Part 8

Samassa hetkessä kuului piilopaikan sisällä läpitunkeva huuto ja ratsumiehet, huutaen hekin, ryntäsivät toisia torneja kohden. Pimeydessä saattoi nyt eroittaa vain valitusta ja raudan kalinaa. Siellä täällä välähti jokin hämärä hahmo, tuontuostakin kaatui joku maahan, tuontuostakin pamahti laukaus, mutta koko mellakkaa ei kestänyt kauemmin kuin neljännestunnin. Kasakat, joista suurin osa oli yllätetty sikeässä unessa, eivät tehneet edes vastarintaa ja he joutuivat kaikki tuhon omaksi ennenkuin ehtivät tarttua aseihin.

-- Ampumatorneihin, ampumatorneihin! kajahti Krasnostawin starostan ääni. Sotilaat ryntäsivät torneihin. -- Ne ovat sytytettävät sisältä, sillä päältä ne ovat märät! komensi Skrzetuski.

Tätä käskyä ei kuitenkaan ollut helppo täyttää. Torneissa, jotka olivat rakennetut honkahirsistä, ei ollut minkäänlaista ovea eikä aukkoa. Ampujan täytyi kiivetä niihin tikapuita pitkin ja tykit, jotka kaikki olivat pientä mallia, nostettiin sinne köysillä. Sentähden täytyi sotamiesten jonkun aikaa juoksennella ympäri, turhaan koputellen sapeleillaan seiniin, tai repien kulmia käsillään. Onneksi oli palvelijasotamiehillä kirveet mukanaan. Niillä aljettiin nyt hakata reikiä. Krasnostawin starosta käski panna reikiin ruutilippaat, jotka vartavasten olivat valmistetut tätä tarkoitusta varten. Sitten sytytettiin tervaluntut ja soihdut ja liekki alkoi jo nuoleskella märkiä, mutta pihkaisia hirsiä. Ennenkuin kuitenkaan hirret syttyivät palamaan ja ruuti räjähti, taivutti Longinus selkänsä ja nosti maasta tavattoman kivimöhkäleen, jonka kasakat olivat kaivaneet esiin.

Neljä väkevintä miestä varmaan ei olisi saanut tätä möhkälettä liikkumaan, mutta hän liikutteli sitä mahtavissa käsissään ja tervalunttujen valossa saattoi nähdä kuinka veri nousi hänen kasvoilleen. Sotamiehet seisoivat mykkinä hämmästyksestä.

-- Siinä se on Herkules! huusivat he ja katselivat taasen, mykkinä hämmästyksestä.

Herra Longinus oli lähestynyt vielä syttymätöntä ampumatornia. Hän taivutti selkänsä hiukan taaksepäin ja viskasi kiven vasten seinää.

Läsnäolevat ällistyivät kuullessaan kiven kolauksen, mutta tornin saumat irtaantuivat iskusta. Kuului rämähdys, torni avautui niinkuin rikki lyödyt kaksoisovet ja luuhistui sitten rämisten.

Puuläjä sytytettiin nyt tervalla palamaan ja se loimahtikin heti liekkiin.

Hetken perästä valaisi muutama kymmen jättiläisloimu koko tasankoa. Sade valui lakkaamatta taivaasta, mutta tuli vei siitä voiton ja, kuten sen aikaisessa kertomuksessa sanotaan, paloivat beluardit eli ampumatornit molempien sotajoukkojen ympärillä ihmetellessä, vaikka vallitsikin märkä sää.

Kasakkaleiristä riensivät heti avuksi Stepka, Kulak ja Mrozowicki, kullakin muassaan muutama tuhat kasakkaa. Turhaan he yrittivät sammuttaa tulta. Tuli- ja savupatsaat kohosivat yhä mahtavampina taivasta kohden, kuvastuen järviin ja lätäkköihin, jotka rajuilma oli koonnut taistelutantereelle.

Sillävälin olivat sotamiehet suljetuissa riveissä palanneet vallin suojaan, josta heitä jo kaukaa tervehdittiin ilohuudoin.

Yhtäkkiä katsahti Skrzetuski ympärilleen, silmäili rivejä ja huusi jyrisevällä äänellä:

-- Seis!

