Part 10

Jos _B.F. Godenhjelmin_ lyhyt runousoppi (1891) vielä hallitsee koulujamme, saavat oppilaat painaa mieleensä rytmistä seuraavannäköisen määritelmän (s. 35): "_Nousut ja laskut_ ... seuraavat toisiansa, ja niiden harmoonillinen vaikutus on _poljento_ eli _rytmi_. _Runomitta_ on nousujen ja laskujen säännöllinen järjestys." Taikka siinä tapauksessa, että _Godenhjelmin_ pitkän eliniän saavuttanut kirja jo on vaihdettu _Juveliuksen_ runousopin alkeisiin (1921) on selvitys tämänlaatuinen (s.36): "Tärkeänä keinona runollisen tunnelman aikaansaamiseksi on runouden kielessä esiintyvä musikaalinen aines, joka ilmenee osittain äänteiden vaihteluna eli _rytminä_ (poljentona), osittain niiden kauniina _sointuna_... Enemmän tai vähemmän rytmillistä tosin kaikki puhe on, siinä kun aina vaihtelevat voimakkaammat ja heikommat äänneryhmät, ja ylevämmän _proosakielen_ rytmi lähenee toisinaan suorastaan runouden poljentoa... Mutta kumminkin on yleensä huomattava ero suorasanaisen eli proosakielen poljennon ja sen säännöllisemmän rytmin, _runomitan_ välillä, joka sitoo _runokieltä_."

Jos otamme nämä määrittelyt sellaisinansa, täytyy sanoa, että _Godenhjelmin_ määritelmän alkuosa on todella osuva, mutta epämääräinen, ja sen takana on sittenkin käsitys, joka siis perustaa rytmin vissien elementtien (nousujen ja laskujen) säännölliseen toistuntaan; rytmi ei näiden selvittelyjen mukaan riippuisi siis muusta kuin määrättyjen -- runosta puheen ollessa -- painollisten ja painottomien tavujen "säännöllisestä järjestyksestä".

Semmoinen käsitys herättää kuitenkin vastaväitteen. -- Muistossani on -- suotakoon anteeksi, jos esimerkkini on kovin lattea -- takavuosien vieriessä usein näkemäni rautatievaunuissa riippunut ilmoitustaulusto:

Älä sylje lattialle. Spotta ej på golvet. Ne plevat' na pol.

Sen tottumuksen voimasta, jonka sain koulussa, jolloin tämä "säkeistö" kulki miehestä mieheen (vieläpä "Iloisesta leskestä" lainatulla sävelmällä laulettunakin), tekee mieleni yhäkin lukea nämä kiellot selvästi trokeisena "runona".

Mutta miltei yhtä hyvin käy päinsä lukea ne niinkin, ettei saa mitään rytmikkyyden tuntoa. Luulenpa, että ellei minulla olisi tuota perittyä tottumusta, lukisinkin ensimmältä ne selkeänä proosana, rytmillisyys astuisi etualalle todennäköisesti vasta vieraskielisissä jälki "säkeissä" Spotta ej på golvet ja Ne plevat' na pol.

Mutta tällaista kirjoittaessani juolahtaa mieleeni se, mitä ruotsalainen kielimies _Natanael Beckman_ sanoo samantapaisesta asiasta runousopissaan (Den svenska versläran, 1918, s. 36): "Olemme siis havainneet, että runon sekä kvantiteettien että intensiteettien täytyy jossakin määrin sovittautua mitan (versens) vaatimusten mukaan. Siitä seuraa, että runoa luettaessa täytyy jonkin verran tietää, minkälainen rytmi on odotettavissa. Meidän käsitykseemme vaikuttaa koko sen rytmillisen vaikutelman apperkeptio, joka meillä on ja jonka mukaan meidän tulee tehdä tarpeelliset sovittelut. Se seikka selittää sen, että täsmälleen sama teksti on joskus käsitettävissä runona, joskus proosana. Luemme kappaleen, joka esiintyy irrallaan tai proosayhteydessä, proosana, jos sen runomitta sattumoisin ei ole liiaksi silmäänpistävä. Eräs Taalainmaassa oleva rautatien ylikäytävävaroitus kuuluu:

"Stanna, då klockan vid vägbommen ljuder.

