Part 6

Ja jo olikin aika, sillä Zubagazyn johtamat nogailaiset palasivat kuin verenhimoiset sudet takaisin taisteluun ja toiselta puolen tuli Chmielnicki, koottuaan bialocierkiewiläiset janitsharien avuksi. Nyt meni kuitenkin kaikki sekaisin. Kasakat, tatarilaiset, turkkilaisserbialaiset ja janitsharit pakenivat mitä suurimmassa epäjärjestyksessä vankkurileiriään kohden, tekemättä vähintäkään vastarintaa. Ratsuväki ajoi heitä kintereillä takaa, hakaten eteensä umpimähkään. Joka ei tuhoutunut ensimäisen iskusta, kuoli seuraavan miekasta. Takaa-ajo oli niin vimmattu, että lippukunnat joutuivat keskelle pakenevien takarivejä. Sotamiesten kädet puutuivat hakkaamisesta, joukot heittivät aseensa, lippunsa, lakkinsa, vieläpä viittansakin. Janitsharien valkoiset päähineet peittivät kentän kuin lumi. Koko Chmielnickin oivallinen väki, jalkamiehet, ratsuväki, tykistö ja tatarilaisten sekä turkkilaisten apujoukot muodostivat yhden ainoan järjestymättömän massan. Kaikki olivat suunniltaan, mielettöminä ja kauhusta sokeina. Sadottain vihollisia juoksi pakoon yhtä ainoaa upseeria. Lyötyään jalkaväen ja tatarit, jatkoivat husaarit tuhotekoa ja senjälkeen lähtivät rakuunat ja keveät lippukunnat kilpailemaan hävittämistyössä. Heidän johtajansa Wolodyjowski ja Kuszel vahvistivat yhä joukoissaan varmuutta siitä, että Puolan onnettomuudet nyt olivat loppuneet. Suurena lätäkkönä peitti veri kauhean taistelukentän, kulisten kuin vesi hevosten kavioiden voimakkaista lyönneistä ja pärskyen ritarien aseille ja kasvoihin.

Pakenevat joukot pysähtyivät vasta leirissä vankkurien keskelle, sitten kun ruhtinaan ratsuväki jo oli torventoitotuksilla kutsuttu takaisin.

Ratsuväki palasi laulaen ja iloisesti huudellen sekä laskien höyryävillä sapeleillaan tienvarteen kaatuneita vihollisten ruumiita. Kukapa kuitenkaan olisi saattanut yhdellä silmäyksellä arvioida tappion määrää, kuka laskea niitä kaikkia, kun pelkästään vallin luona jo oli päälletysten pinottuja ruumiita miehen korkeudelta. Sotilaat olivat verihöyryistä ja hiestä aivan kuin nokisina. Onneksi nousi lammikkojen puolelta voimakas tuuli, joka puhalsi katkut vihollisen telttoja kohden.

Näin loppui hirveän Jareman ja Chmielnickin ensimäinen kohtaus.

