspuuhat etukädessä tarkoittavat vain tehdastyöväestöä.

Mutta miksi jatkaa eri oppirakennelmien esittelyä? Voitaneen näet jo ennakolta väittää, että yhteiskunnalliset olot ovat liian moninaiset ja ennenkaikkea liian muuntelevaiset, jotta joku poliittinen tai taloudellinen systeemi yksinään pystyisi ainakaan pysyvästi antamaan oikeat ohjeet. Ja olisihan tosiaan outoa, jos kokonaisia yhteiskuntia voisi järjestää pelkkien epämääräisten periaatteiden mukaan, kun muuten yksinkertaisimmatkin uudistukset kaikilla muilla aloilla vaativat onnistuakseen yhtämittaisia ja järjestelmällisiä suunnitteluja tieteen pohjalla. Mutta siinäpä se alituinen vikakonstruktio piileekin, että yhteiskuntaa luullaan kuin miksikin savenpalaksi, jota voi haitatta muovata mihin muotoon vain itse haluaa. Ja kuitenkin yhteiskunta tietysti pikemminkin on kuin elimistö, jonka täytyy vähitellen kehittyä määrättyjen lakien mukaan.

Mutta onhan toisaalta luonnollista, että kaikkinaiset eri tahoilta lähtöisin olevat yhteiskunnalliset puoskaroimisyritykset eivät lopu ennenkuin asianomaisen yhteisön kaikki ryhmät ja jäsenet huomaavat, että ainakin yritetään tasapuolisesti huolehtia jokaisen menestyksestä, ja että koko asianomainen yhteiskuntaruumis siten alkaa saavuttaa harmoonisen terveystilan. Miksi tähän niin vähäisessä määrin pyritään, miksi niin heikosti huolehditaan ihmissuvun ja sen muodostamien yhteiskuntien järkiperäisestä ja järjestelmällisestä kehittämisestä? Vastausta on tosiaan vaikea löytää, kun ihmisen huomattavin luonteenpiirre muuten on se, että hän alituisesti pyrkii parantamaan ja kehittämään kaikkea, minkä kanssa hän joutuu kosketuksiin, ja alituisesti myös tavoittaa kaikessa suurinta mahdollista työtulosta. Vai unohdetaanko ehkä kanssaihmisiin nähden paitsi yleisinhimilliset ja kansalliset näkökannat myös suoranaiset "liikeperiaatteet"? Luullaanko, että ihmiset edes pelkkinä tuotannontekijöinä ovat riippumattomat aineellisista olosuhteistaan ja kykenevät missä tilassa tahansa huippusuorituksiin? Ja miksi aina muuten koetetaan eliminoida pois kaikki tarpeeton energianhukka, mutta yhteiskunnallisissa kysymyksissä ei koeteta välttää käyttämästä keskinäisiin hankauksiin suunnattomia voimamääriä.

Niin, tällaisia kysymyksiä saattaa tehdä useampiakin, mutta tuskin niihin koskaan saa vastaukseksi muuta kuin puolivaistomaisen ja ylimalkaisen "säilyttämis"-periaatteen. Edellisestä jo kuitenkin selvisi, että tällainen periaate muuten on outoa ihmisille. Mutta se on lisäksi myös "luonnonvastaistakin", se vie ristiriitaan kaikkialla muualla tavattavan liikkumis- ja kehittymisprinsiipin kanssa: Avaruudessa taivaankappaleet hehkuvista kaasusumuista monien väliasteiden kautta muuttuvat hyisiksi jääpalloiksi. Ja meidän omalla maapallollamme eläin- ja kasvisuvut syntyvät ja kuolevat, kansat kasvavat ja katoavat, rajat muuttuvat, vakiomuodot vaihtuvat. Ja kaiken tämän rinnalla, kaikesta tästä huolimatta täytyisi yhteiskunnallisten olojen ja niitten pohjana olevan omistusjärjestelmän säilyä muuttumattomana?

