Part 9

Sotamiehiä kannusti hurja taistelun, veren ja vaarojen himo. He menivät taisteluun laulaen kuin häihin. Oli jo niin totuttu meluun ja paukkeeseen, että levolle komennetut osastot keskellä tykin jyskettä ja kuulien putoillessa nukkuivat sikeään uneen. Elintarpeet kävivät yhä niukemmiksi, sillä ylipäälliköt eivät olleet tarpeeksi varustaneet leiriä ennen ruhtinaan tuloa. Kaikki kallistui hirvittävästi. Ne, joilla oli rahaa ostaa viinaa tai leipää, jakoivat kuitenkin mielellään ostoksensa toisten kanssa. Kukaan ei surrut huomispäivää, sillä kaikki tiesivät, että jompikumpi kahdesta välttämättömyydestä on heidän osansa: joko apu kuninkaan puolelta, tai kuolema. Kumpaankin he olivat yhtä valmistuneet ja ennen kaikkea he olivat valmiit taistelemaan. Historiassa ennen kuulumattomalla tavalla pitivät kymmenkunnat puoliaan tuhansia vastaan niin itsepäisesti ja sellaisella vimmalla, että jokainen rynnäkkö kävi kasakoille uudeksi tappioksi. Sitäpaitsi hyökkäsivät he muutaman kerran päivässä ulos leiristä ja karkasivat vihollisen kimppuun hänen omilla valleillaan. Illoin, kun Chmielnicki luuli väsymyksen jo vallanneen kestävimmätkin ja hän kaikessa hiljaisuudessa valmisteli hyökkäystä, kuului yhtäkkiä iloinen laulu hänen korviinsa. Silloin hän hämmästyksen vallassa läjähytti käsillä reisiinsä ja ajatteli, että Jeremi todella on suurempi noita kuin yksikään niistä, jotka olivat kasakkaleirissä. Tätä ajatellessa hän raivostui, käski ryhtyä taisteluun ja vuodatti verta niin että tulvi. Sillä hän huomasi, että hänen tähtensä kauhean ruhtinaan tähden rinnalla alkaa vaaleta. Kasakkain leirissä laulettiin Jaremasta lauluja, tai kerrottiin hänestä hiljaisella äänellä ihmeitä, jotka saivat hiukset nousemaan pystyyn kasakkain päässä. Tiedettiin, että hän toisinaan ilmestyy yöllä valleille ja kasvaa siellä niin suureksi, että hänen päänsä ulottuu korkeammalle kuin Zbarazin tornit. Hänen silmänsä ovat silloin kuin kaksi kuuta ja miekka hänen kädessään on kuin pahaa ennustava tähti, jonka Jumala joskus lähettää taivaalle ihmisten tuhoksi. Kerrottiin niinikään, että kun hän kohottaa äänensä, niin taistelussa kaatuneet ritarit nousevat pystyyn kalskuvin asein ja asettuvat elävien riveihin. Jeremi oli kaikkien huulilla: hänestä lauloivat vanhat harpunsoittajat, hänestä puhuivat sekä vanhat zaporogilaiset että oppimaton rahvas ja tatarilaiset. Kaikissa näissä keskusteluissa, heidän vihassaan ja taikauskoisessa kauhussaan piili samalla ikäänkuin jonkinlainen villi rakkaus, jota aron kansa tunsi veristä tuhoojaansa kohtaan. Chmielnicki kalpeni hänen rinnallaan, eikä ainoastaan khanin ja tatarien silmissä, vaan myöskin oman rahvaan silmissä. Chmielnicki huomasi, että hänen täytyy kuin täytyykin saada valtaansa Zbaraz, tai häipyy hänen tenhovoimansa kuin pimeä aamuruskon tieltä, hänen täytyy kuin täytyykin tallata tuo jalopeura jalkaansa alle -- muuten tuhotaan hänet itsensä.