Mutta hyökkäys ei vielä ollut lainkaan lopussa, sillä samaan aikaan kun Wisniowiecki torjui leirin oikeaa siipeä vastaan tähdättyjä ryntökarkauksia, oli Burlaj vasemmalla siivellä jo saamaisillaan haltuunsa vallitukset. Kierrettyään hiljaa Dnieperin takaisine joukkoineen kaupungin ja linnan, ryntäsi hän itäiselle lammikolle ja uhkasi Firlejn osastoa. Siellä sijaitseva unkarilainen jalkaväki ei voinut kestää hyökkäystä, vallit lammikon luona kun eivät vielä olleet valmiit, ja ensimäinen lipunkantaja lippukuntineen karautti pakoon ja hänen perässään koko rykmentti. Burlaj kiiti nyt keskustaa vastaan ja hänen kintereillään seurasi pidättymättömänä tulvana dnieperintakaisia kasakoita. Voitonhuudot kuuluivat aina leirin vastakkaiseen päähän asti. Pakenevia unkarilaisia ahdistavat kasakat löivät nyt pienen ratsuosaston, valloittivat muutamia tykkejä ja pääsivät jo aivan likelle Belzinkastellaanin osastoa, kun herra Przyjemski muutamien saksalaisten komppaniojen kanssa ehti avuksi. Työnnettyään lipunkantajan ratsailta, tempasi hän käteensä lipun ja heittäytyi, lippua heiluttaen, vihollisen päälle. Saksalaiset puolestaan iskivät lujasti kasakkaparveen. Syntyi kauhea käsikähmä, jossa yhdeltä puolen Burlajn joukkojen vimma ja masentava ylivoima ja toiselta puolen kolmenkymmenvuotissodan aikaisten vanhain jalopeurain urheus kilpailivat keskenään. Turhaan Burlaj ryntäsi kuin mikäkin haavoitettu metsäsika tiheimpään taistelijain joukkoon. Ei kasakkain kuolemanhalveksinta enempää kuin heidän itsepäisyytensä voinut pidättää rynnistäviä saksalaisia, jotka kävivät kuin muuri eteenpäin, tunkien vihollisen paikaltaan valleille asti, harventaen sen rivejä, ja vihdoin puolen tuntia kestäneen taistelun jälkeen heittivät sen vallin taakse. Herra Przyjemski, kauttaaltaan veren peittämänä, oli ensimäinen, joka pystytti lippunsa puolivalmiille vallille.

Kauhea oli nyt Burlajn asema, sillä hänen täytyi vetäytyä takaisin samaa tietä, jota hän oli tullutkin, ja kun Jeremi juuri äsken oli tuhonnut oikeaa siipeänsä vastaan hyökänneet viholliset, niin saattoi hän nyt helposti katkaista koko Burlajn osaston. Tämän avuksi tuli kyllä Mrozowiecki korsunilaisine kasakkoineen, mutta samassa ilmestyi paikalle myöskin herra Koniecpolskin husaariväki, johon yhtyi janitshareja vastaan tekemältään hyökkäysretkeltä palannut Skrzetuski. Molemmat katkaisivat Burlajn tähän asti järjestyksessä tapahtuneen peräytymisen.

Yhdellä ainoalla ryntäyksellä saattoivat he hänen joukkonsa epäjärjestykseen ja silloin alkoi hirveä teurastus. Kasakoilla, joilta tie heidän leiriinsä oli suljettu, oli nyt avoinna vain kuoleman tie. Muutamat heistä puolustautuivat armoa pyytämättä, pienissä ryhmissä vimmatusti tai yksitellen, toiset taas ojentelivat turhaan käsiään ratsumiehiä kohti, jotka kiitivät eteenpäin taistelutannerta kuin myrskytuuli. Alkoi takaa-ajo ja kilparatsastus, mieskohtainen taistelu ja rotkoihin kätkeytyneiden vihollisten etsiminen. Jotta saataisiin taistelukenttä valaistuksi alettiin valleilta heitellä sytytettyjä tervalaatikkoja, jotka lentelivät kuin tuliset meteorit. Niiden punaisessa valossa tuhottiin loput dnieperintakaisista kasakoista.

Vihollisen avuksi riensi vielä Subagazi, joka sinä päivänä suoritti urheuden ihmeitä. Krasnostawin starosta, kuuluisa Marek Sobieski pysäytti hänet kuitenkin heti paikalla niinkuin leijona kaataa villin puhvelin. Burlaj huomasi siis, ettei hänellä ole mistään odotettavissa pelastusta, mutta hän rakasti kasakkakunniaansa enemmän kuin elämäänsä, siksi ei hän hakenutkaan pelastusta. Toiset pakenivat pimeään, piiloittautuivat rotkoihin tai värjöttivät ratsujen kavioiden välissä -- hän yhä hakemalla haki vihollisia, hän iski kuoliaaksi herra Dombekin, herra Rusieckin ja nuoren leijonan, poikasen herra Aksakin, saman, joka Konstantinowin luona oli saavuttanut kuolemattoman maineen. Sitten surmasi hän herra Sawickin, senjälkeen, yhdellä kertaa lyöden maahan, kaksi siipiselkäistä husaaria ja vihdoin, nähdessään suurikokoisen aatelismiehen, joka aarniohärän tapaisella mylvinnällä riensi taistelutantereelle, hän hyökkäsi tätä kohti kuin salaman välähdys.