Palaavien joukosta puuttuivat herra Longinus ja Pieni ritari. Nähtävästi he innoissaan olivat viipyneet liian kauan viimeisen ampumatornin luona ja ehkäpä he olivat jostakin saaneet käsiinsä vielä piilossa olevia kasakoitakin. Joka tapauksessa he nähtävästi eivät olleet huomanneet toisten paluuta.

-- Eteenpäin! komensi Skrzetuski.

Krasnostawin starosta, joka oli joukon toisessa päässä, ei ymmärtänyt mikä oli tarkoituksena ja lähti Skrzetuskilta kysymään. Mutta samassa tulivatkin kaivatut ritarit näkyviin aivan kuin olisivat nousseet maan alta, puolimatkassa ampumatornien ja joukon välillä.

Herra Longinus, välkkyvä Zerwikaptur käsissään, kulki jättiläisaskelin ja hänen vierellään juoksi herra Michal. Molempien päät olivat kääntyneet takaa-ajaviin kasakkoihin päin, jotka seurasivat jäljessä kuin koiraparvi.

Tulipalon punaisessa loimussa saattoi selvästi nähdä koko takaa-ajon. Oli kuin jättiläishirvi vasikkansa kanssa olisi paennut metsästäjien joukkoa, joka hetki kuitenkin valmiina ryntäämään ahdistajiensa päälle.

-- He joutuvat tuhon omaksi! Pian, Jumalan tähden! huusi kimeästi herra Zagloba. -- He saavat surmansa joko nuolesta tai pyssynkuulasta. Pian avuksi, Kristuksen haavain tähden!

Huolimatta siitä, että uusi taistelu minä hetkenä hyvänsä saattoi alkaa, kiirehti hän sapeli kädessä Skrzetuskin ja muiden kanssa tulevien avuksi, seisahtui tuontuostakin, kääntyi, oikaisi itseään, läähätti, huusi, vapisi innoissaan ja lähti taasen liikkeelle, minkä jalat ja hengitys sallivat.

Kasakat eivät kuitenkaan ampuneet, sillä heidän pyssynsä olivat kastuneet ja jousien jänteet pehmentyneet. He tunkivat siis muuten yhä lähemmä. Kymmenkunta heistä oli muodostunut etujoukoksi ja nämä olivat juuri saamaisillaan kiinni perääntyvät, kun molemmat ritarit kääntyivät heitä vastaan ja, päästäen hirveän karjunnan kuin metsäsiat, nostivat pystyyn sapelinsa. Kasakat pysähtyivät paikalla.

Herra Longinus jättiläismiekkoineen tuntui heistä joltakin yliluonnolliselta olennolta.

Ja niinkuin kaksi valtavaa sutta, joita metsästyskoirat liian läheltä ahdistavat, kääntyvät ja näyttävät valkeita torahampaitaan, koirien likennellessä toisiaan, niin hekin kääntyivät muutaman kerran ja, hiukan peräydyttyään, seisahtuivat paikalleen. Kerran pääsi heitä lähemmä eräs, nähtävästi rohkeampi kasakka, viikate kädessä, mutta samassa hypähti herra Michal kuin villikoira häntä kohden ja puraisi hänet kuoliaaksi. Muut kasakat odottivat toverejaan, jotka tiheänä laumana juosten riensivät paikalle.

Kuitenkin läheni lähenemistään myöskin ratsumiesten rivi ja herra Zagloba kiiti eteenpäin sapeli pystyssä, villisti huutaen: -- Lyö, surmaa!

Samassa paukahti valleilla ja kranaatti, sihisten kuin huuhkaja, piirsi taivaalle punaisen kaaren ja putosi tiheään ihmisjoukkoon. Tätä seurasi toinen, kolmas, kymmenes. Taistelu näytti uudestaan alkavan.

Kasakoille olivat tämäntapaiset ammukset Zbarazin piiritykseen asti olleet tuntemattomia ja selvällä päällä ollen pelkäsivät he niitä suuresti, pitäen niitä Jareman noitatemppuina. Niinpä pysyi nytkin tiheä joukko vielä hetken aikaa koossa, mutta halkesi sitten kahtia. Samalla halkesivat myöskin kranaatit, levittäen yltympäri kauhua, kuolemaa ja tuhoa.

-- Hakekaa suojaa! huusivat pelästyneet äänet.