Vai pelätäänkö ehkä liiallista "radikaalisuutta"? Siinä tapauksessa olisi syytä palauttaa mieliin historian hengettären kirpeä iva, joka jo tuhannesti on tehnyt tänään välttämättömäksi sen, mitä vielä eilen pidettiin kumouksellisuutena, ja saanut ihmiset jälkeenpäin pitämään kehityksen jarruna sitä, mitä aikoinaan katsottiin luonnostaan lankeavaksi välttämättömyydeksi. Toisin sanoen: Mitään liikaradikaalisuutta ei ole olemassakaan. On korkeintaan liian epäpätevästi suunniteltuja ja liian hutiloiden valmistettuja uudistuksia. Tällaisista epäkypsistä kokeiluista taas päästäisiin paraiten juuri omaksumalla yleiseksi katsantokannaksi ja myös noudatetuksi toimintaohjeeksi se, että yhteiskunnallisellakin alalla samoin kuin kaikilla muillakin on pelkän passiivisen säilyttämishalun sijaan saatava halu tietoisesti ja tieteellisen järjestelmällisesti kehittää olevia oloja kaikkien piirien yhä suurempia vaatimuksia tyydyttäviksi ja niille yhä moninaisempia kehitysmahdollisuuksia antaviksi.

KALLE KANKAISEN KÄRSIMYKSET

Kirjoittanut Niilo Wadenström.

Kalle Kankainen, todellinen, rehti ja vääristelemätön vanhapoika vanhaa hyvää lajia, istui eräänä lauantai-iltana yhdistetyssä työ- ja makuuhuoneessansa, molemmat kädet levällään pöydällä, sormet yhteenpuristettuina. Hän luki hartaasti Chestertonin salapoliisikirjaa "Isä Brown" ja kertomusta "Väärä muoto" alkaen siitä kohdasta, johon hän eilen oli lopettanut ja piirtänyt "Koh-i-noor" HB-kynällä samanlaisen merkin kuin koulunopettaja laskun tai jonkun kirjoituksen loppuun.

"Tuli pimeä ja ukkonen kävi ja jyrinän jälkeen kuului pimeydestä isä Brownin ääni: 'Tohtori', sanoi hän. 'Tämän paperin muoto on väärä'."

Juuri kun Kalle Kankainen oli päässyt tähän asti lukemisessaan, koputettiin ovelle ja sisään astui pitkä, mustapukuinen, juhlallisen näköinen herrasmies hieman kumartaen.

Hän laski korkean, kiiltävän silkkipyttynsä pöydälle ja riisui hansikkaansa Kankaisen tuijottaessa häntä äärimmäisen ällistyneenä.

"Herra Kankainen?" sanoi omituinen vieras istuutuen ilman muuta tuolille vastapäätä huoneenhaltijaa.

"Oikein; Kankainen."

"Pankinjohtaja Ahjo."

Kankainen selvisi nopeasti;

"Yleensä", sanoi hän torjuvasti, "ovat kaikki vekselit, joissa on minun nimeni, ehdottomasti vääriä. Vekselin alle en ole kirjoittanut senjälkeen kuin tuo kiro..."

Vieras kohotti kätensä.

"Sellaisesta ei ole nyt kysymys. Oikeastaan tulin tänne kuullakseni teidän persoonallisen vastauksenne kysymykseen, jonka merkitys on erinomaisen tärkeä: Oletteko vanhapoika?"

Kun Kalle Kankainen ei huomannut hänen ilmeessään mitään ivaa tai pilkkaa, vastasi hän, vaikkakin yhä enemmän ällistyneenä:

"Luonnollisesti."

"Ei mitään... tuota noin... salaisia suhteita?"

"Herra pankinjohtaja!!"

Vieras katseli häntä melkein vaanivasti. "Näyttää pikemmin joltakin Moriartyltä kuin pankinjohtajalta", ajatteli Kankainen, jonka mielessä salapoliisiromaanit kummittelivat. Sitten hän lausui:

"Voisikohan olettaa, että herra pankinjohtaja on vaivautunut halpaan asuntooni vain kysyäkseen minulta edellämainittua asiaa?"