"'Runollinen' sointu on aiheuttanut paikkakunnalla paljon pilaa. Toiselta puolen esiintyy kirjailijoillamme usein taas paikkoja, jotka kävisi päinsä lukea runona, jos odottaisimme runoa, mutta jotka yhtä hyvin voitaisiin lukea myöskin proosana, jos kuvittelemme, että proosaa on tarkoitettu."

Olisi näin ollen B;n mukaan ajateltavissa, että syynä siihen, miksi "Älä sylje lattialle" y.m. milloin herättävät tunteen rytmikkyydestä, milloin eivät, olisi se, että lukiessamme ne skandeeraten hiomme kielen luonnollisia intensiteetti- ja kvantiteettiasteita siten, että runomitta pääsee täysiin oikeuksiinsa.

Mutta tällaistakin teoriointia vastaan puhuvia seikkoja on olemassa. Ruotsalainen foneetikko Olof Gjerdman, jonka kynästä on lähtenyt useita myöskin runousopillisesti mitä mielenkiintoisimpia kirjoituksia, on pienellä kokeella yrittänyt vahvistaa erään Beckmanin mielipidettä vastustavan havainnon. Hän otti muuttaakseen erään Frödingin runon (Elin i Hagen) siten, että sen loppusoinnut hävisivät ja jotkut runolta maistuvat kohdat vaihdettiin myös proosaan soveltuviin. Kun tämä teksti sitten oli selvällä käsialalla suorasanaisen tapaan kirjoitettuna paperille, antoi hän sen erään palvelijattaren "jonka rakkainta luettava runous ei juuri ollut" luettavaksi hänen ja erään vanhahkon naisen kuunnellessa. Jatkosta G. kertoo; "Huomasin, että esitettävä vaikutti koko ajan minuun runona ja että esittäjä pian alkoikin lukea 'tahdillisesti' korostaen. Kun lukeminen oli loppunut, kysyin, tuntuiko kappaleessa hänen mielestään olevan jotakin erikoista. Hän vaipui mietteisiin ja sillä aikaa ennätti vanhempi naisista vastata: 'Ei, minusta se tuntuu vanhalta ja tavalliselta kertomukselta.' Kun palvelijattaren vastaus viipyi, kysyin, oliko hän ehkä kiinnittänyt huomiota johonkin muuhunkin kuin sisältöön, johonkin itse lukemisessa. 'Kyllä', vastasi hän silloin, 'minusta tuntui kuin se olisi ollut tällaista' ja hän löi muutamia kertoja tahtia kädellään. Seuraava kysymykseni kuului: 'No mitä on sitten tämä 'tällainen' luettaessa.' Epävarmana tuli vastaus; 'Runoa'."

Tämä vähäinen koe, jonka jokapäiväinen kokemuskin voi vahvistaa, osoittaa, että se, mitä nimitämme rytmiksi, näyttää perustuvan johonkin muuhun kuin pelkkään nousujen ja laskujen "säännölliseen järjestykseen", sillä mitenkä muutenkaan saattaisi selittää sen, että toinen henkilö käsittää vieläpä tässä tapauksessa miltei skandeeratun puhejakson selvästi mitalliseksi, toinen taas ei. Sama ja samalla tavalla luettu teksti on toisen mielestä proosaa, toisen mielestä runoa. Nähdäkseni ei voi tehdä muuta johtopäätöstä kuin sen, että tämäntapaiset seikat viittaavat johonkin merkillisyyteen itse käsittämisen laadussa. Ja sellaisen ajatuksen tunkeuduttua mieleen on koko rytmikysymys siirtynyt psykologian piiriin, hakemaan selitystään vallankin niistä viimeaikaisen sielutieteellisen tutkimuksen teorioista, joidenka keskeisenä operointivälineenä on ns. _hahmo_käsite.

On helposti osoitettavissa, että ne kaksi seikkaa, joihin rytmikkyyden arvellaan perustuvan: erinäisten elementtien säännöllisyys ja niiden toistunta, eivät vielä synnytä rytmiä. Säännöllinen ärsykesarja ei suinkaan aina herätä rytmillisyyden tuntoa. Toiselta puolen riittää rytmin aikaansaamiseen jo sangen yksinkertainen elementtiryhmä, kaavana esim. I'-- z -- I' tai z -- I' -- z, jossa viimeistä elementtiä ei suinkaan käsitetä ensimmäisen toistunnaksi. Kun näin ollen rytmin karakteri ei ole löydettävissä elementtien säännöllisyydestä, ei toistunnasta (vaikka väärinkäsitysten välttämiseksi huomautettakoon, että ne suuresti voimistavat ja selventävät rytmillistä vaikutusta), voi ainoastaan se tapa, jolla puheenalaiset elementit liittyvät toisiinsa _jäsentyneeksi, keskitetyksi kokonaisuudeksi_, hahmoksi, olla rytmillisyyden määrääjänä.