Koko joukko pakeni hajalleen ja sillaikaa pääsivät herra Longinus ja pieni ritari husaarien turviin.

Zagloba heittäytyi vuoroin toisen, vuoroin toisen kaulaan, suudellen poskia ja silmiä. Hän oli ilosta menehtymäisillään, mutta hän peitti tunnettaan, tahtomatta ilmaista liikutustaan, ja huusi:

-- Haa, lurjukset, en väitä rakastavani teitä, mutta pelkäsin teidän tähtenne. Ne olisivat hitosti antaneet teitä selkään... Niinkö te tunnette sotapalveluksen, että jäätte rintaman taakse... Hevosellako teitä pitää raahata taistelukentälle. Kyllä minä vielä sanon ruhtinaalle, että hän antaa teille... Ja nyt mennään nukkumaan. Jumalan kiitos, että pääsimme niinkin vähällä. Se oli kuin olikin noiden konnien onni, että menivät kranaatteja pakoon, sillä muuten olisin minä heitä silponut kuin kaalinpäitä. Mieluummin totisesti tappelen kuin katselen tuttavieni tuhoa... Tänään meidän välttämättä täytyy ryypätä. Jumalan kiitos, että kävi näinkin hyvin. Ja minä kun luulin, että huomenna saamme laulaa requiemia. Harmittaa kuitenkin, etten tässä joutunut heidän kanssaan käsikähmään, sillä kauheasti kättäni syhyttää. Vaikka kyllähän minä siellä piilopaikassa annoin heille hernettä sipulilla höystettynä.

NELJÄS LUKU

Uusia valleja täytyi kuitenkin taasen nopeasti ruveta tekemään, niinikään täytyi supistaa leirin alaa, jotta kasakkain jo suorittamat maatyöt kävisivät tarpeettomiksi ja harventuneet joukot helpommin voisivat puolustautua. Kaivettiin siis koko rynnäkön jälkeinen yö. Eivät kuitenkaan kasakatkaan olleet toimettomina. He saapuivat hiljaa paikalle keskiviikon välisenä yönä ja loivat leirin ympärille toisen paljoa korkeamman vallin. Aamun sarastaessa kuului sieltä vilkasta keskustelua ja samassa alkoi ammunta, jota kesti neljä päivää ja neljä yötä.

Tuontuostakin ryhtyivät kasakkain ja rahvaan joukot hyökkäykseen, kuitenkaan pääsemättä valleille asti. Ammunta vain kiihtymistään kiihtyi. Vihollinen, jolla oli mahtavat joukot, saattoi vaihtaa taistelevia osastoja, antaen välillä toisten levätä, ruhtinaan leirissä sen sijaan ei ollut miehiä vuorottain lepäämään, vuorottain taistelemaan: samojen miesten täytyi ampua, olla valmiina minä hetkenä hyvänsä ryhtymään puolustukseen alituisten hyökkäysten uhatessa, haudata kaatuneita, kaivaa kaivoja ja korottaa valleja, jotta ne tarjoaisivat paremman suojan. Heidän täytyi nukkua, tai pikemmin torkkua, vallien juurella ja keskellä tulta ja kuulia, joita viimemainittuja lensi niin tiheään, että niitä joka aamu saattoi lakaisemalla lakaista pois leiripihalta. Neljään päivään ei kukaan voinut riisua yltään vaatteita, joita vuoroin sade kasteli, vuoroin auringonpaiste kuivasi ja jotka päivällä olivat liian lämpöiset eivätkä yöllä suojanneet kylmää vastaan. Neljään päivään ei kukaan saanut suuhunsa mitään lämmintä. Ravintona oli viina, jonka sekaan pantiin ruutia, korput ja kuivanut, palvattu liha, jota saatiin pureskella keskellä savua, laukauksia, sihiseviä kuulia ja tykin pauketta.

Ei ollut, sanotaan senaikaisessa lähteessä, mitään, mitä olisi voinut panna päähän tai sivulle. Sotamies sitoi likaisella rievulla verisen päänsä ja taisteli edelleen. Ihmeellistä väkeä olivat totisesti nuo sotamiehet. Risaisissa takeissaan, aseet ruostuneina, käsissä pahasti kolhitut pyssyt, silmät unettomuudesta punaisina, pysyivät he alati valppaina ja valmiina taisteluun, oli sitten päivä tai yö, sade tai poutainen sää.