Kalle Kankainen oli hyvin tyytyväinen lauseeseensa, joka hänen mielestään oli täynnä sattuvaa ja kuitenkin rajattoman hienoa ivaa.

"Niin", sanoi järkähtämätön vieras. "Olisikohan teillä mitään sitä vastaan, että menisitte naimisiin tyttäreni kanssa?"

Kalle Kankainen ryntäsi pystyyn niin kiivaasti, että tuoli lensi seinää vasten ja vavahutteli tauluja. Hänen naamansa oli tulipunainen kauhusta ja kiukusta. Sieraimet värisivät ja hän oli niin kiihoittunut, että sekä äänijänteet että kieli ensi aluksi kieltäytyivät toimimasta. Mutta sitä kovemmin hän huusi hermojensa herraksi päästyään:

"Kuulkaahan, nyt tässä ollaan jo hävyttömyyksien rajalla. Luuletteko minun vuokranneen tämän huoneen ainoastaan vastaan ottaakseni narrien ja... ja... ja..." Kalle Kankaisen ääni katkesi kiukusta. "Olkaa hyvä ja poistukaa ovesta, josta tulittekin."

"Teillä ei ole mitään syytä kiihtyä", huomautti tulokas vakavasti ja liikahtamatta tuoliltaan minnekään. "Myönnän kuitenkin puhuneeni jossakin määrin jyrkästi ja ehkä hämäräperäisesti. Mutta tämä johtuu siitä, etten tuntenut teidän kiihkeätä luonnettanne. Siis, kuten sanottu, vastatkaahan... miksi ette ole mennyt naimisiin?"

Vieraan varma käytös hämmensi Kankaista. Häntä hieman vilutti, ties miksi. Hän koetti pakottautua puhumaan tiukasti, mutta se ei onnistunut. Omasta saamattomuudestaan ärtyneenä hän asetti kärsimättömästi liikkuen vaakasuoraan Millet'n "Angeluksen", joka tärähdyksen johdosta oli muuttanut asemaansa.

Olkoon sitten vielä vähän aikaa, ajatteli Kankainen. Sopiihan sentään niin hyvin potkaista hänet pellolle koska hyvänsä. Ja keskusteluista eri ihmisten kanssa saa äly ihmeellistä selkeyttä. On se iso mies tuokin ja hän itse oli näinä viime aikoina ollut merkillisen väsynyt ja heikko.

"Olipa sekin kysymys", sanoi hän. "Mitäs sanotte, jos vastaan teille tähän suuntaan: En ole mennyt naimisiin siksi, etten ole mennyt. Kuitenkaan en mitenkään vihaa enkä halveksi naisia, kuten useat tavallisen tason vanhatpojat, mutta perin ymmärtämättömiksi ja epäluotettaviksi minä naiset olen aina huomannut. Voipa heistä olla suorastaan vahinkoa. Ajatelkaahan, että erään tuttavani tiedemiehen vaimo oli käyttänyt miehensä kahden vuoden aikana kirjoittaman 'Hyttysen suuosat'-nimisen arvokkaan tutkielman käsikirjoituksen -- mitä raakaa ivaa -- uuninsytykkeeksi! Alvanhan se on kuin murhaa, tuo."

Heti kun Kalle Kankainen oli tämän sanonut, valtasi hänet ankara katumus. Mitä lempoa hän meni tällaisia puhumaan. Miksi on ihminen niin heikko? Ei, hänen täytyi karkoittaa jo ajoissa merkillinen vieraansa. Samassa tämä lausui kylmästi naurahtaen:

"Teillä on naisista melkoisen omituiset ja vanhanaikuiset mielipiteet. Se on", hän kopeloi taskuaan miettivän näköisenä, "sangen ikävää, sangen ikävää. Luulisinpä sentään, että teidän nyt täytyy mennä naimisiin."