Jos äännämme pari samanmuotoista tavua, esim. tavut pa-pa, ne selvästi toisistaan erottaen ja sen jälkeen voimakkaasti pyrkien niiden sisäiseen yhteyteen, huomaamme valtavan eron kummankin tavan tulosten välillä. Havaitaan, miten näiden tavujen kiinteä yhteys, niiden sisäinen toisiinsa sitominen, muokkaa niiden laatua; ne sulautuvat spesifiseksi kokonaisuudeksi, jossa kokonaisuuden luonne ilmenee eristettyihin _pa-pa_ tavuihin nähden selvänä muutoksena. Jos nämä tavut äännetään pyrkien pitämään ne erillään toisistaan, säilyttävät ne yksilöllisen luonteensa sellaisenaan, kun taas kokonaisuudeksi jouduttuaan niiden kvaliteetti, kesto, paino yms. selvästi pyrkii muuttumaan ja differentioitumaan, ne pyrkivät muodostamaan kokonaisuuden, hahmon, jossa kumpikin osa on olemassa toisen tähden, jossa kummallakin osalla on kokonaisuuteen kuulumisen luonne, jossa kokonaisuudessa on samalla uusia ominaisuuksia, kvaliteetteja, jotka eivät ole pelkästään osien ominaisuuksien summaa.

Tällaisina omalaatuisina, psyyken oman aktiivisen toiminnan tuloksina, kokonaisuuksina, esiintyy myös havaintomaailmamme meille enimmäkseen. Havaintomme saattavat esiintyä meille _homogeenisina_ hahmoina, joiden osissa ja osasissa jo paljastuu kokonaisuuden olemus (esim. yksivärinen pinta), _epähomogeenisina_ hahmoina (kolmio, melodia), joissa osa ei vielä kykene paljastamaan kokonaisuuden olemusta, _jäsentämättöminä_ hahmoina (esim. kolmio, jonka kulmien tärkeyttä ei vielä ole oivallettu), joissa tehostettavissa olevat osat eivät vielä ole huomattuja, _jäsennettyinä_ hahmoina, joissa hahmonosat, jäsenet ovat kirkastuneet, ja vihdoin _keskittämättöminä_ hahmoina, joissa osien alistus-, tärkeyssuhde ei ole selvennyt, ja _keskitettyinä_ hahmoina, joissa kaikki muu keskittyy, sentralisoituu vissien tärkeitten kohtien, keskusten ympärille.

Edellä mainittiin jo, että vain kokonaisuus, joka on jäsentynyt ja keskittynyt, voi perustaa rytmin, voi olla hahmo, jonka erästä kvaliteettia nimitämme rytmiksi. Ts. vain siinä tapauksessa, että vissit elementit (nousut ja laskut) ovat ketjuuntuneet toisiinsa siten, että niiden muodostama kokonaisuus (metrillinen yksikkö) on jäsennetty (kokonaisuuden luonteeseen siis kuuluu painostetun ja painottoman vastakkain asettaminen) ja keskitetty (keskisiin, painaviin, kantaviin osiin, joihin keveät, "kannatetut" osat on upotettu, joiden kautta keveät osat jo on edellytetty), vain siinä tapauksessa kokonaisuudella on rytmillisyyden kvaliteetti, vain siinä tapauksessa metrillinen yksikkö on rytmillinen hahmo, ts. ykseys, jossa jokainen osa saa merkityksensä kokonaisuudelta ja päinvastoin taasen olennaisia osia ei voida poistaa ilman että kokonaisuuden omituisuus muuttuu taikka suorastaan häviääkin, ja joka on jäsennetty, niin että sen muodostavat osat, jotka välttämättömästi viittaavat toisiinsa, joissa niin sanoaksemme jokainen osa jo itsessään edellyttää toisen olemassaolon.