Mutta sotamies oli kiintynyt johtajaansa ja seurasi häntä vaaroihin ja rynnäkköihin, haavoihin ja kuolemaan. Jokin sankarillinen hurmaus oli vallannut sielut, sydämet ja mielet olivat terästyneet, kauhun tila oli käynyt jonkinlaiseksi nautinnoksi. Eri lippukunnat suorastaan kilpailivat keskenään alttiudessa, nälän ja unettomuuden kestämisessä, miehuudessa ja rohkeuden raivossa. Sotamiehiä oli vaikea pidättää valleilla, sillä he eivät tahtoneet rajoittua puolustukseen, vaan halusivat hyökätä vihollisten päälle niinkuin nälästä vimmastuneet sudet lammasnavettaan. Kaikissa rykmenteissä vallitsi jonkinlainen villi ilo. Jos joku olisi yrittänytkin puhua antautumisesta, niin hänet paikalla olisi revitty kappaleiksi. "Täällä tahdomme kuolla", toistelivat miehissä kaikki.

Jokainen päällikön käsky täytettiin salaman nopeudella. Kerran tapahtui, että ruhtinas, illalla ratsastaessaan tarkastamassa valleja, sai kuulla Lesczynskien rajavartiolippukunnan nuotiotulen olevan sammumassa. Ruhtinas ajoi sotamiesten luo ja sanoi:

-- Miksi ette ammu?

-- Meiltä on ruuti lopussa ja lähetimme juuri linnasta hakemaan uutta.

-- Tuollahan sitä on lähempänä, sanoi ruhtinas, viitaten vihollisen valleja kohden.

Tuskin oli hän ehtinyt tämän sanoa, kun koko lippukunta oli hypännyt alas valleilta, juoksi vihollisia kohden ja ryntäsi kuin myrskytuuli heidän vallejansa kohden. Kasakat surmattiin puukoilla, keihäillä ja pyssynperillä. Neljän tykin sytytysreikään pantiin väkäpäinen naula ja puolentunnin kuluttua palasivat sotamiehet, tosin harventuneina, mutta voittajina ja toivat punteissa ja metsästyssarvissa mukanaan ruutia. Päivät kuluivat toisiansa seuraten. Kasakkain ampumahaudat vetäytyivät yhä ahtaammaksi kehäksi leirin ympäri, tunkeutuen sen sisään kuin kiilat puuhun. Ampuminen tapahtui jo niin likeltä, että, lukuunottamatta hyökkäyksissä surmattuja, päivässä kaatui kymmenen miestä joka lippukunnasta. Papit eivät päässeet heidän luokseen tuomaan sakramentteja. Piiritetyt pysyttelivät vankkureiden, telttojen, nahkojen ja riippumaan asetettujen vaatteiden suojassa. Yöllä haudattiin kukin kaatunut paikalle, jossa hän sattui makaamaan, ja huomenna entistä villitymmin taistelivat eloon jääneet äskeisten toveriensa haudoilla. Chmielnicki vuodatti suorastaan tuhlaamalla miestensä verta, mutta jokainen hyökkäys tuotti hänelle vain yhä uusia ja entistä suurempia menetyksiä. Hän hämmästeli vastustajiensa itsepäisyyttä, mutta luotti yhä siihen, että aika vähentää sekä heidän rohkeutensa että voimansa. Ja aikaa kyllä kuluikin, mutta puolalaiset vain osoittivat yhä suurempaa kuolemanhalveksumista. Johtajat olivat sotamiehelle esimerkkinä. Ruhtinas Jeremi makasi paljaalla maalla vallin juurella, raviten itseään viinalla ja palvatulla hevosenlihalla sekä kärsien kaikki sodan vaivat ja sään vaihtelut, korkeaan säätyynsä katsomatta. Kruunun lipunkantaja Koniecpolski ja Krasnostawin starosta johtivat itse persoonallisesti joukkojansa uloshyökkäyksissä. Rynnäkköjen aikana olivat he aseettomina tiheimmässä kuulasateessa. Myöskin sellaiset päälliköt, joilta, kuten Ostrorogilta, oikeastaan puuttui sotilaallista kokemusta ja joihin sotamiehet olivat katsoneet epäluottamuksella, näyttivät nyt Jeremin johdolla muuttuneen aivan toisiksi miehiksi. Vanha Pirlej ja Lanckoronski makasivat hekin vallien juurella, mutta herra Przyjemski asetteli päivällä tykkejä ja tonki yöllä maata kuin myyrä, kaivaen kasakkojen miinain alle vastamiinoja ja tehden ampumahautoja tai maanalaisia käytäviä, joita pitkin sotamiehet pääsivät kuin mitkäkin kuoleman henget keskelle kasakkain laumoja.