Mutta leijona ei ainoastaan pitänyt puoliansa, vaan vieläpä hyökkäsi joka päivä esiin kaislikosta yhä kauheampana. Mitkään oveluudet tai petokset, ei edes selvä ylivoima auttaneet. Rahvas ja kasakat alkoivat jo napista. Heistäkin rupesi jo tuntumaan raskaalta istua savussa, tulessa, kuulasateessa ja ruumiiden löyhkässä likomärkinä tai helteessä, aina kuolema kasvojen edessä. Uljaat kasakat eivät kuitenkaan pelänneet vaivoja, valvomista, ryntäyksiä, tykkitulta, verta ja kuolemaa. He pelkäsivät vain Jaremaa.

VIIDES LUKU.

Kuolemattoman maineen saavutti Zbarazin ikimuistettavilla valleilla moni halpa-arvoinen ritari, mutta ennen kaikkea kuuluu ylistyslaulu sieltä Longinus Podbipientalle hänen suurten urotöittensä takia, jotka olivat niin mainioita, että vain hänen vaatimattomuutensa voi kilpailla niiden kanssa.

Yö oli pimeä, synkkä ja kostea. Sotamies nuokkui valvomisesta väsyneenä kiväärinsä varassa. Kymmenen päivän yhä uudistuneen ampumisen ja rynnäköitten jälkeen oli ensi kerran tullut hiljaisuus ja lepo. Kasakoitten valleilta, jotka olivat tuskin kolmenkymmenen askeleen päässä, ei nyt kuulunut huutoa, kirouksia eikä tavanmukaista melua. Tuntui siltä kuin vihollinen, koettaessaan uuvuttaa puolalaisia, olisi lopulta itsekin uupunut. Vain siellä täällä tuikahti nurmen alle piiloutuneen tulen heikko valo. Eräästä kohden kuului äännähtelevän tuntehikas, hiljainen kasakan harppu. Kaukana tatarilaisleirissä hirnuivat hevoset ja valleilta kajahteli tuontuostakin vartian ääni.

Ruhtinaan kyrassierilippukunnat olivat sinä yönä jalkapalveluksessa leirillä. Siellä olivat muiden muassa herra Skrzetuski, Podbipienta, pieni ritari ja herra Zagloba. Istuen vallilla kuiskuttelivat he hiljaa toisilleen ja kuuntelivat, keskustelun katkettua, vallihautaan putoavan sateen kohinaa. Skrzetuski virkkoi:

-- Tämä hiljaisuus tuntuu minusta oudolta. Korvani olivat jo niin tottuneet meluun ja pauhinaan, että hiljaisuus niissä nyt suorastaan soi. Kunhan ei tässä rauhassa vain piilisi petos.

-- Minä olen jo jonkun aikaa ollut vailla puolta järjestäni, kaikki on minulle yhdentekevää, mutisi synkästi Zagloba. -- Minun rohkeuteni edellyttää nimittäin kolme asiaa: minun pitää saada hyvin syödä, hyvin juoda ja hyvin nukkua. Paraskin hihna halkee ja kuivaa, kun ei se saa rasvaa, varsinkin jos se lisäksi joutuu likoamaan niinkuin hamppu vedessä. Sade meitä tässä liottaa ja kasakat häkilöivät -- mitenkäs meistä sitten ei irtaantuisi päistäreitä. Koreiksi ovat tässä todella käyneet elämisen ehdot: vehnäpulla maksaa floriinin ja tuoppi viinaa viisi. Tuota löyhkäävää vettä ei koirakaan ota suuhunsa, sillä ovathan kaivotkin jo täynnä ruumiiden katkua. Ja minua janottaa niin kamalasti, aivan samalla lailla Kuin saappaitanikin, jotka jo ovat avanneet kuononsa ammolleen kuin kalat.

-- Mutta teidän saappaannehan siis juovat vettä, sanoi häikäilemättä herra Wolodyjowski.