Herra Zagloba -- hän se näet oli -- mylvähti kauhusta vieläkin lujemmin ja käänsi heti hevosensa pakoon. Hiusten jäännökset hänen päässään nousivat pystyyn, mutta kekseliäisyyttään hän ei kadottanut. Ovelat juonet risteilivät salamoina hänen aivoissaan ja hän karjui täyttä kurkkua:

-- Hyvät herrat, joka uskoo Jumalaan...

Myrskytuulena hän kiiti tiheimpään ratsastajaryhmään. Mutta Burlaj karautti kuin ammuttu nuoli häntä kohden sivulta. Herra Zagloba sulki silmänsä ja hänen päässänsä humisi:

-- Minä heitän henkeni, minä ja kirppuni!

Jo kuuli hän takanaan hevosen korskuvan ja huomasi, ettei kukaan tule hänen avukseen. Pakeneminen on mahdotonta, ei mikään muu kuin hänen oma kätensä voi pelastaa häntä Burlajn kynsistä.

Äärimmäisen hädän hetkellä, jo melkein kuolinkamppauksen alkaessa, muuttuivat hänen epätoivonsa ja kauhunsa yhtäkkiä vimmaksi. Hän mylvi niin kauheasti, ettei aarniohärkäkään olisi vetänyt vertoja hänelle, ja pidätellen hevostansa hän kääntyi vastustajaansa kohti.

-- Sinä ajat takaa Zaglobaa! huusi hän, heiluttaen kohotettua sapeliaan.

Samassa heitettiin taasen valleilta palavia soihtuja. Hetkiseksi valkeni yö, Burlaj huomasi hänet ja hämääntyi.

Hän ei ollut hämääntynyt kuullessaan hänen nimensä, sillä sitä ei hän ollut milloinkaan kuullut, vaan tuntiessaan hänet samaksi mieheksi, jota hän Bohunin ystävänä äskettäin oli pitänyt vieraanaan Jampolissa.

Juuri tuo onneton hämäännyksen hetki tuhosi kuitenkin kasakkaan miehuullisen johtajan, sillä ennenkuin hän taas oli päässyt tointumaan, löi Zagloba häntä ohimoon ja kaatoi hänet ainoalla iskulla hevosen selästä.

Tämä tapahtui koko sotajoukon nähden. Husaarien iloiseen meluun vastasi kasakkain hämmästyksen huuto. Nähdessään vanhan Mustanmeren-leijonan kuolevan kadottivat kasakat viimeisenkin rohkeutensa ja luopuivat kaikesta vastarinnasta. Kaikki, joita ei Subagazi ollut pelastanut pälkähästä, tuhoutuivat viime mieheen asti sillä vankeja ei tänä kauheana yönä otettu ensinkään.

Krasnostawin starostan ja kevyen ratsuväen takaa-ajamana kiirehti Subagazi leirille. Ryntäys oli torjuttu kautta koko vallilinjan. Vain kasakkaleirin lähettyvillä taisteli vielä vihollista takaa-ajamaan lähetetty ratsuväki.

Voitonriemun ja ilon huuto raikui kauttaaltaan kaikkialla piiritettyjen leirissä. Veren, hien ja tomun peittämät sotamiehet seisoivat, mustinaan ruudinsavusta, vielä vimmatun näköisinä, otsa rypyssä, tuli silmissä aseihinsa nojaten, raskaasti vetäen ilmaa keuhkoihinsa ja valmiina lähtemään uudestaan taisteluun, jos niiksi tulisi. Vähitellen palasi myöskin ratsuväki veriseltä niitoltaan, senjälkeen ratsasti itse ruhtinas taistelukentälle ja hänen seurassaan ylipäälliköt, valtakunnan lipunkantaja ja herra Marek Sobieski sekä herra Przyjemski. Koko tuo loistava seurue kulki verkalleen pitkin vallien syrjää.