Kalle Kankainen suorastaan heikontui vihasta. Hän näki silmissään punaista. Mutta juuri kun hänen vimmansa oli hänelle selvittänyt, että ainoa keino, jolla enää jotakin tehoa oli, oli oikeanpuolimmaisella jalalla suoritettu, hyvin suunnattu potku tulokkaan takalistoon, veti pankinjohtaja taskustaan hirvittävän suuren, kiiltävän revolverin ja ojensi sen piipun kohti Kankaista, joka säikähtyneenä nojautui uunin kupeeseen.

"Aavistin, ettette suostuisi hyvällä", sanoi vieras kiskaltaen toisesta taskustaan esiin käsiraudat. "On sentään hyvä kun on poliisipäällikön hyvä tuttava, vai mitä?"

Kalle Kankaisen jyskivissä aivoissa vilistivät ajatukset kuin virmat hevoset haassa. Oliko hän todella hereillä? Oliko hän joutunut mitä huimimman seikkailun pyörteisiin? Oliko tuo mies varas tai murhaaja, joka oli tappanut poliisipäällikön ja varastanut hänen käsirautansa? Vai oliko hän hulluinhuoneesta karannut hourupäinen?

"Te ette näy, kuten aikaisemminkin ehkä sanoin, seuraavan aikaanne", jutteli mies nojautuen tuolin selustaan ja silmäten puhutellavaansa ylöskohonneiden kulmakarvojen alta. "Ettekö siis todellakaan tiedä, että laki, joka koskee kaikkien 35-50 ikävuoden välillä olevien naimattomien henkilöitten avioliittoa -- tuo niin sanottu lex Kivinen -- on eduskunnan eilisessä täysi-istunnossa vahvistettu? Tässä laissahan sanotaan: Koska kansamme syntyväisvysprosentti äkkiä ja tuhoisasti on alentunut siinä määrin, että se on vieläpä puolta pienempi kuin Ranskan, on tästä päivästä lukien jokaisen vanhaksipojaksi ja -piiaksi arvioidun henkilön kahden vuorokauden sisällä mentävä naimisiin. Sitten seuraa sangen huolellisia ja tarkkoja määritelmiä siitä, kuka näiden sääntöjen alainen on. Pakon käyttö uppiniskaisia kohtaan olkoon sallittu. Helpottaaksemme valtion työtaakkaa olemme me muutamat täkäläiset isänmaamme parasta ajattelevat kansalaiset tehneet rekisterin täällä olevista lain alaisista henkilöistä ja ottaneet kukin osallemme määrätyn miehen ja naisen. Toinen erikoislaki on tässä tapauksessa yksinkertaistuttanut vihkitoimituksen joka muuten täällä tilan ahtauden takia toimitetaan Sjöroosin niityllä."

Hän hymyili rakastettavasti.

Kalle Kankainen oli kasvavalla kauhulla kuunnellut vieraansa puhetta. Syntyväisyysprosentti Suomessa alentunut melkein tyhjään? Sellaisesta hän ei koskaan ollut tiennyt mitään. Ranskalaisia hän kyllä jo kouluajoillaan oli kuullut nimitettävän kuolevaksi kansaksi. Monta kertaa hän oli tuonut julki surkuttelunsa sellaisesta heikontumisesta ja verrannut sitä mielissään Suomen elinvoimaisuuteen.

"Mutta vanhojapoikia on paljon ja jos kaikki asettuvat vastakynteeh...", sammalsi hän.

"Kuten te." Vieras nauroi. "Nähkääs, heidän joukossaan on paljon, hyvin paljon sellaisia, jotka huolimatta näennäisestä naisten vihastaan ilomielin kiiruhtavat 'avioliiton rauhaisaan satamaan', kuten termi kuuluu. Ja mitä teihin muihin tulee, niin..." hän heilutti revolveriaan. "Mukava keksintö, vai mitä?"

"Älkää kiduttako ja kiusatko minua", sanoi Kankainen. "Näen hyvin mikä te olette miehiänne. Säästääkseni vaivojanne ilmoitan, että kaikki rahani, mitä minulla täällä on, on tuossa pöytälaatikossa. Ottakaa ne ja menkää..."