-- Olkaa te vaiti, herra Michal, te ette ole sikuria suurempi niin että te voitte hyvin elää yhdestä hirssijyvästä ja janonne saatte sammutetuksi yhdestä sormustimellisesta. Minä puolestani kiitän Jumalaa, etten ole niin kurjan pikkuinen ja ettei minua ole kana takajaloillaan roppinut esiin hiekasta, vaan -- että minut on nainen synnyttänyt maailmaan. Mutta siksi täytyy minun saada juoda ja syödä ihmisten tapaan eikä niinkuin turilas. Ja koska nyt en ole puolipäivästä lähtein pitänyt suussani mitään muuta kuin sylkeä, niin ei teidän pilantekonne, suoraan sanoen, maistu minulle.

Ja samalla alkoi herra Zagloba vihaisesti nuuhistella. Mutta herra Michal pani kädet kupeilleen ja lausui:

-- Minulla on tässä kyljelläni viinalekkeri, jonka tänään riistin kasakoilta, vaan koska minut kerran on kana raappinut esiin hiekasta, niin luultavasti ei niin mitättömän henkilön viina kelpaa teille. Jätän viinan teidän haltuunne, Jan, lisäsi hän, kääntyen Skrzetuskin puoleen.

-- Antakaappa vain tänne, sillä minun on kylmä, sanoi Skrzetuski.

-- Juokaa ja antakaa herra Longinuksellekin.

-- Aika paholainenpa te olettekin, herra Michal, sanoi Zagloba, -- mutta oiva mies silti ja vielä lisäksi mies, joka riistätte itseltänne ja annatte toiselle. Tehkööt vain tepposiaan ne oivalliset kanat, jotka ovat hiekasta raappineet esiin sellaisen sotilaan kuin te. Mutta niitä nähtävästi ei ole maailmassa. Enkä minä teitä tarkoittanutkaan.

-- No, jos niin on, niin ottakaa sitten lekkeri herra Podbipientalta, sanoi herra Michal. -- En tahdo tehdä teille vääryyttä.

-- Mitäs te nyt, jättäkää nyt jotakin minullekin! huusi Zagloba kauhistuneena, katsellessaan liettualaisen juomista. -- Mitäs te noin sätkäyttelette päätänne taaksepäin? Kunpa se jäisikin siihen asentoon. Teillä on liian pitkät suolet, niitä ei ikinä saa kostutetuksi. Niinhän tuo mies imee itseensä kuin laho honka. Hitto teidät vieköön.

-- Tuskinhan minä vielä olin ehtinyt huuleni laidalle asettaa, sanoi herra Longinus, ojentaen pois viinalekkerin. Herra Zagloba kallisti nyt vuorostaan lekkeriä, joi yhä enemmän ja enemmän ja kulautti vihdoin viinan loppuun asti. Sitten hän hetken puhalteli ja sanoi:

-- Ainoa lohdutus tässä on, että jos nykyinen kurjuutemme joskus loppuu ja Jumala suo meidän päästä pälkähästä ehein nahoin, niin silloin kyllä saamme korvauksen. Eiköhän meille silloin keksitä jotakin toimeentuloa. Kirkkoherra Zabkowski osaa hyvin syödä, mutta hänet minä ajan hiiteen.

-- Mitä merkillisiä asioita te tänään olettekaan Muchowieckilta kuullut kirkkoherra Zabkowskista? kysyi herra Michal.

-- Hiljaa, sanoi Skrzetuski, -- joku tulee esiin leirin pihamaalta.

He vaikenivat ja samassa likeni heitä joku tumma hahmo, kysyen hiljaisella äänellä:

-- Oletteko valveilla?

-- Olemme, herra ruhtinas, vastasi Skrzetuski, ojentaen itsensä suoraksi.

-- Nyt täytyy olla hyvin varuillaan. Tämä hiljaisuus ei tiedä hyvää.

Ruhtinas jatkoi kulkuaan nähdäkseen oliko uni voittanut uupuneet sotilaat. Herra Longinus vei kätensä ristiin.

-- Mikä päällikkö, mikä sotilas!