-- Eläköön Jeremi! huusi sotajoukko. -- Eläköön meidän isämme.

Ruhtinas otti kypärän päästään ja taivutti päätään ja komentonuijaansa joka suunnalle.

-- Kiitän teitä, hyvät herrat, kiitän teitä, lausui hän sointuvalla, voimakkaalla äänellä.

Sitten hän kääntyi herra Przyjemskin puoleen.

-- Tuo vallihauta on liian iso, sanoi hän.

Przyjemski nyökäytti päätään myöntymyksen merkiksi.

Ja voittoisat johtajat ratsastivat läntiseltä lammelta itäiselle, tarkastaen taistelukenttää, vammoja, mitä vihollinen oli saanut aikaan valleissa ja itse valleja.

Heti ruhtinaan seurueen lähdettyä liikkeelle olivat sotamiehet innostuksen vallassa, ja ilosta huutaen nostaneet herra Zagloban käsilleen ja kantoivat häntä nyt leiriin päivän suurimpana triumfaattorina. Kaksikymmentä tukevaa kättä piteli ilmassa soturin mahtavaa ruhoa, mutta itse soturi heilutteli tasapainon ylläpitämiseksi punaisena ja hikisenä käsiään ja huusi täyttä kurkkua.

-- Hei, kyllä sille pippuria annoinkin. Tahallani olin ensin lähtevinäni pakoon, tahdoin näet houkutella hänet perässäni. Mutta tästäpuoleen ei enää Burlaj, senkin lurjus, teekään meille konstejaan. Mitäs, täytyihän minun näyttää esimerkkiä nuoremmille... Varovasti, Jumal' avita, sillä muuten pudotatte tästä vielä ja tallaatte minut jalkoihinne. Pitäkää vain hyvin kiinni, kyllä tässä onkin pitelemistä... Oli... oli minulla hänestä aika työ, sen saatte uskoa. Mokomatkin konnat... mikä lurjus hyvänsä asettuu nykyään aatelismiestä vasaan! Mutta kyllä on palkkansa saanut. Varovasti, laskekaa nyt jo, piru vie, maahan!

-- Eläköön, eläköön! huusi aatelisto.

-- Viekäämme hänet ruhtinaan luo, toistivat muut.

-- Eläköön! Eläköön!

Mutta zaporogien hetmani mylvi leiriin saavuttuaan kuin villi, haavoittunut peto, repi viittaa rinnallaan ja raateli kasvojaan. Tuhosta pelastuneet upseerit seisoivat mykkinä hänen ympärillään, saamatta suustaan lohdutuksen sanaa. Hetmani riehui kuin mielipuolena, hänen huulillaan kuohui vaahto, hän hakkasi jalkojaan maahan ja repi molemmin käsin hiuksiaan.

-- Missä ovat rykmenttini, missä ovat kasakkani? toisteli hän käheällä äänellä. -- Mitä sanoo khani, mitä sanoo Tuhaj-bej? Jättäkää minut Jareman käsiin, antakaa hänen panna minut paaluun.

Päälliköt vaikenivat synkkänä.

-- Miksi ennustivat minulle noita-akat voittoa? huusi hetmani mylvien. -- Leikatkaa noidilta kaulat poikki! Miksi he minulle sanoivat, että otan Jareman vangiksi?

Tavallisesti vaikenivat päälliköt leijonan karjunan kaikuessa leirissä, mutta nyt, kun leijona oli voitettu ja maahan syösty, kun onni näytti hänet pettäneen, kävivät he julkean rohkeiksi.

-- Sinä et kestä Jaremaa vastaan, mutisi Stepka synkkänä.

-- Tuhoat sekä meidät että itsesi, virkkoi Mrozowicki.

Hetmani syöksähti tiikerinä heitä kohti.