Tässä hän lausui muutamia ihanteelliseen kertomukseemme sopimattomia sanoja.

"Vai niin!" huusi vieras. "Vai varkaaksi te minua luulette? Todella! Jos te ette... no niin, no niin. Mutta älkää luulkokaan, että valehtelen kun sanon: Tänään naitetaan tuhannet vanhatpojat ja vanhatpiiat ympäri maatamme. Tämä on totista totta, saattepa nähdä. Vai varas, minä!"

Hän käveli hetken kiihoittuneena huoneessa. Sitten hän taas jatkoi:

"Minulla on, kuten sanottu, tytär, ja koska te olette, mikäli luotettavalta taholta olen saanut tietää, varakas ja hyväluontoinen mies ilman mitään pahoja taipumuksia, olen isällisessä huolenpidossani tehnyt kaikkeni saattaakseni hänet ja teidät tässä joukkovihkimyksessä yhteen."

Niin varmasti kuin Kalle Kankainen olikin vieraansa mielipuolisuudesta jo vakuutettu, ärsytti tämän kylmäkiskoinen puhetapa hänen mieltään samalla kuin häneen suunnattu revolverinpiippu sai hänet hermostuneeksi.

"En ole mikään myytävä tavara", sanoi hän.

"Tehän olette epäjohdonmukainen", vastasi vieras.

"Ottakaa huomioon, sanon minä, että minkäänlainen vapaa valinta ei tule kysymykseenkään. Vihkiminen toimitetaan rivijärjestyksessä ilman muuta."

Kalle Kankaisen ruumis alkoi äkkiä tutista. Kuuma hiki työntyi esiin joka huokosesta, valeli hänet aina nenänpäätä myöten ja kostutti paidan likomäräksi. Häntä alkoi yhtäkkiä hirveästi pelottaa, eikä hän enää uskaltanut vastata miehelle, sillä hän muisti jostakin kuulleensa, ettei hulluja saa vastustaa. Hänen alkuperäinen vaistonsa sai hänet perääntymään niin pitkälle kuin suinkin mahdollista. Mutta kun hän vain pääsee ulos, niin...

"Mutta pääseeköhän täältä yleensä elävänä", hän kiersi ajatustensa raskasta ratasta. "Todellakin käsittelee hän revolveria varomattomasti... pieni painallus vain hänen pitkällä, keltaisella etusormellaan ja... missä olen minä silloin?"

"Pankinjohtaja" nousi, otti käsiraudat ja lähestyi uhriaan, jonka aivot työskentelivät hiuksia pystyyn nostattavasti. Kankainen sulki silmänsä. Hänen ahdistajansa pani kuitenkin vain lukkoon käsiraudat hänen ranteittensa ympärille ja talutti hänet ovelle pitäen kiinni hänen käsivarrestaan.

"Varoitan teitä vihkimäpaikalla toimeenpanemasta mitään meluisaa kohtausta, sillä silloin saatte lain mukaan joka rikkomuksesta maksaa erinomaisen suuret sakot", sanoi hän. "Ja tyttäreni tulette saamaan, luottakaa siihen."

"Mielipuolen aivojen huippusaavutus", mutisi Kankainen.

Heti kun hän huomasi olevansa kadulla, jonka kivien välissä rehoittavat matalat rikkaruohot, talonmiehen kiusa ja risti, näyttivät hänestä ihmeen kauniilta, lähti hän pinkomaan pakoon suurenmoista vauhtia, jota käsiraudat eivät paljon kyenneet estämään.

"Auttakaa, auttakaa, mielipuoli... takanani!" huusi hän hurjasti.

Mutta takana mylvi hänen vainoojansa epäinhimillisellä äänellä:

"Ottakaa kiinni... _se on vanhapoika_!"