Vihdoin päätti Chmielnicki yrittää ryhtyä keskusteluun, toivoen sillävälin ehtivänsä saavuttaa viekkaudella jotakin. Illalla heinäkuun neljättäkolmatta päivää vastaan huutelivat kasakat valleilta sotamiehille, että he lakkaisivat ampumasta. Zaporogin lähetti saapui niinikään ilmoittamaan, että hetmani haluaa nähdä vanhaa Zacwilichowskia. Hetken neuvoteltuaan ylipäälliköt suostuivat ehdotukseen ja vanhus ratsasti ulos leiristä. Kaukaa näkivät upseerit kuinka häntä kasakkain puolella tervehdittiin paljastetuin päin. Zacwilichowski oli nimittäin komisaarina ollessaan voittanut villien zaporogilaisten kunnioituksen. Itse Chmielnickikin piti häntä arvossa. Ampuminen lakkasi heti. Kasakat lähenivät ampumahautojansa pitkin ja tulivat aivan likelle vallia. Upseerit kokoontuivat siihen lähelle. Molemmin puolin oltiin varovaisia, mutta näissä kohtauksissa ei kuitenkaan sattunut mitään ikävää. Upseerit olivat aina pitäneet kasakoita suuremmassa arvossa kuin tavallista rahvasta ja nyt, antaakseen tunnustusta heidän urheudelleen ja kestävyydelleen, he suorastaan keskustelivat heidän kanssaan kuin vertaistensa kanssa ikään. Ihmetellen katselivat kasakat näin likeltä tuota luoksepääsemätöntä jalopeuranpesää, joka oli pidättänyt koko heidän ja khanin yhdistynyttä mahtia. He tulivat aivan lähelle, juttelivat ja pahoittelivat, että niin paljon kristittyä verta on vuodatettu. Lopuksi kestitsi kumpainenkin puoli toinen toistansa tupakalla ja viinalla.

-- Oi herrat puolalaiset, sanoivat vanhat zaporogit, -- jos te olisitte aina pitäneet näin puolianne, niin ei olisi ollut Keltaista Vettä, Korsunia ja Pilawcea. Piruja te olette ettekä ihmisiä. Emme eläessämme ole nähneet mokomia.

-- Tulkaa te vain huomenna taikka ylihuomenna -- aina tapaatte meidät samanlaisina.

-- No, tulemme kyllä. Mutta vastaiseksi kiitos levähdyksestä. Paljon on vuotanut kristittyä verta, mutta kunhan ette nääntyisi täällä nälkään.

-- Kyllä kuningas on täällä ennenkuin me ehdimme kuolla nälkään. Vastikään tässä juuri pyyhimme suutamme, kun olimme syöneet maukkaan aterian.

-- Jos meille tulee puute ruoasta, niin haemme sitä teidän leiristänne, vastasi Zagloba, kädet kupeilla.

-- Suokoon Jumala, että isä Zacwilichowski saisi aikaan jotakin hetmanin luona, sillä jollei hän onnistu, niin illalla jo ryntäämme.

-- No, sitä mekin jo tässä ikävöimme.

-- Khani on luvannut ottaa teistä jokaisesta hyvät lunnaat.

-- Mutta meidän ruhtinaspa on luvannut teidän khanille, että hän sitoo hänet leukaparrasta hevosensa häntään.

-- Kyllä teidän ruhtinas on aikamoinen noita, mutta ei hän sentään voi kestää kauan.

-- Parempi olisi, että yhdessä meidän ruhtinaan kanssa ahdistaisitte pakanoita kuin että nousette esivaltaa vastaan.