Rytmiikan peruslaki, sen sisäinen olemus on siis se, että tähdennettyjen osien väliin pujottautuu epäitsenäisiä, tähdentämättömiä osia; niiden muodostamalla kokonaisuudella on rytmiksi nimitetty taikaominaisuus. Rytmin syntymiseen ei näin ollen säännöllinen toistunta ole välttämätön, rytmi on syntynyt samassa hetkessä, jossa rytmin hahmolaki on toteutettu. Sellainen minimi on edessämme jo silloin kuin on olemassa yksi lasku kahden nousun välissä.

Jos käsitämme rytmin näin, määrätyllä tavalla jäsennetyn, keskitetyn hahmon kvaliteetiksi, on meidän helppo ymmärtää alussa mainitsemamme vastaväitteen sisältämä ilmiö. Annetun tekstin rytmittyminen, ts. sen hahmoittuminen vissillä tavalla, se on olennaisesti riippuvainen meidän kunkinkertaisesta asennoituksestamme, psyykillisestä asenteestamme ja tietysti myös meidän rytmillisyyden käsittämiskykymme yleisestä voimasta, siis samoista seikoista: asennoituksesta ja psyykkisestä energiasta, josta kaikki muukin hahmoittumincn. Jos psyykemme väsyneenä tai esim. suorasanaiseen asennoituneena ei jaksa tai ei halua suorittaa sitä omalaatuisten kokonaisuuksien muodostamista, jäsentämistä ja keskittämistä, minkä rytmivaikutelma edellyttää, jää se luonnollisestikin pois: luettu tai kuultu esiintyy meille sellaisissa tapauksissa suorasanaisena siitäkin huolimatta, että se kätkee itseensä määrätynlaisen hahmoituksen mahdollisuuden.

Tuon äsken kaavaillun perusminimin kehkeytyminen, uusien mutkikkaampien rymillisten muodosteiden syntyminen ja kasvaminen, on rytmiikan tutkimuksen kaikkein mielenkiintoisimpia tehtäviä. Niiden hahmoituslakien paljastaminen, jotka vallitsevat korkeissa runollisissa rytmituotteissa, on varmasti hedelmöittävästi tuleva vaikuttamaan runousopin syventymiseen. Sellaisten kysymysten ihmeelliseen kutoutumaan puuttuminen ei tässä kuitenkaan ole mahdollista. Mutta sitä, joka asiaan sen vaikeuksiin katsomatta haluaa perehtyä, pyydän lopuksi edes viitteeksi ohjata saksalaisen psykologin _Heinz Wernerin_ ihastuttavaan äsken ilmestyneeseen teokseen: Die Ursprünge der Lyrik, jonka VI kirja laajanlaisesti käsittelee rytmin olemusta ja sen kehitystä, ja tutkimusainehistoksi tarjota _Olof Gjerdmanin_ teräviä havaintoja sisältävät kirjoitukset. Tuloksena vaivannäöstä on varmaankin oleva todellisesti syventynyt käsitys "rytmin, runon verenkierron", vivahduksekkaasta, elävästä, väräjävästä tykinnästä.

Aarni Penttilä.

HUONON OSAJAON PILAAMA NÄYTELMÄ.

Ensio Hiitonen.

On muudan tunnettu näyttämö, jossa näytettävät osat jaetaan sen mukaan, mikä rooli asianomaisen vanhemmilla aikoinaan on ollut tai sitten sen mukaan, miten kukin omaa varoja itse hankkia itselleen tarvittavan näyttämöasun.

Mahdotonta, väitätte te, sillä silloinhan eivät näyttelijät saisi omia erikoistaipumuksiaan vastaavia osia, ja tällöin näytteleminen taas luonnollisestikin muodostuisi niin kehnoksi, ettei mikään teatteri sen varassa pysyisi pystyssä.

Niinhän sitä arvelisi. Ja sittenkin on tuollainen näyttämö olemassa. Onpa se vielä lisäksi suurin ja suosituinkin kaikista näyttämöistä. Se on näet se valtaisa näyttämö, jolla on nimenä Maa ja jossa alati näytellään tuota suurpiirteistä draamaa "Ihmiskunnan kohtalo". Siinä näet saamme yhäti nähdä, miten kokonaisten kansakuntienkin vaiheet perinnä riippuvat sen jäsenten laadusta ja suorituksista, mutta miten siitä huolimatta ei useinkaan kysytä vain asianomaisen omaa kykyä, vaan sensijaan ainoastaan sitä, missä yhteiskuntapiireissä asianomainen on sattunut syntymään, ja onko hänen omaisillaan kyllin varoja kouluuttaa hänet määrätavalla tai sitten suorastaan antaa hänen periä laajat liikelaitokset t.m.s.