-- Hän lepää vielä vähemmin kuin me, sanoi Skrzetuski. -- Noin hän yksinään joka yö käy tarkastamassa kaikki vallit, aina tuolle toiselle lammikolle asti.

-- Suokoon Jumala hänelle terveyttä.

-- Amen.

Syntyi hiljaisuus. Kaikki jäivät tuijottamaan pimeyteen, mutta mitään outoa ei näkynyt. Kasakkain valleilla oli rauhallista, viimeinenkin valo oli sammunut.

-- Nyt voisi heidät yllättää unessa niinkuin maarotat, mutisi Wolodyjowski.

-- Kuka tietää, sanoi Skrzetuski.

-- Minua painaa uni niin, virkkoi Zagloba, -- että silmäni vaipuvat aivan tuonne takaraivoon asti. Mutta ei ole hyvä nukkua. Tahtoisinpa tietää, milloin saa nukkua. Seiso täällä aseissa ja horju väsymyksestä niinkuin juutalainen sapattina. Sekä silloin kun ammutaan että silloin kun ei ammuta. Tämä on koiran virkaa. En oikein tiedä, mikä minua nyt niin repii, viina vaiko tämänaamuinen suuttumus, jonka meidän molempien, minun ja, kirkkoherra Zabkowskin, täytyi syyttä suotta kestää.

-- No, mitä sitten oikeastaan tapahtui? kysyi herra Longinus. -- Te aloitte jo kertoa siitä, mutta ette päässyt loppuun.

-- No, minä kerron nyt, ehkä sitten paremmin pysymme valveilla. Aamulla lähdimme, kirkkoherra Zabkowski ja minä linnalle katsomaan, eikö sieltä löytyisi mitään haukattavaa. Kävelemme ja kävelemme, nuuskimme kaikki nurkat: ei löydy mitään. Käännymme jo suuttuneina takaisin. Mutta linnan pihalla nyt tapaammekin sen kalvinilaisen papin; joka eilen oli ollut valmistamassa kapteeni Szemberkiä kuolemaan -- sama joka eilen Firlejn lippukunnasta sai kuolettavan haavan. Minä virkan nyt kalvinilaiselle: mitä sinä, hirtehinen, oikein täällä vetelehdit ja teet harmia Jumalalle? Tuotat vielä meille kirouksen. Silloin tämä, nähtävästi luottaen Belzin herran suojelukseen, sanoo: meidän uskomme on yhtä hyvä kuin teidänkin, jollei parempikin. Kuuntelimme tätä kauhusta kivettyneinä, mutta minun päähäni pälkähti: täällähän on kirkkoherra Zabkowski -- väitelkööt keskenään. Ja minun kirkkoherrani olikin heti valmis: heitteli todistuksia kalvinilaista vastaan kuin rakeita vain. Mutta kalvinilainenpa ei sanonut yhtään mitään, antoi tulla vain ja painautui painautumistaan seinää vastaan. Nyt saapuivat paikalle ruhtinas ja kirkkoherra Muchowiecki. Ja eivätkös alakin soimata meitä siitä, että panemme toimeen melua ja riitaa ja sanovat, ettei nyt ole sovelias aika eikä paikka väittelyjä varten. Ja niin he meitä peittoivat kuin olisimme olleet koulupoikia. Ja suokoon Jumala, että he olivat oikeassa, sillä muuten joudun minä vääräksi todistajaksi. Mutta saa nähdä vain, että kyllä nuo herra Firlein papit vielä tuottavat meille jonkun onnettomuuden.

-- Vaan eikös kapteeni Szemberk luopunut uskostaan?

-- Mitä vielä, kuoli samassa kunnottomassa uskossa missä elikin.

-- Niin, mieluummin nuo ihmiset luopuvat pelastuksestaan kuin paatumuksesta! huoahti herra Longinus.