-- Kuka vei teidät Keltaisten Vetten yli, kuka sai Korsunin, kuka Pilawcen voiton?

-- Sinä! sanoi karskisti Woronczenko, -- mutta Wisniowiecki ei ollutkaan siellä.

Chmielnicki tarttui tukkaansa.

-- Minä olin khanille luvannut täksi yöksi majan linnassa! ulvoi hän epätoivoissaan.

Siihen vastasi Kulak:

-- Se voi sinulle maksaa pääsi, kun menet tekemään sellaista lupausta. Varo nyt päätäsi, ettei se putoa. Mutta meitä älä aja rynnistykseen, meitä älä tuhoa, meitä, Jumalan orjia. Piiritä ljahit, käske luoda vallitukset tykkien alle, muuten paha sinut perii.

-- Paha sinut perii! toistivat synkät äänet.

-- Teidät paha perii... vastasi Chmielnicki.

Ja niin he keskustelivat, uhkaillen toisiaan kuin ukkosilma... Vihdoin heittäytyi Chmielnicki lammasnahkapinkan päälle, joka muodosti divaanin teltan nurkassa.

Päälliköt seisoivat hänen ympärillään, päät riipuksissa, pitkän aikaa vaieten. Vihdoin nosti hetmani päänsä ja huudahti käheästi:

-- Viinaa!

-- Et saa juoda! ärjähti Wychowski, -- khani voi lähettää noutamaan sinua.

Khani istui sillaikaa puolalaisen penikulman päässä taistelukentältä, lainkaan tietämättä mitä oli tapahtunut. Kun yö oli tyyni ja lämmin, istui hän telttansa edessä mullojen ja agojen keskellä, odottaen tietoja ja kuluttaen aikaansa syömällä taateleja hopealautaselta vierellään. Tuontuostakin katsahti hän kiiluvalle taivaalle ja lausui:

-- Mahomet Rozullah!

Yhtäkkiä kiidätti vaahdon peittämän hevosen selässä paikalle Zubagazi, hengästyneenä ja kauttaaltaan veren tahrimana. Hän astui alas satulasta, läheni nopeasti khania, kumarsi syvään ja odotti kysymystä.

-- Puhu, sanoi khani, suu täynnä taateleja. Sanat polttivat liekkeinä Zubagazin huulia, mutta hän ei uskaltanut puhua ilman tavallisia arvonimiä ja niin hän alkoi, kaiken aikaa kumarrellen, seuraavaan tapaan:

-- Kaikkein hordain mahtavin khani, Mahometin jälkeläinen, itsenäinen hallitsija, viisas herra, onnellinen herra, idästä länteen asti siunatun puun herra, kukkivan puun herra...

Khani teki kädenliikkeen ja keskeytti hänet. Nähdessään Zubagazin kasvot verissä ja hänen silmissään tuskan ja epätoivon, hän sylkäisi taatelit puoleksi pureskeltuina suustaan käteensä ja ojensi ne yhdelle mulloista, joka otti ne vastaan erityisenä suosionosoituksena, ja alkoi niitä heti syödä. Khani virkkoi nyt:

-- Puhu nopeasti, Subagazi, ja viisaasti. Onko uskottomien leiri jo valloitettu?

-- Jumala ei sitä sallinut.

-- Puolalaisetko?

-- He ovat voittaneet.

-- Entä Chmielnicki?

-- Lyöty.

-- Entä Tuhaj-bej?

-- Haavoittunut.

-- Jumala on yksi, sanoi khani. -- Montako uskovaista on mennyt paratiisiin?

Zubagazi nosti silmänsä taivasta kohden ja teki verisellä kädellään viittauksen tähtiä kohti.

-- Niin monta kuin on noita valoja tuolla Allahin jalkain juuressa, sanoi hän juhlallisesti.

Khanin leveät kasvot mustenivat: viha valtasi hänet.

-- Missä on tuo koira? kysyi hän, -- joka lupasi minulle, että tänä yönä saamme nukkua linnassa? Missä on se myrkyllinen käärme, jota Jumala tallaa minun jalallani? Tulkoon eteeni ja tehköön tilin hävyttömistä lupauksistaan.