Mutta onhan poikkeuksiakin! Onhan ollut sellaisia kuin Edison tai Lönnrot, jotka vaatimattomasta syntyperästään huolimatta ovat päässeet kykyjensä mukaan rikastuttamaan ihmiskuntaa. On kyllä, mutta kuten itse sanakin jo ilmaisee, ovat he pelkkiä poikkeuksia, mikä parhaiten huomataan juuri siitä, miten suurena ja erikoisen maininnan ansaitsevana ihmeenä tuollaista oman ympäristönsä yläpuolelle kohoamista aina pidetään.

Sensijaan olitte kyllä oikeassa odottaessanne, että osajako, jossa ei kysytä ainoastaan, eipä edes ensisijassa vain asianomaisen persoonallista kykyä, vie huonoihin tuloksiin. Turhaa lienee tässä kuitenkin kuvailla noita kaikille tunnettuja ja enemmistölle omakohtaisiäkin asioita, turhaa sitäkin enemmän, kun tuskin edes Danten kynä kykenisi tekemään monia esiintyvistä varjoista kyllin synkän tummiksi. Riittäähän, kun vain mainitseekin asiat sellaiset kuin sota ja sen miljoonat vainajat ja invalidit tai sitten yhteiskunnalliset ristiriitaisuudet räikeine, rumihe ilmaisumuotoineen ja niitten taustassa näkyvän puutteen kerjäämisineen tai puheineenkin, kaiken kaikkiaan: vain pieni prosentti ihmisistä voi olla tyytyväinen oloihinsa huolimatta niistä huimaavista tiedollisista ja teknillisistä saavutuksista, jotka tekevät ihmisille mahdolliseksi tutkia atoomin rakennetta tai selvitellä aurinkokuntien kokoonpanoa, lentää ilmassa tai matkustaa veden alla, mainitakseni vain pari nykyään ehkä jo aivan "jokapäiväistä" esimerkkiä.

Mutta älkäämme arviossamme liiaksi takertuko vain tyytyväisyyteen sellaisenaan, sillä perinnähän ehkä juuri tyytymättömyys on vain hyväksi -- ainakin mikäli se aiheutuu muista syistä kuin jokapäiväisen leivän puutteesta. Mikäli? Niin, siinäpä juuri pulma piileekin, sillä tavallisesti ihmisillä on mahdollisuuksia, voimia ja haluakin korkeampiin pyrintöihin, vasta kun vatsan tarve ensin on tyydytetty, t.s. kun heidän aineellinen hyvinvointinsa ensin täyttää määrätyt kohtuulliset vaatimukset.

Eikö tähän tilaan sitten voida päästä, eikö aineellisia hyödykkeitä voitaisi tuottaa niin paljon, että jokaisen taloudellinen olemassaolo olisi turvattu? Varmastikin! Sen on esim. Henry Ford omalta osaltaan todistanut. Hän on näet oivaltanut ottaa liikkeissään sen menetelmän käytäntöön, että kukin asetetaan juuri sille paikalle, mikä parhaiten vastaa hänen mieskohtaisia kykyjään ja missä hän siis pystyy suurimpiin mahdollisiin saavutuksiin. Ja tulokset? Tyhjäkätisenä aloittanut Ford on itse nykyään maailman rikkain mies, samalla kuin Amerikassa yksinpä useimmat työmiehetkin ovat voineet hankkia itselleen oman autonsa ja kaikki tämä huolimatta siitä, että Fordin alaisilla on tunnetusti ainakin yhtä hyvät olot kuin millä muilla työläisillä tahansa.