-- Jumala meitä varjelkoon sekä kasakkain aseitten ylivallasta että noituudesta, lausui herra Zagloba. -- Ja kyllä he vielä kerran Hänet suututtavat. Tiedättekö, että eilen ammuttiin tuolta vallilta lankakeriä linnanpihalle. Sotamiehet kertoivat, että heti niillä paikoilla, minne kerät olivat pudonneet, maa peittyi jonkinlaiseen rupeen.

-- Onhan tunnettu asia, että Chmielnickin palveluksessa on noitia, sanoi liettualainen, tehden ristinmerkin.

-- Noita-akkoja minä siellä itse olen nähnyt, sanoi Skrzetuski.

Puheen keskeytti herra Wolodyjowski painamalla kätensä herra Skrzetuskin olkapäälle ja kuiskaten:

-- Olkaa hiljaa.

Sitten hän juoksi aivan vallin laidalle ja kuunteli siinä tarkkaan.

-- En kuule mitään, sanoi Zagloba.

-- Tsss! sade estää kuulemasta, vastasi Skrzetuski.

Herra Michal alkoi samassa viittoa käsillään merkiksi ettei häntä häirittäisi, kuunteli vielä hetken ja lähestyi sitten tovereitaan.

-- Nyt ne tulevat, kuiskasi hän.

-- Antakaa te tieto ruhtinaalle, lähtekää Ostrorogin joukkojen luo! kuiskasi Skrzetuski. -- Me taas lähdemme varoittamaan sotamiehiä.

Samassa he lähtivätkin liikkeelle, vähäväliä pysähtyen ja kuiskaten vartiosotamiehille: vihollinen tulee, vihollinen tulee!

Sanat lensivät salaman nopeudella suusta suuhun. Neljännestunnin kuluttua ratsasti ruhtinas paikalle antaakseen upseereille käskyjä. Koska vihollinen nähtävästi oli aikonut rynnätä nukkuvaan leiriin ja yllättää sen, niin antoi ruhtinas sen jäädä siihen luuloon, että yllättäminen onnistuu. Sotamiesten oli tämän suunnitelman onnistumiseksi pysyttävä aivan hiljaa ja päästettävä vihollinen valleille asti ja vasta, kun tykistä oli annettu merkki, oli heidän äkkiarvaamatta iskettävä.

Sotamiehet olivat jo valmiina, vain muskettien piippuja he vielä äänettömästi taivuttivat eteenpäin. Kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus. Skrzetuski, herra Longinus ja herra Wolodyjowski seisoivat vieretysten henkeään pidätellen ja myöskin herra Zagloba pysytteli heidän kanssansa, sillä hän tiesi kokemuksesta, että useimmat kuulat satavat keskelle linnan pihaa ja että vallilla kolmen sellaisen miehen läheisyydessä on turvallisinta. Hän asettui vain hiukan taakse, jottei ensimäinen hyökkäys kohtaisi häntä. Vähän syrjemmälle polvistui herra Podbipienta, kädessä kallonhalkaisija. Wolodyjowski paneutui Skrzetuskin viereen, kuiskaten hänen korvanjuuressaan:

-- Varmaan ne tulevat.

-- Askel askeleelta.

-- Ne ovat rahvasta eivätkä tatareja.

-- Zaporogilaisten jalkaväkeä.

-- Tai janitshareja, sillä he marssivat hyvin. Hevosen selästä heitä paremmin voisi hakata.

-- Nyt on pimeä ratsastaa.

-- Kuuletteko nyt.

-- St! St!

Leiri näytti vajonneen sikeimpään uneen. Ei missään huomannut liikettä eikä valoa, kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus. Erotti vain hienon sateen vihmontaa, joka lankesi ikäänkuin sihvilän läpi. Verkalleen syntyi tähän kohinaan toinen hiljainen, mutta helpommin erotettava kohina, ääni, joka uudistui säännöllisesti ja läheni lähenemistään, kaiken aikaa selveten. Vihdoin ilmestyi noin kymmenen askeleen päähän vallihaudasta jokin pitkä kiinteä massa, näkyen sikäli, mikäli se oli pimeyttä mustempi, ja pysähtyi paikalleen. Sotamiehet pidättelivät henkeään, vain pieni ritari kävi kiinni Skrzetuskin jalkaan, tahtoen tällä tavalla osoittaa hänelle mielihyväänsä.