Muutamat murzat kiiruhtivat heti hakemaan Chmielnickiä. Khani tyyntyi kuitenkin vähitellen ja lausui lopuksi:

-- Jumala on yksi.

Sitten kääntyi hän Zubagaziin päin:

-- Zubagazi, sanoi hän, -- kasvosi ovat veressä. -- Se on uskottomien verta, vastasi soturi.

-- Kerro miten olet sen vuodattanut ja ilahuta korviamme uskovaisten urheudella.

Zubagazi kertoi laajalti koko taistelusta, ylistäin Tuhaj-bein, Galgan ja Nuradinin urheutta. Hän ei myöskään jättänyt mainitsematta Chmielnickiä, kehuen häntä samoin kuin muitakin ja esittäen tappion syyksi vain Jumalan tahdon ja uskottomien hurjuuden. Eräs yksityiskohta hänen kertomuksestaan erityisesti hämmästytti khania, se nimittäin, että tatareihin ei ollut taistelun alussa ensinkään ammuttu ja että ruhtinaan ratsuväki hyökkäsi heidän päällensä vasta silloin, kun he sulkivat siltä tien.

-- Allah, he eivät tahtoneet käydä sotaa minua vastaan, sanoi khani, -- mutta nyt on liian myöhäistä.

Niin asia todella olikin. Ruhtinas Jeremi oli taistelun alussa kieltänyt ampumasta tatareihin, koska hän tahtoi istuttaa sotamiehiin uskon, että khanin kanssa jo oli alettu keskustella ja että hordat ovat vain näön vuoksi rahvaan puolella. Vasta myöhemmin Jeremin joukot asianhaarain pakosta ryhtyivät otteluun tatarien kanssa. Khani nyökäytteli päätään, miettien tällä hetkellä, eikö vielä olisi parasta kääntää aseet Chmielnickiä vastaan. Samassa kuitenkin itse hetmani saapui hänen eteensä. Chmielnicki esiintyi jo rauhoittuneena ja lähestyi pää pystyssä, katsoen rohkeasti khania silmiin. Hänen kasvoillaan kuvastui oveluus ja rohkeus.

-- Astu lähemmä, petturi, sanoi khani.

-- Luoksesi tulee kasakkahetmani eikä petturi, uskollinen liittolainen, jota olet luvannut auttaa onnettomuudessakin eikä vain onnessa.

-- Mene, vietä yösi linnassa, mene ja vedä hiuksista esiin vallien takaa ljahit, jotka olet minulle luvannut.

-- Kaikkein hordain suuri khani, vastasi Chmielnicki lujalla äänellä, -- sinä olet mahtava ja sulttaanin rinnalla mahtavin maanpäällä. Sinä olet viisas ja väkevä, mutta voitko joutsestasi ampua nuolen aina likelle tähtiä asti tai voitko mitata meren syvyyden?

Khani katsahti häneen hämmästyneenä.

-- Et voi, sanoi yhä ääntään korottaen Chmielnicki. -- Samoin en minäkään voinut mitata Jareman kaikkea ylpeyttä ja röyhkeyttä. Saatoinko ajatella, ettei hän pelkää sinua, khania, että hän ei nöyrry sinut nähdessään eikä kumarra sinua, vaan kohottaa röyhkeästi kätensä sinua vastaan, vuodattaa soturiesi verta ja herjaa sinua, mahtava hallitsija, sinua, aivan kuin mitäkin viimeistä murzaisi joukossa. Jos minä olisin uskaltanut niin ajatella, niin olisin loukannut sinua, jota kunnioitan ja rakastan.

-- Allah, sanoi khani yhä enemmän hämmästyneenä.