Mutta kun ihmisten ja heidän muodostamiensa eri yhteisöjen menestystä ajatellaan, niin vieläkin tärkeämpää kuin taloudellinen tila -- niin ratkaisevasti kuin se nykyään vaikuttaakin ihmisten kohtaloihin -- on kuitenkin tietysti ihmisten oma laatu, heidän organisminsa ominaisuudet ja kuntoisuus. Tässähän suhteessa taas tiedämme sitten Darwinin päivien, että koko luomakunta saa kehityksestään kiittää kireän olemassaolontaistelun ankaraa valintaa, joka kullekin yksilölle asetti tinkimättömän kysymyksen, mihin juuri hän itse mieskohtaisten ominaisuuksiensa nojalla pystyi? Nykyisessä yhteiskunnassammehan sensijaan ei tunnetusti niinkään paljon kysytä kykyjen kuin omaisuuden suuruutta (väliin myös vanhempien arvoasemaa). Tosinhan kyllä yhäkin selitetään ainakin pyrittävän "vapaaseen" kilpailuun. Mutta millaiseen! Tahdotaan suoda pennittömänä syntyneelle vapaus valita täysi työttömyys, s.o. leivättömyys tai sitten jonkun rahakkaan hyväksi työskenteleminen tämän määräämissä oloissa ja tarjoamasta palkasta. Ja jos tällöin lopultakin eräillä tahoilla pyritään suojaamaan varattomia kansankerroksia erikoislaeilla, niin se heti selitetään vapaan kilpailun loukkaamiseksi, mutta kun suuret teollisuuslaitokset samanaikaisesti vaativat suojelustulleja ulkomaista kilpailua vastaan, niin ei monikaan muista väittää sitäkin vapaan kilpailun periaatteen vastaiseksi.

Entäpä sitten seuraus tästä, ettei ole annettu asiain ratkaisua todella vapaalle kilpailulle pelkkien mieskohtaisten ominaisuuksien välillä? Lähinnä saamme epäilemättä todeta tulokseksi ihmisten fyysillisen kunnon suuren alenemisen. Ei tarvitse kehitysketjussa mennä kauemmas taapäin kuin muinaisiin helleeneihin, joitten harmoonisen joustavat ja voimakkaat vartalot ihanien kuvapatsaiden ikuistamina yhäkin hivelevät silmiä, jotta voisi havaita vertailun muodostuvan nykyajalle epäedulliseksi. Ja itseasiassahan esitetäänkin meille päivittäin uusia, uhkaavia tilastoja sairauksien lisääntymisestä, syntyväisyyden vähenemisestä y.m.s. rappeutumisilmiöistä -- kaikki tämä huolimatta siitä, että lääketiede ja muut ehkäisytoimenpiteet ovat vastaavana aikana suunnattomasti edistyneet. Mutta vielä yksityiskohtaisempiakin osviittoja antavat meille tilastot. Ne osoittavat näet, että sairaalloisuus on sitä suurempi, syntyväisyys sitä pienempi ja sukujen sammuminen sitä nopeampi, mitä varakkaammat piirit ovat kyseessä. Miksi? Siksi, että useat käsittävät rikkauden pelkäksi keinoksi elää mukavuudessa ja nautinnoissa, mikä tietenkin pakostakin veltostuttaa ja heikentää asianomaista ja vielä enemmän hänen alunperin hemmottelevan helpoissa olosuhteissa eläviä jälkeläisiään. Ja tässä juuri piileekin tavallisesti liiallisen rikkauden salainen kirous. Se on kuin tuo Honoré Balzacin lumottu aasinnahka, joka toteutti kaikki omistajansa toivomukset, mutta vähensi sensijaan jokaisella toivomuksella toivojan elinvoimaa. Eikä tämä koske vain yksilöitä. Historiantutkijat ja rotuhygienikot ovat näet yksimielisiä siitä, että kaikki tähänastiset suuret valtakunnat Babyloniasta mahtavaan Roomaan asti ovat sortuneet siihen, että niitten kansojen johtavat kerrokset ovat veltostuneet liikaylellisyydestä.