Hyökkääjät lähenivät lähenemistään vallihautaa ja alkoivat laskea tikapuita sen yli. Sitten he astuivat niiden eteen ja nostivat ne valleja kohden. Valli pysyi yhä aivan hiljaisena ikäänkuin sen harjalla ja takana kaikki olisi ollut kuollutta. Vallitsi kuolonhiljaisuus. Siellä täällä alkoivat, kaikesta hyökkääjien varovaisuudesta huolimatta, tikapuiden portaat vikistä ja narista.

-- Nyt saatte herneitä, ajatteli Zagloba.

Wolodyjowski lakkasi jo nipistämästä Skrzetuskia ja herra Longinus pusersi, eteensä tuijottaen, kädessään kallonhalkaisijansa kahvaa, sillä hän oli lähinnä vallia ja toivoi saavansa iskeä ensimäisenä. Samassa ilmestyi vallinsyrjälle kolme paria käsiä, jotka voimakkaasti tarttuivat siihen kiinni. Senjälkeen oi verkalleen ja varovasti kolme kypärän nuppia kohota ylemmä ja ylemmä.

Ne ovat turkkilaisia, mietti herra Longinus.

Samassa läksi muutamista tuhansista musketeista kauhea paukahdus. Ilma kävi valoisaksi kuin päivällä. Mutta ennen kuin valo oli ehtinyt sammua heilautti herra Longinus kättään ja sivalsi niin kauheasti, että ilma vinkuen väistyi miekanterän tieltä.

Kolme ruumista putosi vallihautaan. Kolme kypärään puettua päätä kieri polvistuvan ritarin edessä. Vaikka helvetti riehui maan päällä, oli herra Longinuksen eteen nyt auennut taivas, hänen hartioilleen kasvoi siivet, enkelikuorot lauloivat hänen rinnassaan ja hän oli kuin taivaassa. Hän taisteli kuin unissaan ja hänen miekkansa sivallukset olivat kuin ylistystä.

Ja kaikki aikoja sitten kuolleet Podbipientat, esi-isä Stowejkosta alkaen, iloitsivat taivaassa siitä, että viimeinen elävä kallonhalkaisija-Podbipientojen jälkeläinen oli sellainen urho.

Tämä hyökkäys, johon vihollisen puolelta pääasiallisesti ottivat osaa turkkilaisten rumelialaiset ja silistrialaiset sekä khanin janitsharikaarti, torjuttiin vielä verisemmin kuin edelliset ja synnytti kauhean myrskyn Chmielnickiä vastaan. Hän oli näet edeltäpäin taannut, että puolalaiset tulevat taistelemaan turkkilaisten kanssa vähemmällä vimmalla ja että hän, jos vain saa nuo apujoukot käytettävikseen, valloittaa leirin. Hänen täytyi nyt lepyttää khania ja raivostuneita murzoja ja lahjoilla koettaa jälleen päästä heidän suosioonsa. Khanille hän tarjosi kymmenen tuhatta taalaria. Tuhaj-beille, Korsom-Adalle, Subagazylle, Nuraddinille ja Gaidalle kaksi tuhatta miestä kohden. Sillävälin korjasivat sotamiehet leirissä ruumiita pois juoksuhaudoista, jota tehdessä ampuminen vihollisen valleilta heitä yhä häiritsi.