-- Mutta sen minä sinulle sanon, lausui Chmielnicki edelleen, yhä varmempana korostaen ääntään ja kohottaen niskaansa yhä ylpeämpään asentoon, -- sinä olet suuri ja mahtava. Idästä länteen asti kumartavat kansat ja hallitsijat sinua ja kutsuvat sinua leijonaksi, vain Jarema ei lankea kasvoilleen sinun eteesi. Jos siis et tuhoa häntä, jollet taivuta hänen niskaansa ja istu satulaan hänen selkäänsä, niin sinun mahtavuutesi on turha ja maineesi mitätön, sillä maailma tulee sanomaan, että ainoastaan ljahilainen ruhtinas on herjannut Krimin hallitsijaa, saamatta siitä rangaistusta, tulee sanomaan, että hän on suurempi ja mahtavampi kuin sinä...

Syntyi syvä hiljaisuus. Murzat, agat ja mullat katselivat khanin kasvoihin kuin aurinkoon, henkeään pidättäen. Khani vain istui silmät kiinni ja mietti.

Chmielnicki nojasi nuijaansa ja odotti rohkeana.

-- Sinä olet puhunut, lausui khani vihdoin. -- Minä taitan vielä Jareman kaulan ja istun satulaan hänen selkäänsä niin että ei idästä länteen voitaisi sanoa uskomattoman koiran herjanneen minua.

-- Jumala on suuri! huusivat murzat yhteen ääneen.

Mutta Chmielnickin silmistä loisti ilo. Yhtäkkiä oli hän kääntänyt pois päänsä yllä riippuvan turman ja muuttanut epäiltävän liittolaisen uskollisimmaksi ystäväksi. Tuo leijona saattoi millä hetkellä hyvänsä tekeytyä käärmeeksi.

Molemmissa leireissä vallitsi myöhään yöhön asti surina niinkuin mehiläisten kesken, jotka keväinen aurinko on lämmittänyt. Mutta taistelukentällä nukkuivat iäistä untaan keihäiden, miekan, nuolien ja luotien lävistämät ritarit. Kuu nousi, alkaakseen vaelluksensa yli kuoleman kentän: se kuvasteli jähmettyneissä hurmelätäköissä, se toi pimeydestä näkyviin yhä uusia läjiä kaatuneita, siirtyi hiljalleen toisten ruumiiden luota toisten luo, katseli avonaisiin, kuolleihin silmäteriin, valaisi sinertäviä kasvoja, pois heitettyjä aseita ja hevosten raatoja. Sen säteet kalpenivat kalpenemistaan, ikäänkuin se olisi pelästynyt näkemäänsä. Kentällä juoksenteli jo siellä täällä, yksinään tai joukoissa pahaa ennustavia hahmoja: päällikköjen palvelijat ja kuormarengit olivat tulleet ryöväämään kaatuneita, niinkuin shakaalit hiipivät kuolleiden leijonain kimppuun... Taikauskoinen pelko ajoi heidät kuitenkin lopuksi pois kentältä. Jotakin peloittavaa ja salaperäistä oli tuossa ruumiiden peittämässä kentässä, tuossa vielä äsken elävien ihmisten levossa ja liikkumattomuudessa, tuossa hiljaisessa sovussa, missä makasivat kylki kyljessä puolalaiset, turkkilaiset ja kasakat. Joskus kahisi tuulenhenki pensaissa taistelukentällä ja ampumahaudoissa vartioivista sotilaista tuntui siltä kuin ihmissielut olisivat kierrelleet ruumiiden ympärillä. Kerrottiin, että Zbarazissa kellojen lyödessä puoliyön hetkeä koko kentällä, ampumahaudoista aina leiriin asti, jokin pyrähti humahtaen lentoon ikäänkuin tavattoman suuri lintuparvi olisi lähtenyt liikkeelle. Ilmasta kuului itkun ääniä, raskaita huokauksia, sellaisia, että elävillä hiukset nousivat pystyyn niitä kuullessa, ja valituksia. Ne joiden edessä vielä saattoi olla kaatumisen kohtalo ja joiden korvat olivat herkemmät kuulemaan yliluonnollisia ääniä, erottivat selvästi, kuinka puolalaiset sielut, lentäessään korkeutta kohti huusivat: "Sinun silmiesi eteen Herra, laskemme kaikki vikamme", ja kuinka taas kasakkain sielut voihkivat: "Kristus, Kristus, armahda..." Sillä veljessodassa kaatuneinahan eivät ne voineet suoraan lentää ikuiseen valoon, vaan tuli niiden ensin kiitää jonnekin pimeään etäisyyteen, kierrellä myrskytuulen mukana yli kyynelten laakson ja itkeä ja öisin voihkia, kunnes vihdoin Kristuksen jalkain juuressa saattoivat kerjätä yhteisten syntien anteeksiantamuksen, unohduksen ja sovinnon...