Mutta vastakohtakaan, puute, ei ole jättämättä jälkiään ihmisorganismiin. Niukka ravinto, kovan raadannan aiheuttama liikarasitus, kehnojen asunto-olojen monet seuraukset vaikuttavat tietysti nekin haitallisesti. Kaikessa edellämainitussa ei kuitenkaan ole kyseessä ihmissuvun pelkästään ruumiillinen rappeutuminen tai heikontuminen. Alkavathan jo näet muutkin kuin lääkärit ja psykologit jo tietää, että myös "sielu" on mitä kiinteimmin riippuvainen asianomaisen organismin tilasta, s.o. että ajatustoiminta, tahto, ja tunteetkin mukautuvat elimistön laadun ja tilan mukaan, puhumattakaan siitä, että uusimmat rikostieteilijät pitävät rikollisuuttakin usein pelkkänä patologisena sairautena. Sanalla sanoen: ne olosuhteet, jotka vaikuttavat haitallisesti ihmisen elimistön tilaan ja kehitykseen, ne tavallisesti hautaavat hänen älyllistä ja siveellistä kehitystäänkin. Kun näin on ja kun kerran tähän mennessä on katsottu oikeutetuksi, jopa välttämättömäksikin, että yhteiskunta vaikkapa varakkaampien kustannuksellakin saa hankkia m.m. ilmaisen alkeissivistyksen ja siveysopetuksen jokaiselle jäsenelleen, niin eikö siis jo johdonmukaisuus vaatisi, että yhteiskunta myös takaisi kaikille jäsenilleen esim. riittävän ravinnon ja ihmisarvoisen asunnon. En tietysti tällä tahdo sanoa, että ruumiillinen hyvinvointi ja sen vaatima vissi aineellinen vauraus olisi päämääristä korkein. Mutta väitän kyllä, että edellinen on älyllisenkin kehityksen tärkeä edellytys ja että jälkimmäinen taas on muudan moraalisuuden paraista tuista. Ja väitän edelleen, että on lievästi sanoen outoa, että ihminen, joka saa kulttuurikelpoiseksi tulemisestaan kiittää pitkällistä rodun jalostusvalintaa, sittemmin n.s. sivistysyhteiskuntaa luodessaan asettaa sen perustaksi rahaperintöjen y.m. muodossa vallan vastakkaisen rotuvalinnan.

Mutta ehkä tämä organismin kuntoisuuden tärkeys on unohdettu juuri siksi, että ihminen katsoo pelkästään älyllisiä ominaisuuksiaan kehityksensä mittapuuksi ja siksi tekijäksi, joka erottaa hänet muusta luomakunnasta ja tekee hänet sen valtiaaksi ja kruunuksi. Ja tosiasiallisestihan ihmiset arvostelevatkin toinen toisiaan suuressa määrin sen mukaan, miten suuri asianomaisen tietorikkaus, älykkyys ja henkevyys on -- mikäli kaiken sovittavat kultapaljoudet ehkä eivät vala kaunistavaa loistettaan puutteellisuuksien yli. Ja viimeksimainitun seikan jälkeen ei ihmetyttäne se, ettei muutenkaan vedetä kaikkia johtopäätöksiä mainitusta kannasta, ettei esim. kyllin huolehdita siitä, että kaikilla todella olisi tilaisuus avartaa tietopiiriään ja harjoitella älyään. Sillä mitä hyödyttää edes ilmainen kansakoulu, jos asianomaiset koko ikänsä elävät olosuhteissa, joissa ankara leipätaistelu vaatii kaikki voimat, jossa kova ja yksitoikkoinen konetyö tekee asianomaisen niin väsyneeksi, että hän päivätyönsä päätyttyä jaksaa antautua enää vain kaikkein karkeimpiin ruumiillisiin nautintoihin, ja jaksaa vain niistä nauttia. Tai jos ehkä asianomaisella sittenkin vielä olisi tarmoa älyllisiin askarteluihin, niin miten saattaisi hän saada tarvittavan ajatusrauhan asunnossa, jossa yksi ainoa huone saa luvan riittää työ-, makuu-, ruoka- ja keittiöhuoneeksi kokonaiselle perheelle, jopa ehkä lisäksi eräille vieraille asukeillekin. Ja kuitenkin tietysti useilla tällaisissakin oloissa elävillä henkilöillä olisi taipumuksia älylliseenkin työskentelyyn, ehkäpä huomattavassakin määrässä. Kun lisäksi ajattelee henkilöitä sellaisia kuin Edison ja muistaa, miten sattuman varassa usein heidänkin eteenpäinpääsemisensä oli, niin tulee ehdottomasti kysyneeksi, miten paljon oivallisia taipumuksia onkaan mahtanut jäädä käyttämättä ja kehittämättä sen vuoksi, että taloudelliset mahdollisuudet ovat niin epätasaisesti jakautuneet huolimatta siitä, että juuri niillä nykyään on niin ratkaiseva vaikutus. Mutta samalla kun toisaalta kykyjen esiinpääsy on vaikeata, niin toisaalta taas samanaikaisesti varakkaat suvut melkeinpä puolipakolla hankkivat perillisilleen korkeimman mahdollisen sivistyksen ja sen suomat virka- y.m. paikat, olkoonpa asianomaisella siihen kuinka vähän halua ja taipumuksia tahansa.