Eräässä kadunkulmassa seisoi poliisi, hajasäärin, kantapäät 47 1/2 senttimetrin päässä toisistaan, mikä on kaikkien pikkukaupungin ammattitaitoisten ja virkansa vakavasti ottavien järjestyksenvalvojien erityisesti kadunkulmissa käyttämä ja hyväksymä mitta. Kankaisesta näytti myöskin poliisin rumaksi ja säkkimäiseksi parjattu virkapuku hyvin komealta. Hän syöksyi läähättäen suoraan esivallan edustajan syliin.

"Jumalan kiitos... älkää päästäkö tuota miestä tänne... se on pähkähullu... tahtoi pakoittaa minut naimisiin. Onhan teillä revolveri? Ottakaa pamppu vasempaanne lisäksi... se on vaarallinen mies ja varustettu aseilla kiireestä kantapäähän. Jumalan nimessä... revolveri esiin... olenhan turvassa tässä, mitä?"

"Tietysti, täydessä turvassa", sanoi poliisi rauhoittavasti. "Kyllä poliisi aina turvallisuudesta huolen pitää."

Hän tarttui Kankaisen kaulukseen. Pankinjohtaja läheni.

"Pidin paraana itse pysäyttää tämän miehen paon... kuuluu olevan joku niistä vanhoistapojista, niin että herra pankinjohtaja on vain hyvä ja..." sanoi poliisi, kun Kankaisen vainooja saapui luokse.

"Sepä hyvä", vastasi puhuteltu, "kiitos vain, konstaapeli!"

Nyt selvisi sankarillemme välähdyksessä asian kaamea ja ankara totuus. Hän hoiperteli taaksepäin ja huusi äänellä, joka säpsähdytti kaikkia ohikulkijoita:

"Olisiko se mahdollista! Ettekö te sitten olekaan hullu?"

"Minäkö", sanoi pankinjohtaja. "Mikä ajatus! En suinkaan. Eikä tämä untakaan ole, vai mitä konstaapeli?"

"Eipä luulis", vastasi tämä hymyillen houreita ja unennäköjä poistavalla tavalla.

"Nyt Sjöroosin niitylle!"

Ja he taluttivat Kankaisen pois. Loppunäytös meni peloittavalla nopeudella. Kankainen oli kokonaan murtunut. Hän ei jaksanut vastustaa, ei huutaa, ei itkeä, hän oli sielullisesti ja ruumiillisesti särkynyt ja masentunut, maahan lyöty, poikki tallattu, tuskan mykistämä, "pikemmin kuollut kuin elävä". Hän oli lyhyesti sanoen, kaikkea, mikä murheellista ja sydäntäsärkevää on. Hänen elämänsä draaman viimeinen näytös oli menossa järkyttävien tapahtumien ja onnettoman lopun merkeissä. Sillä hänen sydämensä ei kestäisi murtumatta, sen hän tunsi liiankin selvästi.

Sumuisilla, hämärtyneillä silmillään hän erotti ihmisjoukon, kuuli äänten sorinaa, puhetta, vastauksia ja toistoja.

"Nyt on teidän vuoronne", kähisi joku hänen korvaansa.

"Missä olemme?" hän mutisi.

"Sjöroosin niityllä, vihkimäpaikalla. Rohkeutta hetkinen!"

Sitten kuului selvä, kirkas ääni:

"Viivi Sofia Sievä Ahjo ja Kalle Mikko Kankainen!"

Ja hän näki naisen, morsiamensa: hirveän ruman ja kammoittavan kuin painajaisunen utuhahmo. Silloin hän puhkesi vihlovaan huutoon.

"Te olette hulluja kaikki... ja minä en mene naimisiin... ennemmin sitten kuolema ja... ja... ja..."

Hän koetti huutaa tarmonsa takaa, mutta vain heikkoa kähinää enää kuului, aivan kuin joku olisi kuristanut häntä kurkusta.

Kaikki pimeni hänen silmistään ja jostakin kaukaisuudesta, äärettömyydestä, kaikui kuin kirkonkellojen soittoa... se muuttui yhä kovemmaksi, terävämmäksi... nyt se oli kuin herätyskello... Kalle Kankainen läähätti, tempoili ja -- heräsi.