-- Hm, teidän ruhtinaanne kanssa. Hm, hyvähän se olisi.

-- Miksi te sitten kapinoitsette? Kun kuningas saapuu, niin saatte nähdä. Olihan ruhtinas Jeremikin teille kuin isä.

-- Hän on isänä miltei sellainen kuin kuolema on äitinä. Ruttokaan ei ole tappanut niin monta kunnon kasakkaa kuin hän.

-- Vielä pahemmaksi hän käy. Ette vielä ole oppineet häntä oikein tuntemaan.

-- Me emme tahdokaan häntä tuntea. Meidän päällikkömme sanovat, että jos joku kasakka katsoo häntä silmiin, niin hänen kuolemantuomionsa on jo kirjoitettu.

-- Niin käy Chmielnickinkin.

-- Jumala tietää miten käy. Se vain on varma, että nuo molemmat eivät mahdu yhtaikaa elämään tässä maailmassa. Meidän isä Chmielnicki sanoo hänkin, että jos te vain luovutatte hänelle Jareman, niin hän päästää teidät kaikki hengissä menemään ja kumartaa vielä kuningasta yhdessä meidän kanssamme.

Nyt alkoivat sotamiehet puhkua, rypistellä kulmakarvojaan ja kiristellä hampaitaan.

-- Pitäkää te suunne kiinni, tai me tartumme sapeliin.

-- Kyllä ljahit nyt ovat suutuksissa, sanoivat kasakat, -- mutta hyvät lunnaat saavat puolalaiset teistä vielä maksaa.

Näin he puhelivat keskenään, vuoroin käyttäen ystävällistä sävyä, vuoroin uhaten, jolloin heidän keskustelunsa pakostakin kävi kovaääniseksi kuin ukkosen jyrinä.

Iltapäivällä palasi herra Zacwilichowski takaisin leiriin. Sopimusta ei ollut syntynyt eikä aselevosta tullut mitään. Chmielnicki oli nimittäin asettanut ehdoksi, että hänelle luovutettaisiin ruhtinas ja Koniecpolski. Lopuksi hän oli luetellut kaikenlaisia zaporogilaisjoukoille tapahtuneita vääryyksiä ja kehoittanut herra Zacwilichowskia jäämään kokonaan hänen palvelukseensa. Silloin oli vanha ritari leimahtanut vihaan, noussut pystyyn ja ratsastanut pois. Illalla torjuttiin hyökkäys verisesti. Koko leiri oli tulessa kahden tunnin ajan. Kasakoita ei ainoastaan heitetty takaisin valleilta, vaan jalkaväki valloitti vielä heidän ensimäiset vallituksensa, hajoitti heidän ampumahautansa ja piilokäytävänsä sekä poltti jälleen neljätoista ampumatornia. Chmielnicki vannoi sinä yönä khanille, että hän ei luovu piirityksestä niin kauan kuin leirissä on yksikin mies elävänä.

Huomenna, aamun koitteessa, alkoi uusi ammunta ja maahankaivautuminen. Koko päivä tapeltiin, tapeltiin varstoilla, viikatteilla, puuhangoilla, sapeleilla, kivillä ja savikokkareilla. Eilispäivän ystävälliset tunteet ja valittelut kristittyjen veren vuodatuksesta olivat vaihtuneet yhä kiihtyvään vimmaan. Aamusta lähtien oli tuontuostakin sadellut. Sinä päivänä saivat sotamiehet ruokaa vain puoli annosta. Zagloba osoitti senjohdosta harmiaan murinalla ja suutahtelulla, mutta kaikissa muissa vaikutti tyhjä vatsa sen, että vimma kävi entistä suuremmaksi. Kaikki vakuuttivat ennen kaatuvansa läjiin toinen toistensa päälle kuin antautuvansa. Illalla alkoivat turkkilaiseen pukuun puetut kasakat uudelleen ryntäillä, mutta sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Yö oli melskeinen ja täynnä huutoa. Ampuminen ei hetkeksikään herjennyt, toinen riitapuoli vaati vaatimalla toista taisteluun. Tapeltiin sekä joukottain että mies miestä vastaan. Herra Longinus lähti suorastaan vihollista härnäämään, mutta kukaan ei kuitenkaan tahtonut käydä hänen kanssaan otteluun. Häneen vain kaukaa ammuttiin. Sensijaan saavuttivat suurta kunniaa herrat Stempowski ja Wolodyjowski, joista viimemainittu mieskohtaisessa taistelussa surmasi kuuluisan tappelupukarin Dudarin.