Mutta silloin paatuivat ihmisten sydämet entistä kovemmiksi eikä yksikään sovinnon enkeli lennellyt taistelukentän yllä.

KOLMAS LUKU.

Huomenissa ennenkuin aurinko vielä ehti valaa kultaisia säteitään taivaalle, oli puolalaisten leirissä jo valmiina uusi puolustusvalli. Entiset vallit näet olivat olleet liian laajat, niiden takana oli ollut vaikea puolustautua ja tukea toinen toistaan, siksipä olivat ruhtinas ja herra Przyjemski päättäneet sulkea joukot ahtaampien ampumahautojen sisään. Niitä tehtiin suurella kiireellä koko yön, husaarit kaivoivat, samoin kaikki muutkin rykmentit ja upseerien palvelijat. Vasta kello kolmen jälkeen yöllä saivat väsyneet ritarit ummistaa silmiään ja he nukkuivatkin kaikki sikeään uneen. Vain vartiat valvoivat, sillä vihollinen työskenteli hänkin öiseen aikaan, olematta eilisen tappionsa jälkeen kuitenkaan kovin kauan liikkeellä. Vieläpä arveltiin, ettei vihollinen lainkaan tänään ryhtyisi hyökkäykseen.

Skrzetuski, herra Longinus ja herra Zagloba istuivat teltassa, söivät olutkeittoa, joka oli sakeanaan juustonkappaleita, ja keskustelivat kuluneen yön vaivoista, tyytyväisinä kuten sotilaiden tapa on vereksen voiton jälkeen.

-- Minulla on ollut tapana panna maata iltalypsyn aikaan ja nousta aamulypsyn aikaan, niinkuin ennen vanhaan tehtiin, virkkoi herra Zagloba. -- Mutta se ei sodassa oikein tahdo käydä. Sodassa nukut, kun saat nukkua, ja nouset kun herätetään. Se vain minua tuppaa harmittamaan, että täytyy nähdä vaivaa tuollaisten lurjusten takia. Raskaitahan ne ovat nämä tällaiset ajat. Mutta kyllä me niitä eilen löylyytimme. Jos ne vielä pari kertaa saisivat sellaisen kestityksen, niin ehkäpä niiltä menisi halu herättää meitä.

-- Tiedättekö montako meikäläisistä kaatui? kysyi Podbipienta.

-- Eipä montakaan, sillä ainahan seikka on sellainen, että piirittäjiä kaatuu enemmän kuin piiritettyjä. Te ette sitä asiaa ymmärrä niinkuin minä, joka olen ollut mukana niin monessa sodassa. Meidän vanhojen kokeneiden ei tarvitse laskea ruumiitten lukumäärää, me osaamme arvata asiat jo itse tappelunkulusta.

-- Minähän tässä vain istunkin ottamassa oppia teiltä, sanoi makeasti herra Longinus.

-- Kyllä saattekin ottaa minusta oppia, jos järkenne siihen vain riittää -- mistä muuten en ole aivan varma.

-- Jättäkää hänet rauhaan, virkkoi Skrzetuski, -- eihän tämä ole ensimäinen sota mihin herra Podbienta ottaa osaa ja suokoon Jumala, että parhaimmat upseerit kunnostautuisivat niinkuin hän eilen.

-- Tein minkä voin, vastasi liettualainen, -- mutta en niin paljon kuin olisin tahtonut.