Puolalaiset sotamiehet lepäsivät nyt aamuun asti, sillä he saattoivat jo olla varmat, ettei hyökkäys uudistuisi. Kaikki nukkuivat sikeintä unta, paitsi vartiolippukunnat ja herra Longinus Podbipienta, joka koko yön makasi poikkipäin miekkansa päällä, kiittäen Jumalaa siitä, että Hän oli sallinut hänen täyttää lupauksensa ja hankkia itselleen sellaisen maineen, että hänen nimensä kulki suusta suuhun sekä leirissä että kaupungissa. Seuraavana päivänä kutsui hänet sitten luoksensa ruhtinas-vojevoda ja kiitti häntä suuresti. Mutta sotamiehiä saapui pitkin päivää joukottain häntä onnittelemaan ja katsomaan niitä kolmea päätä, jotka hänen palvelijasotamiehensä oli kantanut leiriin ja jotka jo ilmassa olivat mustenneet. Siinä sitä sitten ihmeteltiin ja jonkun verran kadehdittiinkin Podbipientaa. Useat soturit eivät tahtoneet silmiään uskoa, sillä niin tasaisesti olivat päät lyödyt irti kaulasta, että koko kypärä leukakiinnittimineen seurasi päätä aivan kuin leikkaaminen olisi suoritettu saksilla.

-- Olettepa te kauhea räätäli, sanoivat aatelismiehet. -- Olimmehan me kyllä nähneet, että te olette hyvä ritari, mutta tuollaista iskua voisivat teiltä esi-isätkin kadehtia. Ei sitä olisi taitavinkaan pyöveli tehnyt paremmin.

-- Ei tuulikaan vie lakkia päästä niin taitavasti kuin te veitte ruumiista nuo päät, sanottiin.

Ja kaikki puristivat herra Longinuksen kättä, mutta hän seisoi silmät maassa, säteilevänä, lempeänä ja ujona niinkuin neitonen vihkituoliin mennessä ja lausui ikäänkuin puolustuksekseen:

-- Ne olivat asettuneet eteeni niin hyvin.

Toiset koettelivat vielä hänen miekkaansakin, mutta kun se oli kaksiteräinen ristiritarien aikuinen miekka, niin ei kukaan jaksanut sitä luontevasti heilutella, ei edes kirkkoherra Zabkowski, vaikka hän taittoi hevosenkengän kuin ruo'on vain.

Teltan ympärillä kävi puhe yhä vilkkaammaksi ja herra Zagloba, Skrzetuski ja Wolodyjowski ottivat kohteliaasti vastaan tulijoita, kestittäen heitä jutuilla -- muuta tarjottavaakaan ei ollut, koska viimeisetkin korput jo aikaa sitten olivat syödyt eikä muuta lihaakaan ollut, paitsi jotakin savustettua hevosenlihaa. Hyvä tuuli kuitenkin korvasi ruoan ja juomat. Lopuksi, kun jo kaikki muut olivat lähdössä, saapui Krasnostawin starosta, herra Marek Sobieski apulaisensa Stempowskin kanssa. Herra Longinus juoksi heitä vastaan, ja Sobieski tervehti häntä onnitellen ja sanoi:

-- Tänään on teillä juhla.

-- Niin on, vastasi Zagloba, -- sillä meidän ystävämme on täyttänyt lupauksensa.

-- Jumalan kiitos, lausui starosta. -- Pian kai saamme teitä, veliseni, onnitella sulhasena. Joko teillä on joku katsottuna?

Herra Podbipienta kävi hyvin hämilleen ja punastui korvia myöten, mutta starosta jatkoi puhettaan:

-- Hämmennyksestänne huomaan, että niin on. Onhan teidän pyhä velvollisuutenne muistaa, ettei sellainen suku saa kuolla. Suokoon Jumala, että teille tulisi samanlaisia jälkeläisiä.