Vihdoin astui esiin herra Zaglobakin, mutta vain ryhtyäkseen sanasotaan. "Tapettuani Burlajn", sanoi hän, "ei minun sovi seurustella minkä kääkän kanssa hyvänsä." Hän ei tässä sanasodassaan löytänyt kasakkain joukosta ketään vertaistaan. Hän saattoi heidät suorastaan vimmastumaan, kun hän mättään taakse piiloutuneena, aivan kuin maan alta huusi ukkosenäänellään:

-- Istukaa te hölmöt vain täällä Zbarazin luona sillaikaa kuin Liettuan sotajoukko marssii alaspäin pitkin Dnieperiä. Kyllä sen sotilaat vievät terveisiä teidän omaisillenne ja tytöillenne... Tulevana keväänä tapaatte mökeissänne paljon pieniä lapsen-vesoja, jos silloin vielä mökit ovat paikoillaan.

Totta siinä olikin. Liettuan sotajoukkohan kulki todella Radziwillin johdolla Dnieperin jokivartta alaspäin, polttaen ja hävittäen ja jättäen jälelle vain maan ja veden. Kasakat tiesivät tämän ja siksi he raivosivat ja lähettivät herra Zagloballe vastaukseksi kokonaisen sadepilven kuulia, ikäänkuin olisi pudotettu pääryniä puusta. Herra Zagloba piteli kuitenkin vain päätään piilossa mättään takana ja jatkoi huutamistaan.

-- Ettepä osanneetkaan, senkin koiranpenikat, mutta minäpä osasin Burlajhin. Olen täällä ihan yksinäni, tulkaa vain kaksintaisteluun kanssani, tunnettehan te minut. No, hölmöt, ampukaa nyt kunnes osaatte, sillä syksyn varmaan saatte viettää etsimällä tatarilaisia Krimistä, taikka laittamalla tokeita Dnieperiin. No, terve teille nyt! Lupaanpa Chmielinne päästä kiiltävän kolikon. Antakoon nyt joku teikäläinen hänelle vasten kuonoa minun puolestani. Minun, Zagloban puolesta, kuuletteko! Eikö teitä, senkin sontakärpäset, vielä ole tarpeeksi paljon raatoina tantereella, vai tahdotteko vielä lisää koiranraatoja. Piru lähettää teille terveisiä. Käykää te käsiksi hankoihin ja auroihin, senkin lurjukset, ja rakentakaa lotjia. Teidän asianne on kuljettaa luumuja ja suolaa eikä tehdä täällä meille kiusaa.

Myöskin kasakat riuhtautuivat irti herroistaan, "joita riitti kolme yhtä korppua kohden" ja kysyivät, miksi eivät nuo herrat käske alustalaisillensa maksaa takaisin vuokraa ja kymmenystä. Zagloba pysyi kuitenkin aina väittelyssä voiton puolella. Ja niin jatkuivat keskustelut kirousten ja villien naurunpurskahdusten keskeyttäminä yökausia, ammunnan ja taistelujen, suurempien tai pienempien jatkuvasti raivotessa. Sitten lähti vuorostaan herra Janicki tekemään sopimusta khanin kanssa. Tämä uudisti hänelle jälleen lupauksensa korvauksen suorittamisesta. Kärsimätön lähettiläs vastasi kuitenkin: "Kauvan te jo olette sitä luvanneet meille ettekä ole mitään antaneet tähän asti. Joka teistä tulee hakemaan meidän päitämme, hän menettää myöskin omansa." Khani vaati, että ruhtinas Jeremi arolla kohtaisi hänen visiirinsä, mutta tämä oli pelkkää petosta, joka saatiinkin ilmi ja neuvottelut päättyivät siihen. Taistelu ei koko tänä aikana tauonnut. Illoin rynnättiin ja yöllä ammuttiin tykeillä. Valleilta tehtiin äkkiryntäyksiä. Kahakoitiin. Ratsuväki teki hurjia hyökkäyksiä. Mieshukka ja verenvuodatus yhä vain suurenivat.