Tämän sanottuaan hän puserteli herra Longinuksen, Skrzetuskin, Zagloban ja pienen ritarin käsiä ja kaikki he sydämessään iloitsivat kuunnellessaan kiitosta sellaisesta suusta, sillä Krasnostawin starosta oli miehuuden, kunnian ja kaikkien ritarillisten avujen peili, itse ruumistunut Mars. Runsaassa määrin oli hän saanut osakseen Jumalan lahjoja, sillä tavattomassa kauneudessaan voitti hän nuoremman veljensä Janinkin, josta sittemmin tuli kuningas. Rikkauden ja syntyperän puolesta taas hän oli maan ensimäisten arvoinen ja hänen sotilaskykyänsä ylisti itse suuri Jeremi. Harvinainen tähti olisi hän ollut Puolan taivaalla, Jumalan määräyksestä sen loisto kuitenkin joutui nuoremman veljen, Janin osalle, ja Marekin tähti sammui ennen aikaansa, vastoinkäymisen päivänä.

Ritarimme iloitsivat kuin iloitsivatkin sankarin kiitoksesta, mutta tämä jatkoi yhä kehumistaan:

-- Paljon olen kuullut teistä itse ruhtinaalta, joka rakastaa teitä yli muiden. Sentähden en ihmettele, että palvelette häntä huolimatta siitä, että kuninkaallisissa lippukunnissa helpommin voisitte saavuttaa ylennyksiä.

Siihen vastasi Skrzetuski:

-- Kaikkihan me oikeastaan olemme kuninkaan palveluksessa, vaikka olemmekin erityisesti merkityt husaarilippukuntaan, paitsi herra Zaglobaa, joka on vapaaehtoinen. Syynä siihen, että palvelemme ruhtinasvojevodan alaisina on ensinnäkin rakkaus hänen persoonaansa ja toiseksi halu saada olla mukana sodassa niin paljon kuin suinkin.

-- Jos teillä on sellainen halu, niin olette oikealla paikalla, virkkoi starosta. -- Varmaan ei herra Podbipientakaan olisi minkään muun lipun alla niin helposti löytänyt päitään. Mutta mitä taas sotaan tulee, niin olemme me tähän aikaan kaikki saaneet maistaa sitä kylliksemme.

-- Enemmän kuin mitään muuta, tokaisi esiin Zagloba. -- Tänne luoksemme on aamusta asti saapunut ylistyspuhujia, mutta jospa olisikin joku meitä hiukan kestittänyt kutsumalla haukkaamaan palan ruokaa ja ottamaan ryypyn viinaa.

Sen sanottuaan herra Zagloba katsoa tuijotti Krasnostawin starostaa silmiin ja räpytteli levottomana luomiaan. Starosta hymähti ja sanoi:

-- Eilisestä puolipäivästä asti en ole minäkään ottanut suuhuni mitään, mutta ehkäpä kulauksellinen viinaa vielä löytyy jostakin matkalaukusta. Se on teidän käytettävänänne.

Skrzetuski, Longinus ja pieni ritari kiertelivät ja nuhtelivat herra Zaglobaa, joka kaikenlaisilla verukkeilla parhaansa mukaan puolusteli itseään.

-- Minä en ole tehnyt mitään viittauksia, sanoi hän, -- sillä kunnianhimoni on hillitä omaa tahtoani, jotten kajoaisi toisen omaan, mutta kun noin korkea-arvoinen henkilö tarjoaa, niin olisi sopimatonta kieltäytyä.

-- Tulkaa siis, sanoi starosta, -- minustakin on hauska istua hyvässä seurassa ja onhan meillä aikaa, kunnes ammunta taas alkaa uudelleen. Aterialle en kutsu teitä, sillä hevosenlihaakin on jo vaikea saada -- heti kun joku hevonen linnan pihalla saa surmansa, on sata kättä kohollaan sitä tavoittelemassa. Mutta viinaa on vielä pari pulloa, joita suinkaan en säästä itseäni varten.

Toiset kiertelivät vieläkin eivätkä tahtoneet mennä, mutta kun starosta nimenomaan kehoitti, niin he lähtivät ja herra Stempowski vilisti edelläpäin ja hankki kokoon muutaman korpun ja hiukan hevosenlihaa haukattavaksi viinan ohella. Herra Zagloba tuli heti hyvälle tuulelle ja lausui: